Vanhan observatorion kertomaa

Välipalaksi syksyn harmauteen lämpenemiskäyrä maailman vanhimmalta vuoristo-observatoriolta. Se sijaitsee Baijerissa ja on nimeltään Hoher Peissenberg (Hohenpeissenberg). Havainnot ovat jatkuneet lähes yhtäjaksoisesti 1700-luvulta lähtien. Observatorio sijaitsee pienellä, noin 900 metriä korkealla vuorella pienen maaseutukaupungin kupeessa. Ilma on puhdas eikä kaupunkiefekti pääse lämpötilan seurantaa häiritsemään.

Hohenpeissenbergin lämpökäyrä:

Kuva

Tätä käyrää katsoessa hiilidioksiditeoria joutuu vinoon valoon. Teorian mukaan hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen olisi pitänyt olla suurimmillaan silloin, kun ihmiskunta alkoi käyttää hiiltä suuremmassa mitassa.

Mikä aiheutti pitkän jäähtymisjakson 1700-luvulta 1860-luvun laaksoon? Miksi lämpökehitys oli sen jälkeen lähes käänteinen edeltäneelle jaksolle? Mistä syntyi 1940-luvun huippu? Miksi ilma jäähtyi 70-luvun lopulle asti? Mikä aiheutti sitä seuranneen nousun?

Vuoden 1998 El Ninjo -piikki nosti lämpötilan nykyiselle tasolleen. Se on edeltänyttä vaihetta noin 0,25 astetta korkeampi. Tämä vaihe on nyt jatkunut 15 vuotta. Syytä pysäkille ei tiedetä, mutta virallisen IPCC-ilmastopropagandan mukaan tiedetään yhä vankemmin, että ihmiskunnan hiilidioksidipäästöt ovat syy katastrofiin johtavalle kehitykselle. Kun katsoo ylläolevaa käyrää, niin on siinä yhden asian liikkeen kannattajilla melkoinen selittämisen työmaa.

Ja vielä yksi asia. Vesi eri muodoissaan on varmuudella maapallon ilmastollinen mahtitekijä. Maapallo on vesiplaneetta. Myös ihmiskunta on vuosituhansia vaikuttanut ilmakehän vesihöyryn määrään maatalouden ja etenkin metsän hakkuiden kautta, vähän, mutta kuitenkin. Nykyisin vesihöyryä päästellään ilmakehään myös teollisesti. Vesihöyryn pitoisuus ilmakehässä on noin 100-kertainen hiilidioksidiin verrattuna. Vesihöyryn absorptiokaista kattaa lähes koko IR-säteilyn alueen. Ilman vesihöyry ja pilvet säätelevät tehokkaasti lämpötilaa.

Missä viipyy vesihöyryn vastainen taistelu? Pitäisikö tuota kaasua jotenkin säädellä, kun säätelyhaluja ja varojakin tuntuu riittävän. Kysymys on retorinen, mutta ei aivan vailla pohjaa.

P.S. Hoher Peissenbergin luostarivuori ja sen alapuolella leviävä maaseutu on suositeltava matkailukohde. Luostarin kahviosta saa pientä purtavaa matkamuistoineen. Observatorion portilla sijaitseva ilmatieteellinen näyttely on avoinna joka päivä.

HBerg_4

Näkymä ”luostarin puutarhasta” alas kaupunkiin.

Mainokset

Hautala ja poliittisesti korrekti puhe

  • Tätä kirjoitettaessa tapaus Hautalasta eli ministeri Heidi Hautalan erosta hänen jäätyään peräkkäin kahdesti kiinni valehtelusta on kulunut vain kaksi päivää. Hallituksen piirissä eroa pyritään selittämään parhain päin, jotta koko hallituksen arvovaltaan kohdistuva kolhu minimoituisi.
  • Eron myötä on tullut selkeästi näkyviin se railo, joka vihreiden ja vasemmiston sekä toisaalta hallituksen kokoomuslaisten ja sosialidemokraattien välillä todellisuudessa vallitsee perustavaa laatua olevien kysymysten suhteen.
  • Hallitus ei voi jättää silleen kysymystä, miten Suomessa suhtaudutaan valtiovallan harjoittamaan taloudelliseen toimintaan yleensä ja luonnonvarojen hyödyntämiseen erikseen. Kysymys on olennainen tilanteessa, jossa finanssi- ja velkakriisin rinnalla Eurooppaa runtelee suurin talouden rakennekriisi kolmeenkymmeneen vuoteen.

Näihin kysymyksiin ei saada selvyyttä suomalaiseen politiikkaan pesiytyneen korrektin puheen puitteissa. On aika ryhtyä käymään alastoman poliittista keskustelua perusasioista.

On myös aika aloittaa dogmiksi muodostuneen ympäristömantran purkaminen. Ympäristömantralla tarkoitan Rion ympäristökokouksen 1992 jälkeen laajalti levinnyttä puheenpartta, jossa kestävä kehitys, ilmastonmuutoksen torjuminen, kasvihuonekaasujen leikkaus ja uusiutuva energia muodostavat rungon kaiken kattavalle poliittiselle liturgialle.

Dogmi on kehittynyt niin kiinteäksi osaksi poliittista puhetta, että se muodostaa eräänlaisen uskontunnustuksen, jota ei voi ohittaa joutumatta politiikan ulkopuolelle tai suoranaisesti pannaan. Puhe on poliittisesti korrektia vasta sen jälkeen, kun keskeiset dogmit on puheessa tai tekstissä nimetty ja tunnustettu.

Ja tämä aivan siitä riippumatta, mikä on asianomaisen puhujan tietotaso ja ymmärrys näistä kysymyksistä tai mitä tutkimus todellisuudessa ao. ongelmista kykenee lausumaan. Tilannetta voidaan kuvata ekologismin käsitteellä. Sillä tarkoitetaan ekologiaksi kutsutun kokoomatieteen välineellistämistä ja valjastamista politiikan työvälineeksi yksipuolisen ja dogmatisoidun tulkinnan avulla.

Vihreä hegemonia

Tapaus Hautala voi olla sikäli hyödyksi, että sen kautta tulee laajempaan tietoisuuteen myös suomalaiseen parlamentarismiin ujuttautunut, eri puolueissa edustettuna oleva vihreä valtaverkosto. Se pyrkii vetämään suuntaviivoja politiikalle, taloudelle ja siviilielämälle ympäristöuhkia hyväksi käyttäen.

Politiikan johtoaatteeksi on valjastettu ekologismi, jolle muut politiikan alat pyritään alistamaan. Tuon politiikan asiantuntijoiksi hyväksytään vain erilaiset kansalaisjärjestöt, kuten Greenpeace ja Maan ystävät, joiden puhetta toimittajakaarti ihastuneena levittää.

Greenpeacen toiminnassa hallitsee jesuiittamoraali: Tarkoitus pyhittää keinot. Periaatteen juurtuminen yhteiskuntaan on tullut tapaus Hautalan yhteydessä selkeästi ilmi ns. sosiaalisen median piirissä. Greenpeacelle sallitaan luvaton tunkeutuminen rakennuksiin ja teollisuuslaitoksiin, nousu porauslautoille ja laivoille, koska se ”ainoana” puolustaa luontoa itse itselleen antaman valtakirjan turvin. Demokraattisessa yhteiskunnassa tällaista monopolistista lupakirjaa ei voida eikä pidä millään alueella eikä kenellekään hyväksyä.

Tilanteesta poliittiset puolueet voivat syyttää itseään. Vuosien mittaan vihreälle liikkeelle on ilman isompia keskusteluja luovutettu moraalinen oikeus tulkita ympäristökysymyksiä ja määritellä ongelmiin luvalliset ratkaisut. Kyse on hegemoniasta tunnetun italialaisen poliitikon Antonio Gramscin esittämässä merkityksessä. Useimmat puolueet ovat tähän ”herruuteen” mukautuneet joko laiskuuttaan tai piittaamattomuuttaan, mutta usein myös ollakseen poliittisesti korrekteja. Perinteinen vasemmisto on hylännyt sosialisminsa ja ottanut sen tilalle sekalaisen aatevalikoiman vihreästä ideologiasta.

  • Tapaus Hautala on osoittanut, että vihreisiin ja heidän yhteistyökumppaneihinsa pitää kyetä suhtautumaan myös itsekkäinä eduntavoittelijoina ja vallankäyttäjinä. Heille ympäristöllä on lähinnä välinemerkitystä taloudellisten ja poliittisten asemien rakentamisessa. Vihreyden pudottaminen jalustaltaan ei onnistu, ellei politiikan piirissä kyetä murtamaan ajattelua kahlitsevaa, normatiivista vaatimusta poliittisesti korrektista puheesta ja sen mukaisesta käyttäytymisestä.

Oikeus energiaan

Ympäristöongelmat ovat aineellisen kehityksen ja talouden globaalin kasvun kautta tulleet osaksi arkipäivää. Niiden taustalta löytyy usein piittaamattomuutta ympäristön tilasta. Ympäristön muutos ja turmeltuminenkin nähdään virheellisesti välttämättömäksi seuraukseksi talouskasvusta ja kehityksestä.

Kritiikki tällaista suhtautumista kohtaan on oikeutettua. Toisaalta näyttää kuitenkin helposti unohtuvan, että väestönkasvu aiheuttaa keskittymisellään sinänsä merkittäviä ympäristöongelmia. Niiden ratkaisu edellyttää infrastruktuurin uudistamista, energiatalouden kehittämistä ja taloudellis-teknistä kehitystä. Luonnonvarojen hyödyntäminen on tässä välttämätöntä, mutta hyötyjen ja tappioiden taseen laadinta vaikeaa. Missään tapauksessa sitä ei voi luovuttaa demokraattisen kontrollin ulkopuolisille toimijoille.

  • Hautalan vallankäytön motiiviksi paljastui nopeasti eron jälkeen vihreiden pyrkimys estää suomalaisten jäänmurtajien käyttö pohjoisen Jäämeren öljyn ja kaasun etsinnän tukitoimintaan. Vihreät katsovat, että ympäristöriskit ovat liian suuret. Mutta juuri riskejä suomalainen laivanrakennusosaaminen päinvastoin voisi olla vähentämässä. ETLAn esittämät näkemykset mahdollisista korvausriskeistä voi siirtää etujärjestön valtion yritystoiminnan periaatteellisen karsastuksen tiliin.

Vihreiden ja heidän tukijoidensa maailmankuvassa hallitsee energiatalouteen liittyvä virheellinen dogmi. Heidän käsityksensä mukaan energiatalous voidaan ja pitäisi järjestää ”hiilivapaasti” siten, ettei fossiilisia polttoaineita käytettäisi lainkaan. Ajatus on levinnyt niin, että näyttää täysin unohtuneen nykyisen energiatalouden perustuvan 80-prosenttisesti öljyyn, kaasuun ja kivihiileen. Eikä tilanne tule tästä muuttumaan vuosikymmeniin. Siitä pitää huolen suurten maiden, kuten Kiina, Intia, Indonesia, Meksiko, Brasilia, Venäjä tai Afrikan väkirikkaiden valtioiden taloudellinen kasvu.

Ei ole olemassa oikotietä, jonka avulla fossiilisten energiaresurssien käytöstä voidaan luopua ja siirtyä johonkin toiseen energian hyödyntämisen tapaan. Ns. vaihtoehtoiset energialajit eivät todellisuudessa ole vaihtoehto, vaan ne täydentävät perinteistä, fossiilienergian ja ydinvoiman muodostamaa perustaa.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että energian käytön lisääntyessä tuotannon ja energian tarpeen välille syntyy jo 2020-luvulla kuilu, jonka täyttämiseen ei näköpiirissä olevien ratkaisujen avulla löydetä keinoja. Kaikki se, joka nykyisin tunnetaan nimellä uusiintuva energia, on kylläkin resurssina tärkeää, mutta sen osuus energian käytöstä voi fysikaalisista syistä muodostaa tulevaisuudenkaan energiapaketista suunnilleen vain noin viidenneksen. Samalla se alhaisesta energiatiheydestään johtuen tulee kasvattamaan kokonaisenergian käyttöä.

Oikeus ravintoon

Edellä piirretty näkymä ei ole ilahduttava, mutta ei sitä tulisi peittää virheellisiin käsityksiin nojautuvilla, vaikkakin poliittisesti korrekteilla liturgioilla.

Vastaava tilanne vallitsee myös aineellisen perustuotannon lohkolla. Maapallon väestökasvu ja kulutustottumusten eli elintason muutos aiheuttaa nopeasti ravintotaloudessa vajauksen, jonka umpeen kurominen on vaikeaa. Aina vuodesta 1870 lähtien on maatalouden piirissä tapahtunut tieteellis-tekninen kehitys kyennyt turvaamaan ravinnon kasvavalle väestölle alenevalla hinnalla.

Vuoden 2000 paikkeilla tapahtui käänne. Sen jälkeen hintojen kehitystendenssi on kääntynyt ylös eikä kehitykselle näy vaihtoehtoa. Samanaikaisesti kuin hinnat nousevat, myös kysyntä törmäilee tarjonnan rajoihin. Syyksi on tarjottu markkinamekanismin keinottelua, mutta se ei ole ainoa eikä riittävä selitys.

  • Taustalla on väkilukuun suhteutetun viljelymaan supistuminen. Jos peltoa oli henkeä kohden vuonna 1950 käytettävissä 0,5 hehtaaria, niin määrä oli vuonna 2000 supistunut 0,3 hehtaariin. Ennusteiden mukaan vuonna 2050 käytettävissä on enää 0,2 hehtaaria. Kyse ei ole vain määrällisestä kehityksestä.

Käytettävissä olevan maan laatu heikkenee nopeasti siitä syystä, että viljelyä on kautta aikojen pyritty harjoittamaan ensisijaisesti parhailla maa-alueilla. Uusi viljelymaa on väistämättä laadullisesti heikompaa ja usein sitä saadaan raivaamalla vain lisää metsää viljelykäyttöön. Metsien säilyttäminen olisi usein ekologisista syistä välttämätöntä. Myös sääolosuhteiden muutoksilla on merkittävää alueellista vaikutusta maatalouden harjoittamisen ehtoihin.

Viime vuosien näennäisvihreä kehitys on vääristänyt viljelymaan käytön rakennetta siten, että ravinnon sijasta valtavat peltoalat on otettu biopolttoaineiden tuottamiseen soveltuvien kasvien kuten maissin ja öljykasvien viljelyyn. Se on suoraan pois lautaselta. Tältä pohjalta lienee selvää, että viljelymaata 2-3 –kertaisesti tehotuotantoon verrattuna tarvitseva luomu tuskin on se ratkaisu, jonka avulla ravintokysymys voidaan ratkaista.

Tapaus Hautalan poliittiset implikaatiot

Edellä kosketellut kaksi asiaryhmää ovat vain esimerkkejä tilanteesta, jossa ollaan. Niiden tarkoitus on osoittaa, että ihmisen tarve hyödyntää luonnonvaroja elääkseen on oikeutettu, mutta vaikeasti toteutettavissa väestön kasvaessa.

Perustava resurssi, eli energia muodostaa pohjan myös maataloudelle sekä kaikelle fyysiselle elämälle. Ihmiskunnan edessä on kujanjuoksu, jossa väestönkasvu, energian niukkuus ja materiaalitalouden uhkaava umpikuja muodostavat seinät kehityskäytävälle. Kaikkiin näihin kolmeen tekijään voidaan vaikuttaa ja sopeutua, mutta se edellyttää ideologioista vapautettua tarkastelua ja toimintaa.

Tässä piirretty kuva yksinkertaistaa jättäen tietoisesti tarkastelun ulkopuolelle kehitykseen vaikuttavan talousjärjestelmän. On silti ilmeistä, että jatkossa kysymys omistuksesta ja jakoperiaatteista tulee olemaan eräs tärkeimmistä vastausta vaativista haasteista.

Tapaus Hautalan esiin nostama vaatimus kuuluu, että ennalta annetuista, dogmaattisista ratkaisumalleista on politiikassa päästävä irtautumaan. Suomella ja suomalaisilla ei ole varaa tarkastella kehitystä ideologisesti vihreäksi värittyneen optiikan kautta.

  • Poliittisesti korrektista ekologismista on edettävä maailman reaaliprosessien tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Myös ekologisesti mahdollisimman kestävän kehityksen keskeinen mitta on tavallinen ihminen tavallisine tarpeineen.

Pankkikriisi, keskuspankki ja politiikka

EU:ssa kaikki päätökset tehdään hivuttamalla. Tämä on toimiva periaate, sillä poliitikot eivät yleensä vie asioita eteenpäin, vaan reagoivat niihin pelastaakseen kasvonsa ja kannatuksensa. EU:n finanssi- ja velkakriisin yhteydessä tämä on katkerasti koettu. Poliittisin ja näennäisen demokraattisin päätöksin parlamentti toisensa jälkeen on johdatettu suursijoittajien ja finanssikeinottelijoiden virheinvestointien rahoittajiksi ja takaajiksi EU:n rahastojen ja keskuspankin toimenpitein.

Säännönmukaisesti näyttää unohtuneen, että sekä keskuspankin että kaikkien katastrofirahastojen viimekäden maksajat ovat eurojärjestelmään kuuluvat valtiot. Tässä menossa on asteittain unohdettu ja tulkittu tilanteen mukaiseksi mm. paljon puhuttu Maastrichtin perussopimus. Sen demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta yksi pykälä on täysin selvä. Ei EU eikä mikään sen jäsenmaa voi toimia toisen valtion rahoittajana ja sen velkojen vastaajana.

Jo Pihtiputaan edesmennyt mummu ennätti havaita, miten hänenkin isänmaansa poliitikot ovat ajaneet valtion yli 40 miljardin euron vastuisiin euroalueen kuuden suurimman velkamaan pelastamiseksi. Virkkeen loppuosa oli tietenkin väärin ja mummukin sen ymmärsi: ei tässä velkamaita olla pelastamassa, vaan niihin sijoituksia tehneitä investointipankkeja, muita rahalaitoksia ja yksityisiä sijoituskeinottelijoita, joiden saatavat muuttuivat epävarmoiksi isäntämaan ajauduttua maksuvaikeuksiin finanssikriisin jälkimainingeissa.

Jotta totuus mittasuhteista ei unohtuisi: Pahiten liemessä olevien valtioiden velkatilanne on sellainen, että valtion velat ovat noin kolmannes yksityissektorin, ts. rahalaitosten ja yritysten veloista. Ja nyt tullaan päivän aiheeseen, jonka nimi hienostelevasti on Euroopan pankkiunioni.

Pankkiunionin ydin

Pankkiunioni sisältää poliittisen pyrkimyksen rahoitussektorin, lähinnä kuitenkin pankkien, valvontaan ja säätelyyn. Poliittisin päätöksin on ajelehdittu tilanteeseen, jossa Euroopan keskuspankki on se pankkitoimintaa valvova elin. Päätös on sikäli kummallinen, että kyseinen pankki on vastoin Maastrichtin sopimusta omaksunut aktiivisen aluepoliittisen roolin Euroopan eteläisten kriisivaltioiden ja Irlannin tukemisessa.

Merkittävin tuki keskuspankilta kulkee kahta tietä:

  1. Target-järjestelmä on varmistanut etelän velkamaille maksuvalmiuden ulkomaankaupassa vielä jaloillaan seisovien maiden kustannuksella.
  2. Keskuspankki on ostanut velkamaiden lainapapereita käsittämättömillä summilla niin pitkälle, että jos se normaalin rahalaitoksen tapaan joutuisi kirjaamaan nuo arvopaperit markkina-arvonsa mukaan taseeseensa, niin konkurssi olisi väistämättä edessä. Euroopan keskuspankin rahan perusta on käytännössä romahtanut jo kaksi vuotta sitten. Tämän kaiken keskuspankki on tehnyt johtajansa lähes yksinvaltaisin päätöksin.

Keskuspankin rinnalla rahoitustukea on annettu kriisirahastojen ja lainoituksen muodossa. Syyskuun 2013 lopussa velkamaiden rahoituksen kokonaissumma rahastoista ja suorasta lainoituksesta oli 1303 miljardia euroa. Tähänastisten sopimusten perusteella tätä kautta rahoitustukea voidaan maksaa vielä 573 miljardia, josta Kansainvälisen valuuttarhaston osuus olisi 182 miljardia euroa.

Lisäksi pankit ovat saaneet keskuspankilta ns. jälleenrahoituslainoitusta yhteensä 732 miljardia euroa yhä heikompia vakuuksia vastaan.

  • Tämänhetkisen arvion mukaan kriisimaiden pankkisektorin puhdistus edellyttäisi noin 670 miljardin euron alaskirjauksia, joka tarkoittaisi laajaa konkurssiaaltoa. Kun koko eurojärjestelmän omapääoman suuruus on vain noin 500 miljardia euroa, on enemmän kuin ilmeistä, että EKP etsii kaikki keinot ”aluetukipolitiikkansa” riskien siirtämiseksi rahastoihin ja sitä kautta suoraan veronmaksajien vastuulle. Yksi tie tähän on pankkiunioni.

Keinovalikoima

Sokea Kreettakin on kuullut uutisista, että eurovaltiot ovat sitoneet veronmaksajien ja eläkeläisten tulot etelän kriisimaiden talouksien (niiden velkojien) pönkittämiseen. Siksi poliitikot joutuvat kehittämään pankkiunionin otsikon alla uuden peitetarinan toiminnalleen. Niinpä mm. Jutta Urpilainen on ennättänyt muutamaan otteeseen viime heinäkuun jälkeen kertomaan, että pankkiunion tarkoitus on siirtää velkavastuut rahalaitosten ja suursijoittajien itsensä kannettavaksi veronmaksajien asemasta.

Puhutaan mm. niiden itsensä ylläpitämästä rahastosta, jonka avulla kriisipankkeja tultaisiin pääomittamaan eli pitämään keinotekoisesti pystyssä. Kun otetaan huomioon yksityisen finanssisektorin velkaantumisasteen suuruus, niin ajatus on naurettava. Velkamaiden valtioiden vastuut ovat suuruusluokkaa 3000 miljardia ja yksityisen finanssi- ja pankkisektorin 9000 miljardia euroa.

  • Toisaalta on myöskin selvää, että finanssimaailmassa sen kauniit ja rikkaat eivät ole kiinnostuneita epäonnistuneiden operaatioiden vastuiden kantamisesta, vaan haluavat siirtää ne veronmaksajien piikkiin poliitikkojen avustuksella. Tästä lähtökohdasta on helppo ymmärtää, että tehtävä edellyttää eurojärjestelmän valtioiden pysyvää sitomista hankkeen maksajiksi ja takaajiksi, myös tulevien sukupolvien osalta. Tämä on karu totuus, joka Urpilaiselta ja muilta poliitikoilta unohtuu mainita.

Mahdoton tehtävä nykyisillä keinoilla

Pidän lähes selvänä, että nykyisten sopimusten sallimat vajaat 600 miljardia tullaan käyttämään eri muodoissaan pankkisektorin tukemiseen. Sen rinnalla Euroopan keskuspankki tullee jatkamaan lainapapereiden ostojaan – lupauksensa mukaan.

Pankkiunionin valmistelun yhteydessä poliitikkojen on kuultu keskustelevan talletussuojan enimmäismäärästä. Toistaiseksi ei ole kuultu juuri sanaakaan siitä, millainen nokkimisjärjestys käytännössä tulee olemaan yksityisten velkojien, keskuspankin, EU-rahastojen ja veronmaksajien eli valtioiden kesken, kun pankkeja pelastetaan. Mutta en hetkeäkään usko, että sijoittajat ja velkojat ovat eturivissä, kun pankkien pääomittamiseen etsitään varoja.

Koska poliitikot eivät koskaan myönnä tekevänsä virheitä, niin todennäköiseltä näyttää syvemmän integraation edistäminen edelleen hivuttamalla pankkiunionin kautta.

Mutta siihen ei ole pakko tyytyä. Edelleen myös Suomen hallituksen edustajat istuvat päättäjien pöydässä ja myös Euroopan keskuspankin johtoryhmässä. Ilman ulkoista painetta poliitikot eivät mihinkään uskaltaudu. Mutta jos mitään ei tehdä, eurovaltioita uhkaa vuosikymmenten velkavankeus ja talouden romahdus. Siksi seuraavat toimenpiteet ovat välttämättömiä:

  • Keskuspankin pitää lopettaa kriisimaiden rahoitus seteli/bittirahaa liikkeelle laskemalla.
  • Kriisimaiden rahalaitosten katteettomien velkapapereiden osto ja myynti tulee lopettaa.
  • Eurojärjestelmää pitää muuttaa avoimeksi siten, että sen jäsenyys on valinnainen. Maa voi irtaantua järjestelmästä ja palata siihen uudelleen, jos arvioi taloutensa sen kestävän.
  • Pankkiunioni ei saa merkitä jäsenmaiden vetämistä vastuuseen muiden maiden pankkien veloista. Pankkivalvonta on tarpeen, mutta sen avulla ei ratkaista eri talouksien kilpailukyvyn erilaisuutta.
  • Kriisipankkien pääomittaminen ja saneeraaminen on velkojien ja sijoittajien oma asia. Vain niillä on pääomittamiseen tarvittava varallisuus.

5.10.2013