Verkossa on hyvä olla

Naapuriseuran Sanomiin on kohdistettu palvelun estohyökkäys. Verkkolehden sivuille ei pääse eivätkä sivut siis näy.

Lehti edustaa virallisesta sotalinjasta poikkeavaa näkemystä. Tämä tulee tietysti ilmi lehden uutisissa ja jutuissa.

Ilmeisesti olemme tehneet hyvää työtä näiden kolmen viikon aikana. Uusia ollaan, mutta lukijamäärä lasketaan tuhansissa. Kovasti juttumme siis kiinnostavat.

Lehden julkaisija on Naapuriseura ry.

P.S. Sittemmin on ilmennyt, että vika oli Zonerissa, palvelimella. Emme siis luultavasti joutuneet hyökkäyksen kohteeksi. Olkaamme hurskaasti tässä uskossa.

Sota ja rauha

Olen miettinyt, miksi moni Ukrainan sodasta puhuttaessa penää Venäjän tuomitsemista ja ja kauhistelee sotaa.

Sen jälkeen saattaa seurata aggressiivinen puheryöppy ”ryssistä” sekä Ukrainan auttamisesta ja tukemisesta, jotta Venäjä ajettaisiin pois maasta.

Ymmärrän kauhistelun. On inhimillistä pitää sotaa kauheana ja epäinhimillistä toimintana, tapahtui se missä tahansa. Se osoittaa, että diplomatia on epäonnistunut.

Clausewitzin 1800-luvulla muotoilema lause ”Sota on politiikan jatkoa toisin keinoin” on verisesti totta. Sotaan ryhdytään aina tärkeiden intressien tai hyötyjen vuoksi.

Niiden ei tarvitse olla yleviä, eikä moraalinen tai arvopohjainen ideologia koskaan olekaan sodan perimmäinen syy. Moralismilla peitellään sotaan johtaneita aitoja syitä.

Ei USA esimerkiksi Irakia sen vuoksi tuhonnut, että Saddam. Puhe hermokaasuista oli pelkkää propagandaa. Eikä ”halullisten liitto” tuhonnut Libyaa sen vuoksi, että Gaddafi. Eikä Jugoslaviaa hajotettu sisällissodan kauheuksien vuoksi.

Kaikissa näissä, Vietnamista yms. puhumattakaan, on ollut Yhdysvaltojen globaalia hegemoniaa ja taloutta uhkaava kehitys maassa tai alueella. Paljaimmillaan taloudellinen intressi paistaa silloin, kun jokin alue vallataan asevoimin öljyn tai muiden maaperän rikkauksien vuoksi.

Eräs tärkeimmistä sotia provosoinneista intresseistä on valtion turvallisuus. USA turvaa itseänsä kaikkialla maailmassa kaikin keinoin. USA on hegemoniamahti, globaali ylivalta.

Venäjä turvaa länsilaitaansa nyt Ukrainassa aseellisesti. Koko 2000 luvun ajan kestäneet diplomaattiset ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Venäjää ei otettu vakavasti. NATO laajenee jatkuvasti itään. Saartorengas Venäjän ympärillä kiristyy.

Johtopäätös kuuluu: moralismin sijasta tarvitaan aktiivista rauhantyötä, geopoliittista realismia ja taitavaa diplomatiaa.

Sillä sota vältetään – ja lopetetaan.

Mitäs sitten?

Jaoin hiljattain facebookissa erään saksalaiskenraalin tekstin. Se oli hyvin kriittinen ”meillä lännessä” Ukrainan sotaan liittyvää, hallitsevaa ajattelua kohtaan. Kenraalin puheen ydin oli tässä:
”Ei ole olemassa realistista sodan lopputilan määrittelyä. Ja ilman poliittisesti strategista kokonaiskonseptia asetoimitukset ovat pelkkää militarismia”.

Tuo kenraali, Erich Vad, oli vuosina 2006–2013 liittokansleri Angela Merkelin sotilaspoliittinen neuvonantaja. https://de.m.wikipedia.org/wiki/Erich_Vad

Tällä hetkellä eri hallitusten taholta tulee enemmän tai vähemmän selvänä sellainen kuva, että tavoitteena olisi Ukrainaan hyökänneen Venäjän häviö sodassa.

Häviötä määritellään mm. siten, että se tarkoittaisi ainakin Venäjän joukkojen vetämistä pois sekä Ukrainasta, että Krimiltä.

Mutta monesta suusta on kuulunut myös ajatus Venäjän tuhoamisesta tai hajottamisesta ja ainakin nykyisen presidentin vaihtamisesta mukavampaan mieheen tai henkilöön.

En puutu siihen, miten demokraattisesti Ukrainan tukirintama avustuksineen ja liittoineen on muodostettu.

Mutta saksalaiskenraalin kysymys antaa luvan perätä vastausta toiseen, hyvin vakavaan kysymykseen.

Mitäs, jos lännen tukema Ukraina ei voitakkaan? Venäläiset pysyvät miehittämillään alueilla ja pahimmassa tapauksessa käyttävät taktista ydinasetta kriittisillä alueilla? Voi syttyä myös maailmansota.

Niin mitäs sitten? On tehty traaginen ja käsittämättömän kallis virhearvio.
Tässä ei moralisoimisella ole mitään arvoa. Virhearvio olisi seurauksiltaan niin merkittävä, että sitä ei kukaan eikä mikään pystyisi korjaamaan.

Nyt ollaan viimeisillä rajoilla. Keskusteluun tulisi ottaa oudoksi käynyt sana. Se sana on rauha.

Ei rauhan tekeminen ole häpeä. Se vain edellyttää rohkeutta ja selkärankaa. Ehkä myös poliittista pelisilmää.

Nyt tuntuu siltä, kuin ajettaisiin silmät sidottuina kohti jyrkänteen reunaa, kaasupoljinta yhä syvemmälle painaen.

Identiteettiä etsimässä

Kommenttipuheenvuoro Pohjanrannan Alkio-keskusteluun 7.-8.1.2023

 

Santeri Alkion elämän aktiivi kausi ajoittui Suomen historian ehkä vaikeimpiin vuosiin.

Oli itsenäistytty Venäjän suuriruhtinaskunnasta, aloiteltiin suomalaisen parlamentarismin rakentamista, kun oli ensin irtauduttu keisarihaaveista ja käyty katkera sisällissota kaikkine seurauksineen.

Näiltä ja seuraavilta vuosilta Alkion kirjoituksia ja ajatuksia löytyy valtaisa joukko. Hänen kokemuksensa kirjailijana ja lehtimiehenä, mutta myös epäonnistuneena yrittäjänä, menestyksekkäänä kansanedustajana ja puoluejohtajana tarjoavat mittavan kirjallisen aineiston.

Siitä saattaisi löytyä perusteluja tai jonkinlaisia puolusteluja jopa nykyisen hallituksen sotaisalle ulkopolitiikalle.

Politiikassa kyse on aina eräänlaisesta strategisesta pelistä. Siinä on osapuolia vähintäänkin kaksi, mutta yleensä useampia.

Olennaista toimijoiden kannalta on tietää, millainen on toimiva subjekti itse, siis esim. järjestö tai järjestelmä, joka joutuu ympäristönsä tai vastustajanssa kanssa elämään tai kamppailemaan.

Kysymys voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei aivan helposti olekaan ratkaistavissa. Toimijalla pitää olla monenlaisia resursseja. Ne ja niiden potentiaali ja rajoitukset tulee tuntea.

Toimijan pitää omata tai luoda oma identiteettinsä, minuutensa, jotta voitaisiin ylipäätänsä puhua sen tavoitteellisesta toiminnasta. Identiteetti tulisi myös säilyttää ja sitä ylläpitää, ”päivittää”.

Olemme nähneet viime vuosina Suomessa erikoisen näytelmän. Vain muutamassa kuukaudessa kansalaisten enemmistö näytti muuttuneen sotaisaksi sotaliittoon kääntymisen tai liittymisen kannattajaksi.

Se alkoi myös suhtautua vihamielisesti naapurimaahamme Venäjään, jonka kanssa meillä oli jo 70 vuotta ollut hyvinkin rauhanomaiset ja taloudellisesti edulliset suhteet. Onko suomalaisilla kansallista identiteettia lainkaan?

Asiantuntijat, kuten esimerkiksi Pekka Visuri eivät nähneet kannanotossaan Turvallisuuspoliittiseen selontekoon Ukrainan sodassa sen kansainvälis-oikeudellisesta laittomuudesta ja jopa rikollisuudesta huolimatta uhkaa Suomelle, Suomen itsenäisyydelle tai turvallisuudelle.

Ja näitä näkijöitä oli muitakin. Mutta syntyneessä hurmostilassa heitä ei kuunneltu. Näyttää ja kuulostaa siltä, että tässä maassa presidentti ja pääministeri vetävät linjat –  ja pulinat pois. Sitä linjaa media uskollisesti toistelee.

Minun pointtini tässä asiassa on se, että tunnemmeko me itsemme, mikä todellisuudessa on suomalainen identiteettimme ja käsityksemme tämän kansakunnan eduista?

Ovatko presidentti ja pääministeri SEN aitoja tulkkeja?

Toinen, tähän liittyvä kysymys ja pohdittava on tunnemmeko me todella myöskin ympäristömme, Euroopan, Venäjän ja niiden ulkopuolella olevat valtiot?

Ne muodostavat kaikkiin asioihin ja toimintoihin, siis elämäämme tässä maanosassa ja meidän maassamme vaikuttavat voimat, meidän toimintamme ympäristön, ”vastapelurin”.

Tämäkään kysymys ei ole kovin yksinkertainen. Esimerkiksi presidentti Niinistöä on jossain pidetty Venäjän asiantuntijana. Siitäkin huolimatta, että hän puheissaan viljelee absurdeja kasakkavertauksia ja rinnastuksia. Eivät hänen, nykyisestä pääministeristä puhumattakaan, kannanottonsa ole diplomaatin puhetta. Eivätkä ne osoita merkittävää Venäjän ja sen historian tuntemusta.

Ei Suomen tarvitse Venäjää rakastaa – mutta ei vihatakaan. Pitäisi ymmärtää, että se on meille läheisin, tärkeä ja valtava maa.

Siellä asuu paljon ihmisiä, mutta väkilukuun verrattuna se suhteellisesti omistaa vielä paljon enemmän sellaisia rikkauksia, joita suuret kehittyvät maat, valtiot ja niitten yrityselämä ja teollisuus tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa, kautta maailman. Vihan pito tuon valtion kanssa on Suomelle epäterveellistä.

Tarpeet voidaan tyydyttää monella lailla. Yleensä se onnistuu parhaiten, kun käydään kauppaa ja ylläpidetään rauhanomaisia suhteita – toisten edut ja intressit riittävässä määrin huomioon ottaen.

Venäjän tapauksessa tuo viimeksi mainittu tärkeä ehto ei minun mielestäni ole enää toteutunut. Ei ole kuunneltu eikä ole ymmärretty selkeitä viestejä, joita maan johdolta on kuultu koko kaksituhattaluvun, alkaen Putinin puheesta Saksan liittopäivillä 2001. On siis tehty vakava väärinarvio.

Tunnemmeko tai tunnistammeko Suomen intressit todella? Tällä hetkellä elämme aikaa, joka muistuttaa  julkisessa puheessa ja mediassa sodan jälkeistä pula-aikaa rajoituksineen.

Se on hämmästyttävää kun tiedetään, miten pitkälle teknistaloudellinen osaaminen tässäkin maassa on edistynyt.

Siksi voisi väittää, että joissakin  tätä maata hallitsevissa piireissä ei haluta tuntea tätä maata ja sen resursseja. Maakuvamme, kuten myös viholliskuvamme luodaan ja tuodaan meille muualta. Sitä miten se tapahtuu, sietää poliitikon pohtia.

Jos haluaisi Alkiota pyytää tähän paikkaan avuksi, niin hänen maahenkinen isänmaallisuutensa olisi yksi näkökohta. Emme voi todellakaan turvautua vieraan apuun.

Toinen näkökohta voisi olla kysymys identiteetistä. Alkio uskoi ihmisen henkiseen kehitykseen. Tämä tarkoittaisi samalla myös yksilön identiteetin kehittymistä ja lujittumista .

Voiko nykypäivänä jokin aate tai ideologinen rakennelma toimia ikään kuin identiteettia luovana välineenä sen paremmin yksilölle kuin poliittiselle liikkeellekään?

Elämme median maailmassa. Lisäksi vielä niin, ettei media voi toimia vapaana ja kriittisenä tiedon välittäjänä, vailla valtiovallan ohjastusta. Valtamedia toimii kuin sotatilassa, vaikka valtio ei virallisesti sellaisessa ole. 

Tämä on vakava kipupiste, jos ajatellaan rationaalisen poliittisen toiminnan edellytyksiä kansakunnan parhaaksi. Jos identiteettia ei voida rakentaa aatteen tai ideologian pohjalta, niin onko sellainen luotavissa ylipäätänsä ollenkaan?

Vai onko niin, että jatkossakin puolueet ja erilaiset ryhmittymät tekevät identiteettiaan mainostavia repäisyjä tai puheenvuoroja yleisölle milloin mistäkin, ilman sen vakavampaa syvempää pyrkimystä?

Tässä on joukko kysymyksiä joihin en kykene vastaamaan. Eräs ajattelija on sanonut, että historian vetureita ovat nälkä ja rakkaus. Minä täydentäisin häntä lisäämällä käyttövoimiin pelon ja vihan.

Jos nämä kaksi päästetään hallitseviksi, edessä on katastrofi niin aineellisessa, kuin myös henkisessä maailmassamme.

Tuomio sarjavalehtelijoille

MAUNO SAARI

Mediapooli ja sen tuottama kammottava propaganda ja sensuuri on rikos, josta tuomiot langetetaan jonain päivänä helvetin portilla.

Media, jonka tehtävä on ollut jakaa tietoa, on nyt muuttunut sarjavalehtelijaksi, jonka yhteenkään ”uutiseen” ei voi luottaa. Seuraan suomalaista mediaa, tunnen journalismin periaatteet ja ammatin. Uskokaa minua: meitä pidetään pimennossa, meitä huijataan, meitä pelotellaan, meille syötetään paksua pajunköyttä. Älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä nämä tehtävänsä ja tarkoituksensa unohtaneet huijarit väittävät!

Meitä aivopestään ja alistetaan, ja pesukoneen muodostavat radion, television ja lehtien uutistoimitukset – juuri ne tahot, joilta me olemme ostaneet hyvässä uskossa oikeaa tietoa, todenperäisiä uutisia. Me olemme luottaneet journalisteihin, joista on tullut maan- ja kansanpettureita.

Tiedän, että on myös toimittajia, jotka häpeävät suunnattomasti sitä, että ovat mukana maailmanhistorian pahimmassa viestintärikollisuuden aallossa. Minun on mahdotonta käsittää, miten he kestävät henkisesti se, että myyvät oman ammattietiikkansa joka päivä. Ehkä he selittävät itselleen olevansa mukana historiallisessa projektissa, jossa Venäjä tuhotaan välietappina kohti uutta, uljasta maailmaa.

Projektia ja tulevaa onnelaa johtaa Yhdysvallat, jossa tämä kokonaissuunnitelma on tehty. Sadat viestintäyhtiöt tuhansine työntekijöineen ovat saaneet aikaan mielipiteiden hyökyaallon ja Venäjään kohdistuvan, kaikki tosiasiat hautaavan tunnekuohun. Järki, faktat, diplomatia, rationaalinen ajattelu, ammattitaitoinen politiikan tekeminen ja historia on kuopattu.

Miksi muuan itsevaltainen ja puutaheinää puhuva Zelenskyi on lyhyessä ajassa noussut läntisen maailman supersankariksi? Miksi pikkuruisen Suomen nättinaamainen pääministeri valitaan maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten kärkijoukkoon? Kuka kirjoittaa heidän puheensa, kuka valmentaa, kuka palkitsee? Miksi suomalaiset ovat nyt sitä mieltä, että Kiovan fasistinen hallinto edustaa demokratian ihannetta?

Suomi-reppanan johto on saatu imartelulla uskomaan, että USA on turvanamme, kun muutimme rauhan ja sovinnollisen ulkopolitiikan kiihkeään vihaan. Median sarjavalehtelu on varmistanut itsepetoksen onnistumisen, mutta lasku odottaa maksajaansa. Aika ei paranna näitä haavoja. Olemme luisumassa talouden ja elintason romahdukseen. Ja elämäntason, koska pelon ja vihan ilmapiirissä ei ole kenenkään hyvä olla.

Sain kirjoituksiani koskevan viestin tuntemattomalta, siis nimimerkiltä. ”Toivon sinulle samanlaista joulua kuin Putinille. Viimeistä.” Tämä oli hänen jo ties kuinka mones tervehdyksensä. Hänellä ei ole nimeä, ei kasvoja, ei rohkeutta, ei särmää. Tällaisia säälittäviä ihmisiä on paljon. He ovat sarjavalehtelevan median ja vihaan yllyttävien poliitikkojen uhreja. Heille pitäisi maksaa tuntuva korvaus tuhotusta mielenterveydestä.

Hyvää joulua?

Olen aika vanha, mutta tällaista joulunalusaikaa en muista eläneeni.

Olen sukupolveni kanssa yhdessä, saanut elää tällä maailman kolkalla, suurta sotaa seuranneen rauhan ajan.

Kuka olisi kuvitellut:
Nyt meitä uhkaa sähköpula, energiapula, ilmastokriisi, suursota, taloudellinen supertaantuma, hallitsematon siirtolaisuus ja korkeimman tason korruptio. Ja paljon muuta.

Emme ole kansakuntana ja kansojen yhteisönä mitään oppineet.

Kolmekymmentä vuotta sitten eräs huipulle nostettu filosofi julisti historian loppua. Hän oli perusteellisesti väärässä.

Tapahtui vain suuri murros. Sen tuloksena ihanteisiin ja ideologioihin perustuva politiikka ajoi lopullisesti päin seinää.

Todistamme aikaa, jossa kaikkien poliittisten päätösten takaa häämöttää jättimäisten kansainvälisten pääomien, suuromaisuuksien kasvun logiikka.

Se on kuin valloilleen päästetty ruukun henki. Sillä ei ole herroja, sillä on vain alamaisia. Kukin omalla paikallaan ottamassa, vaatimassa tai maksamassa.

Hyvää joulua.

Vanguard hylkäsi ilmastokartellin

Maailman suurin rahastosijoitusyhtiö Vanguard on irtautunut ns. ilmastoyhteistyöstä NZAM-yhteenliittymän puitteissa. is.gd/vHw8zL

Yhtiö korostaa riippumattomuuttaan ja syyttää hiilivapautta investoinneissaan julistavia kilpailijoitaan kartellinomaisesta toiminnasta. https://www.netzeroassetmanagers.org/

Vanguardin tärkein kilpailija BlackRock pesi muutama vuosi sitten ympäristökasvonsa ja on kehittänyt sijoittajille ison joukon ns.ilmastoystävällisiä sijoitussalkkuja.
BlackRock toimii satojen suuryritysten, kymmenien hallitusten ja suurrikkaitten, sekä keskuspankkien konsulttina.

BlacRock on jättikoneistoineen myös Euroopan keskuspankin ja EU-komission avustaja koronaan liittyvän elvytyspaketin varojen sijoittamisessa. https://karvola.wordpress.com/?s=Pukki+kaali&submit=Etsi

Merkelin takinkäännös

Keskustelussa entisen liittokansleri Angela Merkelin roolista Ukrainan Minsk-sopimuksista unohtuu herkästi, että hänen ensimmäisen hallituksensa ulkoministeri oli Hans-Walter Steinmeier, Liittotasavallan nykyinen presidentti.

Hänellä oli vaikeuksia saada kutsu Kiovaan presidenttinä juuri sen vuoksi, että hän Saksan varakanslerina ja Merkelin tukijana oli aktiivisesti osallistunut Minsk-prosessiin – jota siis Kiovan hallitus aktiivisesti vastusti.

is.gd/heuHmw

Samoin Merkelin sisäpiiriin kuului Luftwaffen kenraali Harald Kujat. Hänet on nyttemmin leimattu venäjämieliseksi, lähinnä ehkä siksi, että hän on erittäin ansioitunut myös NATO:n johtotehtävissä, MUTTA ei kuulu Ukrainan sodan aktiivisiin tukijoihin. Hänen Venäjän tutemuksensa on suuri.

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Harald_Kujat

Näyttää siltä, että Angela Merkel valtaisan ja sotaisan julkisuuden paineessa kieltää aikaisemmat pyrkimyksenä rauhaan Ukrainassa.

Samalla hän heittää varjon läheisten tukijoittensa ja silloisten toimijoitten päälle. Politiikka on todella aivan oma maailmansa.

Kun väärä oikaistaan

MAUNO SAARI

Helsingin Sanomien itsenäisyyspäivän pääkirjoitus nosti mieleeni nobelisti Samuel Agnonin teoksen ”Kun väärä oikaistaan”. Vähän irralisena itse asiasta, vain kirjan nimen vuoksi. Tietyin väliajoin historiaa kirjoitetaan uudestaan. Rosot silitetään, mutkia oikaistaan, unohdetaan tarkoitushakuisesti kiusallisia asioita, väärä oikaistaan kulloisenkin vallanpitäjän mielen mukaisesti.

Pääkirjoituksen mukaan Suomen Venäjä-suhteelta ”putosi pohja” 24. helmikuuta 2022. ”Se on synnyttänyt keskustelua siitä, oliko koko Venäjä-politiikka perustunut valheelle”, lehti kirjoittaa. Tekstin kokonaisuuden perusteella HS on tätä mieltä. Siis että koko Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittinen linja oli valhe.

Pian pohjan putoamisen jälkeen Suomi pääsi siihen leiriin ”jonne se olisi kuulunut jo aiemmin”, HS toteaa ja kertoo, että Venäjän silmissä Suomesta tuli epäystävällinen maa. ”Ja Suomi on tässä ihan oikeassa joukossa. Suomen valinta se ei kuitenkaan ollut.”

Kuka pudotti pohjan, kuka valitsi? Lehden – ja Sauli Niinistön – mielestä valinnan teki Venäjä.

Jos liki 80 vuoden rauhan ja hyvinvoinnin aika oli valhe, kuka valehteli? Sitä HS ei kerro, mutta tarkoittaa tietysti Paasikiven ja Kekkosen lisäksi suurta joukkoa sotien jälkeisiä poliitikkoja, yritysten johtajia ja idänsuhteita rakentaneita ihmisiä.

Lehtitalolla on ollut omanlainen suhde historiaan aikaisemminkin. Kuten tunnettua ulkoministeri Eljas Erkko lähetti vuonna 1939 Moskovaan sähkeen: ”Tiedätte myönnytyksissä menty niin pitkälle kuin turvallisuutemme, itsenäisyytemme sallivat. Jollei sopimusta ehdotetulla pohjalla, keskeyttänette neuvottelut. Erkko.”

Väinö Tannerin mukaan ulkoministeri yritti myöhemmin siivota jälkiään, eli kirjoittaa historiaa mieleisekseen. Hän oli sanonut kokouksessa, että myönnytyksiin oli annettu mahdollisuus. Lausuma tuli merkityksi eduskunnan pöytäkirjaan: ”…Suomen valtuutetuilla oli tässä suhteessa oikeus mennä vieläkin pitemmälle, kuin mitä aikaisemmin on mainittu…”

Väinö Tanner oli tuoreeltaan huomauttanut Erkolle, ettei tämä puhunut totta, ja Erkko (Tannerin mukaan) oli luvannut korjata asian eduskunnan pöytäkirjaan, jonka jälkikäteinen muuttaminen olisi ollut rikos. Tanner tarkisti ja huomasi, ettei rikosta ollut tapahtunut. Pöytäkirjassa luki ja lukee edelleen: ”…Ja olisi Suomi voinut ajatella mahdollisesti hiukan pitemmällekin menevää ratkaisua, jos Neuvostoliitto omasta puolestaan olisi katsonut voivansa suostua luopumaan Hangon tukikohdasta ja Saarenpäästä…”

Moskovaan lähetetty sähke ja Erkon rivit eduskunnan pöytäkirjassa ovat ristiriidassa keskenään. Sähke oli totta, Erkon väite ei. Neuvottelijat palasivat Helsinkiin ja sota alkoi.

Sanna Marinin kuuluisan lausuman mukaan Suomi on voittanut sodassa (Neuvostoliiton). Nyt HS antaa pääministerille hieman tukea kirjoittamalla, että Suomen ”onnistunut taistelu” rohkaisee ukrainalaisia.

Nyt Suomi lehden mukaan ”varautuu Venäjältä tulevaan painostukseen ja sotilaalliseen uhkailuun”. Tässä uuden ulkopolitiikan tuomassa tilanteessa, joka kuulemma ei ole meidän oma valintamme, pääkirjoituksen loppu viitoittaa kansakunnan tietä kohti tulevaisuutta: ”Ukrainalaisten taistelu muistuttaa suomalaisia siitä, minkä puolesta me kerran taistelimme ja olemme valmiita aina taistelemaan.”

Julkaistut jutut päätyvät arkistoon. Siellä ne kypsyvät totuudeksi. Kun itse mistään tietämätön toimittaja joskus myöhemmin saa pöydälleen HS:n pääkirjoituksen 6.12.2022, hän lukee ja ymmärtää, miten rauhantahtoinen lehti on ollut: ”Suomi osaa rakentaa aitoja, mutta mieluummin me niitä purkaisimme.”

Minne tuuli kuljettaa

Mauno Saari

Alkuvuonna 2022 tapahtui ihme. Suomen kansan enemmistö, joka oli kauan vastustanut Naton jäsenyyttä, käänsi äkkiä sarkatakkinsa. Mielipidekyselyt olivat hataria ja ehkä manipuloituja, mutta uskon silti, että nutun kääntö tapahtui. Syy on yksinkertainen. Suomen ”kansa”, väestön suuri hiljainen enemmistö on aina ollut vietävissä, ja nyt sitä veivät Niinistö ja media.

Karismaattiset hahmot ovat vetäneet puoleensa. Mannerheim pystyi yhdistämään kansan. Se on hämmästyttävää, koska takana oli kansan kahtia halkaissut raaka sisällissota, jonka voittajien johtaja oli sitä paitsi huonosti suomea puhuva venäläinen sotilas. Sodat hävittiin, mutta Suomi säilyi itsenäisenä ja Marskista tuli pitkäksi aikaa suosituin suomalainen.

Paasikivi manasi suomalaisten ulkopoliittista tyhmyyttä. Hän ei tarkoittanut eliittiä vaan ”kansaa”, jossa venäjävihaa ja epäluuloa oli paljon. Hän ja Kekkonen onnistuivat ankaralla työllä hinaamaan ajattelua ja tunteita uuteen suuntaan. Paasikiven urakkaa helpotti ulkoinen uhka ja pakko, äsken käyty sota.

Kekkosen etuna oli sähköistävä karismaattisuus. ”Vaikka seisoin selkä oveen päin, tiesin että hän tuli huoneeseen”, kuvattiin Kekkosen auraa. Hän oli Suomen vihatuin mies, mutta vihaajat kuuluivat eliittiin. Kansa uskoi Kekkosta, josta tuli UKK ja Urkki, koska hän oli aito sekä ylimyksenä että kansanmiehenä.

Urho Kekkosta on viime vuosina haukuttu, koska hänen kuolemansa jälkeen siihen on ollut rohkeutta. Haukkujatkin myöntävät silti, että Kekkosen urakka oli valtava, kun hän kiskoi koko epäluuloisen kansan – eliittiä lukuun ottamatta – uskomaan, että puolueeton Suomi voi elää hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa.

Kekkosen loppuvuosiin asti elettiin ilman, että medialla oli olennainen vaikutus poliitikkojen nousuun. Sitten tuli Mauno Koivisto. Juuri kukaan ei taida muistaa hänen poliittisia puheitaan muusta kuin että ne olivat usein kryptisiä arvoituksia. Mutta hiuskiehkuran muistavat kaikki. Koivisto oli vakavamielinen ja uskottava hurmuri, ja niin hänestä tuli koko kansan Manu.

Suurten presidenttien (joihin minun listallani kuuluu tässä mainittujen lisäksi K.J. Ståhlberg) jälkeen alkoi toisenlaisten persoonien ja median kasvaneen vallan aika. Martti Ahtisaaren presidenttiys jäi yhteen kauteen, jonka aikana ulkoista ja sisäistä vetovoimaa ei suuresti tarvittu, onneksi. Tarja Halonen nousi presidentiksi, koska aika oli siihen kypsä. Hän suoriutui hyvin siksikin, että Muumimamma sai purjehtia melko tyvenessä kelissä.

Sauli Niinistö on Suomen ensimmäinen mediapresidentti. Hänen ja median yhteensopivuus on ollut saumatonta ja miehen brändi vahva. Se on luotu amerikkalaiseen malliin komealla ulkonäöllä, rullaluistelulla, puolivallattomilla naisjutuilla, perhetarinoilla koirasta, vaimosta ja lapsesta ja uudenlaisella mainonnalla. ”Työväen presidentti” ja ”Vastakkainasettelun aika on ohi” olivat kampanjoita, jotka ovat kääntyneet ironiaksi, mutta ne toimivat aikanansa.

Vähättelemättä Niinistön poliittisia saavutuksia tosiasia on, että hänen ylimaallinen suosionsa ei perustu niihin vaan näihin politiikan ulkopuolisiin seikkoihin. Poliittisia suorituksia ei pidäkään vähätellä. Jos Niinistö onnistuu viemään Suomen Natoon, hän on tehnyt historiaa, murskannut Kekkosen elämäntyön. Mutta jos Nato-hanke ajautuu kiville, Niinistön kansansuosio menee hukkaan. Se katoaa kuin tuhka tuuleen. Molemmissa tapauksissa Suomen asema ja sen turvallisuus on saatettu vakavan uhan alle.

Kansa on seurannut karismaa ja sitten uskonut mediaa. Sitä on viety suuntaan ja toiseen. Sen mieli on ollut häilyväinen, epävarma ja auktoriteettiuskoinen. Suomalaisilla ei kansana ole koskaan ollut vankkaa tahtoa, itsetietoisuutta ja selvää omakuvaa. Äkkikäännös Nato-uskoon on todiste siitä, että kansa on pehmeää, kuin taikinaa, jota eliitti ja sen media helposti muokkaavat.