Sota ja rauha

Olen miettinyt, miksi moni Ukrainan sodasta puhuttaessa penää Venäjän tuomitsemista ja ja kauhistelee sotaa.

Sen jälkeen saattaa seurata aggressiivinen puheryöppy ”ryssistä” sekä Ukrainan auttamisesta ja tukemisesta, jotta Venäjä ajettaisiin pois maasta.

Ymmärrän kauhistelun. On inhimillistä pitää sotaa kauheana ja epäinhimillistä toimintana, tapahtui se missä tahansa. Se osoittaa, että diplomatia on epäonnistunut.

Clausewitzin 1800-luvulla muotoilema lause ”Sota on politiikan jatkoa toisin keinoin” on verisesti totta. Sotaan ryhdytään aina tärkeiden intressien tai hyötyjen vuoksi.

Niiden ei tarvitse olla yleviä, eikä moraalinen tai arvopohjainen ideologia koskaan olekaan sodan perimmäinen syy. Moralismilla peitellään sotaan johtaneita aitoja syitä.

Ei USA esimerkiksi Irakia sen vuoksi tuhonnut, että Saddam. Puhe hermokaasuista oli pelkkää propagandaa. Eikä ”halullisten liitto” tuhonnut Libyaa sen vuoksi, että Gaddafi. Eikä Jugoslaviaa hajotettu sisällissodan kauheuksien vuoksi.

Kaikissa näissä, Vietnamista yms. puhumattakaan, on ollut Yhdysvaltojen globaalia hegemoniaa ja taloutta uhkaava kehitys maassa tai alueella. Paljaimmillaan taloudellinen intressi paistaa silloin, kun jokin alue vallataan asevoimin öljyn tai muiden maaperän rikkauksien vuoksi.

Eräs tärkeimmistä sotia provosoinneista intresseistä on valtion turvallisuus. USA turvaa itseänsä kaikkialla maailmassa kaikin keinoin. USA on hegemoniamahti, globaali ylivalta.

Venäjä turvaa länsilaitaansa nyt Ukrainassa aseellisesti. Koko 2000 luvun ajan kestäneet diplomaattiset ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Venäjää ei otettu vakavasti. NATO laajenee jatkuvasti itään. Saartorengas Venäjän ympärillä kiristyy.

Johtopäätös kuuluu: moralismin sijasta tarvitaan aktiivista rauhantyötä, geopoliittista realismia ja taitavaa diplomatiaa.

Sillä sota vältetään – ja lopetetaan.

Arvopohjaisesti maailmansotaan?

”Länsimaisesta ulkopolitiikasta on tullut moralistien leikkikenttä. Et halua ymmärtää toista, haluat opettaa heitä. Ja jos opetus ei ole hedelmällistä, haluat rankaista.

Arvopohjainen ulkopolitiikka on korvannut sisäisiin asioihin puuttumattomuuden, käsitteen, joka auttoi selviytymään kylmästä sodasta.
Moralistien välineet ovat maahantulokiellot, taloudelliset pakotteet, maasaarto, urheilutapahtumien boikotointi ja eräänlaisena kruunaussaavutuksena sotatarvikkeiden toimittaminen ystävällisille toimijoille.”

Tämä on lainaus Gabor Steingartenilta. Hän eräs Saksan tunnetuimmista ja kokeneimmista journalisteista, nettiportaali The Pioneerin perustaja ja johtaja.

Hän ei ole vasemmistolainen, ei venäjämielinen putinisti, ei äärioikeistolainen, eikä myöskään maansa hallituksen hännystelijä. Journalisti sanan täydessä merkityksessä.

Minä jatkan hänen analyysiään kysymällä, onko tämä ”lännessä” käyttöön otettu ulkopolitiikan paradigma hyvä ja oikea?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että arvopohjaiseksi suurella äänellä korotettu ulkopolitiikan uusi suuntaus on johtamassa osanottajansa maailmansotaan. Arvopohjaisesti.

Käytäntö on teorian kriteeri.

Suojaudu medialta!

MAUNO SAARI

1) Ohjus osuu kerrostaloon. Ihmisiä kuolee. 2) Ukraina syyttää Venäjää. 2) Ukraina tunnustaa, että kyseessä olikin heidän oma ilmatorjuntaohjuksensa. 3) Ukraina syyttää Venäjää. 4) Yle / HS / IS ym. kertovat varmana tietona, että se oli Venäjän ohjus.

Paras tapa suojella mielenterveyttään on noudattaa monen asiantuntevan tahon neuvoa: ”Älä usko mihinkään, mitä media väittää.” John Pilger muotoili sen tuolla tavalla. Allekirjoitan. On aivan joutavaa ruveta väittelemään asiasta. Me emme tiedä, mitä todella tapahtuu.

Yleinen havainto siitä osasta mediaa, jota olen tänään ehtinyt selailla: läntinen usko Ukrainan voittoon on vaihtumassa epätoivoon. ”Katastrofi lähenee Ukrainassa”, arvioi Jukka Tarkka.

Ehkä parhaiten tunnelmaa kuvaa US:n blogissaan muuan Jouni Snellman: ”Hyvältä ei näytä…Sodan voitto on ollut monelle – ehkä ajoittain minullekin – väkevä haave, mutta taitaa olla niin, että nyt on vähitellen palattava maan pinnalle…”

Kaikki näkemäni ”influensserit” kuitenkin päättelevät, että katastrofi voidaan estää, jos länsi nyt yhtenäistyy, unohtaa valtioiden ”itsekkäät” ajatukset (kuten elintason) ja lähettää Ukrainalle sen yhä kiihkeämmin VAATIMIA aseita massiivisesti. Varsinaisia rauhan rakentajia!

Venäjällä nousee ääniä, joiden perusteella saattaisi odottaa, että sota yritetään saattaa loppuun pääsiäiseen mennessä. Jos näin on, se tarkoittaa suurhyökkäystä ja Ukrainan asevoimien romuttumista.

Entä Suomi? Turkki on esittänyt uuden vaatimuksen. Ruotsin ja Suomen on palautettava 130 ”terroristia”. Ruotsi ehti jo tätä ennen todeta Turkin aikaisemmatkin vaatimuksen mahdottomiksi. Niinistö pidentää Nato-ratifioinnin aikataulua. Sen piti olla lyhyt ja voittoisa tie sotaliittoon. Nyt Suomi on kuin rotta nurkassa. (Oikein arvattu, viittaan HS:n erään pääkirjoituksen piirroskuvaan Putinista.)

Mitäs sitten?

Jaoin hiljattain facebookissa erään saksalaiskenraalin tekstin. Se oli hyvin kriittinen ”meillä lännessä” Ukrainan sotaan liittyvää, hallitsevaa ajattelua kohtaan. Kenraalin puheen ydin oli tässä:
”Ei ole olemassa realistista sodan lopputilan määrittelyä. Ja ilman poliittisesti strategista kokonaiskonseptia asetoimitukset ovat pelkkää militarismia”.

Tuo kenraali, Erich Vad, oli vuosina 2006–2013 liittokansleri Angela Merkelin sotilaspoliittinen neuvonantaja. https://de.m.wikipedia.org/wiki/Erich_Vad

Tällä hetkellä eri hallitusten taholta tulee enemmän tai vähemmän selvänä sellainen kuva, että tavoitteena olisi Ukrainaan hyökänneen Venäjän häviö sodassa.

Häviötä määritellään mm. siten, että se tarkoittaisi ainakin Venäjän joukkojen vetämistä pois sekä Ukrainasta, että Krimiltä.

Mutta monesta suusta on kuulunut myös ajatus Venäjän tuhoamisesta tai hajottamisesta ja ainakin nykyisen presidentin vaihtamisesta mukavampaan mieheen tai henkilöön.

En puutu siihen, miten demokraattisesti Ukrainan tukirintama avustuksineen ja liittoineen on muodostettu.

Mutta saksalaiskenraalin kysymys antaa luvan perätä vastausta toiseen, hyvin vakavaan kysymykseen.

Mitäs, jos lännen tukema Ukraina ei voitakkaan? Venäläiset pysyvät miehittämillään alueilla ja pahimmassa tapauksessa käyttävät taktista ydinasetta kriittisillä alueilla? Voi syttyä myös maailmansota.

Niin mitäs sitten? On tehty traaginen ja käsittämättömän kallis virhearvio.
Tässä ei moralisoimisella ole mitään arvoa. Virhearvio olisi seurauksiltaan niin merkittävä, että sitä ei kukaan eikä mikään pystyisi korjaamaan.

Nyt ollaan viimeisillä rajoilla. Keskusteluun tulisi ottaa oudoksi käynyt sana. Se sana on rauha.

Ei rauhan tekeminen ole häpeä. Se vain edellyttää rohkeutta ja selkärankaa. Ehkä myös poliittista pelisilmää.

Nyt tuntuu siltä, kuin ajettaisiin silmät sidottuina kohti jyrkänteen reunaa, kaasupoljinta yhä syvemmälle painaen.

Identiteettiä etsimässä

Kommenttipuheenvuoro Pohjanrannan Alkio-keskusteluun 7.-8.1.2023

 

Santeri Alkion elämän aktiivi kausi ajoittui Suomen historian ehkä vaikeimpiin vuosiin.

Oli itsenäistytty Venäjän suuriruhtinaskunnasta, aloiteltiin suomalaisen parlamentarismin rakentamista, kun oli ensin irtauduttu keisarihaaveista ja käyty katkera sisällissota kaikkine seurauksineen.

Näiltä ja seuraavilta vuosilta Alkion kirjoituksia ja ajatuksia löytyy valtaisa joukko. Hänen kokemuksensa kirjailijana ja lehtimiehenä, mutta myös epäonnistuneena yrittäjänä, menestyksekkäänä kansanedustajana ja puoluejohtajana tarjoavat mittavan kirjallisen aineiston.

Siitä saattaisi löytyä perusteluja tai jonkinlaisia puolusteluja jopa nykyisen hallituksen sotaisalle ulkopolitiikalle.

Politiikassa kyse on aina eräänlaisesta strategisesta pelistä. Siinä on osapuolia vähintäänkin kaksi, mutta yleensä useampia.

Olennaista toimijoiden kannalta on tietää, millainen on toimiva subjekti itse, siis esim. järjestö tai järjestelmä, joka joutuu ympäristönsä tai vastustajanssa kanssa elämään tai kamppailemaan.

Kysymys voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei aivan helposti olekaan ratkaistavissa. Toimijalla pitää olla monenlaisia resursseja. Ne ja niiden potentiaali ja rajoitukset tulee tuntea.

Toimijan pitää omata tai luoda oma identiteettinsä, minuutensa, jotta voitaisiin ylipäätänsä puhua sen tavoitteellisesta toiminnasta. Identiteetti tulisi myös säilyttää ja sitä ylläpitää, ”päivittää”.

Olemme nähneet viime vuosina Suomessa erikoisen näytelmän. Vain muutamassa kuukaudessa kansalaisten enemmistö näytti muuttuneen sotaisaksi sotaliittoon kääntymisen tai liittymisen kannattajaksi.

Se alkoi myös suhtautua vihamielisesti naapurimaahamme Venäjään, jonka kanssa meillä oli jo 70 vuotta ollut hyvinkin rauhanomaiset ja taloudellisesti edulliset suhteet. Onko suomalaisilla kansallista identiteettia lainkaan?

Asiantuntijat, kuten esimerkiksi Pekka Visuri eivät nähneet kannanotossaan Turvallisuuspoliittiseen selontekoon Ukrainan sodassa sen kansainvälis-oikeudellisesta laittomuudesta ja jopa rikollisuudesta huolimatta uhkaa Suomelle, Suomen itsenäisyydelle tai turvallisuudelle.

Ja näitä näkijöitä oli muitakin. Mutta syntyneessä hurmostilassa heitä ei kuunneltu. Näyttää ja kuulostaa siltä, että tässä maassa presidentti ja pääministeri vetävät linjat –  ja pulinat pois. Sitä linjaa media uskollisesti toistelee.

Minun pointtini tässä asiassa on se, että tunnemmeko me itsemme, mikä todellisuudessa on suomalainen identiteettimme ja käsityksemme tämän kansakunnan eduista?

Ovatko presidentti ja pääministeri SEN aitoja tulkkeja?

Toinen, tähän liittyvä kysymys ja pohdittava on tunnemmeko me todella myöskin ympäristömme, Euroopan, Venäjän ja niiden ulkopuolella olevat valtiot?

Ne muodostavat kaikkiin asioihin ja toimintoihin, siis elämäämme tässä maanosassa ja meidän maassamme vaikuttavat voimat, meidän toimintamme ympäristön, ”vastapelurin”.

Tämäkään kysymys ei ole kovin yksinkertainen. Esimerkiksi presidentti Niinistöä on jossain pidetty Venäjän asiantuntijana. Siitäkin huolimatta, että hän puheissaan viljelee absurdeja kasakkavertauksia ja rinnastuksia. Eivät hänen, nykyisestä pääministeristä puhumattakaan, kannanottonsa ole diplomaatin puhetta. Eivätkä ne osoita merkittävää Venäjän ja sen historian tuntemusta.

Ei Suomen tarvitse Venäjää rakastaa – mutta ei vihatakaan. Pitäisi ymmärtää, että se on meille läheisin, tärkeä ja valtava maa.

Siellä asuu paljon ihmisiä, mutta väkilukuun verrattuna se suhteellisesti omistaa vielä paljon enemmän sellaisia rikkauksia, joita suuret kehittyvät maat, valtiot ja niitten yrityselämä ja teollisuus tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa, kautta maailman. Vihan pito tuon valtion kanssa on Suomelle epäterveellistä.

Tarpeet voidaan tyydyttää monella lailla. Yleensä se onnistuu parhaiten, kun käydään kauppaa ja ylläpidetään rauhanomaisia suhteita – toisten edut ja intressit riittävässä määrin huomioon ottaen.

Venäjän tapauksessa tuo viimeksi mainittu tärkeä ehto ei minun mielestäni ole enää toteutunut. Ei ole kuunneltu eikä ole ymmärretty selkeitä viestejä, joita maan johdolta on kuultu koko kaksituhattaluvun, alkaen Putinin puheesta Saksan liittopäivillä 2001. On siis tehty vakava väärinarvio.

Tunnemmeko tai tunnistammeko Suomen intressit todella? Tällä hetkellä elämme aikaa, joka muistuttaa  julkisessa puheessa ja mediassa sodan jälkeistä pula-aikaa rajoituksineen.

Se on hämmästyttävää kun tiedetään, miten pitkälle teknistaloudellinen osaaminen tässäkin maassa on edistynyt.

Siksi voisi väittää, että joissakin  tätä maata hallitsevissa piireissä ei haluta tuntea tätä maata ja sen resursseja. Maakuvamme, kuten myös viholliskuvamme luodaan ja tuodaan meille muualta. Sitä miten se tapahtuu, sietää poliitikon pohtia.

Jos haluaisi Alkiota pyytää tähän paikkaan avuksi, niin hänen maahenkinen isänmaallisuutensa olisi yksi näkökohta. Emme voi todellakaan turvautua vieraan apuun.

Toinen näkökohta voisi olla kysymys identiteetistä. Alkio uskoi ihmisen henkiseen kehitykseen. Tämä tarkoittaisi samalla myös yksilön identiteetin kehittymistä ja lujittumista .

Voiko nykypäivänä jokin aate tai ideologinen rakennelma toimia ikään kuin identiteettia luovana välineenä sen paremmin yksilölle kuin poliittiselle liikkeellekään?

Elämme median maailmassa. Lisäksi vielä niin, ettei media voi toimia vapaana ja kriittisenä tiedon välittäjänä, vailla valtiovallan ohjastusta. Valtamedia toimii kuin sotatilassa, vaikka valtio ei virallisesti sellaisessa ole. 

Tämä on vakava kipupiste, jos ajatellaan rationaalisen poliittisen toiminnan edellytyksiä kansakunnan parhaaksi. Jos identiteettia ei voida rakentaa aatteen tai ideologian pohjalta, niin onko sellainen luotavissa ylipäätänsä ollenkaan?

Vai onko niin, että jatkossakin puolueet ja erilaiset ryhmittymät tekevät identiteettiaan mainostavia repäisyjä tai puheenvuoroja yleisölle milloin mistäkin, ilman sen vakavampaa syvempää pyrkimystä?

Tässä on joukko kysymyksiä joihin en kykene vastaamaan. Eräs ajattelija on sanonut, että historian vetureita ovat nälkä ja rakkaus. Minä täydentäisin häntä lisäämällä käyttövoimiin pelon ja vihan.

Jos nämä kaksi päästetään hallitseviksi, edessä on katastrofi niin aineellisessa, kuin myös henkisessä maailmassamme.