Valtamedialle tarvitaan vaihtoehtoja

Allaoleva kirjoitus ei mahtunut Helsingin Sanomien sananvapauden puitteisiin.

Helsingin Sanomien blogisti Janne Riiheläinen syytää Suomen ulkopolitiikan toisinajattelijoitten niskaan (hs.fi 31.7.2017) joukon poliittisesti motivoituja syytöksiä.

Myös verkkolehti Vastavalkea on jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä Riiheläisen kirjoituksen kohteena. Verkkojulkaisu on hänen mielestään osa äänekästä vähemmistöä, joka ”käy omaa taisteluaan systeemiä vastaan ja tulee usein ymmärtämättään toimineeksi osana käynnissä olevaa kamppailua eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän olemuksesta”. Riiheläinen ei jätä arvailun sijaa näkemykselleen,  että Vastavalkea on ”väärän” tiedon välittäjä.

Riiheläinen ei kerro lukijoilleen, että Vastavalkea on aktiivisten yhteiskuntapolitiikkaa seuraavien yksityisten henkilöiden vastalääke yhdensuuntaiselle, poliittisesti tarkoituksenmukaiselle ja valtaa hännystelevälle medialle. Vastavalkeassa kirjoittaa kansalaisjournalisteja, akateemikkoja ja eri alojen asiantuntijoita.  Verkkojulkaisun synty heijastelee laajalle levinnyttä tyytymättömyyttä valtamedian välittämään yksipuoliseen ja vääristyneeseenkin maailmankuvaan.

Ukrainan kriisin puhjettua suomalainen media on toiminut kuin keskusjohtoinen propagandakoneisto, jonka kertomuksissa syntipukki on aina itäinen naapurimme ja varsinkin sen presidentti. Vastavalkea näkee tapahtumat laajemmin, osana globaalia geopolitiikan murrosta, joka ansaitsee monipuolisen ja totuudenmukaisen tarkastelun.

Riiheläinen on oikeassa siinä, että vaihtoehtomedioilla on roolinsa, tosin vähäinen, eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän rakentumisessa. ”Isossa kuvassa” juuri siitä on kysymys. On tullut laajalti ymmärretyksi, että tähänastinen turvallisuusajattelu jättää jälkeensä savuavia raunioita. Se tuhoaa toimivia valtioita ja on pannut liikkeelle ennen näkemättömät pakolaisvirrat aivan Euroopan liepeillä ja jopa alueella. Tämä ymmärrys pakottaa katsomaan myös Ukrainan kriisiä valtamediasta poikkeavalla tavalla. Sama koskee myös Suomen EU-politiikkaa ja rahaliiton toimintaa.

Riiheläiseltä voisi odottaa hankkeelle sympatiaa ja tukea. Mutta taitaa olla niin, että arvon blogisti istuu nykyisin niissä pöydissä, joissa juttuja kirjoitetaan tilaajan tahdon ja mielipiteiden mukaan. Tästäkin syystä vaihtoehtoisia medioita tarvitaan.

Kari Arvola

Jälkikirjoitus 11.8.2015

En keskustele tällä sivustolla Riiheläisen kirjoituksesta. Keskusteluun aiheesta osallistun kyllä mielelläni, mutta HS.fi -sivustolla, johon kirjoitustani tarjosin ja jossa Riiheläinen sananvapauttaan harjoittaa.

KA.

Mainokset

Meillä on ongelma, nimeltään Ukraina

Meillä EU-alamaisilla on ongelma. Sen taloudelliset mittasuhteet tulevat lyhyessä ajassa ylittämään moninkertaisesti Kreikan konkurssin torjumiseksi suunnitellut panostukset. Maanosan ja jopa maailman turvallisuutta järkyttävät geopoliittiset muutokset ovat jo kuukausia muistuttaneet itsestään USA:n, EU:n ja Venäjän suhteiden kriisiydyttyä vain muutaman kuukauden kuluessa. Ongelman nimi on Ukraina.

Ukrainan konkurssitalouden rahoitukseen on jo käytetty rahaa sekä dollareissa että euroissa summa, joka lasketaan kymmenissä miljardeissa ja se on vasta alkua. Pahinta on, että maassa jatkuu sisällissota eikä Kiovan hallituksella takapiruineen näytä olevan aikomustakaan luopua Itä-Ukrainan, ns. Novorossijan kapinallisten alueitten aseellisesta nutistamisesta. Ei  tarvita kovin suurta ennustajan lahjaa jos toteaa, että erinäisistä syistä aseellinen ratkaisu ei tule onnistumaan.

Ukrainan valtion ulkomainen lainoitus virtaa suoraan varusteluun ja sotimiseen. Mutta  jokaisesta vastikkeettomasta ulkomaisesta rahoituserästä kamppailevat myös maan oligarkit ja muut välistä vetäjät osuuttansa vaatien. Ja kansa kärsii huutavasta köyhyydestä.

Puhtaan Ukrainan kaipuu

Ukrainassa kaikuu puhtaan ukrainalaisen valtion nationalistinen korkeaveisu. Sitä ylläpitävät yksittäisten poliitikkojen ohella erilaiset organisaatiot, joiden nationalistinen paatos on selvästi fasistinen Bandera-idoleineen, tappelupukareineen ja asevoimineen.

Uhoamisen ja propagandan keskellä unohdetaan todellisuus. Ukraina ei ole, eikä koskaan ole ollut etnisesti, kielellisesti, uskonnollisesti eikä historiallisestikaan yhtenäinen kansallisvaltio. Nykyisen rajat sille veti Neuvostoliitto. Ei ole siis mitenkään kaukaa haettu hanke, että Itä-Ukrainan venäjänkielinen ja monin tavoin myös Venäjä-mielinen väestönosa pyrkii hankkimaan autonomian tai jopa valtiollisen itsenäisyyden. Moniarvoisessa EU-kodissa hankkeen luulisi herättävän pelkästään lämminhenkistä sympatiaa.

Mutta ei. Länsi katselee passiivisesti päältä kuukaudesta toiseen enemmän tai vähemmän voimakasta aseiden kalistelua ja suoranaisia sotilasoperaatioita kapinallisia vastaan. Syntyy vaikutelma, että läntiset poliitikot katsovat myös aktiivisesti muualle, kun maan itäosissa veri lentää. Ja syykin on mitä ilmeisin.

Ukrainan rikkaudet ovat idässä

Itse itsensä itsenäisiksi tasavalloiksi nimittäneet Luganskin ja Donetskin alueet ovat Ukrainan teollisuuden ja maaperärikkauksien tärkeintä aluetta. Venäläisvastaisuuden ja suoranaisen väkivallan provosoima itsenäisyyshanke tuli Kiovan uudelle hallitukselle ja sen amerikkalais-eurooppalaisille kätilöille ja kummeille mahdollisimman ikävään aikaan.

Ukrainan ja EU:n välisen assosiaatiosopimuksen ydin oli ja on edelleen laajamittainen EU-standardien käyttöön otto maan taloudessa ja hallinnossa. Sen tärkein lohko on yltiöliberaalinen julkisten palvelujen ja valtion omaisuuden yksityistäminen amerikkalaisen mallin mukaan. Rutiköyhässä maassa ohjelma tarkoittaa kurjistumista.

Sisällissota katkaisi lupaavasti alkaneet liuskekaasun koeporaukset (Exxon, Shell). Se esti Itä-Ukrainan alueella myös suuren mittakaavan biopolttoainehankkeet samoin kuin ainakin toistaiseksi lupaavasti edenneen Ukrainan rauhankumppanuuden kehittymisen NATOn täysjäsenyydeksi.

EU:n jäsenyys jää haaveeksi

EU:n täysjäsenyys on kansainväliseksi muuttuneen konflktin vuoksi vain unelma. Hövelit konkurssitalouden rahoituspäätökset kertovat kuitenkin siitä, että EU:n ja USA:n politiikassa Ukrainan varaan lasketaan paljon sekä taloudessa, kuin myös omalle tielleen lähtenyttä Venäjää vastaan suuntautuvan kuristuspolitiikan rintamalohkona.

Niin kauan kuin Ukraina on Venäjän vihollinen ja seisoo länsivaltojen rintamassa, niin kauan tukea annetaan.  Brysselissä ja Washingtonissa viis veisataan siitä, että Kiovan Ukraina polkee jalkoihinsa mistään piittaamatta kaikki ne arvot, joita lännen poliittinen johto toitottaa juhlapuheissaan.

Ukraina on uusi piikki EU:n jäsenmaiden ja niiden veronmaksajien lihassa. Ennusmerkit ovat sen laatuisia, että suonta isketään niin kauan, kuin potilas vähänkin hengittää.