Pankkikriisi, keskuspankki ja politiikka

EU:ssa kaikki päätökset tehdään hivuttamalla. Tämä on toimiva periaate, sillä poliitikot eivät yleensä vie asioita eteenpäin, vaan reagoivat niihin pelastaakseen kasvonsa ja kannatuksensa. EU:n finanssi- ja velkakriisin yhteydessä tämä on katkerasti koettu. Poliittisin ja näennäisen demokraattisin päätöksin parlamentti toisensa jälkeen on johdatettu suursijoittajien ja finanssikeinottelijoiden virheinvestointien rahoittajiksi ja takaajiksi EU:n rahastojen ja keskuspankin toimenpitein.

Säännönmukaisesti näyttää unohtuneen, että sekä keskuspankin että kaikkien katastrofirahastojen viimekäden maksajat ovat eurojärjestelmään kuuluvat valtiot. Tässä menossa on asteittain unohdettu ja tulkittu tilanteen mukaiseksi mm. paljon puhuttu Maastrichtin perussopimus. Sen demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta yksi pykälä on täysin selvä. Ei EU eikä mikään sen jäsenmaa voi toimia toisen valtion rahoittajana ja sen velkojen vastaajana.

Jo Pihtiputaan edesmennyt mummu ennätti havaita, miten hänenkin isänmaansa poliitikot ovat ajaneet valtion yli 40 miljardin euron vastuisiin euroalueen kuuden suurimman velkamaan pelastamiseksi. Virkkeen loppuosa oli tietenkin väärin ja mummukin sen ymmärsi: ei tässä velkamaita olla pelastamassa, vaan niihin sijoituksia tehneitä investointipankkeja, muita rahalaitoksia ja yksityisiä sijoituskeinottelijoita, joiden saatavat muuttuivat epävarmoiksi isäntämaan ajauduttua maksuvaikeuksiin finanssikriisin jälkimainingeissa.

Jotta totuus mittasuhteista ei unohtuisi: Pahiten liemessä olevien valtioiden velkatilanne on sellainen, että valtion velat ovat noin kolmannes yksityissektorin, ts. rahalaitosten ja yritysten veloista. Ja nyt tullaan päivän aiheeseen, jonka nimi hienostelevasti on Euroopan pankkiunioni.

Pankkiunionin ydin

Pankkiunioni sisältää poliittisen pyrkimyksen rahoitussektorin, lähinnä kuitenkin pankkien, valvontaan ja säätelyyn. Poliittisin päätöksin on ajelehdittu tilanteeseen, jossa Euroopan keskuspankki on se pankkitoimintaa valvova elin. Päätös on sikäli kummallinen, että kyseinen pankki on vastoin Maastrichtin sopimusta omaksunut aktiivisen aluepoliittisen roolin Euroopan eteläisten kriisivaltioiden ja Irlannin tukemisessa.

Merkittävin tuki keskuspankilta kulkee kahta tietä:

  1. Target-järjestelmä on varmistanut etelän velkamaille maksuvalmiuden ulkomaankaupassa vielä jaloillaan seisovien maiden kustannuksella.
  2. Keskuspankki on ostanut velkamaiden lainapapereita käsittämättömillä summilla niin pitkälle, että jos se normaalin rahalaitoksen tapaan joutuisi kirjaamaan nuo arvopaperit markkina-arvonsa mukaan taseeseensa, niin konkurssi olisi väistämättä edessä. Euroopan keskuspankin rahan perusta on käytännössä romahtanut jo kaksi vuotta sitten. Tämän kaiken keskuspankki on tehnyt johtajansa lähes yksinvaltaisin päätöksin.

Keskuspankin rinnalla rahoitustukea on annettu kriisirahastojen ja lainoituksen muodossa. Syyskuun 2013 lopussa velkamaiden rahoituksen kokonaissumma rahastoista ja suorasta lainoituksesta oli 1303 miljardia euroa. Tähänastisten sopimusten perusteella tätä kautta rahoitustukea voidaan maksaa vielä 573 miljardia, josta Kansainvälisen valuuttarhaston osuus olisi 182 miljardia euroa.

Lisäksi pankit ovat saaneet keskuspankilta ns. jälleenrahoituslainoitusta yhteensä 732 miljardia euroa yhä heikompia vakuuksia vastaan.

  • Tämänhetkisen arvion mukaan kriisimaiden pankkisektorin puhdistus edellyttäisi noin 670 miljardin euron alaskirjauksia, joka tarkoittaisi laajaa konkurssiaaltoa. Kun koko eurojärjestelmän omapääoman suuruus on vain noin 500 miljardia euroa, on enemmän kuin ilmeistä, että EKP etsii kaikki keinot ”aluetukipolitiikkansa” riskien siirtämiseksi rahastoihin ja sitä kautta suoraan veronmaksajien vastuulle. Yksi tie tähän on pankkiunioni.

Keinovalikoima

Sokea Kreettakin on kuullut uutisista, että eurovaltiot ovat sitoneet veronmaksajien ja eläkeläisten tulot etelän kriisimaiden talouksien (niiden velkojien) pönkittämiseen. Siksi poliitikot joutuvat kehittämään pankkiunionin otsikon alla uuden peitetarinan toiminnalleen. Niinpä mm. Jutta Urpilainen on ennättänyt muutamaan otteeseen viime heinäkuun jälkeen kertomaan, että pankkiunion tarkoitus on siirtää velkavastuut rahalaitosten ja suursijoittajien itsensä kannettavaksi veronmaksajien asemasta.

Puhutaan mm. niiden itsensä ylläpitämästä rahastosta, jonka avulla kriisipankkeja tultaisiin pääomittamaan eli pitämään keinotekoisesti pystyssä. Kun otetaan huomioon yksityisen finanssisektorin velkaantumisasteen suuruus, niin ajatus on naurettava. Velkamaiden valtioiden vastuut ovat suuruusluokkaa 3000 miljardia ja yksityisen finanssi- ja pankkisektorin 9000 miljardia euroa.

  • Toisaalta on myöskin selvää, että finanssimaailmassa sen kauniit ja rikkaat eivät ole kiinnostuneita epäonnistuneiden operaatioiden vastuiden kantamisesta, vaan haluavat siirtää ne veronmaksajien piikkiin poliitikkojen avustuksella. Tästä lähtökohdasta on helppo ymmärtää, että tehtävä edellyttää eurojärjestelmän valtioiden pysyvää sitomista hankkeen maksajiksi ja takaajiksi, myös tulevien sukupolvien osalta. Tämä on karu totuus, joka Urpilaiselta ja muilta poliitikoilta unohtuu mainita.

Mahdoton tehtävä nykyisillä keinoilla

Pidän lähes selvänä, että nykyisten sopimusten sallimat vajaat 600 miljardia tullaan käyttämään eri muodoissaan pankkisektorin tukemiseen. Sen rinnalla Euroopan keskuspankki tullee jatkamaan lainapapereiden ostojaan – lupauksensa mukaan.

Pankkiunionin valmistelun yhteydessä poliitikkojen on kuultu keskustelevan talletussuojan enimmäismäärästä. Toistaiseksi ei ole kuultu juuri sanaakaan siitä, millainen nokkimisjärjestys käytännössä tulee olemaan yksityisten velkojien, keskuspankin, EU-rahastojen ja veronmaksajien eli valtioiden kesken, kun pankkeja pelastetaan. Mutta en hetkeäkään usko, että sijoittajat ja velkojat ovat eturivissä, kun pankkien pääomittamiseen etsitään varoja.

Koska poliitikot eivät koskaan myönnä tekevänsä virheitä, niin todennäköiseltä näyttää syvemmän integraation edistäminen edelleen hivuttamalla pankkiunionin kautta.

Mutta siihen ei ole pakko tyytyä. Edelleen myös Suomen hallituksen edustajat istuvat päättäjien pöydässä ja myös Euroopan keskuspankin johtoryhmässä. Ilman ulkoista painetta poliitikot eivät mihinkään uskaltaudu. Mutta jos mitään ei tehdä, eurovaltioita uhkaa vuosikymmenten velkavankeus ja talouden romahdus. Siksi seuraavat toimenpiteet ovat välttämättömiä:

  • Keskuspankin pitää lopettaa kriisimaiden rahoitus seteli/bittirahaa liikkeelle laskemalla.
  • Kriisimaiden rahalaitosten katteettomien velkapapereiden osto ja myynti tulee lopettaa.
  • Eurojärjestelmää pitää muuttaa avoimeksi siten, että sen jäsenyys on valinnainen. Maa voi irtaantua järjestelmästä ja palata siihen uudelleen, jos arvioi taloutensa sen kestävän.
  • Pankkiunioni ei saa merkitä jäsenmaiden vetämistä vastuuseen muiden maiden pankkien veloista. Pankkivalvonta on tarpeen, mutta sen avulla ei ratkaista eri talouksien kilpailukyvyn erilaisuutta.
  • Kriisipankkien pääomittaminen ja saneeraaminen on velkojien ja sijoittajien oma asia. Vain niillä on pääomittamiseen tarvittava varallisuus.

5.10.2013

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s