Väyrynen: Helsingin kuntavaalit vaikuttavat koko Suomeen

”Helsingin valtapuolueet ovat toteuttaneet keskittävää metropolipolitiikkaa, jolla pääkaupunkiseudulle pyritään haalimaan useita satoja tuhansia uusia asukkaita joko Suomen maakunnista tai ulkomailta. Viime vuosina valtio on voimakkaasti tukenut keskittämistä mm. rahoittamalla paikallisliikenteen investointeja ja keskittämällä asuntorahoitusta suurimpiin kaupunkeihin.

Tämä keskittävä metropolipolitiikka on kohottanut elinkustannuksia, huonontanut elinympäristöä ja ilman laatua, pahentanut liikenneruuhkia ja lisännyt meluhaittoja. Ihmisten turvallisuus on heikentynyt. Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kaupunkien investoinnit väestönkasvua lisääviin hankkeisiin ovat johtaneet siihen, että alueella jo asuville ihmisille välttämättömien palvelujen kehittämistä on laiminlyöty.

Kansalaispuolueen kannattajista koostuvan ”Terve Helsinki” -liikkeen ehdokkaiden tavoitteena on, että Helsingin kaupunki keskittyy alueellaan jo asuvien ihmisten – sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien – olojen ja elämän laadun kohentamiseen sen sijaan, että varoja tuhlataan vahingolliseen keskittävään metropolipolitiikkaan.

”Terve Helsinki” -liike haluaa kehittää pääkaupunkia siten, että se tukee koko Suomen tervettä kehitystä.

Kansalaispuolueen kannattajat ovat mukana Helsingin kuntavaaleissa. Ajatuksemme oli, että olisimme muodostaneet valitsijayhdistykset ja niiden yhteislistan. Ajan puutteen vuoksi listamme olisi jäänyt heiveröiseksi. Siksi päätimme hyväksyä Kristillisdemokraattien ehdotuksen ja osallistua vaaleihin heidän listallaan sitoutumattomina ehdokkaina. Meillä on omat tunnukset ja erillinen vaalityö. Luottamustehtävät jaetaan äänimäärien suhteessa.

Helsingin vaalitulos vaikuttaa koko Suomeen. Koko maan tasapuolinen kehittäminen ei ole mahdollista, jos voimavarat keskitetään pääkaupunkiseudun ja muiden kasvukeskusten kehittämiseen.

Toivon, että Kansalaispuolueen kannattajat kautta maan ottaisivat yhteyttä Helsingissä asuviin sukulaisiinsa ja tuttaviinsa ja kehottaisivat heitä tukemaan ”Terve Helsinki” –liikkeen vaalityötä. Uusia ehdokkaitakin mahtuu vielä mukaan.”

Paavo Väyrynen

EU pakolaisongelman äärellä

EU-johtajat avustajineen lennätettiin helmikuun alussa Maltalle pohtimaan pakolaisongelmaa.. Ajateltiin ilmeisesti, että Afrikan läheisyys auttaa käymään käsiksi Libyasta Eurooppaan tulevaksi ennakoidun pakolaistulvan hallintaan.

Välimerellisessä ilmapiirissä syntyikin kymmenen kohdan periaatelausuma¹ ongelman hillitsemiseen. Sen keskiössä oli pakolaisleirien rakentaminen Libyaan Turkin mallin mukaan. Mutta Libya ei ole Turkki. Libya on maa, jonka valtio on tuhottu ja jossa valtaa pitävät keskenään taistelevat ”sotalordit” eli klaanit vaihtelevine liittolaisineen. Sinne pystytetty leiri on nykyoloissa vanhakantaisesti sanoen keskitysleiri kaikkine herkkuineen. Leirintä osaratkaisuna on oikea. Massamuuttojen, siirtolaisuuden ja pakolaisongelman juuret kohdemaissa on kuitenkin hoidettava. EU:n pakolaisongelmalla on syynsä ja peiliin katsominen on paikallaan.²

Pakolaiset, siirtolaiset ja maahanmuuttajat

Siirtolaisten ja pakolaisten yhteismääräksi maailmassa laskettiin viime vuonna noin 65 miljoonaa henkilöä. He pakenevat sotia, terroria, mielivaltaista hallintoa ja köyhyyttä. Noin 40 miljoonaa ihmistä muuttaa toiseen paikkaan maan sisällä. Yli 20 miljoonaa pakeni ulkomaille ja heistä YK:n tietojen mukaan runsaat 3 miljoonaa odottavat ratkaisua turvapaikkahakemukseen.

Eurooppaan vuonna 2016 päätyi noin 270 000 pakolaista. Edellisenä vuonna määrä ylitti miljoonan. Suurimmat Eurooppaan pääätyvien pakolaisten lähtömaat olivat Syyria, Afganistan ja Irak.

Koska pakolaisten on vaikea tulla normaalilla vuorolaivalla tai lentokoneella Eurooppaan, pääosa tulijoita käytti järjestäytyneen rikollisuuden ja useimmiten mafian palveluksia. Venematka Pohjois-Afrikasta Italiaan maksaa 3000-6000 dollaria. Yrittäjä voi yhdellä veneellisellä ansaita 300 000 dollarista ylöspäin nousevan summan puhtaana käteen. YK:n rikollisuutta ja huumeita käsittelevän UNODC:n mukaan bisneksen kokonaisarvo oli vuonna 2016 noin 6,75 mrd dollaria. Mukana luvussa on myös Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan suuntautuva siirtolaisuus ja maahanmuutto.

Kohdemaiden korruptio

Kuvaa täydentää logistiikkaketjun molemmissa päissä toimiva korruptio. Ilman sitä bisnes ei sujuisikaan. Italialaisviranomaisten mukaan maihinnousua läpi sormien katsova virkamies voi sesongin aikana ansaita 40 000 dollaria lisätuloja ihmissalakuljetuksesta. Kaikkineen matkakustannus nousee maahanpyrkijää kohden helposti tasolle 12000-18000 dollaria. On kovin kallista. Köyhä joutuu jäämään kotiin.

Keskeiset tätä logistiikkaa hoitavat mafiaverkostot toimivat perinteiseen tapaan Italiassa ja Albaniassa (jälkimmäinen hoitaa Balkanin reittiä). Mutta yrittäjiä on myös Afrikan mantereella, kuten etiopialainen mafia, joka operoi Libyan rannikolla. Ihmissalakuljetukseen liittyy olennaisena osana erilainen kriminalisoitu hyväksiksikäyttö, jonka uhriksi myös kolmannen osan matkaajista muodostavat avuttomat lapset pakotetaan.

Tässä on yksi ongelmakenttä, joka Maltan EU-ritareilta jäi vähälle huomiolle.

Kehitysavun kohdentuminen

EU-johtajien olisi leirejä suunnitellessaan pysähdyttävä pohtimaan tilannetta lähtömaissa. Länsimaitten kehitysapu vaatisi perusteellista pöllyttämistä. Jos kohdemaahan satsatut summat kohdennettaisiin elinkeinojen ja elinolojen suoraan kohentamiseen, jäisi siirtolaisten määrä automaattisesti vähäisemmäksi. Sama koskee maiden sisäistä vakautta. Gaddafin Libyasta ei virrannut pakolaisia Italiaan.

EU:ssa ei ole poliittisesti korrektia puhua kehitysavun päätymisestä erilaisten apuorganisaatioiden työntekijöille, kohdemaan korruptoituneelle virkamieskunnalle ja suoraan valtionpäämiehille. Tämän seurauksena kymmenet miljoonat ihmiset elävät Afrikassa olosuhteissa, joissa valtaeliitti ei välitä väestön terveydenhoidosta, toimeentulosta eikä koulutuksesta. Rakennuksia voidaan pystyttää, mutta henkilökuntaa ei kouluteta. ”Eliitti” suoranaisesti suosii maastalähtöä.

”Eliitti” hoitaa asiansa ulkomailla ja hankkii miljoona-asunnot esimerkiksi Lontoosta, jossa luksuskiinteistöjen omistajia on listattu mm. Nigeriasta, Ghanasta, Gabunista, Kamerunista, Senegalista ja Kongosta (demokraattinen tasavalta). EU:n johtajien olisi syytä pysähtyä oikeasti pohtimaan, mihin valtioyhteisön kehitysapurahat käytetään. Kyseessä on lähes 60 miljardin euron potti. Siitä Afrikan maihin kohdentuu noin 35 prosenttia pääpainon ollessa Saharan eteläpuoliset valtiot.

Hurskas kurjuus

EU on kriittisen tarkastelijan silmissä arvomaailmaltaan kaksoisstandardien unioni. Puheissa ja asiapapereissa ollaan hyviksiä, eettisesti oikealla asialla. Käytännön politiikassa valtioliitto toimii esimerkiksi lähialuepolitiikassa assosiaatiosopimuksineen ekspansionistisesti.

Tämä tarkoittaa oman taloudellisen ja poliittisen järjestelmän tuputtamista kumppaneiden käyttöön puhtaasti talous- ja työvoimapoliittisen edun saavuttamiseksi. Jäsenmaiden alueilla toimivat suuryritykset ovat amerikkalaisten sisar- ja emoyritysten rinnalla ahkeria alhaisen kustannustason maiden työvoiman ja alueiden hyödyntämisessä.

Libya on tästä pyrkimyksestä karmaiseva esimerkki. Sen jälkeen kun Gaddafin valtio oli tuhottu, alkoi pikajuoksu maan öljylähteille. Tämänhetkisessä kriisissä myös ulkomaisilla öljy-yhtiöillä ja niiden valtiollisilla taustavoimilla on selkeästi näppinsä pelissä. Kukin pyrkii etsimään toiminnalleen paikallista asevoimaa muita vastaan.

Libyan öljylähteitä pumppaavat kotimaisten yrittäjien rinnalla ponnekkaasti Italian ENI, Ranskan Total SA, Espanjan Repsol YPF, U.S. Joint-Venture-firma Waha Oil Co., Englannin BP, USA-firma Exxon Mobil, Norjalainen Statoil, Englanti/Hollanti Royal Dutch Shell, Venäjän Gazprom sekä saksalainen RWE (kartta Stratfor).

Öljylähteiden lisäksi kamppailun keskeisenä kohteena on öljyn ja kaasun siirtoverkko, joten konfliktit ovat jokapäiväisiä.

Maltan pakolaiskokouksen asialistalta en pikaisen tsekkauksen tuloksena tätä, suoranaisesti pakolaisongelmaan liittyvää eurooppalaisten öljyfirmojen ja niiden takana olevien valtioiden roolia havainnut tarkasteltavan.

EU komissio on kylläkin tilanteesta informoitu. Mutta EU:lle tyypilliseen tapaan sopimukset rajavalvonnasta ja Libyan viranomaisten tukemisesta vastaanottokeskusten pystyttämisessä tehdään huolimatta siitä, että kymmenen ”prioriteetin” ohjelma ei edellä hahmotellun perusteella voi johtaa myönteiseen tulokseen. Kuten sanottu, Libya ei ole Turkki.

Paljon täytyy tapahtua muualla kuin Libyassa, jotta Afrikasta tuleva siirtolais- ja pakolaispaine saadaan hallintaan.

Kari Arvola

Kirjoittaja on Kansalaispuolue rp:n asiantuntijajäsen

1http://www.consilium.europa.eu/fi/press/press-releases/2017/02/03-malta-declaration/

2http://kansalaispuolue.fi/upload/File/Maahanmuuttopolitiikka.pdf?77280

Puolueet, valta ja politiikka

Suomessa puolueiden jäsenmäärä on yhteensä n. 320 000 henkilöä. Jäsenistä aktiivisia on arviolta 32 000 (10 %). Äänioikeutettuja suomalaisia on n. 4 400 000. Puolueiden jäsenten osuus äänioikeutetuista on n. 7 %. Puolueaktiivien osuus äänioikeutetuista on 0,7 %.¹

Näiden lukujen valossa voi väittää, että Suomessa vallitsee puoluevalta, jonka legitimiteetti on äärimmäisen hataralla pohjalla.

Suomen puoluekartalle on viime vuoden aikana ilmestynyt kolme uutta puoluetta, Kansalaispuolue, Itsenäisyyspuolue ja Eläinoikeuksien puolue. Nimet kertovat jotain kunkin puolueen ideasta.

Mutta Kansalaispuoluetta lukuun ottamatta mikään muu tulokkaista ei ole ottanut kantaa puoluejärjestelmämme olemukseen ja toimintaan. Kansalaispuolue minimoi puolueaparaatin painoarvon ja ottaa kansalaisyhteiskunnan mukaan kannattajajäsenten panoksella.

Tämän kirjoituksen idea on haastaa keskustelua politiikan olemuksesta ja siitä tavasta, jolla sitä tehdään.

Valta kuuluu kansalle, niinkö?

Valta kuuluu perustuslain mukaan Suomessa kansalle. Kansaa edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tämä on periaate, mutta käytännössä poliittista valtaa Suomessa käyttävät puolueet, joiden asettamia ehdokkaita kansalaisilla on vapaus äänestää yleensä neljän vuoden välein eduskuntaan. Sen jälkeen, kun henkilö on valittu kansanedustajaksi, hänen vastuunsa valitsijalle ja usein myös puolueelle katkeaa. Eduskuntaryhmä päättää ja jos et ole samaa mieltä, niin ongelmia on tulossa.

Vastaava järjestely toimii kuntien valtuustoissa. Niissä puolueitten rinnalla nähdään ajoittain kansalaisten erityisesti vaaleja varten perustamien ryhmien edustajia. Käytännössä suomalaisen politiikan linjaukset tehdään suurimpien puolueiden puheenjohtajien ja heidän apuelintensä toimistoissa. Myös paikallisesti.

Haluavatko puolueet toimia vaikutuksen kanavina?

Puolueet eivät ymmärrettävistä syistä pidä asiallisesta valtamonopolistaan ääntä muutoin, kuin toisinaan moralisoimalla kansalaisten passiivisuudesta. Voi olla näköharhaa, mutta tuntuu siltä, että myös kehotukset puolueisiin liittymisestä yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi olisivat harventuneet.

Tässä mielessä tuore Kansalaispuolue on erilainen. Sen varsinaisten jäsenten määrä on hyvin pieni, koostuen ”neuvonantajista” ja kansanedustajista. Kansalaisten yhteys puolueen kanssa järjestetään erityisen kannattajajäsenten verkoston avulla. Kannattajajäset voivat organisoitua haluamallaan tavalla. Heillä on oikeus osallistua ehdokasasetteluun ja heitä kuullaan erilaisten kyselyjen ja tilaisuuksien muodossa. Yhteys puoluejohtoon on suora.

Vaikka puolueet eivät yleensä pidä itsenäisistä ihmisistä, spontaania poliittista aktiviteettia ja puoluehakuisuutta esiintyy tästä huolimatta. Nähtävästi on vallalla myös virheellisiä käsityksiä siitä, miten puolueorganisaatiot toimivat. Rivijäsenenä vaikuttaminen tarkoittaa normaalisti vain osallistumista silloin tällöin perusjärjestön kokouksiin. Toisinaan tarjoutuu mahdollisuus ilmaisen työpanoksen antamiseen, varsinkin vaalien alla. Ehdokkaita etsitään nytkin lehtien palstoilla.

Puolueet ovat valtaorganisaatioita

Puolueet ovat hierarkisia valtaorganisaatioita. Niiden sisällä vallitsee tiukka järjestys, jossa ylöspäin, siis todella aktiivisesti vaikuttamaan pyrkivä henkilö huomaa nopeasti olevansa kontrollin alaisena. Mitä ylemmäksi organisaatiopyramidissa kohoaa, sitä tiukempaa on tarkkailu ja sitä voimakkaampi on lojaalisuuden vaatimus johtoa kohtaan.

Valtataistelu on valtaorganisaatiossa potentiaalisesti läsnä aina, enemmän tai vähemmän aktiivisena. Päätökset ja linjaukset tekee puheenjohtaja/puheenjohtajisto, joka leimauttaa päätökset puolueen muodollisilla valtaelimillä.

Suppea politiikkakäsitys

Poliittisen vallan legitimiteettiongelmaa pahentaa vallitseva politiikkakäsitys. Saatetaan väittää vakavin kasvoin, että kansalaisten vaikutuskanavaksi riittää äänestäminen neljän vuoden välein. Sen jälkeen vastuu on valituilla.

Lisäksi politiikka ymmärretään eksplisiittisesti puolueitten agendaksi, johon sivullisella ei ole asiaa. Yritykset kansanäänestysten aikaansaamiseksi ovat järjestään kaatuneet tai mitätöityneet eduskunnan myllyssä. Tilanne ei puolueiden voimin tule muuttumaan. Puoluediktatuuri kestää ja puolustaa olemassaoloaan. Kuka omaa valtaansa haluaisi vapaaehtoisesti rajoittaa?

Vallan rajoittaminen ja politiikan laajentaminen puolueiden ulkopuoliseen elämään onkin kansalaisyhteiskunnassa toimivien autonomisten kansalaisten ja heidän yhteenliittymiensä asia.

En tarkoita kansalaisyhteiskunnalla poliittisten puolueiden apujärjestöjä, jotka verovaroin ruokittuina pitävät välillä ääntä aiheesta jos toisestakin. Käytännössä ne hoitavat järjestötöitä rakentaen puoluevallan verkostoja yhteiskunnan eri sektoreille ja alueille.

Kansalaisyhteiskunta edellyttää käsitteenä autonomisten ihmisen aktiivista roolia itseään koskevien asioiden poliittisessa järjestämisessä. Päätökset tehdään nykyisin kaukana. Usein puoluetoimistot tyytyvät vain siunaamaan ne linjaukset, joita Brysselistä ja Frankfurtista saadaan. Eduskunta on paljolti verovaroilla pyöritettävä puoluepäätösten leimauskonttori. Demokratiavaje on kovin laimea ilmaisu asiain tilalle.

Mitä kansalaisten politiikka voi olla?

Kansalaisyhteiskunta edellyttää toimiakseen ihmisten vapaata tiedon saantia, vapautta organisoitua ja vapautta myös vaikuttaa ilman, että joutuu alistumaan valtaorganisaatioiden hallitsemien agendojen ja toimintamuotojen sääntöihin. Mitä autonomisen kansalaisen politiikka voi olla?

Ensimmäinen askel tämän pohdintaan voi olla puolueiden ensiyön oikeuden kieltäminen politiikan kentällä. Pitää rakentaa todellista oppositiota, jonka työn sisältöä ei jokin puoluetoimisto peukaloi. Se tarkoittaa edelleen, että todellisen opposition politiikkaan vaikuttamisen tulisi olla puoluevalta-doktriinin kyseenalaistamista, sen legitimaation jatkuvaa murentamista kaikkia mahdollisia kanavia ja suhteita käyttäen.

Valtapuolueet pitäisi saada kilpailemaan poliittisen substanssin kehittämisestä ja ratkaisujen esittämisestä kansalaisyhteiskunnan paineen alla. Tämä edellyttäisi puolueiden ensiyön oikeuden rajoittamista politiikkaan esimerkiksi siten, että huomattava osa kansan edustajista valittaisiin vaalipiireittäin arpomalla äänivaltaisista suomalaisista.

Toinen vaihtoehto syntyisi siten, että hallituksessa olisivat edustettuina aina kaikki eduskuntapuolueet. Tällöin puolueilla olisi tarve profiloitua sekä hallituksessa, että eduskunnassa ja ns. kentällä aktiivisilla aloitteillaan ja innovaatioillaan.

Tärkeimmät ratkaisut tehtäisiin aina neuvoa-antavilla tai sitovilla kansanäänestyksillä. Menettely katkaisisi poliittisen puoluespektaakkelin ja loisi yli yhteiskunnan yltävälle jännitteelle ja debatille edellytykset.

Nämä ovat joitain ideoita puoluepolitiikan muuttamiseksi laajemmaksi kansalaisyhteiskunnan poliittiseksi päätöksenteoksi. Ellei puolueiden yksinvaltaa saada murretuksi, ei myöskään kansalaisyhteiskunnan demokraattinen osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ja rakennustyöhön ole mahdollista.

Epäsymmetrinen kamppailu

Peliteoreettisesti katsoen vaihtoehtoja etsivällä on edessään lähtö epäsymmetrisen kamppailun tielle. Ei kannata satsata voimia sinne, missä hierarkinen puolueorganisaatio hallitsee valtion verovaroista ja yksityiseltä pääomalta saamiensa resurssiensa ja järjestötekniikan avulla.

Ei hyödytä mennä heidän pelikentälleen eikä toimia heidän säännöillään. Aina kun saadaan aikaan pienikin muutos puolueiden linjauksissa tai yksittäisten poliitikkojen kannanotoissa parempaan suuntaan, sitä hyödynnetään ja tuetaan. Onnistuneista kampanjoista on kokemusta.

Puolueiden sisällä on erilaisia näkemyksiä. Saattaa olla, että todellisia muutoksia ajava kansalaisliike joutuu poimimaan eri puolueissa viriäviä aloitteita ja näkökohtia. Mutta tämä voi vain laajentaa demokraattista näköalaa.

Postmodernissa yhteiskunnassa yleisinhimilliset tasa-arvoon, demokratiaan ja ihmisen perusoikeuksien kunnioittamiseen nojautuvat arvot eivät hevillä voi nousta yksittäisen puolueen keskeisiksi poliittisiksi tavoitteiksi. Politiikan perusarvoiksi ne voivat nousta vain kansalaisyhteiskunnan jatkuvan paineen ja painostuksen avulla.

Puolueet eivät ole yhtäkuin demokratia

Puolueet kuuluvat järjestäytyneen yhteiskunnan poliittiseen koneistoon. Mutta tehdään vakava teoreettinen ja anteeksiantamaton poliittinen virhe, jos aletaan ajatella, että puolueet ovat yhtä kuin demokratia ja että politiikka on vain puolueiden toimintaa. Poliittinen puolue on valtaorganisaatio, joka edustaa toiminnassaan aina jotakin taustayhteisöä. Tuon yhteisön arvot ja tavoitteet voivat edistää demokraattista kehitystä — tai sitten eivät.

Poliittisen puoluekentän joukkoon mahtuu myös puolueita, jotka edustavat vain itseään ja ovat olemassa sen aktiivijoukon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Tällaisiakaan puolueita ei demokraattiseksi itseään luonnehtiva valtio halua kieltää. Mutta vain puolueisiin juuttuva ja luottava poliittinen ajattelu ei ratkaise mitään yhteiskunnallista ongelmaa. Demokratiavajeeseen se on jo määritelmänsä vuoksi mahdoton lääke.

Politiikan aika

Nykyiseen politiikkakäsitykseen liittyy vielä yksi hyvin keskeinen periaatteellinen ongelma, joka yleensä ohitetaan. Se on aika.

Poliittiset puolueet elävät vaalikaudesta toiseen ikään kuin aikaa ei muutoin olisikaan. Kuitenkin reaalimaailman prosessit etenevät koko ajan. Lisäksi ne ovat ainutkertaisia, ne eivät koskaan toistu. Ihmiset ja sukupolvet elävät ja kuolevat tietyn ajankierron mukaan.

Poliittinen ratkaisu johonkin ajankohdan konkreettiseen ongelmaan on mahdollista tehdä joko nyt tai myöhemmin, tai ei koskaan. Arkisten realiteettien paineessa ja puristuksessa elävien aikalaisten kannalta puolue-elämää luonnehtiva byrokraattinen ”aikafatalismi” ei ole hyväksyttävissä. Ratkaisun etsintä ongelmaan on aloitettava silloin kun ongelma todetaan. Se on yksi demokraattisen politiikan perusperiaatteista.

1Lukuja ei ole päivitetty, mutta antavat kuvaa demokratiavajeesta.