Cui bono?

Tämän pohdiskelun välitön impulssi tuli valtioneuvoston tiedotusosaston johtajan Markku Mantilan muutama päivä sitten uutistoimisto Reutersille antamasta haastattelusta. Siinä Mantila syventyi selittämään, miten Venäjä suuntaa Suomeen aggressiivista vaikuttamistaan. Tämä on Mantilan toiminnan kantava aate.

Ilmapiiri maassamme on sellainen, että vanha kysymys ”Cui bono?” vaatisi tuoreen vastauksen. Olen sitä yrittänyt miettiä. Varmastikaan se ei ole suomalainen yhteiskunta eikä talouselämäkään, tämän maan rikkaatkaan, jotka tästä menosta hyötyvät. Maa tikittää kuin oltaisiin menossa tieten tahtoen sotaan.

Pakostakin joutuu tarttumaan Paavo Väyrysen julki lausumaan selitykseen. Sen mukaan kyse on pidempään rakennetusta poliitikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseereiden salaliitosta, sanan ihan alkuperäisessä merkityksessä.

Voidaan puhua modernimmin verkostosta, jonka jäsenet systemaattisesti tekevät työtä Suomen valtion irrottamiseksi sen historiallisista yhteyksistä ja liittämiseksi suoraan USA:sta johdettuun geo-ja valtapoliittiseen järjestelmään.

Että kehitys näinkin nopeasti on tapahtunut, selittynee kahdella tekijällä. Ensinnäkin Venäjä ei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen jatkanutkaan Jeltsinin linjalla ja antautunut amerikkalaisten korporaatioiden hallittavaksi. Sen nousu omille jaloilleen ja aktivoituminen puolustamaan omaa ”elintilaansa” lienee ollut amerikkalaisille melkoinen shokki.

Toinen pakote nopeaan toimintaan tulee taloudellisen BRICS-yhteistyön suunnalta. Lähinnä Kiinan ja Venäjän akseli on USA:n hegemonialle julkilausuttu haaste. Mutta muitakin suuria on.

Tähän tilanteeseen ei ”harmaa” eurooppalainen, puolueettomien valtioiden vyöhyke amerikkalaisnäkökulmasta sovi ollenkaan.

Valitettavasti myös EU:n johtavien poliitikkojen ja virkamiesten horisontissa piirtyy Globalplayer Europa. Sille ei enää riitä rauhan aate ja asioiden järjesteleminen vanhalla mantereella. Se pyrkii tietoisesti pelastamaan yhdentymisensä militaristisia rakenteita kehittäen ja painottaen. Lisäksi EU sekaantuu myös sotilaallisella panoksella sen ulkopuolisiin kriiseihin.
Kehitys on siten saamassa juuri päinvastaisia piirteitä, kuin viime maailmansota ja sitä seurannut blokkijako antaisi aiheen arvostaa.

On ilmeistä, ettei tämä kehitys suinkaan saa pelkästään hyväksyviä suosionosoituksia. Mutta monimutkaiset ongelmat, joihin EU on juuttunut virheellisten linjaustensa vuoksi, houkuttelevat etsimään yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisten ja hitaitten, laajaa konsensusta vaativien rakenneuudistusten sijaan.

Yksinkertaisin ratkaisu poliittis-taloudelliseen umpikujaan on kriisi ja sodan uhka viholliskuvineen. Sellaisen tilanteen vallitessa päätöksenteko helpottuu, siirrytään keskustelevasta parlamentarismista alastomaan ja keskitettyyn komentotalouteen.

Sen julkisuutta hallitsee keskitetysti linjattu ja ruokittu propaganda.

Parlamentti asetetaan tärkeitten linjausten osalta kerta toisensa jälkeen tapahtuneitten tosiasioitten eteen – jos sille ylipäätänsäkään enää viitsitään jotain jo tehdyistä ratkaisuista kertoa.

Näissä oloissa kysymys ”cui bono” ei enää olekaan niin vaikea.
Mutta se miten tästä kierteestä päästäisiin ulos onkin sitä haasteellisempi ongelma.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s