BlackRock eli pukki kaalimaan vartijana

Amerikkalainen investointi- ja riskisijoitusanalytiikkaan erikoistunut jättiyritys BlackRock Inc. on hiljattain nimitetty EU-komission konsultiksi. Aihepiirinä on investointitoiminta kestävän kehityksen nimikkeen alla.

Joku saattaa sanoa, että  mitäs sitten, ainahan konsultteja tarvitaan. Ja mikä sanoitkaan sen firman nimen olevan? 

Mutta BlackRock on maailma sinänsä. Saksalainen talouselämän julkaisu Der Aktionär on luonnehtinut BlackRockia tämän päivän Goldman Sachsiksi. Edellisen finanssikriisin jälkeen kyseinen pankkiiriliike ei ole ollut oikein hyvässä maineessa. Tämä BlackRock ei ole pankki lainkaan, vaikka se hoitaa investointipankkien tehtäviä ja tekee riskikartoituksia. Sitä voidaan luonnehtia hieman ilkeästi varjopankiksi, joka tarkoittaa sitä, että yrityksen ei tarvitse suuremmin piitata pankkivalvonnasta eri puolilla maailmaa annetuista määräyksistä. 

Ja BlackRock toimii eri puolilla maailmaa. Sen pääkonttori on New Yorkissa ja työntekijöitä 70 sivukonttoria mukaan lukien noin 16 500. Yrityksen liikevaihto oli viime vuonna 14,5 mrd US-dollaria.

Sen lisäksi että yritys tekee suuren mittakaavan investointiprojekteja se on myös suuromistaja esimerksiksi kaikissa 30 DAX-yrityksessä ja Saksan pörssin ylivoimaisesti suurin osakas. Muun maailman pörsseissä olevia rahastoja (ETF) BlackRock  hallitsee tytäryrityksensä iShares välityksellä. Sillä on hallinnassaan lähes puolet rahastojen markkinosuuksista. 

Yritys toimii aktiivisesti ja fuusioi kernaasti alan yrityksiä. Asiakkaita sillä on noin sadassa maassa. Ehkä suurin osa yrityksen asiakkaista on Euroopassa. Niihin kuuluu mm. sveitsiläinen suurpankki UBS, Euroopan keskuspankki EKP, sekä Ison-Britannian finanssiministeriö. Asiakkaita voivat olla tietysti maksusta myös tavalliset miljardöörit, mutta yleensä niitä ovat pankit, eläkekassat, säätiöt, vakuutusyhtiöt, valtioiden rahastot ja valtiolliset keskuspankit. Eli sellaiset tahot, joilla on pätäkkää, mutta haluavat, että se myös sijoitettuna tuottaa. Ja tämä on BlackRockin varsinainen elämäntehtävä.

Aladdin auttaa

Tuohon asemaan finanssimaailmassa ei nousta vain sinisten silmien tenholla. Monien asiantuntijoiden mielestä menestyksen avain on toimitusjohtaja Larry Finkin ja hänen liikekumppaninsa Robert Kapiton osaamisen ohella tietojenkäsittelyohjelmisto Aladdin, joka on BlackRockin ohella käytössä myös esimerkiksi Deutsche Bankilla. 

IT-systeemi on hajautettu neljään tuntemattomaan paikkaan. Niissä se suorittaa viikottain noin 200 miljoonaa sijoitus- ja riskikartoitusoperaatiota. Systeemiä pyörittää noin 2000 alan miestä ja naista. Järjestelmä kykenee laskemaan tiettyjen arvopapereiden, osakkeiden tai velkakirjojen arvon erilaisissa sijoituskuorissa. Ohjelma laskee saman tien portfolioiden arvon muutokset ympäristötekijöiden muuttuessa. 

Oman yrityksen sijoitusten ohella Aladdin vahtii noin 30 000 sijoitusportfolion arvon kehitystä. Puhutaan yhteensä noin 15 biljoonasta eurosta.Tämä omaisuusmassa käsittää karkeasti noin 10 prosenttia koko maailman institutionaalisten sijoittajien omaisuudesta.

BlackRock on tai on ollut suurin omistaja mm. seuraavissa yrityksissä: JPMorgan Chase, Bank of America, Citybank, Apple, McDonald´s ja Nestle sekä öljyalalla Exxon Mobil ja Shell. Eri rahastojen kautta BlackRock on suurin yksittäinen omistaja myös sellaisissa saksalaisissa firmoissa kuin Deutsche Bank, Lufthansa, Bayer AG ja BASF.

Vaikka nimi BlackRock ei herättänyt muutamissa tuttavissani minkäänlaista mielikuvaa, niin ammattilaisten mukaan mikään hallitus, mikään virasto tai instituutio ei tässä maailmassa omaa niin perusteellista käsitystä globaalista finanssi- ja yrityselämästä kuin juuri BlackRock.

Päästetään pukki kaalimaahan

Ja nyt olemme asian ytimessä. Kun Euroopan yhteisö ja Euroopan keskuspankki ovat nyt meidän suomalaistenkin ystävällisellä myötävaikutuksella sijoittamassa satoja miljardeja koronan runtelemaan yritysten ja valtioiden talouselämään varsinkin Euroopan eteläisellä kantilla, niin syntyy tahtomattakin ajatus, että BlackRockin palkkaaminen Euroopan komission asiantuntijaksi kestävän kehityksen investointiasioissa on kuin päästäisi jättimäisen pukin kaalimaassa myllertämään. 

Ei niin, etteikö BR osaisi hommaansa. Olemme nähneet sensaationa esitettävän listoja ranskalaisista ja saksalaisista pankeista, joilla on suuria saatavia mm. Italiasta, Espanjasta ja Kreikasta, ja tietenkin myös muista maista, kuten Suomesta. “Mekin” olemme velkaa ulkomaisille pankeille. Mutta emme ole nähneet yhtään luetteloa siitä, miten EU:n ja EKP:n gigantomaaninen suhdannepaketti jaetaan ja mitä sillä tehdään. 

Nimittäin eivät velkojapankit halua rahojaan takaisin bittiholviinsa. Ne haluavat saada rahansa jälleen tuottamaan. En usko olevani suuri ennustaja kun sanon, että parhaillaan BlackRockin Aladdin vääntää täysillä kierroksilla Euroopan päättäjille vaihtoehtoisia malleja, mihin kannattaa ja pitää sijoittaa, mitkä fuusiot pitää toteuttaa ja millaisiin sisäisiin järjestelyihin varsinkin eurojärjestelmään sitoutuneet valtiot joutuvat ryhtymään. 

Me emme tiedä, mutta hyvin pian BlackRock tietää ja sen jälkeen tietävät myös tarkoin valitut valtioiden edustajat. Me tiedämme vain maksamamme hinnan, noin suunnilleen ainakin. Pääministerit selittävät, että ratkaisut ovat välttämättömiä euron ja koko euroalueen pelastamiseksi koronaviruksen runtelun jäljiltä. 

He ovat tavallaan oikeassakin. Eurohan ajettiin sisään juuri sillä argumentilla, että nyt on halpaa rahaa saatavilla lähes ääretön määrä ja elintaso voidaan sen avulla nostaa jonkin malliksi otetun maan tasolle. 

Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Kreikka ei milloinkaan ole paininut eikä paini samassa sarjassa niinkään pienen maan kuin Itävalta kanssa. Kreikan viiteryhmä muodostuu paremminkin Bulgariasta ja Turkista, mitään mainituista maista halventamatta. 

Nyt pelastetaan eurojärjestelmä, paikataan investointipankkiirien tekemät virheet ja pelastetaan Euroopan keskuspankki konkurssilta. 

Ellei sitten osa eurooppalaisista valtioista päätä, että jo riittää. Olen pessimisti, tähän viime mainittuun vaihtoehtoon en usko. Edessä on suurten rakennemuutosten aika sekä koronan kanssa että ilman sitä.

Kari Arvola

Pääsialliset lähteet Wikipedia, Der Spiegel, erilliset lehtiartikkelit ja omat muistikuvat vuosien varrelta.

Pannaan Väyrynen matalaksi?

Paavo Väyrysen ja Seitsemän tähden liikkeen syrjintä sähköisessä ja printtimediassa on saavuttanut suoranaisen sensuurin asteen.

Syrjinnän aloitti YLE ja MTV noudatti esimerkkiä.
Myöhemmin syrjijöitten joukkoon ovat liittyneet jo eräät aluelehdetkin, kaikki ristiriitaisin perustein.
Syrjintä ei koske Sinisiä eikä Harkimon Liike Nyt -eipuoluetta.

Mistä on kysymys? Tähtiliikkeestä tuskin kukaan uskoo muodostuvan valtapuolueiden johtoasemaa uhkaavaa tekijää. 
Koska Suomen lainsäädäntö ei tunne nykyisin enää kansalaisluottamuksen menettämistä, ei kansanedustajaehdokkaiden mahdollisesti kärsimien tuomioiden voida hyväksyä demokratiassa nousevan tasapuolisen julkisuuden esteeksi. Ei edes muodollisesti.

Syy törkeään syrjintään löytynee siis Paavo Väyrysestä. Henkilönä hänen kansalaiskunnostaan ei voi olla pahaa sanottavana, joten kohtelun syyt löytynevät hänen edustamastaan poliittisesta linjasta.

Siltäkään suunnalta ei kovin radikaaleja linjauksia löydy. Paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Siinä Väyrynen ajaa järkkymättä Paasikiven ja Kekkosen nimiin liitettyä ulkopolitiikkaa. 
Se turvasi rauhan Suomen rajoille suurvaltapoliittisista myllerryksistä ja kylmästä sodasta riippumatta aina meidän päiviimme saakka. Kolme sodanjälkeistä sukupolvea on saanut elää rauhassa sotaa kokematta.

Aivan viime vuosina tilanne on muuttunut. On kuin Suomen hallitukset etsimällä etsisivät konfliktia itäisen naapurin kanssa mitä moninaisimmin keinoin.
Väyrynen korostaa puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden elintärkeää merkitystä. Ja se onkin hänen veriruskea rikoksensa nykyisessä Suomessa.

Hänet on näkyvänä ja kokeneena poliitikkona päätetty nuijia maan rakoon. Tätä haluavilla voimilla on käytettävissään hybridisodan työkaluksi perustettu Mediapooli. 
Se toimii suomalaisen joukkotiedotuksen koordinaattorina ja tarvittaessa myös sensorina.
Väyrysen nutistamisen yritys saattaa onnistua tulevissa eduskuntavaaleissa.

Tai sitten käykin toisin. Löytyy ihmisiä, jotka äänestyskoppiin mennessään haluavat osoittaa, että syrjintä ja sensuuri eivät sovi rauhanajan Suomeen. Poikkeustilaa ei maahamme ole toistaiseksi julistettu.

http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/272370-syrjinta-on-levinnyt-myos-maakuntiin?fbclid=IwAR2LuLZlWWRg58PTmGVSJxwvYlCBiYHBsKatSo6i6JJ3exOpZB5pNOcmAr0

Paavo Väyrysen loppukiri

Paavo Väyrysen perustama ja luotsaama Seitsemän tähden liike lähtee eduskuntavaaleihin 177 ehdokkaan voimalla. Ehdokkaita on asetettu kaikkiin muihin vaalipiireihin paitsi Ahvenanmaalle.

Saavutus on melkoinen, kun ottaa huomioon, että Tähtiliike merkittiin puoluerekisteriin vasta kolmisen kuukautta sitten ja että puolueen perustamiseen tarvitut 5000 tukijaa saatiin kokoon juuri sitä ennen muutaman kuukauden ankaran työn avulla.

Keskeinen tekijä ja nimien kerääjä on ollut Paavo Väyrynen itse. Hän on historiallisen edeltäjänsä apostoli Paavalin tapaan ollut väsymätön matkasaarnaaja, joka on toistanut maan ja maailman tilasta tekemäänsä analyysiä ja Tähtiliikkeen ohjelmallisia tavoitteita sadoissa paikoissa tuhansille kuulijoille.

Paavali piestiin monilla puhujamatkoillaan vallanpitäjien toimeksiannosta. Sellaista kohtelua Paavo Väyrysen kohdalle ei ole tullut, mutta julkisuus on kohdellut kaltoin ahkeraa miestä. Ylen ratkaisu estää Väyrysen osallistuminen eduskuntapuolueitten johtajatenttiin ja keskusteluihin on demokraattiseksi itseään kutsuvassa maassa käsittämätön.

Ei kai Paavo nyt sentään niin vaarallinen ole, että hänet pitäisi yrittää vaieta poliittisesti kuoliaaksi? Vai ovatko hänen teemansa sittenkin poliittiselle valtaeliitille niin kiusallisia, että hyvänä puhujana ja nopeana ajattelijana tunnettu Väyrynen todella pudottaa pohjaa Suomen länsihakuiselta ja militaristisia piirteitä saaneelta ulko-ja turvallisuuspolitiikalta tekijöineen?

Tähtiliikkeen tausta

Tähtiliikkeen perustamiseen tultiin sen jälkeen, kun Väyrysen niin ikään perustama Kansalaispuolue joutui valtataistelun ja kaappauksen kohteeksi. Sen ns. asiantuntijajäsenistön valtajoukko oli Väyrysen tukena, mutta erotettiin järjestögangsterismin keinoin. Asioita setvitään edelleen oikeusistuimissa. Myös tämän artikkelin kirjoittaja oli erotettujen joukossa. Tähän päivään mennessä tietooni ei ole saatettu sen paremmin erotuspäätöstä kuin sen perusteluja. Mutta se on menneen talven lumia.

Käytännössä jupakka merkitsi Kansalaispuolueen loppua vaihtoehtoisena puoluemallina nykyisin yksinomaisesti vallalla olevalle puolueitten “diktatuurille”. Monille suomalaisille politiikka on yhtä kuin puolueitten harjoittama poliittinen toiminta. Piste. Tähtiliikkeen Kansalaispuolueelta perimä suoran parlamentarismin politiikkakäsitys lähtee siitä, että kansanedustaja on vastuussa viime kädessä vain valitsijoilleen. Moniportainen puoluerakenne parusjärjestöineen ja piirijärjestöineen puuttuu.

Poliittista struktuuria rakentuu vaalien edellä väistämättä vaalipiireittäin. Suoran parlamentarismin kantava ajatus on tarjota kansalaisyhteiskunnalle ja sen aktivisteille toiminta-alusta ja vaikutusmahdollisuus valtakunnalliseen päätöksentekoon. Kannattajat voivat toimia yksin tai perustaa erilaisia yhteenliittymiä, yhdistyksistä osuuskuntiin. Mutta sääntömääräistä vaikutusmahdollisuutta puolueen tekemisiin niillä ei ole. Vaikutus realisoituu esitysten painoarvon ja joukkovoiman perusteella.

Mallin Akilleen kantapää on juuri tässä. Suomessa ei välttämättä ole totuttu ajattelemaan niin, että politiikka voi olla juuri minunkin asiani ilman, että juoksen erilaisissa kokouksissa ja tyydyn puolueosastojen ja piirijärjestöjen suodattavaan ja ohjaavaan toimintaan aktiviteettieni suhteen.

Malli ei Tähtiliikkeen sääntöjen perusteella erittele niitä mekanismeja, joiden avulla kannattajajäsenet voivat vaikuttaa puolueen ja sen parlamenttiryhmän toimintaan. Puolueella voi olla varsinaisia jäseniä nykyisten ja entisten parlamentaarikkojen lisäksi enintään viisi.

Liikkeeksi itseään luonnehtivan puolueen erikoisuus on sekin, että siihen voivat kannatusjäseninä liittyä myös muiden puolueiden jäsenet, puolueettomien lisäksi. Rajoituksena on ainoastaan se, että tulija hyväksyy liikkeen säännöt ja tavoitteet. Ongelmia syntyy, jos eduskuntaryhmässä joudutaan tulkitsemaan kovin ristiriitaisten näkemysten yhteensopimista liikkeen periaatteiden kanssa. Eduskuntaryhmän sääntöjä ei ole julkistettu.

Suomen kuten muidenkaan parlamentaaristen demokratioiden lainsäädännössä ei ole voimassa ns. imperatiivinen mandaatti. Se mahdollistaisi kansanedustajan kutsumisen pois tehtävästään kesken vaalikauden, jos hän on selvästi rikkonut antamansa vaalilupaukset. Niinpä vaalien alla nähdään tarjousten ja lupausten kavalkadi, josta puolueen ja johtavien poliitikkojen valtaan pääsyn jälkeen jää jäljelle savuavat rauniot, jos niitäkään. Usein kuultu puhe “poliittisesta vastuusta” onkin käytännössä pelkkää puhetta.

Hyvämaineiset ehdokkaat

Tähtiliikkeen edustakuntavaaliehdokkaiden asettamisen kohdalla on todettu, että muutaman täysipäiväisen työntekijän on hankala selvitellä tarkkaan tulijoitten taustoja. Malliesimerkki lipsumisesta oli ns. Börje Börgelssonin tapaus. Siinä ehdokaslistalle pääsi valtamedian riemuksi hetkeksi henkilö, jota ei ole olemassakaan. Se oli selvää kiusantekoa, mutta iski oman leimansa Tähtiliikkeen toimintaan.

Valtajulkisuuden harrastama boikotointi on johtanut Tähtiliikkeen tekemään ratkaisuja, joiden lopulliset seuraukset voidaan nähdä vasta vaalitulosten vahvistamisen jälkeen. Vaikka MV-lehden perustaja ja toimittaja Ilja Janitskin voidaan hyvällä ja venyvällä tahdolla ymmärtää sananvapauden puolustajaksi, se ei poista hänen saamaansa mainetta rasistisena ja hänen julkaisuaan keskivertosuomalaisen silmissä epämiellyttävänä. Mikä on monenlaisista rikoksista tuomitun henkilön ehdokuuden etumerkki?

Toinen, vastaavia pohdintoja herättävä ehdokas on jo 80-luvulta asti tunnettu suurliikemies Peter Fryckman (kansan suussa Fyrkman). Hänen mainettaan on vaikea korjata ainakaan kovin lyhyen taloustieteen oppimäärän avulla. Se, että Fryckman käy mahdollisesti oikeutettuakin kamppailua veroviranomaisten kanssa, ei muuta yleiskuvaa.

Tässä voi vain kysyä, onko molempien edellä mainittujen Tähtiliikkeelle tuoma toivottu apu näkyvyyden ohella myös taloudellista laatua? Ehdokkaitten yhteisrahoitus jää nimittäin nykyaikaista vaalikamppailua ajatellen kovin pieneksi, jääden joka tapauksessa alle 100 000 euron. Vakavasti kilpaan osallistuvien ehdokkaiden oma panos on välttämättä merkittävä, jos he aikovat tulla laajemman yleisön näkyviin.

Paavo Väyrysen puhujamatkojen arvoa ja merkitystä liikkeen vaalimenestykseen on lähes mahdotonta arvioida. Hänen presidentinvaaleissa 2018 saamansa äänimäärä 185 305 riitti jättämään taakseen Keskustan Vanhasen ja sosialidemokraattien Haataisen, Vasemmiston Kyllösestä ja RKP:n Thorsvaldista puhumattakaan. Mutta kansanedustajien vaaleissa ei joka vaalipiirissä ole pikku Väyrysiä, kuten Paavo on itsekin pahoitellut. Myöskään taloudellisesti koko maan poliittinen herättäminen puhujakierroksilla ei ole aivan halpaa lystiä. Siksi voidaan asettaa kysymys, miksi Tähtiliike lähti kilpaan kaikissa vaalipiireissä?

Päätös voidaan nähdä demokraattisena osallistumismahdollisuutena kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet nykyisten puolueitten viime vuosina harjoittamaan politiikkaan. Siinä tapauksessa kyllästyminen kohdistuu hyvällä syynä käytännössä kaikkiin hallituksissa olleisiin puolueisiin. Sipilän hallituksen nousu, uho ja tuho ovat ikään kuin muistomerkki petetyille lupauksille.

Tai sitten taustalla on vain kylmä laskelmointi. Mitä enemmän ehdokkaita, sitä enemmän julkisuutta ja sitä enemmän varoja kampanjointiin.

Tähtiliikkeen kansanedustajaehdokkaitten kokonaiskuvaa on hankala rakentaa. Väyrynen luonnehtii liikettä keskustavasemmistolaiseksi (tai kääntäen). Siksi hänelle on tärkeää osoittaa, että joukossa on myös vasemmistolaisia, vaikka nimenomaan heitä saa ehdokkaitten joukosta etsiä. Myöskään kokoomuslaisia joukossa tuskin on. Näppituntumalla voi ajatella, että keskustan viime vuosien politiikka on herättänyt niin paljon närää, että puolueen kannattajien joukossa voisi olla enemmänkin nimenomaan Väyrysen kannattajia. Heitä tuskin miellyttää lähes ainoiden julkisuutta saaneiden ehdokkaitten eli Janitskinin ja Fryckmanin mukanaolo listoilla. Myös uusien ja poliittisesti kokemattomien kannalta tilanne voi olla hämmentävä.

Kun silmäilee ehdokkaitten Facebook-sivuja, niin perussuomalaisten läsnäolo on vaikuttava. Suurella joukolla ehdokkaita on perussuomalainen tausta ja kaverit ovat seinillä näkyvästi esillä. Muutamat Tähtiliikkeen ehdokkaat liputtavat julkisesti perussuomalaisten puolesta tulevassa hallituksessa. Myös Halla-aho on saanut julkista tukea liikkeen Fb-seinällä.

Tämä herättää kysymyksen, onko perussuomalaisten ajatuspajoissa käynnistetty suora Tähtiliikkeen valjastaminen heidän asialleen? Ei voine olla tarkoituksenmukaista, että Tähtiliikkeen ehdokkaat alkavat pohjustaa sellaisia hallitusratkaisuja, joiden harkinta kuuluu puolueen johdolle. Se, onko Tähtiliikkeellä tulevassa eduskunnassa riittävästi voimaa, jotta sen ääni ylipäätänsä kiinnostaa hallitusneuvottelijoita, on oma kysymyksensä.

Paavo Väyrynen on lähinnä presidentinvaalin tulokseen vedoten ennakoinut, että Tähtiliikkeellä voisi olla mahdollisuus jopa kymmeneen kansanedustajaan. Matemaattinen mahdollisuus on kylläkin kaukana poliittisesta todellisuudesta. Valtamedia vaikenee huolella Tähtiliikkeestä. Alueellisissa lehdissä ollaan tasapuolisempia ja erilaisiin keskusteluihin on kutsuttu ja tullaan kutsumaan myös Tähtiliikkeen edustajia. Mutta riittääkö ehdokkaitten ahertaminen ja marginaalinen julkisuus? Oma lähinnä arvauksenomainen ennustukseni kuuluu: kolme kansanedustajaa. Ja sekin voi olla optimistinen arvio.

Spekulaatiota tulevasta

Jatketaan spekulaation linjalla ja katsotaan vaalien jälkeistä tulevaisuutta. Oli Tähtiliikkeen kansanedustajien lukumäärä mikä tahansa, puolue joutuu silmäkkäin monenkirjavan, heterogeenisen kannattajakuntansa kanssa. Joukossa on mahdollisesti muutama vaaleissa menestynyt, joka nousee puolueen sääntöjen mukaan päätöksiä tekevään johtoon. Valtaosa joukosta on pettynyt talkoilunsa ja rahansa mennessä hukkaan. Liike ei ole sellainen yhteisö, joka voisi toimia kollektiivisena ongelmien analysoijana ja motivoida toimintaan osallistumista eteenpäin. Vaaleihin on lähdetty eräänlaisina vaaliheimolaisina, joiden poliittinen identiteetti rakentuu Paavo Väyrysen varaan.

Näihin asti liikkeen johdossa ei ole suuresti identiteettiongelmaan kiinnitetty huomiota. Se on ohitettu eräänlaisen tilanteesta toiseen rientävän aktionismin vallitessa. Näkemykseni mukaan ongelma on edessä välittömästi vaalien jälkeen. Olen asiaa pohtinut optimistisessa valossa blogissani. Lähdin siitä, että identiteetti voi rakentua Paavo Väyrysen henkilön ympärille vähitellen lujittuen. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että se ei riitä. Poliittiset liikkeet tarvitsevat välttämättä suuria aatteita tullakseen laajoiksi kansanliikkeiksi.

Tähtiliikkeen keskeiset poliittiset vaatimukset ovat kylläkin relevantteja ja ajankohtaisia. Mutta ne hukkuvat helposti uutisvirtaan, kun mediamyllyt jauhavat suuria otsikoitaan. Alkiolaisuudesta en tässä yhteydessä kehtaa juuri puhua. Santeri Alkio, kuten kaikki merkittävät poliittikot ja ajattelijat, taipuu moneksi. Tuskin kuitenkaan sentään demokratian jälkeisen ajan politiikan aatteelliseksi pohjaksi.

Viimeisin ja varoittava esimerkki rationaalisen politiikan alleen tallovasta ideologiasta on ilmaston ympärille viritetty paniikki. Se on saaavuttanut hurmoksellisen joukkoliikkeen asteen, jossa eivät enää argumentit paina. Vaaditaan tekoja ja etsitään syntipukkeja. Jos tätä tietä edetään, syntyy myös uhreja.

Vastaava ilmiö on vuosia kytenyt äärikansallinen aatepunos. Se on reaktio EU:n byrokraattiseen vallankäyttöön. Jäsenten eli Euroopan vanhojen kansallisvaltioiden sananvalta on hyvin pitkälle onnistuttu ohittamaan myös muodollisesti, lainsäädännön tasolla.

Käytännössä EU:n päätöksentekoa ohjaa globalistinen suurpääoma, jonka etujen ajajiksi jäsenvaltiot on asetettu massiivisen lobbauksen sekä keppi ja porkkana -menetelmien avulla. Euroopan keskuspankki on käytännössä täysin demokraattisen kontrollin ulkopuolella.

EU:n johtavan talousmahdin Saksan asettuminen lähes hallitsemattoman pakolaispolitiikantukijaksi on tehnyt pakolaisista syntipukin ja ohjannut samanaikaisesti keskustelut syrjään pakolaistulvien syistä. Niistä poliitikot eivät keskustele, koska viime vuosien humanitaarisiin pakolaisvirtoihin ja sen ympärille rakentuneeseen jättibisnekseen on syyllinen nimenomaan USA:n sotilaalliseen puuttumiseen perustuva vallanvaihtopolitiikka. Sitä EU ja sen eräät jäsenmaat ovat aktiivisesti tukeneet. On suurta sokeutta, jos pakolaisongelma yritetään sovittaa ilmaston muutosten seurauksiin. Sitä nyt kuitenkin näkee yritettävän. Ilmapiiri Euroopassa kiristyy ja sen myötä vahvistuvat äärikansalliset, äärioikeistolaiset poliittiset liikkeet.

Suomi ei ole geopoliittisten ristiriitojen sivustakatsoja. Päinvastoin, maan hallituksella on viime vuosina ollut ikään kuin vimma sotkeentua suurvaltapolitiikkaan ja osallistua jopa sotilaalliseen varustautumiseen lähinnä itäistä naapurimaata vastaan, NATOn kumppanina.

Tässä kontekstissa Seitsemän tähden liikkeellä olisi tärkeä rooli, jos se kykenisi saavuttamaan laajaa tukea ja esiintyisi johdonmukaisesti rauhaa rakentavan, sotilaallisesti sitoutumattoman ja puolueettoman Suomen puolesta.

Mutta poliittisen liikkeen synty ja kasvu ei ole yhden miehen projekti. Vaikka Paavo Väyrynen on liikkeen luoja ja ydin, ja vaikka hänellä olisi runsaasti aktiivisia vuosia edessään, hänenkin ulottuvuutensa ovat rajalliset. Tuskallisten vaiheitten myötä käyntiin polkaistu Seitsemän tähden liike on vaalien jälkeen suurten kysymysten äärellä.

Kari Arvola on entinen toimittaja ja eläkkeellä oleva kansalaisaktivisti.

Kirjoitus on julkaistu ensiksi Vastavalkeassa.

Elefantti olohuoneissamme

Vanhustenhoidon kriisin julkitulo – jälleen kerran – on väistämättä osa sote-sotkua. Nyt mediassa myllertävä puoluejohtajien kuoron moniääninen moralisointi ja selittely kätkee taakseen jättimäisen elefantin, jonka olemassaolo kieltäydytään tunnustamasta.

Se on sosiaali- ja työllisyyspolitiikan kokonaisvaltaisen reformin välttämättömyys. Sanoissa tämän myöntävät lähes kaikki, käytännössä uudistushalu sortuu valtapolitiikan nelivuotisajattelun edessä ja suuren rahan intressien paineessa.

Suomessa on aina 1990-luvun lamasta lähtien luisuttu enemmän tai vähemmän tietoisesti tilanteeseen, jossa julkinen valta on yhä enemmän yövartijan roolissa. Muutosta perustellaan jatkuvasti valtiontalouden tarpeilla, vaikka samanaikaisesti ollaan valmiita tekemään miljardihankintoja sotilaallisen varustelun alueella ilman vedenpitäviä geopoliittisia perusteluja.

Suomen perustuslaki pohjautuu ajatukseen, että julkinen valta nojautuu toiminnassaan kansalaisyhteiskuntaan, jonka tahtoa politiikka instituutiona toteuttaa. Käytännössä ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa politikka instituutiona samaistetaan puoluepolitiikkaan. 1960-luvulla käyttöön otettu puoluetuki tukee tätä ajattelua. Puolueista valtaa pitävät vuorollaan keskenään liittoutuneet suurimmat puolueet. Niiden väliset sopimukset tulevat eduskunnassa valtiovallan toteuttamaksi politiikaksi.

JÄRJESTELMÄ HUUTAA heikkouttaan kaikille, jotka haluavat kuulla. Vanhusten hoidossa esiin noussut ns. omavalvonta on kattavana periaatteena ollut modernia jo vuosia sillä seurauksella, että alalla kuin alalla valvonta on nimellistä ja jää usein omavalvontapaperin laadintaan. Joskus ei sitäkään vitsitä tehdä.

Julkisen vallan resursseja vähennetään tietoisesti myös siitä syystä, että virallinen valvoja ja tarkastajat saattavat ikävällä tavalla muistuttaa olemassaolostaan, jos vain aikaa ja rohkeutta riittää.

Käytännön valvonnan olemattomuus tuli nyt julki vanhustenhoidon alueella. Samalla paljastui se suuren rahan intressi, joka määrätietoisesti – maan hallitusten tuella – on aikaisemmin suunnannut kiinnostuksensa julkisen vallan pyörittämiin palveluihin ja laitoksiin. Niistä on järjestelmällisesti hankittu omistuksia ja niitä on jopa kaapattu pääomien tuoton turvaamiseksi.

Tilaisuus tekee varkaan, jos kontrollia ja suoraa selkärankaa ei ole. Hyvin harvoin nähdään suuren puolueen tarttuvan tomerasti olemassaoleviin epäkohtiin ja ryhtyvän niitä korjaamaan. Miksi ryhtyisi, kun puolueen keskeiset henkilöt hääräävät mukana julkisia varoja yksityistämisen kautta hyödyntäen?

Kansanäänestyksiä pelätään, ellei kysymys ole tupakoinnista parvekkeella tai koiran kakan hoidosta kevään lumien sulaessa.

ELEFANTTI on kooltaan sitä luokkaa, että sen kärsä on Brysselissä ja häntä heiluttaa suomalaisia päättäjiä. Tällä hetkellä ongelmat ovat pinnalla ja osa kiivaan keskustelun kohteena. Vaaleista ei näytä tulevan pelkästään ilmastosellaisia, vaikka se olisi ollut kaikkien valtapoliitikkojen mieleen.

Sote-sotku on yhdessä työllisyyspolitiikan kanssa kuitenkin sellainen kesto-ongelma, että sen ratkominen ei vaalilupauksilla hoidu. Missään tapauksessa ei voida lähteä siitä, että perustuslain edellyttämä yhteiskunnan vaikutusvalta muuttuu puoluevallasta yövartijavaltioksi. Sellaista uudistusta ei suomalainen vaikeneva yhteiskuntakaan kestä.


Kuva elefantista olohuoneessa: Banksy


AIHEESEEN LIITTYY Kari Arvolan blogikirjoitus ”Politiikkainstituutio – tunnistamaton ongelma?

Kirjoitus on julkaistu ensin 1.2.2019 Vastavalkeassa https://vastavalkea.fi/2019/02/01/elefantti-olohuoneissamme/

Alueitten Eurooppaan?

Pohjoismaat ovat yhdessä Tanskan kanssa sopineet yhteistyöstä ilmastonsuojelun alueella. Hanke seisoo päälaellaan, koska ns. ilmastopolitiikka on ylösalaisin käännettyä energiapolitiikkaa.

Se perustuu hypoteesiin, jonka mukaan ilmaston lämpötila voidaan säätää yhtä ilmakehän minikaasua vähentämällä. Onko tämä edes periaatteessa mahdollista, jääköön tässä pohtimatta.

Koska ns. ilmastopolitiikka on energiapolitiikan kääntöpuoli, on neljän pohjoismaan yhteishankkeella hutera pohja. Tanska tuottaa sähkönsä tuulella ja öljyllä. Norjalla on vesivoimaa omiin tarpeisiin ja Ruotsilla vesivoiman ohella ydinvoimaa. Suomessa sähkön tuottamiseen osallistuvat ydinvoiman ohella hiilivoimalat ja teollisuuden sivuprosesseina toimivat lämpövoimalat. Tämä sähköstä.

Mutta maanteillä liikutaan polttomoottoreilla, koska vaihtoehdot ovat Norjaa lukuunottamatta uuden sähköistämisboomin osalta enemmän kuin haasteellisia.

Mitä siis yhteistyöllä voidaan saavuttaa? Lisää veronmaksajien rahaa innovaatioihin, joilla – jälleen veronmaksajien varoilla – tuetaan eri puolilla maailmaa kuvaannollisesti suut avoinna leipäpalaa odottavia eli teollisuutta ja eurooppalaisittain modernia infran ja kulutuksen eli läntisen elintason rakentamista. Siihen rahaa saadaan uppoamaan.

Sen sijaan maanosan tulevaisuuden kannalta olennaiset yhteistyön kysymykset jäävät norsuiksi päättäjien saleihin. Esimerkiksi pohjoismaat voisivat muodostaa EU:n sisälle suhteellisen itsenäisen talousalueen Paavo Väyrysen esittämällä tavalla.

Se voisi pitää euron ohella voimassa omaa erillisvaluuttaansa, jolla mitattaisiin suoraan ilman Euroopan keskuspankin manipulaatioita tämän pohjoisten maitten talousalueen ostovoima suhteessa kansainvälisiin markkinoihin.

Saman mallin mukaan voisi järjestellä muitakin EU:n ristivedossa käpristelevien maitten asioita. Olisi järkevää luopua sovinnolla byrokraattisen keskushallinnon varojensiirtoautomaatista ja siirtyä omaa talouttaan kehittävään ja innovoivaan uuteen alueitten Euroopaan.

Mutta tämä edellyttäisi koko Euroopan unionin täysremonttia. Oikea alueitten Eurooppa ei tarvitsisi koko aluetta edustavaa unionia muissa kuin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kysymyksissä. Näiden käsitteiden sisään mahtuvat myös siirtolaisuus- ja pakolaispolitiika.

Edellytys tälle vaihtoehdolle on kuitenkin EU:n pysyvä periaatteellinen ratkaisu riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta maailman suurten valtioiden kiistakysymyksissä. EU on ajautunut ja myös pakotettu USA:n toimin vakavasti osapuoleksi kiistoissa, jotka aiheutuvat välittömästi USA:n pyrkimyksestä globaalin hegemoniansa ylläpitoon ja jopa laajenttamiseen varsinkin Venäjän rajoille.

Tässä tilanteessa tarvittaisiin päättäviä toimia aivan toiseen suuntaan. USA:n rooli Euroopan vapauttamisessa natsivallasta ja toisaalta NL:n imperiumin uhasta on taaksejäänyttä aikaa. Mutta taistelu energia- ja raaka-ainevaroista sekä niihin liityvän infran ja aseteollisuuden menestyksestä ajaa Yhdysvaltoja yhä epätoivoisempiin siirtoihin geopoliittisella näyttämällä. Siellä riippumattomalla ja puolueettomalla Euroopalla olisi merkittävä rooli esitettävänään.

Ja palatakseni pohjoisten maiden kunnianhimoisiin, mutta valitettavasti yksipuolisen harhaisiin hankkeisiin ilmaston suhteen, helpoimmin energian käytön sektorilla saataisiin aikaan merkittäviä säästöjä ja muutoksia asevarustelun ja jatkuvien sotaharjoitusten välittömällä lopettamisella.

Käsittämättömät määrät kerosiinia palavat tälläkin hetkelllä taivaalla ja yhdessä aseiden hankinnan kanssa haukkaavat kansantuotteen kakkua summilla, joilla perusterveydenhoito saataisiin kerralla kuntoon. Tämä norsu ei nouse keskusteluun sen paremmin pohjoismaitten pääministerien, kuin Suomen eduskunnankaan käänteisissä energiapolitiikan, siis ilmaston epätoivoista säätelyä käsittelevissä keskusteluissa ja kannanotoissa.

Europaan haasteet ovat muualla, kuin sotilasliittojen, asevarustelun ja armeijoitten kasvattamisessa. Tieteellis-tekninen vallankumous etenee vauhdilla ja pudottaa vanhan Euroopan olemassaololta aineellisen ja talouden perustan – ellei linja muutu.

Uusi Eurooppa voisi olla todellinen alueitten ja yhteistyön Eurooppa. Nykysuuntaus tarkoittaa vain ristiriitojen kasvua ja niiden keskusjohtoisen säätely-yritysten jatkuvaa kavalkaadia, jonka heijastumat nähdään kansallisten parlamenttien poliittisina spektaakkeleina suuren rahan ja keskusvallan palvelukseen valjastetun median pohjustuksella.

Tähtiliikkeen identiteetti ongelmana

Huom. kirjoitus käsitteli alkujaan Kansalaispuoluetta. Olen muuttanut nyt uudessa tilanteessa muutettavat ja toimittanut paikoin tekstiä uudelleen.

Tämä kirjoitus juontaa omasta historiastani, joka vuodesta 1967 on ollut yhteistä Kaija Olin-Arvolan kanssa.

Meillä on ollut mahdollisuus seurata läheltä ja olla osallisena kahden poliittisen liikkeen muutoksessa: SKDL:on tuho ja vihreitten nousu.

SKDL:n ja SKP:n häviöön vaikuttivat olennaisesti ulkoiset, kansainväliset taloudellis-poliittiset mullistukset maanosassamme. Mutta myös liikkeen sisäinen identiteetin murros oli ilmeinen jo 60-luvulla. Omalta osaltamme vaikutimme SKDL:on murrokseen Berliinistä, jossa koimme ympäristöherätyksen, näin voi varmaankin sanoa. Myös sen jälkeen ekologinen aspekti oli ajattelussamme hyvin keskeisellä sijalla. 

Vihreää liikettä ei silloin 70-luvulla ollut, puolueesta puhumattakaan. Oli ydinvoiman vastainen liike ja lukematon määrä erilaisia vaihtoehtoliikkeitä, kommuuneja ja työpajoja. Niiden yhteinen nimittäjä oli autonomia ja pieni on kaunista -ajattelu.

Teimme näistä aineksista oman synteesimme ja aloitimme intensiivisen kirjoittelun kotimaassa, lähinnä Kansan Uutisten palstoilla. Reaktio tuli heti omilta, meiltä alettiin nimitellä kepulaisiksi. Mutta juttumme huomioitiin kuitenkin laajemmin, myös valtamediassa. Eero Silvasti noteerasi ajatuksemme erääänä uuden ajan airueena Suomessa. Myös kd-liikkeessä ekologinen momentti alkoi saada jalansijaa. Merkittävä linjan tarkistus jäi tekemättä ja sitten kun asian merkitys alettiin ymmärtää, oli jo myöhäistä. Maahan syntyi vihreä puolue.

Yritin tehdä jonkinlaista synteesiä perinteisen marxilaisuuden ja ekologisen katsomuksen välillä kirjassani, jonka Kansankulttuuri julkaisi 19791. Berliinistä palauttamme saatoin jatkaa ajatusteni kehittelyä Kansan Sivistystyön Liitossa. Vuoden ajan toimin päätoimisena tutkijana ryhmässä, jonka muut jäsenet olivat Liisa Korhonen ja Kari Rantalaiho. Sen vuoden aikana sain luoduksi tämän teeman kannalta relevantin teesin. Se kuului:

Massamittainen, ideologiaan perustuva puolueidentiteetti on tullut mahdottomaksi modernin, hedonistisen kulutusyhteiskunnan oloissa.

Ideologian alkuperäinen idea ei kanna enää. Se on sirpaloitunut tai kadonnut joukkotiedotuksen ja kulutuksen luomassa myllytyksessä eikä sitä voida enää elvyttää.

Johtopäätöksen kantavuus oli suuri ja se käsitti myös silloisen ymmärrykseni marxilaisuudesta. Aiheesta julkaisin perusteellisen artikkelin 1981 Sirolan kesän alustuksen pohjalta.2

Teesini sisälsi yhden merkittävän varauksen. Se koski nousussa olevan ekologisen liikkeen mahdollisuuksia kohota joukkomittaisen identiteetin ”kantajaksi”. Tulin kuitenkin ajatukseen, että laajentuakseen ekologisen ajattelun on välttämätöntä mytologisoitua eikä luottaa rationaalisen ajatteluun ja siitä johdettuun toimintaan. Näin sittemmin tapahtuikin.

Vihreä liike

Seurasin läheltä Suomen vihreän liikkeen kehitystä Kasvisravintolan ja Kompostin ympäriltä ensin vihreäksi liikkeeksi, sitten puolueeksi vv.1985-1994. Olin jo erkaantunut kd-liikkeestä ja elättelin ajatusta, että vihreistä tulisi vaihtoehtoinen, laaja-alainen kansalaisliike. Perustimme Karkkilaan vihreän valtuustoryhmän ja osallistuimme Vihreän liiton organisaation rakentamiseen läntisellä Uudellamaalla.

Muutos vaihtoehtoliikkeestä puolueeksi tapahtui nopeasti, vain muutamassa vuodessa. Alkuperäisestä liikkeestä jäljellä oli pian vain usein mainittu johdon rotaatio, joka toteutuikin pienen piirin, ”perheen” kesken. Organisaation rakentaminen tapahtui sittemmin perinteisen puoluemallin mukaisesti ja on jatkunut jo yli 30 vuotta.

Puolueen identiteettiä ja julkista kuvaa määrittävää mytologiaa ”imastonmuutos” -uhkakuvineen on ylläpidetty kaikin keinoin. Viimeisin tähän kategoriaan sijoitettava poliittinen teko ja vihreitten voitto on Helsingin energiahuollon siirtäminen asteittain ”ilmastonsuojelun” nimissä hakevoimaloiden varaan. Se tulee tarkoittamaan valtavia energiapuuhakkuita, rekkarallia ja tuhkan käsittelyä ja siirtoa loppusijoituksineen.

Termodynamiikan näkökulmasta järjestelmä tuottaa jyrkästi laskevan energiatehokkuuden käytettyä panostusta kohden nykyiseen verrattuna. Ekologisesti sitä on täysin mahdotonta perustella. Mutta mytologia toimii ja vetoaa etenkin kaupunkilaiseen, koulutettuun ja hyvin toimeentulevaan kansanosaan.

Toisaalta vihreitten mytologiaan nojaavaa vaihtoehtoa tukee myös EU. Sen ilmasto- ja energiapolitiikka rakentuu myöskin samanlaiselle modernille mytologialle. Sen taustalla ei ole vilpitön huoli ympäristöstä ja ilmastosta, vaan se tosiasia, että EU-maiden energiahuolto on 60-prosenttisesti tuontienergian varassa.

Siksi EU ajaa politiikassa ympäristöystävällisyyden ja ilmaston otsikoitten alla kansainvälisestikin politiikkaa, jossa se itse määrittää normit ja pyrkii hankkimaan tätä kautta edullisemman kilpailuaseman energiahuollolleen. Tässä rinatamassa Suomen valtiovalta rynnii kunnianhimoisesti puolueiden kilpalaulannan säestämänä.

Vihreä ideologia on siis edelleen identiteettiä luova massamittainen ilmiö. Mutta ilman maailmanlaajuista, suurella rahalla ja kaiken kattavaa mediamyllytystä kampanjoineen se ei voisi toimia. Niin paljon ideologia sisältää epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja suoranaista huijausta.

Ekologia sinänsä on eksakti tiede. Se tutkii luonnon ja ihmisen dynaamisten vuorovaikutusta, on eräänlaista elävän luonnon taloustiedettä. Se pitää ottaa vakavasti, mutta ei sortua ekologismiin.

Vasemmistoliitto ei ole onnistunut löytämään sen paremmin vihreää, kuin punaistakaan lankaa identiteettinsä pohjaksi. Sen aatepohja on tuhottu eikä lainatavara mene kaupaksi.

Tähtiliike ja joukkoidentiteetti

Tähtiliikkeen taustana on Paavo Väyrysen eksplisiittisesti ilmaisema mahdottomuus vaikuttaa poliitiikassa keskustapuolueen ja nykyisen puoluejärjestelmän kautta. Ikävän ja resursseja haaskanneen kaappausepisodin seurauksena Kansalaispuolueesta luovuttiin ja alkuperäistä työtä jatkamaan perustettiin Seitsemän tähden liike, Tähtiliike.

Tarvitaan puolue tai liike, joka tarjoaa suoran yhteyden kansalaisyhteiskunnasta kansanedustuslaitokseen ja maan hallitukseen.

Idea on puhtaaksi viljeltyä parlamentarismia, mutta ei suoraan vastaa kysymykseen, miten tarvittava vähimmäismäärä yhteistä identiteettiä saadaan syntymään. Kyseessä on pohjaltaan rationaalinen politiikkakonsepti. Se edellyttää toimiakseen aktiivista kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisten elävää kiinnostusta tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin.

Toisin sanoen kyse on uudesta politiikan konseptiosta ja sen päälle rakentuvasta identiteetistä.

Nykyisen vallan ja median yhteenkiettoutuminen estää tehokkaasti rationaalisen politikkakonseptin toiminnan. Puolueissa ymmärretään laajalti, että asiapohjainen identiteetti ei ole mahdollinen. Sen vuoksi turvaudutaan erilaisiin mielikuvakonstruktioihin, joiden tarkoitus on osoittaa näennäinen ratkaisu käsillä oleviin ongelmiin tai hävittää ne kokonaan agendalta.

Viime vuosina on voimistunut ulkoisten uhkakuvien rakentaminen. Se näyttää toimivan vaarallisen hyvin identiteettiä luovana konseptina, mutta muodostaa kasvavan uhkan Suomen ja suomalaisten turvallisuudelle ja itsemääräämisoikeudelle. Tässä lienee se paikka, jossa Tähtilikkeellä voi olla mahdollisuutensa.

Kansakunnan ja yksittäisen kansalaisen turvallisuus

Ihmisten toimeentulon vaarantuminen ja perustavien turvaverkkojen särkyminen

ovat mielestäni ne keskeiset teemat, joiden varaan Tähtiliikkeen toimintaa tulisi rakentaa. Näiden tulisi olla keskiössä ja aihepiiri olisi perusteltua yhdistää sosiaalisen markkinatalouden tuhoon. Voidaan kirjoittaa pitkä lista asioista, jotka uhkaavat ihmisten perustavia turvallisuustekijöitä. Tällä linjalla puolueen tulisi mielestäni liikkua kaikkialla ja kaikissa yhteyksissä. Tähtiliikkeen peruspilarit on kirjattu ohjelmaan täällä.

Puolueen ei tarvitse tietää valmista vastausta ongelmiin. Aktiivinen vuorovaikutus ihmisten kanssa tuottaa sekä tietoa tilanteesta, että tarpeellisista ratkaisuista. Tärkeää on, että tunnukset ovat yksikäsitteisiä ja hyvin perusteltuja.

Puolueen rakenne ei mielestäni kaipaa uudistuksia. Tarvitaan kuitenkin minimimäärä yhteistä tahtoa, joka ylittää henkilökohtaiset valtapyyteet.

Tähtiliike taistelee näkyvyydestä ylivoimaisen mielikuvateollisuuden ja median kanssa. Mutta liikkeellä on toistaiseksi käytettävissä poliittisen spektaakkelin suurmestari, Paavo Väyrynen. Tämä resurssi on kullan arvoinen. Liikkeen on huolehdittava siitä, että Paavo pysyy mukana ja on aktiivisesti rakentamassa myös mahdollisimman laajaa ja monipuolista sosiaalista verkostoa kautta maan. Valtamedia pitää huolen siitä, että myönteistä julkisuutta ei tule.

Ryyhmittymällä Väyrysen taakse syntyy voima, jonka avulla sanoma leviää ja ylittää uutiskynnykset. Uusi politiikan malli raivaa johdonmukaisesti toteutettuna vähitellen paikan itselleen todellisena vaihtoehtona. Näin uskon.

Kari Arvola

1Kapitalistinen kasvukriisi ja marxilainen materialismi, Kansankulttuuri 1979

2Länsimaisen kulttuurin ja marxilaisuuden kriisi, KSL 1981

Politiikkainstituutio – tunnistamaton ongelma?

Kommenttipuheenvuoro Oulun Eurooppaseminaarissa 2.3.2018

Politiikka instituutiona on järjestelmä, joka meidän oloissamme (parlamentaarinen demokratia) toimii kansalaisyhteiskunnan jäsenten tahdon välittäjänä yhteiskunnan valtaorganisaatioihin, viimekädessä valtiovaltaan.

Keskeinen rooli on puolueilla, jotka ideaalitapauksessa käytännössä tulkitsevat kansalaisyhteiskunnan tahtoa ja toteuttavat sitä paikallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa.

Mutta myös kääntäen: politiikkainstituutio on se mekanismi, joka pyrkii ohjaamaan ja säätelemään kansalaisyhteiskuntaa, siinä vallitsevia näkemyksiä ja mielipiteitä poliittisten puolueiden vallan kannalta tarkoituksenmukaiseen suuntaan.

Politiikkainstituutio on siis vallankäytön keskeinen järjestelmä, yhteiskunnallisten valtasuhteitten objektien ja subjektien organisaattori.

Euroopan murros

Euroopassa on meneillään suuri poliittinen murros. Se ilmenee mm. vaaleissa perinteisten puolueitten asemien ja maineen heikkenemisenä. Ei ole sattuma, että niinkin erilaisten maitten kuin Suomi ja Ranska presidentinvaalien voittajat tukeutuivat suurella rahalla ja mediavallalla luotuun, osin keinotekoisiin ja sisällöltään onttoihin kansanliikkeisiin.

Molempien presidenttien oikeat pyrkimykset tunnetaan, joten niistä ei sen enempää.

Analyyseissä on keskitytty viime päivinä puolueitten asemien horjumiseen ja sen syihin. Minun teesini kuuluu:

Kyse on politiikka-instituution kriisistä.

Nykyinen puoluejärjestelmä ei millään muotoa kykene vastaamaan yhteiskunnan valtasuhteiden tasapainon ja vuorovaikutuksen demokratiavaatimuksesta. Niin suuri on kansallisen ja kansainvälisen finanssipääoman ja sen globaalien instituutioiden vaikutusvalta poliittiseen päätöksentekoon niin kansallisella, kuin kansainvälisellä tasolla. EU ei tee poikkeusta.

Vain esimerkin ottaakseni, maailman suurimman omaisuudenhoitoyhtiön Blackrockin liikevaihto on yhtä suuri, kuin Saksan liittotasavallan budjetti. Blackrockin edustaja istuukin käytännössä kaikkien suuryritysten hallinnossa kaikkialla maailmassa.

Tässä tilanteessa Suomeen palatakseni voi todeta, että Kansalaispuolueen (nykyisin Tähtiliikkeen) kantava toimintakonsepti on pitkä ja uutta luova askel siihen suuntaan, että politiikka-instituution toiminta kansalaisyhteiskunnan ja poliittisten päättäjien välillä kehittyisi kansanvallan kannalta demokraattisempaan suuntaan.

Kari Arvola

Väyrynen: En tue enää Niinistöä

”Ilmoitin noin puolitoista vuotta sitten, että kannatan Sauli Niinistön valintaa toiselle presidenttikaudelle luottaen siihen, että hän pitää Suomen Paasikiven linjalla – sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.

Nykyisen hallituksen toimikaudella on kuitenkin otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.

Seurasin tarkkaan eilisiä Kultaranta-keskusteluja. Niissä kävi ilmi kuinka määrätietoisesti Sauli Niinistö ajaa EU:n yhteisen puolustuksen kehittämistä ja Suomen osallistumista siihen. Julkisuudessa hän on aikaisemmin kannattanut jopa yhteisen armeijan luomista Euroopan unionille.

Sauli Niinistön toimintaan liittyy perustuslaillinen ongelma.

Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eurooppa-politiikka kuuluu kuitenkin valtioneuvoston ja pääministerin tehtäviin.

Perustuslain mukainen työnjako näyttää Niinistöltä unohtuneen, kun hän on muun muassa käynyt Kultarannassa Suomen puolesta neuvotteluja EU:n ulkopoliittisen edustajan Frederica Mogherinin kanssa unionin yhteisen puolustuksen kehittämisestä.

Tasavallan presidentti on tietysti mukana tekemässä päätöksiä siitä politiikasta, jota Suomi toteuttaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa. Valtioneuvoston tehtäviin kuuluvaan unionin institutionaaliseen kehittämiseenkin hän voi puuttua, mutta lähinnä vain silloin, jos suunnitteilla olevat ratkaisut ovat ristiriidassa Suomen laajempien ulko- ja turvallisuuspoliittisten etujen kanssa.

Suomen geopoliittinen ympäristö on muuttumassa tavalla, joka edellyttää suurta varovaisuutta ja huolellista harkintaa.

Iso-Britannian EU-eron kautta pienenevän EU:n yhteiseen puolustuspolitiikkaan ja puolustukseen osallistuminen saattaa johtaa Suomen kannalta huonoon tulokseen. Tämä johtuisi vastuiden laajentumisesta joiltakin osin jopa suuremmiksi kuin Nato-jäsenyydessä.

Lisäksi yhteinen puolustus johtaisi lopulta myös Nato-jäsenyyteen: EU:sta tulisi Naton eurooppalainen pilari.

Naton 5. artikla velvoittaa auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sotilasliiton jäsenmaata, mutta avun luonnetta ei ole määritelty. Velvoite liittyy jäsenmaiden alueen puolustamiseen eikä se koske sotilaallista toimintaa liiton alueen ulkopuolella.

EU:n puitteissa Suomi on omalla toiminnallaan synnyttämässä tilanteen, jossa unionin avunanto- ja solidaarisuuslausekkeiden tulkitaan edellyttävän sotilaallisenkin avun antamista. Tämä velvoite koskisi myös Baltian maiden aseellista puolustamista. Suomella ei kuitenkaan olisi siihen tarvittavia voimavaroja eikä mitään takeita avun saamisesta tarpeen tullen itselle.

Lisäksi EU:n yhteistä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ollaan kehittämässä alueen ulkopuolella toteutettavan kovan kriisinhallinnan suuntaan. Sitä varten kai äskettäinen Lapissa toteutettu laaja ilmasotaharjoituskin oli järjestetty.

Iso-Britannia on hillinnyt EU:n kehittämistä sotilasliitoksi ja lopulta sotilaalliseksi suurvallaksi. Kun se eroaa, tämä kehitys vauhdittuu.

Yhteistä puolustusta vie omista syistään eteenpäin Ranska, joka haluaa unionin muut jäsenmaat jakamaan vastuuta kriisinhallinnasta Afrikassa ja Lähi-idässä. Muut aktiiviset jäsenmaat koostuvat entisistä neuvostotasavalloista ja Varsovan liiton entisistä jäsenmaista, jotka kokevat asemansa turvattomiksi ja joissa on suurta halua haastaa geopoliittisesti Venäjää.

Suomen olisi nyt viisasta toimia pidättyväisesti ja seurata tarkkaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristömme kehitystä. Valtioneuvoston tulisi pitää Eurooppa-politiikka tiukasti omissa käsissään.

Kultaranta-keskustelujen yhteydessä Sauli Niinistö antoi muitakin erikoisia lausuntoja.

Niinistö puuttui tasavallan presidenttinä hallitustilanteeseen ryhtymällä arvioimaan Perussuomalaisten tekemiä puoluekokousvalintoja ja niiden vaikutuksia sen hallituskelpoisuuteen. Tähän liittyen Niinistö esitti ajatuksen, ettei EU:sta eroamisesta sopisi puhua nyt, kun olemme nimenomaan kehittämässä puolustusyhteistyötä.

On outoa, että Sauli Niinistö tasavallan presidenttinä pyrkii estämään julkista keskustelua Suomen mahdollisesta eroamisesta EU:sta tai euroalueesta. Nämäkin kysymykset ovat sellaista Eurooppa-politiikkaa, joka kuuluu valtioneuvoston toimialaan.

Keskustelu Suomen jäsenyyksistä EU:ssa ja euroalueessa on tietysti kiusallista Niinistölle, joka oli keskeisessä asemassa näitä ratkaisuja hyvin kyseenalaisella tavalla aikanaan tehtäessä. Nyt kun EU:n ja euroalueen sisäiset ongelmat ovat kärjistyneet, nämä kysymykset ovat kuitenkin keskeisesti esillä muissa EU-maissa. Suomessakaan keskustelua ei voida välttää.

Kaiken viime aikoina tapahtuneen ja viimeksi Kultaranta-keskustelujen yhteydessä esille tulleen valossa minun on ilmoitettava, että en voi enää tukea Sauli Niinistön valintaa tasavallan presidentiksi.”

Paavo Väyrynen

Kansalaispuolue rp:n pj

Euroopan parlamentin jäsen

Teksti on julkaistu myös mm. täällä:

http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238404-en-voi-enaa-tukea-sauli-niiniston-uudelleenvalintaa

Kirje perussuomalaisten kansanedustajille

Arvoisa kansan edustaja!

Sipilän hallitus on tekemässä historiallista kaappausta, jolla kansainvälisessä laatuvertailussa kärkisijoilla oleva Suomen sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestelmä ollaan siirtämässä suurten ulko- ja kotimaisten yritysten rahastuksen kohteeksi.
Järjestely on nähtävästi tullut mahdolliseksi siten, että Keskustan tavoittelema maakuntien hallintomalli on koplattu poliittisesti Kokoomuksen edustaman suuren rahan vaatimaan, laaja-alaiseen palvelujen yksityistämiseen.
Samalla kunnilta riistetään mahdollisuus julkisen palvelun tarjoamiin, paikkakunnan olosuhteet tuntevien henkilöiden antamiin palveluihin.

Kautta linjan toteutettava yhtiöittäminen tuo kustannuksiin uuden lisän arvonlisäveron muodossa. Kun yhtiömalli sinänsä edellyttää sekä päätöksenteon siirtämistä yhtiön sisäisen päätöksenteon piiriin, että nettotuottoa tuloksen muodossa, ja kun maakuntauudistus sekä täydellinen organisaatiouudistus varmuudella tarkoittavat myös siirtymäkaudella jyrkästi nousevia kustannuksia voidaan antaa takuu siitä, että tarveydenhuollon ja sosiaalipavelujen kustannukset tulevat olennaisella tavalla kohoamaan.

Kokoomuksen haluama yksityistämismalli halutaan markkinoida korostamalla valinnan vapautta. Jokainen järkevästi ajatteleva ihmisen tietää, että ilman rahaa ei ole valinnan vapautta ja että rahaa on käytettävissä valikoidusti riippuen ihmisen asuinpaikasta ja sosiaalisesta statuksesta. Vapaus valita on tässä yhteydessä pelkkää suuren rahan propagandaa.

Ruotsissa on toteutettu sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus. Kansanedustajien olisi terveellistä tutustua syntyneisiin ongelmiin. Te pelaatte, arvoisat kansanedustajat, uhkapeliä suomalaisten terveydenhoidon ja sosiaaliturvan kustannuksella ja veronmaksajien rahoilla.

Siksi suosittelen, että estätte tässä vaiheessa uudistuksen etenemisen ja edesautatte sitä, että maakuntahallinnon ja Sote-palvelujen uudistus valmistelua jatketaan ja että valmistelusta irroitetaan välittömien ulkoisten edunsaajien lobbaajat, etten sanoisi kätyrit.

Suomessa on runsaasti asiantuntemusta myös asialliseen ja sosiaalisen markkinatalouden periaatteita vastaavan uudistuksen toteuttamiseen. Antakaa heille mahdollisuus toimia kansalaisten laajan enemmistön etujen puolesta.

P.S. Lisäksi pitää ehkä muistuttaa arvon Perussuomalaiset, että puolueenne edessä on suurten lupausten pettämisen vuoksi romahdus. Sote-uudistuksen tukeminen kokoomuksen edustaman suuren rahan ja keskustan valtapoliitikkojen vaikutusvallan eduksi tulee olemaan viimeinen naula poliittisen arkkunne kanteen.

Kevätterveisin Raaseporissa 29.3.2017

Kari Arvola

Lähetetty aamulla 29.3.2017

Sosiaalisen markkinatalouden jäljillä

Nykykeskustelussa ”uusliberalismi” on kirosana ja kelpaa argumentiksi kaikkea yksisilmäisesti yksityistä etua ja taloutta ajavaa politiikkaa vastaan. Mutta toisen maailmansodan ja sitä edeltäneen riistokapitalismivaiheen opetusten edesauttamana liberalismi sai sodan jälkeen sosiaalisemman muodon.

Otavan Iso Tietosanakirjan 5. osa vuodelta 1964 tietää sivulla 570 kertoa, että uuden sosiaalisen liberalismin edustajat eli uusliberaalit katsoivat valtiovallalle kuuluvan tarjolla olevien etujen käytön säätelyn kaikkien hyväksi.

Yhteiskuntakehityksen tavoitteiksi listattiin mm. oppivelvollisuus, yleinen terveydenhuolto, työsopimusten valvonta, työllisyyden ylläpito ja sosiaaliturva.

Tämän ”uusliberalismin” määrittely tekee hyvinkin ymmärrettäväksi ns. sosiaalisen markkinatalouden läpimurron sodanjälkeisessä Saksassa. Myös Suomessa poliittisessa kielenkäytössä sai sijaa ”pohjoismaisen hyvinvointivaltion” malli, joka on sosiaalisen markkinatalouden lähisukulainen.

Edistys ja kirous

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna nykyinen politiikkapuheessa esiintyvä ja kirosanaksi kääntynyt uusliberalismi on tavallaan harhaan johtava. Selitys on yksinkertainen. Kun sodan jäljet oli korjattu ja talous alkoi nousta jaloilleen, yhteisen hyvän korostaminen jäi uusliberalistisessa talousajattelussa vähemmälle ja yksityisen voitontavoittelun korostaminen nousi jälleen etusijalle.

Ääriesimerkkinä ovat uusliberaaleihin luetut ns. Chicagon pojat, joiden taloustiede kelpasi Chilen diktaattori Pinochetin käyttöön 1970-luvulla. Suomessa sosiaalinen markkinatalous kaikui vanhan kokoomuksen propagandateksteissä. Käsitettä on yrittänyt lämmittää käyttöönsä yksipuolisesti tulkiten Kristillisdemokraattinen puolue aivan viime aikoinakin.

Kaiku vanhasta ajattelusta sisältyy vielä EU:n peruskiviin kuuluvaan Lissabonin sopimukseen (kts. linkki edellä).

Sosiaalinen markkinatalouden teoreetikoita olivat etenkin Eucken ja Müller-Armack toisen maailmansodan edellä ja välittömästi sen jälkeen. Heidän ajattelussaan ”sosiaalinen” ei tarkoita aktiivisen sosiaalipolitiikan syrjäyttävää hyväntekeväisyyttä eikä markkinatalous valloilleen päästettyä yrittäjyyttä.

Sosiaalisen markkinatalouden käsite on kokenut vuosien mittaan monenlaisia muodonmuutoksia. Hyvän käsitehistoriallisen yleiskatsauksen tarjoaa saksalaisen Kondrad-Adenauer -säätiön sivusto. Mutta kun sivustolla sosiaalinen markkinatalous nähdään yhtä lailla eräänä EU:n taloudenpidon, kuin Saksojen yhdistämisenkin yhteiskuntapoliittisena mallina, joutuu toteamaan, ettei näissä väittämissä enää seistä klassikkojen viitoittamalla tiellä

Sosiaalisen markkinatalouden tukijalat

Historiallisesti ensimmäinen periaate on lakisääteinen perus- ja sosiaaliturva myötätunnon tai hyväntekeväisyyden asemasta. Klassikot lähtivät siitä, ettei sosiaalista tasa-arvoa ja huolenpitoa tule jättää markkinatalouden varaan, vaan se kuuluu valtiovallan alkuperäisiin tehtäviin.

Tähän perustuu politiikan elimelliseksi osaksi nostettu vaatimus toimivasta eläke- ja sairasvakuutusjärjestelmästä sekä ihmisarvoisesta työttömyysturvasta.

Jopa ajatus lailla säädetyn minimipalkan mahdollisuudesta sisältyy klassikoitten (Müller-Armack) ajatteluun. Samalla varoitettiin yksityistämiseen ja normien purkuun liittyvistä vaaroista, jos valtiovalta tyytyy vain yövartijan rooliin.

Lakisääteisen sosiaaliturvajärjestelmän rinnalla keskeinen huomio oli niiden edellytysten tarkastelussa, jotka ylipäätänsä mahdollistavat markkinatalouden toiminnan ja pysymisen sosiaalisesti aisoissa. Tärkein näistä oli yksityisten yritysten taloudellisen vallan torjuminen.

Valtakeskusten muodostuminen pitää estää jo ennen niiden muodostumista, jotta politiikalle ylipäätänsä jäisi mahdollisuus pitää talous yleisesti hyväksyttävissä ja yhteistä etua noudattavissa puitteissa.

Viesti on selvä. Jos hyväksytään antaa mennä -mentaliteetti, suuryritykset ja niiden yhteistyöelimet valtaavat välittömästi markkinat ja alkavat sanella omia ehtojaan politiikalle. Se, miten tämä etenee on kaikille tuttua niin EU:n sisämarkkinoilla, kuin globaaleilla markkinoilla – etten sanoisi myös Suomessa.

Henkilökohtainen vastuu

Yrittäjän henkilökohtainen vastuu oli sosiaalisen markkinatalouden perustajille toimivan markkinatalouden perusedellytys.”Joka hyötyy, sen tulee myös vastata vahingoista”. Nähtiin, että vastuu ei ole pelkästään markkinatalouteen kuuluvan kilpailun edellytys, vaan myös laajempi yhteiskunnan jäsenten vapauden ja itsenäisyyden edellytys. Jos vastuusta tingitään, vahvistetaan painetta byrokraattisen keskusvallan taloudenpidon tarpeeseen.

Henkilökohtainen vastuu on nykyisessä finanssikapitalismissa totaalisesti unohdettu. Sen puuttuminen mahdollistaa pörssikeinottelijoille ja ns. investointipankkiireille miljardiluokan voitot, mutta siirtää tappiot ja romahdukset valtiovallan vastuulle. Vuoden 2006 jälkeinen finanssi- ja talouskriisi on tämän ilmiön historiallisen kallis dokumentti.

Sosiaalisen markkinatalouden periaatteisiin kuuluvat edelleen avoimet markkinat, joilla pienet ja keskisuuret yritykset kilpailevat ja joista mikään ei ole niin suuri, että kykenisi manipuloimaan hinnat ja ajamaan pienemmät pois markkinoilta. Vapaa kilpailu kannustaa innovaatioihin, joista markkinat palkitsevat. Valtiovallan tehtävä on vaikuttaa eri toimenpiteillä siihen, että talouselämä palvelee väestön tarpeita. Sen tehtäviin kuuluu edelleen toimenpiteillään ja säädöksillään estää esimerkiksi sellaiset investointihankkeet, jotka vaarantavat elinmahdollisuudet paikallisesti, alueellisesti tai koko yhteiskunnan mitassa.

Se on sekataloutta

Sosiaaliseen markkinatalouteen kuuluvat yksityisten yritysten rinnalla julkisen sektorin ja valtion yritykset sekä laitokset. Se on siis sekataloutta. Julkisen hallinnon tulee huolehtia palveluista, jotka saattavat joutua yksityisen monopolin käsiin ja sitä kautta kuluttajien mielivaltaisen rahastamisen välineiksi.

Ajankohtainen esimerkki on terveyden- ja sairaanhoito. Siinä julkisella vallalla tulee olla päärooli ja -vastuu. Sama voidaan todeta myös sivistys- ja koulutussektorin toiminnasta. Yksityisen monopolin ei pidä päästää hallitsemaan myöskään yhteiskunnan perusrakenteita, kuten liikenneväyliä ja sähkönsiirtoverkkoja. Myös muiden luonnonvarojen hallinnasta ja kestävästä hyödyntämisestä tulee julkisen vallan kantaa päävastuu.

Kaikkien mainittujen julkisen hallinnon sektoreitten tehtävä on huolehtia pitkäjänniteisesti, taloudellisesti kestävällä ja sosiaalisesti järkevällä tavalla yhteiskunnan elintärkeistä perustoiminnoista.

Poliittiset realiteetit

Reaalinen yhteiskuntakehitys on sitten 1970-luvun erkaantunut kauas alkuperäisen sosiaalisen markkinatalouden periaatteista. Se, että Euroopan unionin peruskirjassa viitataan sosiaalisen markkinatalouden käsitteeseen eräänä EU:n taloudenpidon piirteenä, on kuin huonoa huumoria.

Sosiaalisen markkinatalouden perustana aatteellisesti oleva uusliberalismi on syvällisesti iskostunut poliittiseen keskusteluun käsitteen negatiivisessa merkityksessä. Sitä on tarpeetonta lähteä purkamaan.

Sen sijaan saattaa olla hyödyksi tietää, että sosiaalisella markkinataloudella on nykyisistä käytännöistä poikkava alkuperäismerkitys. Siinä molemmat sanat, sosiaalinen ja markkinatalous, kuuluivat käsitteen tarkoittaman yhteiskuntamallin keskeisiin ominaisuuksiin toisiansa tukien ja edellyttäen.