Ukraina ongelmineen nähdään meillä virallisesti ja valtamedian totuutena uhrina Venäjän aggressiosta eli sotaisesta hyökkäyshalusta.
Jää huomiotta, että Donbasin eli Luhanskin ja Donetskin ns. kansantasavaltoja ei luonut Venäjä aluevaltauksillaan.
Ne otti lähialueineen vuonna 2014 hallintaansa hyvin aseistautunut sotilaallinen aktivistijoukko. Esikuvana lienee ollut Krimin ja Sevastopolin kivuton ja rauhanomainen irtautuminen Kiovan Ukrainasta.
Tällaista kutsutaan kansainvälisessä oikeudessa sekessioksi, ei siis annektioksi.
Siirtymä ei Donbasissa onnistunut Krimin tapaan. Irtautumisen ja itsenäistymisen tielle tuli Kiovan hallituksen komennossa olevien joukkojen ja yksittäisten, värvättyjen natsihenkisten joukkueiden aseellinen hyökkäys.
Hyökkäys torjuttiin ja separatistialeen ja muun Ukrainan välille vakiintui monien taistelujen ja kahakoiden tuloksena tarkoin vartioitu demarkaatiolinja.
Konflikti oli syntynyt ja Putinin hallitus asetettu pahaan välikäteen. Venäjä on tukenut Donbasin ”valtioita” monin tavoin ja tehnyt mahdolliseksi suhteellisen normaalin elämän Kiovan hallituksen jatkuvasta painostuksesta huomimatta.
Monien vaiheiden jälkeen saatiin osapuolten eli separatistien ja Kiovan hallituksen kesken aikaan sopimus rauhanomaisesta konfliktin ratkaisemisesta. Näin syntyivät Minskin sopimukset I ja II. Niiden kummeina olivat Ranska, Saksa ja Venäjä.
Nykyisen konfliktin aktiivinen tekijä on Kiovan hallituksen ohjastama Ukraina.
Minskissä neuvoteltujen molempien sopimusten keskeinen kohta on kaikkien osapuolten hyväksymä autonomiaperiaate, jonka mukaan Kiovan hallituksella ei ole suvereenisia valtaoikeuksia Luhanskin ja Donetskin aluueilla. Periaatetta ei ole toteutettu. Jo 12. helmikuuta 2015 osapuolet eli Ranska, Saksa, Venäjä ja Ukraina tuon Minskin nimeä kantavan laajan sopimusryppään laativat. Siinä Ukrainan hallitus sitoutuu mainittujen kahden ”venäläisalueen” erityisen statuksen hyväksymiseen.
Tähän mennessä Ukrainan presidentit eivät ole rohjenneet viedä sopimusta maan parlamentin käsittelyyn. Syynä on yksinkertaisesti pelko oman aseman menettämisestä.
Ehkä keskeisin ongelma – itse autonomia-ajatuksen rinnalla – liittyy mahdollisen erillisalueen rajavalvontaan. Kiovan hallitus on lähtenyt siitä, että se valvoisi myös autonomisen Donbasin alueen Venäjän puolista rajaa.
Separatistien pelko, ja varmasti aiheellinen, on, että tämä tarkoittaisi saartoa ja yhteyksien katkaisemista alueen elinkeinoelämän toiminnan ja turvallisuuden takaajaan eli Venäjään.
Hyvällä tahdolla ongelma voitaisiin välttää kansainvälisillä turvatakuilla ja rajavalvonnalla. Mutta kun Donbasin siviiliväestön ja asepalveluksessa menehtyneiden määrä lienee noin 15 000 henkilöä, valvonnan ja vallan antaminen Kiovan hallituksen viranomaisille on ylivoimaisen raskas ajatus. Eivät vainajat ole Donbasin ”kansantasavaltojen” omaa tuotantoa. He ovat tulosta Ukrainan armeijan ja värvättyjen hyökkäyksistä ja tulituksista Donbasin aluueelle. Kuolleet eivät aivan heti unohdu.
Näillä näkymin Ukraina ja sen separatistialue pysyy eräänä Euroopan geo- ja turvallisuuspolitiikan kipupisteenä vielä pitkän aikaa USA:n ja NATO:n huolehtiessa haavojen tuorestamisesta.
Toisaalla odottaa ratkaisuaan myös Venäjän painokkaasti esiin nostama kysymys omasta turvallisuudestaan NATO:n itälaajentumisen seurauksena.
Pitkän päälle Donbassin ”kansantasavaltojen” pönkittäminen on myös Venäjälle ratkaisua vaativa ongelma.
Jälkikirjoitus 27.2.2022
Tänään tiedämme, mikä Venäjän ratkaisu oli. Moralisoinnilla, sympatialla ja tunteilla on oma paikkansa ihmisen ja yhteisöjen elämässä.
Mutta geo-ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta Venäjän ratkaisu on looginen. Se ei lisää jännitteitä sen paremmin Suomen, kuin Baltian maidenkaan rajoilla – elleivät nämä maat sitä itse halua ja aiheuta.
On hyvä pitää kirkkaana mielessä, ettei NATO ole epäitsekäs hyväntekeväisyysjärjestö. Sen tärkein tehtävä on edistää ja tukea USA:n taloudellisia ja valtapoliittisia etuja kaikkialla, missä se toimii.
Kari K. Arvola 