Ero eurosta – ratkaisu talousongelmiin?

EU:n 27:n jäsenvaltioiden huippukokous pidetään viikon kuluttua Brysselissä. Valtionjohtajat ja pääministerit tapaavat silloin ensi kertaa koronakauden jälkeen kasvokkain.
Asialistalla on kaksi asiaa: EU:n budjetti 2021-2027 ja komission esitys 750 mrd:n koronaelvytyspaketista.Päätöksiä odotetaan mahdollisesti EU-budjetista.

Koronaelvytyspaketista päätöstä ei saatane. Sen sijaan saadaan käsitys siitä, millainen paketti, millä ehdoin ja miten suuren tukipaketin jäsenmaiden johtajat ovat alustavasti valmiit hyväksymään. Lisäksi linjataan, onko paketti mahdollista rahoittaa velkarahalla, ensi kertaa EU:n historiassa.

Jäsenmaiden, kuten nettomaksaja Suomen kannalta, tukipaketti on raskas poliittinen valinta. Suomen valtiolla on velkaa tällä hetkellä noin 120 mrd euroa. Lisälainan tarve noussee luokkaan 30 mrd euroa, kun sekä kotimaisen koronatorjunnan, että mahdollisen EU-tukipaketin mukanaan  tuomat uudet kustannukset otetaan huomioon.

Koronan ja sen torjuntaan liittyvien haittatekijäitten aiheuttama taloudellinen romahdus on globaali tosiasia. Sveitsiläinen Kansainvälinen järjestelypankki BIS tai saksaksi BIZ (https://www.bis.org/publ/arpdf/ar2020e1.htm) näkee tulevan tilanteen synkkänä. Kyseessä on eräänlainen keskuspankkien pankki. Sen arvion mukaan kansainvälinen talous siirtyy kokonaisuutena uudelle velkaantuneisuuden tasolle ja vaikutukset näkyvät myös talouden rakenteissa. Suuri osa muutoksista jää pysyviksi ja julkistaloudelle tulee aivan uudenlaisia ongelmia. Etukäteen voidaan nähdä, että nyt näköpiirissä olevan lisävelkaantuminen tulee Suomessa merkitsemään voimakasta painetta julkisen sektorin suuntaan supistuksineen ja leikkauksineen.

Eroon eurosta?

Siksi ei ole kummallista, että ero EU:sta ja eurosta saa lisääntyvää kannatusta ainakin valtajulkisuuden ulkopuolella. Perussuomalaisten jytkyn takana oli aikoinaan jatkuva iskulause ”Missä EU, siellä ongelma”. Halla-ahon kaudella perussuomalaiset ovat olleet eurokritiikissä vaitonaisempia lähinnä siitä syystä, että Halla-aho on julkisuudessakin arvioinut, ettei ero saa taakseen kovin suurta kannatusta. Se mikä eron kannatus olisi nyt, on toistaiseksi hämärän peitossa. Uskon ja toivon, että EU-eron tai pelkän eurosta eroamisen kannatus pikaisesti mitattaisiin, sillä se lisäisi mahdollisuutta valmistella järkevällä tavalla eroa eurosta, jos se tulee välttämättömäksi tai euroalue hajoaa. Tai sitten kiivailuun eron puolesta tulisi sordiinoa.

Viime aikoina on kuultu voimaperäistä agitaatiota sen puolesta, että Suomen tulisi pikaisesti erota eurosta tai ehkä koko EU:sta ennenkuin vireillä oleva jättivelkapotti vie tuhkatkin pesästä.

Perusteluja ovat olleet mm. seuraavat: Suomi vietiin EU-jäsenyyteen massiiviisen painostuksen ja väärien lupausten avulla. Lisäksi Suomi liitettiin EMU:n eli euroalueen jäseneksi laittomasti eduskuntaa harhaan johtaen. Suomi on jäsenyytensä ajan ollut nettomaksaja, joten kotimaiseen käyttöön on jäänyt vähemmän varoja. Suomen hallitus on sidottu Brysselissä operoivan EU-komission päätöksiin ja maalla ei ole valtaa omintakeiseen talouspolitiikkaan kuin komission hyväksymän talousarvion puitteissa. Lisäksi olemme saaneet lisää byrokratiaa, joka sekä haittaa tai jarruttaa Suomessa tehtäviä päätöksiä ja on luonnut uuden eliitin, jolle Suomi ei ole enää isänmaa vaan lähinnä asuinpaikka, jos sitäkään.

Muutakin kritiikkiä olisi, mutta kysymys kuuluu:

Kun edellä sanottu vääryys on moneen kertaan äänekkäästi todettu, niin missä on se vetoomustuomioistuin tai muu lakitupa, jossa vääryyteen voi hakea oikeutta ja kärsityistä vähingoista korvausta? Aivan oikein, ei sellaista ole.

Pikaisesti eroon ja oma valuutta pystyyn, on edelliseen liittyvä vaatimus. Iso-Britannian Brexit opettaa meille, että moninaisten taloudellis-poliittis-kulttuuristen vuorovaikutusten ja siteitten maailmassa nopea ero ei ole mahdollinen. Ei vaikka Englannilla oli oma puntansa, itsenäinen valuutta. Vapaakauppajärjestelmään palaaminen on teoreettisesti mahdollista, mutta ei yhden sukupolven elinaikana.

Oma markka, samat velat

Oman valuutan eli Suomen markan perustaminen edellyttää eroa eurosta. Nykyisen sopimus- ja lainsäädännön vallitessa euroalueella on yksi valuutta eli euro. Eroa ja siirtymistä omaan rahaan hankaloittavat mm. seuraavat seikat:

Suomella on  tällä hetkellä velkaa kv-rahalaitoksille jo mainitut noin 120 mrd euroa. Sen uudistaminen uuden valuutan arvon mukaiseksi olisi suuri seikkailu, koska on enemmän kuin todennäköistä, että erotilanteessa Suomen hallitus ei ole rahamarkkinoilla kovin suuressa arvossa. Kuten Helena Saukonpää on keskusteluissa mielestäni oikein todennut, rahaa kyllä markkinoilta saa, mutta sen jälkeen rahan antajalla onkin jo sormet lainaajan asioissa, niistä päättämässä. Eläkerahastojen merkittävämpi valjastaminen valtionvelan maksuun herättäisi kansalaisissa kapinan.

Siirtymävaiheessa ulkomaankauppa tulisi olemaan myllerryksessä, vaikka emme eläisi edes koronan jälkeistä aikaa. Siihen seikkailuun ei tule liike-elämältä eikä myöskään tavalliselta työmieheltä poliittista tukea.

Suomen nykyinen ulkomaan maksuliikenne kulkee ns. target2- järjestelmän kautta. Sen toimintaa harvat tuntevat ja ymmärtävät. Eurosysteemissä taloudeltaan vakaimmat maat toimivat target-systeemin kautta heikommassa hapessa olevien valtioiden ulkomaankaupan rahoittajina. Suurin rahoittaja on tietenkin Saksa lähes biljoonan euron panoksella. Mutta 26.6.2020 Suomen pankin saatavat Euroopan keskuspankilta olivat yhteensä 75 mrd euroa. Summasta target-saatavien osuus oli 68 mrd euroa.

Kun aikoinaan olin Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen aktiivi, esitin taloutta koskevassa neuvonpidossa target-systeemiin liittyvän ongelman Paavolle. Hänhän on tehnyt vuosia hartiavoimin töitä sen puolesta. että Suomessa virallisesti tutkittaisiin mahdollisuus eurosta eroamiseen, jos tarve todetaan.

Asian selvittivät Paavon toivomuksesta Kanniainen ja Tanskanen tullen siihen tulokseen, että kyseistä target-rahaa ei ole mahdollista saada takaisin mitään kautta Euroopaan keskuspankilta. Tässä on muuten keskuspankin ase myös Italiaa vastaan. Kun siellä ryhdyttiin muutama vuosi sitten vakavasti pohtimaan eroa eurosta talousongelmien hoitamiseksi omalla kelluvalla valuutalla, niin Mario Draghi ilmoitti target-velan välittömästä maksuun panosta uuden liiran perustajille. Hanke putosi siihen. Italian vienti ei toimi ilman target-järjestelmän luototusta. Suomen ongelma olisi erotilanteessa päinvastainen: suomalaista rahaa jäisi Euroopan keskuspankille noin 70 mrd euroa, jos ero teknisesti toteutettaisiin ensi yönä (mikä olisi valmistelun jälkeen mahdollista).

Meillä on siis tietty pantti, suureltaan yhteensä yli 200 mrd euroa, jolle pitäisi erotilanteeseen mennessä löytyä rahat. Siihen voidaan kehitellä monenlaisia ratkaisuja,  mutta ei heti eikä ensi kuussakaan. Eli jos eroa joudutaan todella valmistelemaan, jota pidän tarpeellisena, niin tarvitaan aikaa.

Poliittinen tuki ratkaisee

Mutta ennen muuta tarvitaan poliittinen tuki hankkeelle. Ja se on tämän jutun pihvi. Kun aiheesta Kansalaispuolueen piirissä ja sen aloitteesta etsittiin mielipiteitä, niin suurin arkinen este monille keskustelijoille oli kysymys: miten käy minun lainoilleni silloin, kun siirrytään horjuvaan uuteen valuuttaan ja velkaa on tehty?

Kysymys on painavampi kuin ehkä saattaa tuntua. Euron aikana aivan alkutaivalta lukuunottamaa raha on ollut halpaa ja pitkiä lainoja on saatu hyvin pienillä vakuuksilla. Tällä tavalla, siis velkaantumalla, kreikkalaiset nostivat elintasonsa lähes keskisen Euroopan maiden tasolle. Tällä tavalla sadat tuhannet suomalaisperheet ovat rakentaneet itselleen hulppeat talot tai ostaneet osakehuoneistot, kesäpaikat ja autot. Se on velkaa, mutta esimerkiksi allekirjoittanut, jolla ei vuosiin ole ollut jäljellä euroakaan muinaisista pienistä perinnöistä eikä uutta ole odotettavissa, kykeni hankkimaan itselleen oman vaatimattoman, mutta oman, asunnon. Halpakorkoisella lainalla, pienistä tienesteistä maksetun.

Tässä on villakoiran ydin. Kaikkinaiset hankkeet, jotka vaarantavat vaikka vain kuinka lainavetoisen hyvinvoinnin, tullaan varmuudella torppaamaan. On mielenkiintoista nähdä, tuleeko perussuomalaisten piirissä eroasialle omistautunut joukkue lähipäivinä argumentein varustettuna julkisuuteen. Nimittäin nyt on se aika.

Mnun käsitykseni lyhyesti on se, että euroeroon pitää valmistautua. Mutta se ei ole ratkaisu koronaelvytyksestä aiheutuvaan poliittis-taloudelliseen ongelmaan. On avan turhaa harrastaa populistista demagogiaa asian ympärillä, jos oppositiopuolueista suurin ei ota asiaan selvää kantaa. Sillä kannalla olisi merkitystä juuri nyt, kun Suomen hallitus valmistautuu EU:n huippukokoukseen, jossa rahapäätöksiä ainakin linjataan, ellei ihan vielä  tehdä. Nimittäin nykytilanteen suurin ja ”taviksen” kannalta merkittävin uhka on sosiaalivaltion lopullinen alasajo. Nyt tulisi kaikki voimat keskittää sen puolustamiseen, mitä meillä vielä siitä on jäljellä.

BlackRock eli pukki kaalimaan vartijana

Amerikkalainen investointi- ja riskisijoitusanalytiikkaan erikoistunut jättiyritys BlackRock Inc. on hiljattain nimitetty EU-komission konsultiksi. Aihepiirinä on investointitoiminta kestävän kehityksen nimikkeen alla.

Joku saattaa sanoa, että  mitäs sitten, ainahan konsultteja tarvitaan. Ja mikä sanoitkaan sen firman nimen olevan? 

Mutta BlackRock on maailma sinänsä. Saksalainen talouselämän julkaisu Der Aktionär on luonnehtinut BlackRockia tämän päivän Goldman Sachsiksi. Edellisen finanssikriisin jälkeen kyseinen pankkiiriliike ei ole ollut oikein hyvässä maineessa. Tämä BlackRock ei ole pankki lainkaan, vaikka se hoitaa investointipankkien tehtäviä ja tekee riskikartoituksia. Sitä voidaan luonnehtia hieman ilkeästi varjopankiksi, joka tarkoittaa sitä, että yrityksen ei tarvitse suuremmin piitata pankkivalvonnasta eri puolilla maailmaa annetuista määräyksistä. 

Ja BlackRock toimii eri puolilla maailmaa. Sen pääkonttori on New Yorkissa ja työntekijöitä 70 sivukonttoria mukaan lukien noin 16 500. Yrityksen liikevaihto oli viime vuonna 14,5 mrd US-dollaria.

Sen lisäksi että yritys tekee suuren mittakaavan investointiprojekteja se on myös suuromistaja esimerksiksi kaikissa 30 DAX-yrityksessä ja Saksan pörssin ylivoimaisesti suurin osakas. Muun maailman pörsseissä olevia rahastoja (ETF) BlackRock  hallitsee tytäryrityksensä iShares välityksellä. Sillä on hallinnassaan lähes puolet rahastojen markkinosuuksista. 

Yritys toimii aktiivisesti ja fuusioi kernaasti alan yrityksiä. Asiakkaita sillä on noin sadassa maassa. Ehkä suurin osa yrityksen asiakkaista on Euroopassa. Niihin kuuluu mm. sveitsiläinen suurpankki UBS, Euroopan keskuspankki EKP, sekä Ison-Britannian finanssiministeriö. Asiakkaita voivat olla tietysti maksusta myös tavalliset miljardöörit, mutta yleensä niitä ovat pankit, eläkekassat, säätiöt, vakuutusyhtiöt, valtioiden rahastot ja valtiolliset keskuspankit. Eli sellaiset tahot, joilla on pätäkkää, mutta haluavat, että se myös sijoitettuna tuottaa. Ja tämä on BlackRockin varsinainen elämäntehtävä.

Aladdin auttaa

Tuohon asemaan finanssimaailmassa ei nousta vain sinisten silmien tenholla. Monien asiantuntijoiden mielestä menestyksen avain on toimitusjohtaja Larry Finkin ja hänen liikekumppaninsa Robert Kapiton osaamisen ohella tietojenkäsittelyohjelmisto Aladdin, joka on BlackRockin ohella käytössä myös esimerkiksi Deutsche Bankilla. 

IT-systeemi on hajautettu neljään tuntemattomaan paikkaan. Niissä se suorittaa viikottain noin 200 miljoonaa sijoitus- ja riskikartoitusoperaatiota. Systeemiä pyörittää noin 2000 alan miestä ja naista. Järjestelmä kykenee laskemaan tiettyjen arvopapereiden, osakkeiden tai velkakirjojen arvon erilaisissa sijoituskuorissa. Ohjelma laskee saman tien portfolioiden arvon muutokset ympäristötekijöiden muuttuessa. 

Oman yrityksen sijoitusten ohella Aladdin vahtii noin 30 000 sijoitusportfolion arvon kehitystä. Puhutaan yhteensä noin 15 biljoonasta eurosta.Tämä omaisuusmassa käsittää karkeasti noin 10 prosenttia koko maailman institutionaalisten sijoittajien omaisuudesta.

BlackRock on tai on ollut suurin omistaja mm. seuraavissa yrityksissä: JPMorgan Chase, Bank of America, Citybank, Apple, McDonald´s ja Nestle sekä öljyalalla Exxon Mobil ja Shell. Eri rahastojen kautta BlackRock on suurin yksittäinen omistaja myös sellaisissa saksalaisissa firmoissa kuin Deutsche Bank, Lufthansa, Bayer AG ja BASF.

Vaikka nimi BlackRock ei herättänyt muutamissa tuttavissani minkäänlaista mielikuvaa, niin ammattilaisten mukaan mikään hallitus, mikään virasto tai instituutio ei tässä maailmassa omaa niin perusteellista käsitystä globaalista finanssi- ja yrityselämästä kuin juuri BlackRock.

Päästetään pukki kaalimaahan

Ja nyt olemme asian ytimessä. Kun Euroopan yhteisö ja Euroopan keskuspankki ovat nyt meidän suomalaistenkin ystävällisellä myötävaikutuksella sijoittamassa satoja miljardeja koronan runtelemaan yritysten ja valtioiden talouselämään varsinkin Euroopan eteläisellä kantilla, niin syntyy tahtomattakin ajatus, että BlackRockin palkkaaminen Euroopan komission asiantuntijaksi kestävän kehityksen investointiasioissa on kuin päästäisi jättimäisen pukin kaalimaassa myllertämään. 

Ei niin, etteikö BR osaisi hommaansa. Olemme nähneet sensaationa esitettävän listoja ranskalaisista ja saksalaisista pankeista, joilla on suuria saatavia mm. Italiasta, Espanjasta ja Kreikasta, ja tietenkin myös muista maista, kuten Suomesta. “Mekin” olemme velkaa ulkomaisille pankeille. Mutta emme ole nähneet yhtään luetteloa siitä, miten EU:n ja EKP:n gigantomaaninen suhdannepaketti jaetaan ja mitä sillä tehdään. 

Nimittäin eivät velkojapankit halua rahojaan takaisin bittiholviinsa. Ne haluavat saada rahansa jälleen tuottamaan. En usko olevani suuri ennustaja kun sanon, että parhaillaan BlackRockin Aladdin vääntää täysillä kierroksilla Euroopan päättäjille vaihtoehtoisia malleja, mihin kannattaa ja pitää sijoittaa, mitkä fuusiot pitää toteuttaa ja millaisiin sisäisiin järjestelyihin varsinkin eurojärjestelmään sitoutuneet valtiot joutuvat ryhtymään. 

Me emme tiedä, mutta hyvin pian BlackRock tietää ja sen jälkeen tietävät myös tarkoin valitut valtioiden edustajat. Me tiedämme vain maksamamme hinnan, noin suunnilleen ainakin. Pääministerit selittävät, että ratkaisut ovat välttämättömiä euron ja koko euroalueen pelastamiseksi koronaviruksen runtelun jäljiltä. 

He ovat tavallaan oikeassakin. Eurohan ajettiin sisään juuri sillä argumentilla, että nyt on halpaa rahaa saatavilla lähes ääretön määrä ja elintaso voidaan sen avulla nostaa jonkin malliksi otetun maan tasolle. 

Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Kreikka ei milloinkaan ole paininut eikä paini samassa sarjassa niinkään pienen maan kuin Itävalta kanssa. Kreikan viiteryhmä muodostuu paremminkin Bulgariasta ja Turkista, mitään mainituista maista halventamatta. 

Nyt pelastetaan eurojärjestelmä, paikataan investointipankkiirien tekemät virheet ja pelastetaan Euroopan keskuspankki konkurssilta. 

Ellei sitten osa eurooppalaisista valtioista päätä, että jo riittää. Olen pessimisti, tähän viime mainittuun vaihtoehtoon en usko. Edessä on suurten rakennemuutosten aika sekä koronan kanssa että ilman sitä.

Kari Arvola

Pääsialliset lähteet Wikipedia, Der Spiegel, erilliset lehtiartikkelit ja omat muistikuvat vuosien varrelta.

Miksi kirjoitan

Blogiani toisinaan silmäilleet ovat olleet kiinnostuneita lähinnä ilmastoaiheista, jotkut politiikasta. Näille teemoille tulee selitys monivuotisesta aihepiirien harrastuksesta, työstä ja myös opiskelusta.

Saattaa herätä kysymys, miksi tällainen kurssin muutos? Nyt mainostan tai esittelen hiljattain julkaistuja kahta kirjaani, jotka jostain syystä luokitellaan dekkareiksi tai jännityskirjallisuuden monenkirjavaan genreen kuuluviksi. Omasta mielestäni kirjat ovat kertomuksia, joissa tietysti voi olla myös omia jännitysmomenttejaan. Mutta dekkareita, ei kai sentään.

Kirjoittamiseen sysäyksen antoi eräs tv-kuvaaja, jonka kanssa jouduin tekemisiin poikani surullisen kohtalon selvittelyssä. Päivän parin aikana tulin kertoilleeksi kirjavia kokemuksiani vuosien varrelta. Hän ehdotti vakavissaan, että kannattaisi kirjoittaa kirja noista aineksista.

Sellaiseen en ryhtynyt. Mutta ajatus jäi kytemään. Molemmissa toistaiseksi ilmestyneissä kirjoissani on todellisuuteen vahvoja kytkentöjä ja useimmilla henkilöillä myös esikuvansa. Kirjailijan vapaudella olen sitten käsitellyt tosiasioita tarinaan sopiviksi.

Kirjoittajan tulee mielestäni olla itselleen rehellinen. Siksi tekstissä väistämättä on mukana kirjoittaja, enemmän tai vähemmän, päähenkilön tai ohikulkijan roolissa. Kirja paljastaa, tai antaa ainakin ymmärtää. Mutta on lohdullista, että lopulta kirja muotoutuu lukijan ajattelun myötä, hänen päässään.

Saattaa olla, että Salkku ja Luottamuksen hinta saavat vielä seuraajan. Mutta se suotakoon vanhalle miehelle. Ilmaston kimpussa ahertaa nyt jo hyvä joukko myös kriittisiä sieluja. Minulla ei siihen aiheeseen enää ole erityistä sanottavaa. Politiikkaan pätee aivan sama.

Joten näillä mennään.

Sovituksen aika tuli

Jälkipuhe 29.3.2020

Kolmaskin kirja sitten ilmestyi. Sen nimi on Sovitus. Kolmen ”dekkarin” kirjoittamisen prosessi on kestänyt yhteensä noin puolitoista vuotta. Se on harrastajalle ollut mielenkiintoinen ja opettavainen ”urakka”. Lähes sattumalta alkaneeseen hankkeeseen on liittynyt aluksi vain viitteellisesti, takautuman kautta mukaan kytkeytynyt, mutta syvästi henkilökohtainen ongelma.

Ensimmäisen kerran jo Salkussa mukana ollut muistuma vuosikymmenten takaisista tapahtumista alkoikin elää puolisalaa omaa elämäänsä. Se on ongelma, joka liittyy kirjoittajan omaan henkilöhistoriaan ja ihmissuhteisiin. Ongelman rooli kasvoi Luottamuksen hinnassa ja sai miltei pääosan viimeisimmässä kirjassa, eli Sovituksessa.

Kirjan päähenkilön painiskelu omien ihmissuhteidensa ymmärtämiseksi johti ratkaisuun, joka lähentää kirjaa nykypäivään. Siinä mielessä mikään ei ole päättynyt eikä taida koskaan päättyäkään.

Salkku

Rakennusmestari Kalervo ”Kalle” Mäkinen on säyseä mies, joka pitää työstään ja rakastaa kahvia. Niin, ja Nadjaa. Mutta kun ihminen joutuu vieraalla maalla petkutuksen ja kauniin naisen pyörteeseen, siitä on leikki kaukana. Vallankin, kun nainen on tiedustelupalvelun upseeri.

Leikki loppuu vasta, kun pelintekijä poistuu näyttämöltä. Lopullisesti.  Ainakin näin voisi ajatella.

Salkku on kertomus petoksista ja rajoja murtavasta rakkaudesta.

Sen tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun Suomeen, Viroon ja Venäjälle. Kaikki nämä maat kokivat suuren murroksen, jossa kukin yritti sopeutua uusiin olosuhteisiin parhaansa mukaan.

Kirjan päähenkilö on rakennusmestari Kalervo Mäkinen. Hänen työnsä pikkukaupungin elinkeinoasiamiehenä päättyy kaupungin ajautuessa syvään kriisiin.

”Kallella” on kuitenkin työmaita eri puolilla Etelä-Suomea, ja leivässä pysytään.

Entisen kotikaupungin uusi päällikkö kaipaa Mäkisen apua kuntavierailulle Suureen ja mahtavaan. Kalle suostuu, vaikka kummastellen. Onhan hän kyseisessä kaupungissa merkitty mies, yksi syntipukeista.

Kuntavierailusta käynnistyy tapahtumaketju, joka on vähällä johtaa Mäkisen kiipeliin taitavien pelureitten uhrina.

Kirjoittaja Kari Arvola on ympäristöteemoihin erikoistunut toimittaja ja konsultti, nyttemmin eläkkeellä.

Kirjan on kustantanut Mediapinta Oy. ”Salkun” voi hankkia kustantajan ja muiden verkkokirjakauppojen kautta. Kirjan voi myös lainata kirjastosta.

Tekijällä on suoramyynnissä pieni erä kirjoja.

http://www.mediapinta.fi/sivu/isbn/978-952-81-0700-2

Kari Arvola: Salkku. Kertomus petoksesta ja rajat murtavasta rakkaudesta. Mediapinta Oy, 2019 Tampere.


IPCC-fysiikalle tukkapöllyä

Kaksi suomalaista fyysikkoa lyttää IPCC:n raporttien perustana olevat mallit fysiikalle vieraan ajattelun tuotoksena.

Emeritusprofessorit katsovat, että malleissa käytetyt heuristiset elementit ovat fysiikassa tuntemattomia. Alla linkit artikkeliin. Sivumennen sanoen, tätä on odotettu.

Kansallissosialismi Suomessa

”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.

Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”

Martin Niemöller

Kansallissosialismi on poliittinen ja aatteellinen ideologia, joka  Adolf Hitlerin johdolla nousi viralliseksi maailmankatsomukseksi Saksassa vuonna 1933. Sen kannattajia kutsutaan suomalaisella nimityksellä natseiksi Saksan silloisen valtapuolueen, NSDAP:n (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei) nimen mukaisesti (National ääntyy suomeksi natsional).

Kansallissosialismi korosti nationalistisia, sosialistisia, antisemiittisiä ja korporatiivisia periaatteita. Yksilöllä oli merkitystä vain kansan jäsenenä, johtajansa totaalisen vallan alaisuudessa. Lisäksi korostettiin vaistojen ja intuition merkitystä sekä rotuoppia pohjoista (arjalaista) rotua ihannoivassa mielessä. Valtion ja yhteiskunnan tuli olla sotilaallisen hierarkkisesti järjestäytynyt.

Natsi-ideologian taustalta löytyy useita tunnettuja ajattelijoita, kuten mm. Nietzsche, Sorel, Bergson ja Rosenberg. Ideologis-poliittinen peruskirja oli kuitenkin Adolf Hitlerin teos Mein Kampf, (Taisteluni). Sitä täydensi pääosin Hitlerin kynästä lähtöisin ollut NSDAP:n ohjelma vuodelta 1920.

Oliko nimi enne?

Puolueen nimen sana “kansallisosialismi” ei ollut sattuma. Vaikka Saksassa ja useissa muissakin Euroopan maissa puhjenneet kommunistien ja vasemmistososialistien johtamat kapinat oli kukistettu verisesti, Hitler kumppaneineen tiesi, että sosialismilla on aatteena vetovoimaa varsinkin työväestön keskuudessa.

Natsien “kansallinen sosialismi” esitettiin vastakohtana bolshevikkijohtoiselle Venäjän sosialismille, joka pyrki maailmanvallankumoukseen.

“Sosialistisia” elementtejä NSDAP:n ohjelmassa edustivat lähinnä seuraavat vaatimukset:

  • kansalaiset on vapautettava korko-orjuudesta
  • Trustit on valtiollistettava
  • Kansalaisille taattava osuus suuryritysten voitonjakoon
  • Riittävä vanhuuden turva
  • Suurten tavaratalojen kunnallistaminen paikallisten pientuottajien hyväksi
  • Oikeus pakkolunastaa maa-alueita yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Käytännössä kansallissosialistien sosialismi ilmeni eräiden suuryritysten ottamisena valtion haltuun, vaikka toisaalta tehtiin sopimuksia monien suuryritysten kanssa, jolla niiden omistajuus säilyi entisissä käsissä.

Ohjelmalla ei natsien valtaanpääsyn jälkeen ollut enää kovinkaan suurta merkitystä.

Pertti Lindfors on kiteyttänyt toteutuneen yhteiskunnan olemuksen seuraavasti: Kansallissosialismi oli yhdistelmä imperialismia ja valtiososialismia, lisäaineksena (arjalaisrotu-KA)romantiikka ja mystiikka. Virallisesti hyväksytty ja korostettu käyttäytymismalli oli hysteeristä maskuliinisuutta.

Porvariston äänillä valtaan

Hitler nousi valtakunnankansleriksi näennäisen parlamentaarisesti, porvarillisten puolueitten tuella. Oppositio eli sosialidemokraatit ja kommunistit vaiennettiin hillittömällä väkivalllalla. Natsien aseistettu yksityisarmeija pystytti kaduille oman järjestyksensä.

Saksasta tuli muutamassa vuodessa terrorin avustuksella johdettu sotilasleiri. Koko yhteiskunta organisoitiin edessä olevaa, Versaillesin “häpeärauhan” kostoa ja elintilan hankkimista varten.
Kun sota syksyllä 1939 syttyi Saksan hyökätessä Puolaan,  natsien keskeinen iskulause oli germaanisen herrakansan vallan pystyttäminen koko maailmassa.

Alkuvuosien menestyksen jälkeen Natsi-Saksa joutui alakynteen Stalinin armeijan kanssa ja kärsi totaalisen tappion myöhemmässä vaiheessa USA:n liittolaisineen yhtyessä sotaan.
Kun Saksa keväällä 1945 antautui, sen johtaja oli tehnyt itsemurhan ja suuret kaupungit oli suurelta osin tuhottu. Maa jaettiin sektoreihin, josta perua nimitykset Saksan Liittotasavalta (Länsi-Saksa) ja Saksan Demokraattinen Tasavalta (DDR).

Natsipuolue ja kaikki kansallissosialistiset järjestöt kiellettiin ja johtavat natsit joutuivat vastaavan toimistaan kansainvälisessä Nürnbergin tuomioistuimessa.

Kansallissosialismin lumovoima

Kautta vuosikymmenten on keskusteltu siitä, mikä mahdollisti monipuolisesta kulttuuristaan ja sivistyksestään kansainvälisesti tunnetun maan kansalaisten alistuminen natsien ideologian ja järjestyksen kannattajaksi.

Helpoin selitys on siirtää syy Hitlerin populistisen kansankiihotuksen tilille. Se on myös yleisin saksalaisessa mediassa yhä nykyisin esiintyvä selitys kansallisesta kansainväliseksi laajenneelle tragedialle.

Mutta monet tutkijat löytävät syyt natsismin nousuun yhteiskunnallisesta murroksesta, ihmisten autoritaarisista asenteista johtajan kaipuineen ja etenkin pikkuporvariston peloista.
Natsien kannatus tuli ensisijaisesti yrittäjiltä, vapailta ammatin- ja maatalouden harjoittajilta ja pikkuvirkamiehiltä. Saksan natsismi oli pikkuporvarillinen liike.

Noissa väestökerroksissa pelättiin sekä kommunismia/bolshevismia sosialismeineen, että teollisuuden suurten korporaatioiden uhkaa omalle toimeentulolle ja tulevaisuudelle.
Siksi natsien oli luontevaa käynnistää raivokas taisto kommunisteja ja bolshevismia vastaan. Suuret korporaatiot puolestaan joutuivat joko valtion omistukseen tai sen säätelyn alaisuuteen.

Perimmäiseksi syntipukeiksi maan talouskurjuuteen osoitettiin juutalaiset, joilla jo historiallisesti oli kansan silmissä roolinsa alempirotuisina koronkiskureina.

Kehitettiin rotuoppi, johon nojautuen voitiin oikeuttaa imperialistinen, pohjoisen arjalaisen rodun elintilan hankinta. Mutta samat opit toimivat myös sosiaalipolitiikan ohjenuorana. Kansallissosialistinen “eugeniikka” mahdollisti valtion kannalta hyödyttömien, poikkeavien tai sairaiden eristämisen yhteiskunnasta ja lopulta myös surmaamisen.

Työttömyyttä ei suvaittu. NSDAP:n ohjelman mukaisesti toimeentulo on ansaittava ja sen saaminen edellytti vaivannäköä. Tähän luotiin mahdollisuus ja suoranainen pakko erilaisten suurten, jopa jättimäisten rakennushankkeiden avulla.

Yleisesti tunnetaan Kolmannen valtakunnan moottoritiet, autobaanat. Mutta ainakin yhtä paljon työllisti varusteluteollisuus ja sotilaallisen infran rakentaminen, jopa maan alle. Jos työ natsiorganisaation “vapaissa” projekteissa ei maittanut, tarjolla oli pakkotyötä tai leirielämää.

Weimarin tasavallan loppuaikoina tilanne olikin kestämätön. Kokonaan ilman työtä oli noin 7 miljoonaa ja osapäiväisissä sattumanvaraisissa töissä kuutisen miljoonaa henkilöä. Jos mitään ei olisi tehty, maa olisi ajautunut sisällissotaan.

Siksi oli loogista, että NSDAP sai rahoitusta suurteollisuudelta ja yksittäisiltä raharikkailta. Tässä yhteydessä on mainittu esim. Henry Fordin tuki. Ilman ulkoista rahoitusta uniformuin ja asein varustetun yksityisen puoluearmeijan ylläpito ei olisi ollut mahdollista.

Natsivaltion ohjaamat työllistämishankkeet korjasivat tilannetta nopeasti. Osaltaan myös naisten paluun kannustaminen kotilieden ääreen uusia arjalaisia synnyttämään helpotti työttömyyspainetta.

Aktiiviset sosialidemokraatit, kommunistit, juutalaiset ja mustalaiset nutistettiin keskitysleireillä, joista muutamista lopulta kehittyi tehdasmuotoisen ihmisten tuhoamisen keskuksia.

Työväenliikkeen kannatuksen kutistamiseen tähtäsi myös työväestön tietoinen pikkuporvarillistaminen. Käynnistettiin laajamittainen asuntotuotanto,  ja joka perheen käyttöön tarjottiin edullinen radiovastaanotin “Pikku-Hitleri” ja viime vaiheessa myös edullinen kansanauto, Volkswagen.

Syntipukkeina juutalaiset ja bolshevikit

Kun kotimainen kommunismi ja sosialidemokratiakin oli lyöyty maahan, bolshevismin ja Neuvostoliiton rooli viholliskuvassa vastaavasti vahvistui.

Aatteellisessa kamppailussa turvauduttiin perversit mitat saavuttaneen juutalaisvihan ohella “kulttuuribolshevismin” käsitteeseen. Sen alle niputettiin kaikki kansallissosialistisesta maailmankatsomuksesta poikkeavat tieteelliset ja taiteelliset teokset tekijöineen. Kirjaroviot roihusivat ja kulttuuriväen maastapako sai kouriintuntuvaa virikettä.

Kannattaa panna merkille, että kulttuuribolshevismin käsite on noussut tuhkasta myös Suomessa kulttuurimarxismin nimellä. Vaikka kommunismilla ja marxismilla ei ole eurooppalaisissa yhteiskunnissa lähes minkäänlaista kannatusta, kulttuurimarxismin leimasin paukkuu uutterasti.

En usko sattumiin. Sattumaa ei ole myöskään äärioikeiston ja muiden kansallissosialististen ajatusten vaivihkainen hiipiminen poliittisille agendoille kautta Euroopan.

Niinkuin kirjoitettu on

“Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo..”.

“Alimpana hierarkkiassa ovat taiteilijat, papit ja poliitikot”.

“..legitiimi vihan kohde, on se utopiassa elävä poliittinen eliitti, jolle neekeri on hoivattava reppana ja kiva halinalle, ja joka vähät välittää yhteiskuntarauhasta.”

“Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino.”

“Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on erään kansanryhmän kansallinen tai geneettinen erityispiirre.”

“Toivon että raiskausten lisääntyessä raiskatuksi joutuisivat oikeat ihmiset, eli vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä”.

Nämä virkkeet voisivat olla suoraan natsiagitaattorin kynästä tai suusta. Niitä ei voi sivuuttaa olan kohautuksella tai jesuiittamaisilla viisasteluilla.

Kysymys ei enää vuosiin ole kuulunut, esiintyykö Suomessa natsistista ajattelua. Täällä on jo itsensä julkinatseiksi ilmoittaneita järjestöjä. Valtakunnan politiikassa on eduskuntaa myöten henkilöitä, jotka esiintyvät em. järjestöjen tilaisuuksissa. Some kihisee natsihenkistä keskustelua ja kiihotusta.

Weimarin tasavallan viimeisiin vuosiin ei Suomen tilannetta voi suoraan rinnastaa.Mutta uhkaksi koettuja rinnakkaisuuksia voidaan listata runsaasti:

  • Suomen hallitus on voimaton EU:n vallankäytön kohde.
  • Hallitus ei kykene pitämään hallinnassa maahan kohdistuvia muuttopaineita.
  • Hallitus toimii ryhdittömästi maassa olevien siirtolaisten ja pakolaisten suhteen.
  • Hallitus jakaa suomalaisten rahoja ympäri maailman ympäristönsuojelun nimissä.
  • Ilmastonmuutos uhkaa.
  • Venäjä uhkaa. Jne.

Näiden uhkien hallitsemiseen nykyinen politiikka ja sen kärkihahmot ovat kyvyttömiä. Heiltä puuttuu uskottava konsepti. Radikaalille vastaliikkeelle ja Johtajalle on siis tilausta.

Kokonaan vailla tutkimusta ovat arkipäivän fasismina tunnetut ilmiöt. Niillä tarkoitan kansalaisen sitaatissa luonnehditun mittapuun mukaisen kohtelun lisääntymistä virkakoneiston rattaissa. Ihminen välineellistetään.

Vaikka perustuslaki näkee suomalaiset YK:n ihmisoikeuksien julistuksen hengessä tasavertaisina yhteiskunnan subjekteina, yhä useammin törmätään tapauksiin, joissa ihmisarvo on poljettu jalkoihin ja ihmisen paikka yhteiskunnan hierarkiassa ratkaisee hänen saamansa kohtelun.

Tätä taustaa vasten ajatellen kansallissosialismille läheistä sukua oleva poliittinen sanoma voi saada nopeastikin laajenevaa kannatusta.

Miten kauan enää kestää, ennenkuin meillä kansallissosialismin henki muuttuu politiikan lihaksi myös tasavallan  ylimmissä päätöksentekoportaissa?

“On hyviä siemeniä hyville kasveille ja pahoja siemeniä pahoille kasveille. Ne nukkuvat salaa maassa, kunnes yksi niistä päättää herätä. Se alkaa kasvaa ja alkuun hyvin ujosti kasvava kaunis, harmiton pieni varsi kasvaa kohti aurinkoa. Jos se on retiisi tai ruusupensas, voimme antaa sen kasvaa siten kuin se haluaa, mutta jos selviääkin, että se on paha kasvi, meidän täytyy repiä se pois heti kun voimme päätellä mikä se on.”  Antoine de Saint-Exupéry, Pikku prinssi

Luettavaksi suosittelen

Otavan Iso tietosanakirja, osa 4, Kansallissosialismi

Wilhelm Reich, Fasismin massapsykologia

Pertti Lindfors, Marxilaisuus ja tiede

Pannaan Väyrynen matalaksi?

Paavo Väyrysen ja Seitsemän tähden liikkeen syrjintä sähköisessä ja printtimediassa on saavuttanut suoranaisen sensuurin asteen.

Syrjinnän aloitti YLE ja MTV noudatti esimerkkiä.
Myöhemmin syrjijöitten joukkoon ovat liittyneet jo eräät aluelehdetkin, kaikki ristiriitaisin perustein.
Syrjintä ei koske Sinisiä eikä Harkimon Liike Nyt -eipuoluetta.

Mistä on kysymys? Tähtiliikkeestä tuskin kukaan uskoo muodostuvan valtapuolueiden johtoasemaa uhkaavaa tekijää. 
Koska Suomen lainsäädäntö ei tunne nykyisin enää kansalaisluottamuksen menettämistä, ei kansanedustajaehdokkaiden mahdollisesti kärsimien tuomioiden voida hyväksyä demokratiassa nousevan tasapuolisen julkisuuden esteeksi. Ei edes muodollisesti.

Syy törkeään syrjintään löytynee siis Paavo Väyrysestä. Henkilönä hänen kansalaiskunnostaan ei voi olla pahaa sanottavana, joten kohtelun syyt löytynevät hänen edustamastaan poliittisesta linjasta.

Siltäkään suunnalta ei kovin radikaaleja linjauksia löydy. Paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Siinä Väyrynen ajaa järkkymättä Paasikiven ja Kekkosen nimiin liitettyä ulkopolitiikkaa. 
Se turvasi rauhan Suomen rajoille suurvaltapoliittisista myllerryksistä ja kylmästä sodasta riippumatta aina meidän päiviimme saakka. Kolme sodanjälkeistä sukupolvea on saanut elää rauhassa sotaa kokematta.

Aivan viime vuosina tilanne on muuttunut. On kuin Suomen hallitukset etsimällä etsisivät konfliktia itäisen naapurin kanssa mitä moninaisimmin keinoin.
Väyrynen korostaa puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden elintärkeää merkitystä. Ja se onkin hänen veriruskea rikoksensa nykyisessä Suomessa.

Hänet on näkyvänä ja kokeneena poliitikkona päätetty nuijia maan rakoon. Tätä haluavilla voimilla on käytettävissään hybridisodan työkaluksi perustettu Mediapooli. 
Se toimii suomalaisen joukkotiedotuksen koordinaattorina ja tarvittaessa myös sensorina.
Väyrysen nutistamisen yritys saattaa onnistua tulevissa eduskuntavaaleissa.

Tai sitten käykin toisin. Löytyy ihmisiä, jotka äänestyskoppiin mennessään haluavat osoittaa, että syrjintä ja sensuuri eivät sovi rauhanajan Suomeen. Poikkeustilaa ei maahamme ole toistaiseksi julistettu.

http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/272370-syrjinta-on-levinnyt-myos-maakuntiin?fbclid=IwAR2LuLZlWWRg58PTmGVSJxwvYlCBiYHBsKatSo6i6JJ3exOpZB5pNOcmAr0

Paavo Väyrysen loppukiri

Paavo Väyrysen perustama ja luotsaama Seitsemän tähden liike lähtee eduskuntavaaleihin 177 ehdokkaan voimalla. Ehdokkaita on asetettu kaikkiin muihin vaalipiireihin paitsi Ahvenanmaalle.

Saavutus on melkoinen, kun ottaa huomioon, että Tähtiliike merkittiin puoluerekisteriin vasta kolmisen kuukautta sitten ja että puolueen perustamiseen tarvitut 5000 tukijaa saatiin kokoon juuri sitä ennen muutaman kuukauden ankaran työn avulla.

Keskeinen tekijä ja nimien kerääjä on ollut Paavo Väyrynen itse. Hän on historiallisen edeltäjänsä apostoli Paavalin tapaan ollut väsymätön matkasaarnaaja, joka on toistanut maan ja maailman tilasta tekemäänsä analyysiä ja Tähtiliikkeen ohjelmallisia tavoitteita sadoissa paikoissa tuhansille kuulijoille.

Paavali piestiin monilla puhujamatkoillaan vallanpitäjien toimeksiannosta. Sellaista kohtelua Paavo Väyrysen kohdalle ei ole tullut, mutta julkisuus on kohdellut kaltoin ahkeraa miestä. Ylen ratkaisu estää Väyrysen osallistuminen eduskuntapuolueitten johtajatenttiin ja keskusteluihin on demokraattiseksi itseään kutsuvassa maassa käsittämätön.

Ei kai Paavo nyt sentään niin vaarallinen ole, että hänet pitäisi yrittää vaieta poliittisesti kuoliaaksi? Vai ovatko hänen teemansa sittenkin poliittiselle valtaeliitille niin kiusallisia, että hyvänä puhujana ja nopeana ajattelijana tunnettu Väyrynen todella pudottaa pohjaa Suomen länsihakuiselta ja militaristisia piirteitä saaneelta ulko-ja turvallisuuspolitiikalta tekijöineen?

Tähtiliikkeen tausta

Tähtiliikkeen perustamiseen tultiin sen jälkeen, kun Väyrysen niin ikään perustama Kansalaispuolue joutui valtataistelun ja kaappauksen kohteeksi. Sen ns. asiantuntijajäsenistön valtajoukko oli Väyrysen tukena, mutta erotettiin järjestögangsterismin keinoin. Asioita setvitään edelleen oikeusistuimissa. Myös tämän artikkelin kirjoittaja oli erotettujen joukossa. Tähän päivään mennessä tietooni ei ole saatettu sen paremmin erotuspäätöstä kuin sen perusteluja. Mutta se on menneen talven lumia.

Käytännössä jupakka merkitsi Kansalaispuolueen loppua vaihtoehtoisena puoluemallina nykyisin yksinomaisesti vallalla olevalle puolueitten “diktatuurille”. Monille suomalaisille politiikka on yhtä kuin puolueitten harjoittama poliittinen toiminta. Piste. Tähtiliikkeen Kansalaispuolueelta perimä suoran parlamentarismin politiikkakäsitys lähtee siitä, että kansanedustaja on vastuussa viime kädessä vain valitsijoilleen. Moniportainen puoluerakenne parusjärjestöineen ja piirijärjestöineen puuttuu.

Poliittista struktuuria rakentuu vaalien edellä väistämättä vaalipiireittäin. Suoran parlamentarismin kantava ajatus on tarjota kansalaisyhteiskunnalle ja sen aktivisteille toiminta-alusta ja vaikutusmahdollisuus valtakunnalliseen päätöksentekoon. Kannattajat voivat toimia yksin tai perustaa erilaisia yhteenliittymiä, yhdistyksistä osuuskuntiin. Mutta sääntömääräistä vaikutusmahdollisuutta puolueen tekemisiin niillä ei ole. Vaikutus realisoituu esitysten painoarvon ja joukkovoiman perusteella.

Mallin Akilleen kantapää on juuri tässä. Suomessa ei välttämättä ole totuttu ajattelemaan niin, että politiikka voi olla juuri minunkin asiani ilman, että juoksen erilaisissa kokouksissa ja tyydyn puolueosastojen ja piirijärjestöjen suodattavaan ja ohjaavaan toimintaan aktiviteettieni suhteen.

Malli ei Tähtiliikkeen sääntöjen perusteella erittele niitä mekanismeja, joiden avulla kannattajajäsenet voivat vaikuttaa puolueen ja sen parlamenttiryhmän toimintaan. Puolueella voi olla varsinaisia jäseniä nykyisten ja entisten parlamentaarikkojen lisäksi enintään viisi.

Liikkeeksi itseään luonnehtivan puolueen erikoisuus on sekin, että siihen voivat kannatusjäseninä liittyä myös muiden puolueiden jäsenet, puolueettomien lisäksi. Rajoituksena on ainoastaan se, että tulija hyväksyy liikkeen säännöt ja tavoitteet. Ongelmia syntyy, jos eduskuntaryhmässä joudutaan tulkitsemaan kovin ristiriitaisten näkemysten yhteensopimista liikkeen periaatteiden kanssa. Eduskuntaryhmän sääntöjä ei ole julkistettu.

Suomen kuten muidenkaan parlamentaaristen demokratioiden lainsäädännössä ei ole voimassa ns. imperatiivinen mandaatti. Se mahdollistaisi kansanedustajan kutsumisen pois tehtävästään kesken vaalikauden, jos hän on selvästi rikkonut antamansa vaalilupaukset. Niinpä vaalien alla nähdään tarjousten ja lupausten kavalkadi, josta puolueen ja johtavien poliitikkojen valtaan pääsyn jälkeen jää jäljelle savuavat rauniot, jos niitäkään. Usein kuultu puhe “poliittisesta vastuusta” onkin käytännössä pelkkää puhetta.

Hyvämaineiset ehdokkaat

Tähtiliikkeen edustakuntavaaliehdokkaiden asettamisen kohdalla on todettu, että muutaman täysipäiväisen työntekijän on hankala selvitellä tarkkaan tulijoitten taustoja. Malliesimerkki lipsumisesta oli ns. Börje Börgelssonin tapaus. Siinä ehdokaslistalle pääsi valtamedian riemuksi hetkeksi henkilö, jota ei ole olemassakaan. Se oli selvää kiusantekoa, mutta iski oman leimansa Tähtiliikkeen toimintaan.

Valtajulkisuuden harrastama boikotointi on johtanut Tähtiliikkeen tekemään ratkaisuja, joiden lopulliset seuraukset voidaan nähdä vasta vaalitulosten vahvistamisen jälkeen. Vaikka MV-lehden perustaja ja toimittaja Ilja Janitskin voidaan hyvällä ja venyvällä tahdolla ymmärtää sananvapauden puolustajaksi, se ei poista hänen saamaansa mainetta rasistisena ja hänen julkaisuaan keskivertosuomalaisen silmissä epämiellyttävänä. Mikä on monenlaisista rikoksista tuomitun henkilön ehdokuuden etumerkki?

Toinen, vastaavia pohdintoja herättävä ehdokas on jo 80-luvulta asti tunnettu suurliikemies Peter Fryckman (kansan suussa Fyrkman). Hänen mainettaan on vaikea korjata ainakaan kovin lyhyen taloustieteen oppimäärän avulla. Se, että Fryckman käy mahdollisesti oikeutettuakin kamppailua veroviranomaisten kanssa, ei muuta yleiskuvaa.

Tässä voi vain kysyä, onko molempien edellä mainittujen Tähtiliikkeelle tuoma toivottu apu näkyvyyden ohella myös taloudellista laatua? Ehdokkaitten yhteisrahoitus jää nimittäin nykyaikaista vaalikamppailua ajatellen kovin pieneksi, jääden joka tapauksessa alle 100 000 euron. Vakavasti kilpaan osallistuvien ehdokkaiden oma panos on välttämättä merkittävä, jos he aikovat tulla laajemman yleisön näkyviin.

Paavo Väyrysen puhujamatkojen arvoa ja merkitystä liikkeen vaalimenestykseen on lähes mahdotonta arvioida. Hänen presidentinvaaleissa 2018 saamansa äänimäärä 185 305 riitti jättämään taakseen Keskustan Vanhasen ja sosialidemokraattien Haataisen, Vasemmiston Kyllösestä ja RKP:n Thorsvaldista puhumattakaan. Mutta kansanedustajien vaaleissa ei joka vaalipiirissä ole pikku Väyrysiä, kuten Paavo on itsekin pahoitellut. Myöskään taloudellisesti koko maan poliittinen herättäminen puhujakierroksilla ei ole aivan halpaa lystiä. Siksi voidaan asettaa kysymys, miksi Tähtiliike lähti kilpaan kaikissa vaalipiireissä?

Päätös voidaan nähdä demokraattisena osallistumismahdollisuutena kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet nykyisten puolueitten viime vuosina harjoittamaan politiikkaan. Siinä tapauksessa kyllästyminen kohdistuu hyvällä syynä käytännössä kaikkiin hallituksissa olleisiin puolueisiin. Sipilän hallituksen nousu, uho ja tuho ovat ikään kuin muistomerkki petetyille lupauksille.

Tai sitten taustalla on vain kylmä laskelmointi. Mitä enemmän ehdokkaita, sitä enemmän julkisuutta ja sitä enemmän varoja kampanjointiin.

Tähtiliikkeen kansanedustajaehdokkaitten kokonaiskuvaa on hankala rakentaa. Väyrynen luonnehtii liikettä keskustavasemmistolaiseksi (tai kääntäen). Siksi hänelle on tärkeää osoittaa, että joukossa on myös vasemmistolaisia, vaikka nimenomaan heitä saa ehdokkaitten joukosta etsiä. Myöskään kokoomuslaisia joukossa tuskin on. Näppituntumalla voi ajatella, että keskustan viime vuosien politiikka on herättänyt niin paljon närää, että puolueen kannattajien joukossa voisi olla enemmänkin nimenomaan Väyrysen kannattajia. Heitä tuskin miellyttää lähes ainoiden julkisuutta saaneiden ehdokkaitten eli Janitskinin ja Fryckmanin mukanaolo listoilla. Myös uusien ja poliittisesti kokemattomien kannalta tilanne voi olla hämmentävä.

Kun silmäilee ehdokkaitten Facebook-sivuja, niin perussuomalaisten läsnäolo on vaikuttava. Suurella joukolla ehdokkaita on perussuomalainen tausta ja kaverit ovat seinillä näkyvästi esillä. Muutamat Tähtiliikkeen ehdokkaat liputtavat julkisesti perussuomalaisten puolesta tulevassa hallituksessa. Myös Halla-aho on saanut julkista tukea liikkeen Fb-seinällä.

Tämä herättää kysymyksen, onko perussuomalaisten ajatuspajoissa käynnistetty suora Tähtiliikkeen valjastaminen heidän asialleen? Ei voine olla tarkoituksenmukaista, että Tähtiliikkeen ehdokkaat alkavat pohjustaa sellaisia hallitusratkaisuja, joiden harkinta kuuluu puolueen johdolle. Se, onko Tähtiliikkeellä tulevassa eduskunnassa riittävästi voimaa, jotta sen ääni ylipäätänsä kiinnostaa hallitusneuvottelijoita, on oma kysymyksensä.

Paavo Väyrynen on lähinnä presidentinvaalin tulokseen vedoten ennakoinut, että Tähtiliikkeellä voisi olla mahdollisuus jopa kymmeneen kansanedustajaan. Matemaattinen mahdollisuus on kylläkin kaukana poliittisesta todellisuudesta. Valtamedia vaikenee huolella Tähtiliikkeestä. Alueellisissa lehdissä ollaan tasapuolisempia ja erilaisiin keskusteluihin on kutsuttu ja tullaan kutsumaan myös Tähtiliikkeen edustajia. Mutta riittääkö ehdokkaitten ahertaminen ja marginaalinen julkisuus? Oma lähinnä arvauksenomainen ennustukseni kuuluu: kolme kansanedustajaa. Ja sekin voi olla optimistinen arvio.

Spekulaatiota tulevasta

Jatketaan spekulaation linjalla ja katsotaan vaalien jälkeistä tulevaisuutta. Oli Tähtiliikkeen kansanedustajien lukumäärä mikä tahansa, puolue joutuu silmäkkäin monenkirjavan, heterogeenisen kannattajakuntansa kanssa. Joukossa on mahdollisesti muutama vaaleissa menestynyt, joka nousee puolueen sääntöjen mukaan päätöksiä tekevään johtoon. Valtaosa joukosta on pettynyt talkoilunsa ja rahansa mennessä hukkaan. Liike ei ole sellainen yhteisö, joka voisi toimia kollektiivisena ongelmien analysoijana ja motivoida toimintaan osallistumista eteenpäin. Vaaleihin on lähdetty eräänlaisina vaaliheimolaisina, joiden poliittinen identiteetti rakentuu Paavo Väyrysen varaan.

Näihin asti liikkeen johdossa ei ole suuresti identiteettiongelmaan kiinnitetty huomiota. Se on ohitettu eräänlaisen tilanteesta toiseen rientävän aktionismin vallitessa. Näkemykseni mukaan ongelma on edessä välittömästi vaalien jälkeen. Olen asiaa pohtinut optimistisessa valossa blogissani. Lähdin siitä, että identiteetti voi rakentua Paavo Väyrysen henkilön ympärille vähitellen lujittuen. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että se ei riitä. Poliittiset liikkeet tarvitsevat välttämättä suuria aatteita tullakseen laajoiksi kansanliikkeiksi.

Tähtiliikkeen keskeiset poliittiset vaatimukset ovat kylläkin relevantteja ja ajankohtaisia. Mutta ne hukkuvat helposti uutisvirtaan, kun mediamyllyt jauhavat suuria otsikoitaan. Alkiolaisuudesta en tässä yhteydessä kehtaa juuri puhua. Santeri Alkio, kuten kaikki merkittävät poliittikot ja ajattelijat, taipuu moneksi. Tuskin kuitenkaan sentään demokratian jälkeisen ajan politiikan aatteelliseksi pohjaksi.

Viimeisin ja varoittava esimerkki rationaalisen politiikan alleen tallovasta ideologiasta on ilmaston ympärille viritetty paniikki. Se on saaavuttanut hurmoksellisen joukkoliikkeen asteen, jossa eivät enää argumentit paina. Vaaditaan tekoja ja etsitään syntipukkeja. Jos tätä tietä edetään, syntyy myös uhreja.

Vastaava ilmiö on vuosia kytenyt äärikansallinen aatepunos. Se on reaktio EU:n byrokraattiseen vallankäyttöön. Jäsenten eli Euroopan vanhojen kansallisvaltioiden sananvalta on hyvin pitkälle onnistuttu ohittamaan myös muodollisesti, lainsäädännön tasolla.

Käytännössä EU:n päätöksentekoa ohjaa globalistinen suurpääoma, jonka etujen ajajiksi jäsenvaltiot on asetettu massiivisen lobbauksen sekä keppi ja porkkana -menetelmien avulla. Euroopan keskuspankki on käytännössä täysin demokraattisen kontrollin ulkopuolella.

EU:n johtavan talousmahdin Saksan asettuminen lähes hallitsemattoman pakolaispolitiikantukijaksi on tehnyt pakolaisista syntipukin ja ohjannut samanaikaisesti keskustelut syrjään pakolaistulvien syistä. Niistä poliitikot eivät keskustele, koska viime vuosien humanitaarisiin pakolaisvirtoihin ja sen ympärille rakentuneeseen jättibisnekseen on syyllinen nimenomaan USA:n sotilaalliseen puuttumiseen perustuva vallanvaihtopolitiikka. Sitä EU ja sen eräät jäsenmaat ovat aktiivisesti tukeneet. On suurta sokeutta, jos pakolaisongelma yritetään sovittaa ilmaston muutosten seurauksiin. Sitä nyt kuitenkin näkee yritettävän. Ilmapiiri Euroopassa kiristyy ja sen myötä vahvistuvat äärikansalliset, äärioikeistolaiset poliittiset liikkeet.

Suomi ei ole geopoliittisten ristiriitojen sivustakatsoja. Päinvastoin, maan hallituksella on viime vuosina ollut ikään kuin vimma sotkeentua suurvaltapolitiikkaan ja osallistua jopa sotilaalliseen varustautumiseen lähinnä itäistä naapurimaata vastaan, NATOn kumppanina.

Tässä kontekstissa Seitsemän tähden liikkeellä olisi tärkeä rooli, jos se kykenisi saavuttamaan laajaa tukea ja esiintyisi johdonmukaisesti rauhaa rakentavan, sotilaallisesti sitoutumattoman ja puolueettoman Suomen puolesta.

Mutta poliittisen liikkeen synty ja kasvu ei ole yhden miehen projekti. Vaikka Paavo Väyrynen on liikkeen luoja ja ydin, ja vaikka hänellä olisi runsaasti aktiivisia vuosia edessään, hänenkin ulottuvuutensa ovat rajalliset. Tuskallisten vaiheitten myötä käyntiin polkaistu Seitsemän tähden liike on vaalien jälkeen suurten kysymysten äärellä.

Kari Arvola on entinen toimittaja ja eläkkeellä oleva kansalaisaktivisti.

Kirjoitus on julkaistu ensiksi Vastavalkeassa.