Sosiaalisen markkinatalouden jäljillä

Nykykeskustelussa ”uusliberalismi” on kirosana ja kelpaa argumentiksi kaikkea yksisilmäisesti yksityistä etua ja taloutta ajavaa politiikkaa vastaan. Mutta toisen maailmansodan ja sitä edeltäneen riistokapitalismivaiheen opetusten edesauttamana liberalismi sai sodan jälkeen sosiaalisemman muodon.

Otavan Iso Tietosanakirjan 5. osa vuodelta 1964 tietää sivulla 570 kertoa, että uuden sosiaalisen liberalismin edustajat eli uusliberaalit katsoivat valtiovallalle kuuluvan tarjolla olevien etujen käytön säätelyn kaikkien hyväksi.

Yhteiskuntakehityksen tavoitteiksi listattiin mm. oppivelvollisuus, yleinen terveydenhuolto, työsopimusten valvonta, työllisyyden ylläpito ja sosiaaliturva.

Tämän ”uusliberalismin” määrittely tekee hyvinkin ymmärrettäväksi ns. sosiaalisen markkinatalouden läpimurron sodanjälkeisessä Saksassa. Myös Suomessa poliittisessa kielenkäytössä sai sijaa ”pohjoismaisen hyvinvointivaltion” malli, joka on sosiaalisen markkinatalouden lähisukulainen.

Edistys ja kirous

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna nykyinen politiikkapuheessa esiintyvä ja kirosanaksi kääntynyt uusliberalismi on tavallaan harhaan johtava. Selitys on yksinkertainen. Kun sodan jäljet oli korjattu ja talous alkoi nousta jaloilleen, yhteisen hyvän korostaminen jäi uusliberalistisessa talousajattelussa vähemmälle ja yksityisen voitontavoittelun korostaminen nousi jälleen etusijalle.

Ääriesimerkkinä ovat uusliberaaleihin luetut ns. Chicagon pojat, joiden taloustiede kelpasi Chilen diktaattori Pinochetin käyttöön 1970-luvulla. Suomessa sosiaalinen markkinatalous kaikui vanhan kokoomuksen propagandateksteissä. Käsitettä on yrittänyt lämmittää käyttöönsä yksipuolisesti tulkiten Kristillisdemokraattinen puolue aivan viime aikoinakin.

Kaiku vanhasta ajattelusta sisältyy vielä EU:n peruskiviin kuuluvaan Lissabonin sopimukseen (kts. linkki edellä).

Sosiaalinen markkinatalouden teoreetikoita olivat etenkin Eucken ja Müller-Armack toisen maailmansodan edellä ja välittömästi sen jälkeen. Heidän ajattelussaan ”sosiaalinen” ei tarkoita aktiivisen sosiaalipolitiikan syrjäyttävää hyväntekeväisyyttä eikä markkinatalous valloilleen päästettyä yrittäjyyttä.

Sosiaalisen markkinatalouden käsite on kokenut vuosien mittaan monenlaisia muodonmuutoksia. Hyvän käsitehistoriallisen yleiskatsauksen tarjoaa saksalaisen Kondrad-Adenauer -säätiön sivusto. Mutta kun sivustolla sosiaalinen markkinatalous nähdään yhtä lailla eräänä EU:n taloudenpidon, kuin Saksojen yhdistämisenkin yhteiskuntapoliittisena mallina, joutuu toteamaan, ettei näissä väittämissä enää seistä klassikkojen viitoittamalla tiellä.

Tämän kirjoittaja yrittää tarjota kiisteltyä nimikettä Kansalaispuolueen käyttöön. Siksi muutama sana perusteluksi.

Sosiaalisen markkinatalouden tukijalat

Historiallisesti ensimmäinen periaate on lakisääteinen perus- ja sosiaaliturva myötätunnon tai hyväntekeväisyyden asemasta. Klassikot lähtivät siitä, ettei sosiaalista tasa-arvoa ja huolenpitoa tule jättää markkinatalouden varaan, vaan se kuuluu valtiovallan alkuperäisiin tehtäviin.

Tähän perustuu politiikan elimelliseksi osaksi nostettu vaatimus toimivasta eläke- ja sairasvakuutusjärjestelmästä sekä ihmisarvoisesta työttömyysturvasta.

Jopa ajatus lailla säädetyn minimipalkan mahdollisuudesta sisältyy klassikoitten (Müller-Armack) ajatteluun. Samalla varoitettiin yksityistämiseen ja normien purkuun liittyvistä vaaroista, jos valtiovalta tyytyy vain yövartijan rooliin.

Lakisääteisen sosiaaliturvajärjestelmän rinnalla keskeinen huomio oli niiden edellytysten tarkastelussa, jotka ylipäätänsä mahdollistavat markkinatalouden toiminnan ja pysymisen sosiaalisesti aisoissa. Tärkein näistä oli yksityisten yritysten taloudellisen vallan torjuminen.

Valtakeskusten muodostuminen pitää estää jo ennen niiden muodostumista, jotta politiikalle ylipäätänsä jäisi mahdollisuus pitää talous yleisesti hyväksyttävissä ja yhteistä etua noudattavissa puitteissa.

Viesti on selvä. Jos hyväksytään antaa mennä -mentaliteetti, suuryritykset ja niiden yhteistyöelimet valtaavat välittömästi markkinat ja alkavat sanella omia ehtojaan politiikalle. Se, miten tämä etenee on kaikille tuttua niin EU:n sisämarkkinoilla, kuin globaaleilla markkinoilla – etten sanoisi myös Suomessa.

Henkilökohtainen vastuu

Yrittäjän henkilökohtainen vastuu oli sosiaalisen markkinatalouden perustajille toimivan markkinatalouden perusedellytys.”Joka hyötyy, sen tulee myös vastata vahingoista”. Nähtiin, että vastuu ei ole pelkästään markkinatalouteen kuuluvan kilpailun edellytys, vaan myös laajempi yhteiskunnan jäsenten vapauden ja itsenäisyyden edellytys. Jos vastuusta tingitään, vahvistetaan painetta byrokraattisen keskusvallan taloudenpidon tarpeeseen.

Henkilökohtainen vastuu on nykyisessä finanssikapitalismissa totaalisesti unohdettu. Sen puuttuminen mahdollistaa pörssikeinottelijoille ja ns. investointipankkiireille miljardiluokan voitot, mutta siirtää tappiot ja romahdukset valtiovallan vastuulle. Vuoden 2006 jälkeinen finanssi- ja talouskriisi on tämän ilmiön historiallisen kallis dokumentti.

Sosiaalisen markkinatalouden periaatteisiin kuuluvat edelleen avoimet markkinat, joilla pienet ja keskisuuret yritykset kilpailevat ja joista mikään ei ole niin suuri, että kykenisi manipuloimaan hinnat ja ajamaan pienemmät pois markkinoilta. Vapaa kilpailu kannustaa innovaatioihin, joista markkinat palkitsevat. Valtiovallan tehtävä on vaikuttaa eri toimenpiteillä siihen, että talouselämä palvelee väestön tarpeita. Sen tehtäviin kuuluu edelleen toimenpiteillään ja säädöksillään estää esimerkiksi sellaiset investointihankkeet, jotka vaarantavat elinmahdollisuudet paikallisesti, alueellisesti tai koko yhteiskunnan mitassa.

Se on sekataloutta

Sosiaaliseen markkinatalouteen kuuluvat yksityisten yritysten rinnalla julkisen sektorin ja valtion yritykset sekä laitokset. Se on siis sekataloutta. Julkisen hallinnon tulee huolehtia palveluista, jotka saattavat joutua yksityisen monopolin käsiin ja sitä kautta kuluttajien mielivaltaisen rahastamisen välineiksi.

Ajankohtainen esimerkki on terveyden- ja sairaanhoito. Siinä julkisella vallalla tulee olla päärooli ja -vastuu. Sama voidaan todeta myös sivistys- ja koulutussektorin toiminnasta. Yksityisen monopolin ei pidä päästää hallitsemaan myöskään yhteiskunnan perusrakenteita, kuten liikenneväyliä ja sähkönsiirtoverkkoja. Myös muiden luonnonvarojen hallinnasta ja kestävästä hyödyntämisestä tulee julkisen vallan kantaa päävastuu.

Kaikkien mainittujen julkisen hallinnon sektoreitten tehtävä on huolehtia pitkäjänniteisesti, taloudellisesti kestävällä ja sosiaalisesti järkevällä tavalla yhteiskunnan elintärkeistä perustoiminnoista.

Poliittiset realiteetit

Reaalinen yhteiskuntakehitys on sitten 1970-luvun erkaantunut kauas alkuperäisen sosiaalisen markkinatalouden periaatteista. Se, että Euroopan unionin peruskirjassa viitataan sosiaalisen markkinatalouden käsitteeseen eräänä EU:n taloudenpidon piirteenä, on kuin huonoa huumoria.

Sosiaalisen markkinatalouden perustana aatteellisesti oleva uusliberalismi on syvällisesti iskostunut poliittiseen keskusteluun käsitteen negatiivisessa merkityksessä. Sitä on tarpeetonta lähteä purkamaan.

Sen sijaan saattaa olla hyödyksi tietää, että sosiaalisella markkinataloudella on nykyisistä käytännöistä poikkava alkuperäismerkitys. Siinä molemmat sanat, sosiaalinen ja markkinatalous, kuuluivat käsitteen tarkoittaman yhteiskuntamallin keskeisiin ominaisuuksiin toisiansa tukien ja edellyttäen.

SOTE-prosessi on jäädytettävä

SOTE-uudistukseen otetaan parhaillaan kantaa puutteellisin tiedoin, YLE kertoo.  Uutisen mukaan ”Vaikutusarviointi on tehty vaiheistettuun aikatauluun ja lausunnolla olevat lakipykälät eivät sisällä tätä vaiheistusta. Vaikutusarviointi on eri kuin lausunnolla olevat lakipykälät, toteaa ylijohtaja Kirsi Varhila sosiaali- ja terveysministeriöstä. Lakiehdotuksessa ei kerrota, mitä vaikutuksia näin nopealla aikataululla olisi, sillä virkamiehet eivät ehtineet kiireen vuoksi päivittää vaikutusarviointia”.

http://yle.fi/uutiset/3-9511997http://yle.fi/uutiset/3-9511997

Hallituksen ja myös sitä edeltäneen valmistelun tuottama prosessi on alastoman uuskonservatiivisen talousajattelun läpitunkema. Valinnanvapauuden tittelin alla valmistellaan julkisen sektorin resurssien ja infraan liittyvien omaisuuksien siirtoa yksityisen suurpääoman rahastettavaksi. Hanke on täydellisesti linjassa ministeri Bernerin pääministeri Sipilän tuella vapaasti harjoittaman klassisen kapitalismin talousoppien kanssa.

Paavo Väyrysellä on hankkeeseen kriittinen näkemys:

”…Presidentti Mauno Koivistolla oli tapana sanoa, ettei pidä yrittää korjata sellaista mikä ei ole rikki. Suomessa on tälläkin hetkellä suhteellisen hyvin toimiva, pääasiassa julkinen, terveydenhuollon järjestelmä. Se on myös hyvin kustannustehokas. Huonosti harkitut uudistukset saattavat heikentää palveluja ja lisätä kustannuksia.

Terveyspalvelujen järjestämisvastuun tulee olla maakunnilla, jotka vastaisivat erikoissairaanhoidon osalta myös palvelujen tuottamisesta. Tällä tasolla ei ole järkevää toteuttaa esitettyä valinnanvapausmallia. Mikään ei estäisi yksityisiä toimijoita tuottamasta myös erikoistason palveluja omalla rahoituksellaan.

Kunnilla tulisi olla edelleen oikeus perusterveydenhuollon palvelujen tuottamiseen. Valinnanvapauden toteuttamiseksi kuntien tulisi yhtiöittää palvelutuotanto, jolloin perustasolla yksityiset ja kolmannen sektorin toimijat olisivat samassa asemassa kunnallisten kanssa.

Sosiaalihuollon osalta järjestämisvastuu tulisi jakaa maakuntien ja kuntien kesken. Maakunnan vastuulla olisi vaativien erityistason palvelujen järjestäminen.

Pääosa palvelujen järjestämisvastuusta olisi säilytettävä kuntatasolla, jolla palvelut tuottaisi kunta itse tai sen omistama yritys tahi yksityinen tai kolmannen sektorin palveluyritys..” Tämä on sitaatti laajemmasta blogikirjoituksesta. Väyrysen koko artikkeli on luettavissa täällä.

Väyrysen puolustamassa mallissa uudistuksen rakenne on yksinkertainen ja siitä saattaa aiheutua säästöjä – riippuen siitä, miten maakuntahallinnon uudistaminen toteutetaan. Sekään ei ole yksiselitteinen hanke eikä läheskään perustu vain valtakunnalliseen resurssien ja tarpeiden optimointia hakevaan selvitystyöhön.

Toistaiseksi en ole ymmärtänyt, miksi julkisen sosiaalipolitiikan yksi keskeinen kulmakivi eli kunnalliset tarveyskeskuskset tulisi yhtiöittää? Julkinen sektori ja sen toimihenkilöt edustavat sosiaalisessa markkinataloudessa yhteiskunnallista vakautta ja jatkuvuutta sekä tässä tapauksessa virkavastuulla toteutettavaa perusturvaa.

En näe yhtäkään perustetta sille, miksi tämä kulmakivi tulisi romuttaa osakeyhtiömallilla. Jokainen, joka on istunut kunnan omistaman osakeyhtiön hallinnossa tietää, miten siinä toimitaan.

Julkisen sektorin hallitsemien instituutioiden kokonaistaloudellisuus toteutuu siten, että koulutetut ja pätevät, virkasuhteessa tai vastaavassa työsuhteessa olevat henkilöt pitävät huolen siitä siitä, että oma tontti hoidetaan moitteettomasti ja että yksityiselle sektorille tarjottava oikeus palvelujen tuottamiseen noudattaa sovittuja taloudellisia kriteereitä ja lainsäädäntöä.

SOTE-uudistus onkin kytkettävä laajempaan julkisen sektorin roolia ja merkitystä tutkivaan analyysiin. Mahdollisesti on kyse tarpeesta moraalis-eettiseen ryhdistäytymiseen ja varmasti yhteiskuntamme perusteita käsittelevään, laaja-alaiseen poliittiseen debattiin. Ennen sitä SOTE-uudistuksen kaltaista projektia ei voida puhtaalla omallatunnolla panna liikkeelle.

 

Väyrynen: Helsingin kuntavaalit vaikuttavat koko Suomeen

”Helsingin valtapuolueet ovat toteuttaneet keskittävää metropolipolitiikkaa, jolla pääkaupunkiseudulle pyritään haalimaan useita satoja tuhansia uusia asukkaita joko Suomen maakunnista tai ulkomailta. Viime vuosina valtio on voimakkaasti tukenut keskittämistä mm. rahoittamalla paikallisliikenteen investointeja ja keskittämällä asuntorahoitusta suurimpiin kaupunkeihin.

Tämä keskittävä metropolipolitiikka on kohottanut elinkustannuksia, huonontanut elinympäristöä ja ilman laatua, pahentanut liikenneruuhkia ja lisännyt meluhaittoja. Ihmisten turvallisuus on heikentynyt. Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kaupunkien investoinnit väestönkasvua lisääviin hankkeisiin ovat johtaneet siihen, että alueella jo asuville ihmisille välttämättömien palvelujen kehittämistä on laiminlyöty.

Kansalaispuolueen kannattajista koostuvan ”Terve Helsinki” -liikkeen ehdokkaiden tavoitteena on, että Helsingin kaupunki keskittyy alueellaan jo asuvien ihmisten – sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien – olojen ja elämän laadun kohentamiseen sen sijaan, että varoja tuhlataan vahingolliseen keskittävään metropolipolitiikkaan.

”Terve Helsinki” -liike haluaa kehittää pääkaupunkia siten, että se tukee koko Suomen tervettä kehitystä.

Kansalaispuolueen kannattajat ovat mukana Helsingin kuntavaaleissa. Ajatuksemme oli, että olisimme muodostaneet valitsijayhdistykset ja niiden yhteislistan. Ajan puutteen vuoksi listamme olisi jäänyt heiveröiseksi. Siksi päätimme hyväksyä Kristillisdemokraattien ehdotuksen ja osallistua vaaleihin heidän listallaan sitoutumattomina ehdokkaina. Meillä on omat tunnukset ja erillinen vaalityö. Luottamustehtävät jaetaan äänimäärien suhteessa.

Helsingin vaalitulos vaikuttaa koko Suomeen. Koko maan tasapuolinen kehittäminen ei ole mahdollista, jos voimavarat keskitetään pääkaupunkiseudun ja muiden kasvukeskusten kehittämiseen.

Toivon, että Kansalaispuolueen kannattajat kautta maan ottaisivat yhteyttä Helsingissä asuviin sukulaisiinsa ja tuttaviinsa ja kehottaisivat heitä tukemaan ”Terve Helsinki” –liikkeen vaalityötä. Uusia ehdokkaitakin mahtuu vielä mukaan.”

Paavo Väyrynen

EU pakolaisongelman äärellä

EU-johtajat avustajineen lennätettiin helmikuun alussa Maltalle pohtimaan pakolaisongelmaa.. Ajateltiin ilmeisesti, että Afrikan läheisyys auttaa käymään käsiksi Libyasta Eurooppaan tulevaksi ennakoidun pakolaistulvan hallintaan.

Välimerellisessä ilmapiirissä syntyikin kymmenen kohdan periaatelausuma1 ongelman hillitsemiseen. Sen keskiössä oli pakolaisleirien rakentaminen Libyaan Turkin mallin mukaan. Mutta Libya ei ole Turkki. Libya on maa, jonka valtio on tuhottu ja jossa valtaa pitävät keskenään taistelevat ”sotalordit” eli klaanit vaihtelevine liittolaisineen. Sinne pystytetty leiri on nykyoloissa vanhakantaisesti sanoen keskitysleiri kaikkine herkkuineen. Leirintä osaratkaisuna on oikea. Massamuuttojen, siirtolaisuuden ja pakolaisongelman juuret kohdemaissa on kuitenkin hoidettava. EU:n pakolaisongelmalla on syynsä ja peiliin katsominen on paikallaan.2

Pakolaiset, siirtolaiset ja maahanmuuttajat

Siirtolaisten ja pakolaisten yhteismääräksi maailmassa laskettiin viime vuonna noin 65 miljoonaa henkilöä. He pakenevat sotia, terroria, mielivaltaista hallintoa ja köyhyyttä. Noin 40 miljoonaa ihmistä muuttaa toiseen paikkaan maan sisällä. Yli 20 miljoonaa pakeni ulkomaille ja heistä YK:n tietojen mukaan runsaat 3 miljoonaa odottavat ratkaisua turvapaikkahakemukseen.

Eurooppaan vuonna 2016 päätyi noin 270 000 pakolaista. Edellisenä vuonna määrä ylitti miljoonan. Suurimmat Eurooppaan pääätyvien pakolaisten lähtömaat olivat Syyria, Afganistan ja Irak.

Koska pakolaisten on vaikea tulla normaalilla vuorolaivalla tai lentokoneella Eurooppaan, pääosa tulijoita käytti järjestäytyneen rikollisuuden ja useimmiten mafian palveluksia. Venematka Pohjois-Afrikasta Italiaan maksaa 3000-6000 dollaria. Yrittäjä voi yhdellä veneellisellä ansaita 300 000 dollarista ylöspäin nousevan summan puhtaana käteen. YK:n rikollisuutta ja huumeita käsittelevän UNODC:n mukaan bisneksen kokonaisarvo oli vuonna 2016 noin 6,75 mrd dollaria. Mukana luvussa on myös Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan suuntautuva siirtolaisuus ja maahanmuutto.

Kohdemaiden korruptio

Kuvaa täydentää logistiikkaketjun molemmissa päissä toimiva korruptio. Ilman sitä bisnes ei sujuisikaan. Italialaisviranomaisten mukaan maihinnousua läpi sormien katsova virkamies voi sesongin aikana ansaita 40 000 dollaria lisätuloja ihmissalakuljetuksesta. Kaikkineen matkakustannus nousee maahanpyrkijää kohden helposti tasolle 12000-18000 dollaria. On kovin kallista. Köyhä joutuu jäämään kotiin.

Keskeiset tätä logistiikkaa hoitavat mafiaverkostot toimivat perinteiseen tapaan Italiassa ja Albaniassa (jälkimmäinen hoitaa Balkanin reittiä). Mutta yrittäjiä on myös Afrikan mantereella, kuten etiopialainen mafia, joka operoi Libyan rannikolla. Ihmissalakuljetukseen liittyy olennaisena osana erilainen kriminalisoitu hyväksiksikäyttö, jonka uhriksi myös kolmannen osan matkaajista muodostavat avuttomat lapset pakotetaan.

Tässä on yksi ongelmakenttä, joka Maltan EU-ritareilta jäi vähälle huomiolle.

Kehitysavun kohdentuminen

EU-johtajien olisi leirejä suunnitellessaan pysähdyttävä pohtimaan tilannetta lähtömaissa. Länsimaitten kehitysapu vaatisi perusteellista pöllyttämistä. Jos kohdemaahan satsatut summat kohdennettaisiin elinkeinojen ja elinolojen suoraan kohentamiseen, jäisi siirtolaisten määrä automaattisesti vähäisemmäksi. Sama koskee maiden sisäistä vakautta. Gaddafin Libyasta ei virrannut pakolaisia Italiaan.

EU:ssa ei ole poliittisesti korrektia puhua kehitysavun päätymisestä erilaisten apuorganisaatioiden työntekijöille, kohdemaan korruptoituneelle virkamieskunnalle ja suoraan valtionpäämiehille. Tämän seurauksena kymmenet miljoonat ihmiset elävät Afrikassa olosuhteissa, joissa valtaeliitti ei välitä väestön terveydenhoidosta, toimeentulosta eikä koulutuksesta. Rakennuksia voidaan pystyttää, mutta henkilökuntaa ei kouluteta. ”Eliitti” suoranaisesti suosii maastalähtöä.

”Eliitti” hoitaa asiansa ulkomailla ja hankkii miljoona-asunnot esimerkiksi Lontoosta, jossa luksuskiinteistöjen omistajia on listattu mm. Nigeriasta, Ghanasta, Gabunista, Kamerunista, Senegalista ja Kongosta (demokraattinen tasavalta). EU:n johtajien olisi syytä pysähtyä oikeasti pohtimaan, mihin valtioyhteisön kehitysapurahat käytetään. Kyseessä on lähes 60 miljardin euron potti. Siitä Afrikan maihin kohdentuu noin 35 prosenttia pääpainon ollessa Saharan eteläpuoliset valtiot.

Hurskas kurjuus

EU on kriittisen tarkastelijan silmissä arvomaailmaltaan kaksoisstandardien unioni. Puheissa ja asiapapereissa ollaan hyviksiä, eettisesti oikealla asialla. Käytännön politiikassa valtioliitto toimii esimerkiksi lähialuepolitiikassa assosiaatiosopimuksineen ekspansionistisesti.

Tämä tarkoittaa oman taloudellisen ja poliittisen järjestelmän tuputtamista kumppaneiden käyttöön puhtaasti talous- ja työvoimapoliittisen edun saavuttamiseksi. Jäsenmaiden alueilla toimivat suuryritykset ovat amerikkalaisten sisar- ja emoyritysten rinnalla ahkeria alhaisen kustannustason maiden työvoiman ja alueiden hyödyntämisessä.

Libya on tästä pyrkimyksestä karmaiseva esimerkki. Sen jälkeen kun Gaddafin valtio oli tuhottu, alkoi pikajuoksu maan öljylähteille. Tämänhetkisessä kriisissä myös ulkomaisilla öljy-yhtiöillä ja niiden valtiollisilla taustavoimilla on selkeästi näppinsä pelissä. Kukin pyrkii etsimään toiminnalleen paikallista asevoimaa muita vastaan.

Libyan öljylähteitä pumppaavat kotimaisten yrittäjien rinnalla ponnekkaasti Italian ENI, Ranskan Total SA, Espanjan Repsol YPF, U.S. Joint-Venture-firma Waha Oil Co., Englannin BP, USA-firma Exxon Mobil, Norjalainen Statoil, Englanti/Hollanti Royal Dutch Shell, Venäjän Gazprom sekä saksalainen RWE (kartta Stratfor).

libyan-oljy

Öljylähteiden lisäksi kamppailun keskeisenä kohteena on öljyn ja kaasun siirtoverkko, joten konfliktit ovat jokapäiväisiä.

Maltan pakolaiskokouksen asialistalta en pikaisen tsekkauksen tuloksena tätä, suoranaisesti pakolaisongelmaan liittyvää eurooppalaisten öljyfirmojen ja niiden takana olevien valtioiden roolia havainnut tarkasteltavan.

EU komissio on kylläkin tilanteesta informoitu. Mutta EU:lle tyypilliseen tapaan sopimukset rajavalvonnasta ja Libyan viranomaisten tukemisesta vastaanottokeskusten pystyttämisessä tehdään huolimatta siitä, että kymmenen ”prioriteetin” ohjelma ei edellä hahmotellun perusteella voi johtaa myönteiseen tulokseen. Kuten sanottu, Libya ei ole Turkki.

Paljon täytyy tapahtua muualla kuin Libyassa, jotta Afrikasta tuleva siirtolais- ja pakolaispaine saadaan hallintaan.

Kari Arvola

Kirjoittaja on Kansalaispuolue rp:n asiantuntijajäsen

Torjuttu megaongelma: Draghi uhkaa target-tukien perimisellä euroeroa suunnitelevia maita

Euroopan keskuspankin johtaja Mario Draghi on uutistoimisto Reutersin mukaan ensimmäistä kertaa julkisuudesssa varoittanut eurosta eroamisen kustannuksista mahdollisesti eroa suunnittelevia maita.

Kirjelmässään kahdelle italialaismepille Dragh toteaa, että eurosta eroava maa joutuu maksamaan keskuspankille täysimääräisesti kansallisen keskuspankin miinussaldon ns. target-saatavista.

Target-järjestelmän avulla keskuspankki on rahoittanut käytännössä maksukyvyttömyyteen ajautuneiden, lähinnä Etelä-Euroopan maiden ulkomaankauppaa muiden järjestelmässä olevien maiden vakuuksilla. Järjestelmä muuttui harmittomasta ”kirjeenvaihtotoiminnasta” eurojärjestelmän sisäiseksi finanssitukijärjestelmäksi sen jälkeen, kun ns. interpankkitoiminta lopahti pankkien keskinäiseen luottamuspulaan vuoden 2007 jälkeisen pankki- ja finanssikriisin yhteydessä.

Lokakuun 2016 tilanteen mukaan EKP rahoitti Italian keskuspankkia 358 miljardin euron arvosta. Target järjestelmän maksajien puolella Saksan Bundesbank on ylivoimaisesti suurin. Sen osuus keskuspankin koko target-rahoituksesta oli uutisen mukaan lokakuussa 754 miljardia euroa.

Mutta myös Suomen pankki oli lokakuussa rahoituksessa osallisena 51 miljardin rahoituspotilla.

Jos Italia lähtee eurosta, keskuspankki ryhtyy perimään siltä saataviaan. Draghin kirjeestä italialaismepeille ei käy ilmi, mitä keinoja keskuspankilla perintään on.

Mutta siitä riippumatta, saako keskuspankki Italialta euroakaan, järjestelmässä mukana olevat joutuvat edelleen rahoittamaan target-järjestelmää ja kirjaamaan kansallisen keskuspankin taseeseen rahoitusosuuttaan vastaavan menetyksen.

Sivuutettu megaongelma

Target-järjestelmään sisältyvä ongelma riskeineen on keskusteluissa torjuttu päättäväisesti. Kun pyysin vuonna 2012 target-saldoihin sisältyvästä riskeistä selvitystä Suomen Eduskunnan pankkivaltuusmiehiltä, Ben Zyskowicz kielsi niihin sisältyvän riskin vedoten juuri Euroopan keskuspankkiin:

Koska kansallisen keskuspankin TARGET 2 -saatava on saatava Euroopan keskuspankilta, ei siihen liity luottoriskiä.”

Nyt ongelma ja jättiriski on myönnetty tosiasiaksi korkeimmalta mahdollista asiantuntijataholta.

Kun tiedetään, että eurojärjestelmässä on Italian ja Kreikan ohella myös muita keskuspankin rahoittamia valtioita, johtopäätös Suomen osalta voi olla vain yksi:

Pikimiten eroon eurosta.

http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/zyskowicz-vastaa-target-kyselyyn

http://www.reuters.com/article/us-ecb-eurozone-idUSKBN1542KL

Kirjoittaja on Kansalaispuolue rp:n asiantuntijajäsen.

Venäjä-pakotteiden hinta 2015

EU:n Venäjää vastaan asettamat talouspakotteet aiheuttivat itävaltalaisen tutkimuslaitoksen WIFO-instituutin mukaan vuonna 2015 EU-maiden vientiin noin 20 miljardin euron menetyksen.

Suomen osalta viennin menetys oli noin 715,7 miljoonaa euroa. Se vastaa 7000 työpaikan menetystä.

Pakotteet ovat jatkuneet vuonna 2016. Joulukuussa niitä päätettiin jatkaa toistaiseksi 6 kuukauden ajan. Taustalla on Ukrainan konflikti, jossa konfliktin tärkeänä osapuolena oleva EU asettui USA:n kanssa yhteisrintamaan Venäjää vastaan.

7000 menetettyä työpaikkaa Suomessa pakotteiden hinta

Työpaikkojen menetys Suomessa oli viennin alenemisen johdosta noin -7000. Koko EU-alueella pakotteiden hinta työpaikkoina laskettuna oli vuonna 2015 noin -397 000.

Tutkimuslaitoksen mallilaskelmien mukaan Venäjä-sanktioiden osuus EU:n viennin alenemiseen on noin 40 prosenttia.

Alla olevassa taulukossa kaksi oikeanpuolesta saraketta ilmoittavat laskelman tarkkuusrajat.

venajasanktiot

http://www.wifo.ac.at/jart/prj3/wifo/resources/person_dokument/person_dokument.jart?publikationsid=59227&mime_type=application/pdf

 

Kansalaispuolueen ulkopolitiikka

Kansalaispuolue rp on tänään julkistanut ulko- ja Eurooppa-politiikkaa käsittelevän periaateohjelmansa. Alla ohjelmateksti kokonaisena. Väliotsikot ja lihavoinnit allekirjoittaneen.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkein tehtävä on turvata maamme itsenäisyys ja turvallisuus ja luoda edellytykset kansamme kaikinpuoliselle hyvinvoinnille. Nämä kansalliset etumme meidän tulee sovittaa yhteen kansakuntien yhteisten etujen ja ihanteiden kanssa.

Suomen kohtalot ovat kytkeytyneet erottamattomasti kansainvälisiin tapahtumiin. Napoleonin sodat 1800-luvun alussa johtivat siihen, että Suomen vuosisatainen valtioyhteys Ruotsiin katkesi ja maamme liitettiin autonomiseksi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Tämä antoi vahvan sysäyksen omaehtoiselle Suomen kansallisen kulttuurin, yhteiskuntaelämän ja talouden kehitykselle ja loi pohjaa maamme valtiolliselle itsenäisyydelle. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous avasivat tien Suomen itsenäistymiselle.

Toisen maailmansodan yhteydessä Suomen itsenäisyys joutui kovalle koetukselle, mutta se kesti. Sotien jälkeen Suomi jätettiin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Taitavalla ulko- ja turvallisuuspolitiikallaan Suomi kykeni vahvistamaan itsenäisyyttään, avaamaan läheiset yhteistyösuhteet myös länsimaiden kanssa ja luomaan itselleen arvostetun puolueettomuuspolitiikan. Kylmän sodan kauden päättyessä Suomi liittyi Euroopan unioniin ja luopui siten osasta valtiollista itsenäisyyttään. Unionilla on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, joka täydentää jäsenvaltioiden kansallista politiikkaa.

EU:n turvallisuuspolitiikan riskit

Osallistuminen EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan saattaa vahingoittaa Suomen etuja, ellemme ole valppaina sen suunnittelussa ja toimeenpanossa. Jäsenyys euroalueessa kavensi ratkaisevalla tavalla maamme taloudellista itsenäisyyttä, ja se uhkaa myös jäljellä olevaa valtiollista itsenäisyyttämme.

Euroopan unionin yhteisen kauppapolitiikan kautta Suomi on ollut mukana globalisaatiossa, maailmanlaajuisen vapaakaupan kehittämisessä. Kehityspolitiikassa toimivalta on jaettu unionin ja jäsenmaiden kesken. Suomen tulee toteuttaa tehokkaasti kansallista kehityspolitiikkaansa ja osallistua aktiivisesti EU:n yhteisen politiikan suunnitteluun ja toimeenpanoon.

Euroopassa ja koko maailmassa on käynnistynyt syvällekäyvä muutos. Ylikansallinen yhdentyminen ja globalisaatio ovat synnyttäneet vaikeita ongelmia. Toisaalta ne ovat siirtäneet valtaa markkinavoimille ja ylikansalliseen päätöksentekoon tavalla, jota kansalaiset eivät voi hyväksyä. Kansallisvaltioissa ja EU:ssa eliitti on harjoittanut ulko-, turvallisuus- ja kauppapolitiikkaa, jota suuri osa kansalaisista ei hyväksy.

Meillä tämä on näkynyt pyrkimyksenä murtaa Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus, vaikka kansan laaja enemmistö haluaaa säilyttää maamme puoluettomuusaseman. Eurooppapolitiikassa on toteutettu suomalaisten vierastamaa federalistista linjaa. Euroalueeseen Suomi vietiin kansan tahdon ja jopa perustuslain vastaisesti.

On tullut aika palauttaa päätösvaltaa kansallisvaltioille ja vahvistaa kansanvaltaisuutta niiden sisäisessä päätöksenteossa. Suomen Eurooppa-politiikan suuntaa on muutettava. Maamme tulee yhdistää voimansa niiden jäsenmaiden kanssa, jotka haluavat palauttaa päätösvaltaa jäsenvaltioille ja estää unionia puuttumasta liiaksi jäsenmaiden asioihin.

Eurosta eroon, puolueettomuus varmistettava

Suomen tulee vaikuttaa euroalueen hallituksi purkamiseksi siten, että kaikki jäsenmaat tai ainakin jotkut niistä ottavat euron rinnalla uudelleen käyttöön kansallisen valuutan. Suomen oma euroero tulee toteuttaa mahdollisimman pian. Jos Britannian eroaminen Euroopan unionista johtaa siihen, että myös Tanska ja Ruotsi eroavat, Suomen tulee tehdä samoin ja muodostaa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa Pohjolan yhteisö.

Suomen tulee vaikuttaa siihen, että Euroopan unionista ei kehity sotilasliittoa eikä sotilaallista suurvaltaa. EU:n tulee vahvistaa asemaansa maailman johtavana voimana ihmiskuntapolitiikassa – kehitys-, kauppa-, ympäristö- ja ihmisoikeuspolitiikassa. EU:n tulee vahvistaa monenkeskistä yhteistyötä sekä alueellisella että maailmanlaajuisella tasolla.

Hallitsemattomasta globalisaatiosta on siirryttävä globalisaation hallintaan ja kestävän kehityksen tehokkaaseen edistämiseen erityisesti YK-järjestelmää kehittämällä. YK on syytä palauttaa siihen keskeiseen asemaan Suomen ulkopolitiikassa, mikä sillä oli ennen EU-jäsenyyttä.

Euroopan unioni on tärkeä osa kehittymässä olevaa moninapaista maailmanjärjestystä, jossa nousevat talousmahdit ja niiden väliset liittoutumat haastavat länsimaat sekä taloudellisesti, poliittisesti että sotilaallisesti. Suomen on omalla politiikallaan rakennettava sopimusvaraista ja normipohjaista kansainvälistä yhteisöä ja sen instituutioita. Suomen tulee pyrkiä vaikuttamaan siihen, että Euroopan Unionin, Yhdysvaltain ja Venäjän kesken päästään etupiiri-, voima- ja pakotepolitiikasta taas rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja kaikkia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön.

Suomen tulee selkiinnyttää asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana, joka ei uhkaa muiden maiden turvallisuutta. Suomalaisten sotilaiden ei tule osallistua taistelutoimintaan ulkomailla. Suomen ei tule sallia oman alueensa käyttämistä toimintaan, joka uhkaisi muiden maiden turvallisuutta. Suomen tulee ylläpitää tiivistä kahdenvälistä yhteyttä erityisesti naapurimaidensa ja johtavien suurvaltojen kanssa.

Uudessakin Euroopassa Suomen on säilytettävä puolueettomuuspolitiikkansa ydin, sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen uskottava puolustus. Maamme tulee edistää vakautta ja turvallisuutta lähialueillamme, Euroopassa ja koko maailmassa. Kehittäessään kauppaa ja taloudellista yhteistyötä muiden maiden kanssa Suomen tulee hyödyntää arvostettua asemaansa puolueettomana Pohjoismana.