Vanhustenhoidon kriisin julkitulo – jälleen kerran – on väistämättä osa sote-sotkua. Nyt mediassa myllertävä puoluejohtajien kuoron moniääninen moralisointi ja selittely kätkee taakseen jättimäisen elefantin, jonka olemassaolo kieltäydytään tunnustamasta.
Se on sosiaali- ja työllisyyspolitiikan kokonaisvaltaisen reformin välttämättömyys. Sanoissa tämän myöntävät lähes kaikki, käytännössä uudistushalu sortuu valtapolitiikan nelivuotisajattelun edessä ja suuren rahan intressien paineessa.
Suomessa on aina 1990-luvun lamasta lähtien luisuttu enemmän tai vähemmän tietoisesti tilanteeseen, jossa julkinen valta on yhä enemmän yövartijan roolissa. Muutosta perustellaan jatkuvasti valtiontalouden tarpeilla, vaikka samanaikaisesti ollaan valmiita tekemään miljardihankintoja sotilaallisen varustelun alueella ilman vedenpitäviä geopoliittisia perusteluja.
Suomen perustuslaki pohjautuu ajatukseen, että julkinen valta nojautuu toiminnassaan kansalaisyhteiskuntaan, jonka tahtoa politiikka instituutiona toteuttaa. Käytännössä ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa politikka instituutiona samaistetaan puoluepolitiikkaan. 1960-luvulla käyttöön otettu puoluetuki tukee tätä ajattelua. Puolueista valtaa pitävät vuorollaan keskenään liittoutuneet suurimmat puolueet. Niiden väliset sopimukset tulevat eduskunnassa valtiovallan toteuttamaksi politiikaksi.
JÄRJESTELMÄ HUUTAA heikkouttaan kaikille, jotka haluavat kuulla. Vanhusten hoidossa esiin noussut ns. omavalvonta on kattavana periaatteena ollut modernia jo vuosia sillä seurauksella, että alalla kuin alalla valvonta on nimellistä ja jää usein omavalvontapaperin laadintaan. Joskus ei sitäkään vitsitä tehdä.
Julkisen vallan resursseja vähennetään tietoisesti myös siitä syystä, että virallinen valvoja ja tarkastajat saattavat ikävällä tavalla muistuttaa olemassaolostaan, jos vain aikaa ja rohkeutta riittää.
Käytännön valvonnan olemattomuus tuli nyt julki vanhustenhoidon alueella. Samalla paljastui se suuren rahan intressi, joka määrätietoisesti – maan hallitusten tuella – on aikaisemmin suunnannut kiinnostuksensa julkisen vallan pyörittämiin palveluihin ja laitoksiin. Niistä on järjestelmällisesti hankittu omistuksia ja niitä on jopa kaapattu pääomien tuoton turvaamiseksi.
Tilaisuus tekee varkaan, jos kontrollia ja suoraa selkärankaa ei ole. Hyvin harvoin nähdään suuren puolueen tarttuvan tomerasti olemassaoleviin epäkohtiin ja ryhtyvän niitä korjaamaan. Miksi ryhtyisi, kun puolueen keskeiset henkilöt hääräävät mukana julkisia varoja yksityistämisen kautta hyödyntäen?
Kansanäänestyksiä pelätään, ellei kysymys ole tupakoinnista parvekkeella tai koiran kakan hoidosta kevään lumien sulaessa.
ELEFANTTI on kooltaan sitä luokkaa, että sen kärsä on Brysselissä ja häntä heiluttaa suomalaisia päättäjiä. Tällä hetkellä ongelmat ovat pinnalla ja osa kiivaan keskustelun kohteena. Vaaleista ei näytä tulevan pelkästään ilmastosellaisia, vaikka se olisi ollut kaikkien valtapoliitikkojen mieleen.
Sote-sotku on yhdessä työllisyyspolitiikan kanssa kuitenkin sellainen kesto-ongelma, että sen ratkominen ei vaalilupauksilla hoidu. Missään tapauksessa ei voida lähteä siitä, että perustuslain edellyttämä yhteiskunnan vaikutusvalta muuttuu puoluevallasta yövartijavaltioksi. Sellaista uudistusta ei suomalainen vaikeneva yhteiskuntakaan kestä.
Kuva elefantista olohuoneessa: Banksy
AIHEESEEN LIITTYY Kari Arvolan blogikirjoitus ”Politiikkainstituutio – tunnistamaton ongelma?”
Kirjoitus on julkaistu ensin 1.2.2019 Vastavalkeassa https://vastavalkea.fi/2019/02/01/elefantti-olohuoneissamme/
Kari K. Arvola 