Kuin viimeistä päivää

Olen luvannut, etten enää kirjoittele Ukrainan sodan tapahtumista.Turhaa se olisikin. Media on sotamoodissa ja kaikki tiedotus sovitetaan virallisen ”tarinan” puitteisiin.
Ukrainassa on ”vapaana” vain muutama yksittäinen toimittaja, jotka henkensä kaupalla yrittävät saada selkoa tilanteesta.

Mutta muutama sana sodan luonteen muuttumisesta. Kiovan hallituksella on täysi oikeus ja velvollisuuskin puolustautua Venäjän hyökkäystä vastaan. Tavoitteena tulisi olla tilanne, jossa hyökkääjän ei kannata jatkaa sotimista saavutettuaan tavoitteensa. Päästäisiin neuvottelemaan rauhasta.
On myös oikein, että maata tuetaan eri tavoin puolustautumisessa.

Mutta tehdään suuri virhe, jos maan hallituksen käyttöön aletaan toimittaa sellaista aseistusta, joka mahdollistaa operaatiot hyökkääjän eli Venäjän alueella.
Tältä nyt näyttää sen jälkeen, kun läntiset valtionjohtajat USA:n johdolla pitivät strategiakokouksensa Saksan Ramsteinissa. Se on USA:n ilma- ja ydinasevoimien johtokeskus Euroopassa.

Kun Ukrainan armeijan iskut uusilla asejärjestelmillä lisääntyvät Venäjän alueella, sodasta alkaa automaattisesti tulla luonteeltaan enemmänkin sota NATO-maiden ja Venäjän välillä, kuin Ukrainan puolustautumisekseen käymä taistelu.

Sodan tarkoitukseksi tuleekin Venäjän sitominen sotaan ja sen heikentäminen, johon pakotteillakin tähdätään.

Venäjä voi vastata kahdella tavalla. Ensimmäiseksi se julistaa sodan Ukrainalle ja suorittaa reserviensä liikekannallepanon.
Tämä näkyy Ukrainan rintamalla joukkojen ja kaluston merkittävänä lisääntymisenä. Puhutaan kaksin- tai kolminkertaistumisesta.

Se tarkoittaa väistämättä myös sodan ja sen tuhojen laajenemista koko Ukrainan alueelle.

Toiseksi Venäjä voi ottaa oman alueensa puolustamiseksi käyttöön taktiset ydinaseet, jonka seurauksena ollaankin nopeasti täysimittaisessa maailmansodassa.

Tämä ei ole enää vain teoreettinen mahdollisuus. Sen todennäköisyys kasvaa jokaisen Venäjän alueelle tapahtuvan iskun seurauksena.

Venäjän hyökkäystä kohtaan tunnettu moraalinen kauhistuminen ja vastustus on muuttunut jo moralismiksi, jota sodan lietsojat tietoisesti hyödyntävät median ja politiikan välityksellä.

Tästä havainnollisin esimerkki saatiin, kun Suomen pääministeri alkoi kyynelehtiä julkisesti Ukrainan tilanteesta puhuesssan.
Tilanne on vakava. Näyttää siltä, että rauhaa ei tavoittele yksikään läntinen NATO-maa liittolaisineen.

Varustelukierteeseen osallistuvat lähes kaikki valtiot, muutamin poikkeuksin.
Minskin sopimukset tarjoaisivat edelleen hyvän perustan diplomatialle ja rauhan tavoittelulle. NATOn intressissä se ei ole. Saksa voisi vielä katkaista tämän kehityksen.

Suomi on NATO-hankkeineen astumassa junaan, joka vie onnettomuuteen. Nyt kannattaa tarkoin seurata, mikä viesti Venäjältä kuullaan Voiton päivän juhlallisuuksien yhteydessä.

Nytkö sitten sotimaan?

Minä ihmettelen.

Suomessa on hirveä sotakiihko päällä ja NATO-jäsenyyttä tullaan 95-prosenttisella varmuudella hakemaan.
Syynä on Ukrainan sota, joka on seurausta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tässäkin tapauksessa sota on politiikan jatkamista aseellisen väkivallan keinoin. Se on äärimmäinen keino, jota kaikki pöyristyneinä kauhistelevat ja aivan oikeutetusti. Silti sotimalla on asioita järjestelty jatkuvasti Euroopassa, Lähi-Idässä, Aasiassa ja Afrikassa, myös aivan viime vuosinakin!

Venäjä on vuosikaudet yrittänyt poliittisesti torjua NATOn laajenemisen itään, omille rajoilleen. Se on yrityksissään onnistunut huonosti.
Ukrainan hakeutuminen USA:n vaikutuspiiriin ja NATO-yhteistyöhön oli viimeinen pisara, se punainen viiva, jonka ylittämistä Venäjä ei hyväksy.
Lisäksi tuli vuoden 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen maan venäläisväestöön kohdistuva sorto ja syrjintä.

Tämä on tilanne ja Venäjän sotimisen tavoitteet hyvin selvät.
Sodan tuhoista ja julmuuksista puhutaan nyt, niinkuin ne olisivat sotatilanteessa yllätys. Mutta ainakin minulle on täysin käsittämätöntä, että niitä voitaisiin vähentää tai estää aseistautumiskierrettä ja yhteiskuntien militarisointia kiihdyttämällä.

Eikö tulos ole juuri päinvastainen? Lisää vainajia, lisää aineellisia tuhoja ja itseään ruokkivaa julmuuden lisääntymistä rintamalintojen molemmin puolin.
Lisäksi uhkana on nopeasti kasvava ydinsodan vaara.

Kun hegemonistinen maailman supervalta Yhdysvallat kamppailee globaalista johtoasemastaan, on maailmansota hyvin todennäköinen. Siinä Ukraina on vain pelinappula Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävässä kamppailussa.
USA:n mielestä Ukrainan tulee jatkaa taisteluaan hamaan loppuun asti, ilmeisesti niin kauan, että suurimmat kaupungit ovat raunioina. Vai kuvitteleeko joku tosissaan, että Venäjä häviää sodan, lähettää joukkonsa kotiin ja Putin kuittaa: Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä?

Katastrofi voidaan estää vain aidoilla neuvotteluilla osapuolten kesken. Myös kompromisseja tarvitaan.
USA:lla ei näille seuduille pitäisi olla mitään asiaa.

Välipuhe Ukrainasta

Sodittu on. Kohta kolme viikkoa.

Kaiken tragedian keskellä: Nykyinen tilanne ei olisi ollut välttämätön. Olisi pitänyt kuulla niiden puhetta, jotka jo vuosia sitten ennakoivat tulevan.
Mutta ei kuunneltu. Koska Venäjä ei ole mikään. Eikä sen intressejä tarvitse huomioida. Ja nyt on sitten sota.

Toinen näkökohta: Meni sota Ukrainassa miten tahansa, maan sijainti ja geopoliittinen rooli eivät muutu miksikään. Maa säilyy uhkana tai vihamielisten voimien (NATO) astinlautana Venäjälle. Tai sitten ei.

Eli: Sodan jälkeen tilanteen pitää olla sellainen, ettei tätä uhkaa ole. TÄMÄ on rauhanneuvottelujen päätavoite Venäjän näkökulmasta.

Miksi Venäjän johto pelkää ulkoista uhkaa? Siksi, että maa on energiapotentiaaliltaan ja raaka-ainevaroiltaan maailman rikkaimpia maita. Energian tarve kasvaa ja raaka-ainevarat ovat rajalliset.
Venäjä on erittäin tärkeä myös Kiinan kannalta. Ja etenkin Kiinan kannalta. Lisäksi Venäjä on keskeinen reitti Kiinalle Euroopan markkinoille.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö ei enää ole taktista, vaan strategista. Globaalitalous ei enää pyöri vain dollarin varassa.
Kiina kumppaneineen muodostaa kasvavan valuutta-alueen, johon Venäjäkin kuuluu. Lisäksi Kauko-Idässä on joukko suuria ja kasvavia valtoita, joiden kesken on muodostunut alueellisia valuutta-alueita.

Maailman yksinapaisuus on ohi. Sitä mikään NATO ei enää kykene palauttamaan. NATO kykenee kyllä haastamaan ja uhkailemaan, mutta se ei kykene globaalitaloutta enää ohjaamaan.

Kiinan ja USA:n neuvotteluista keskusteltaessa on hyvä muistaa, että merkittävä osa Yhdysvaltojen sisäisestä taloudesta pyörii kiinalaisen pääoman voimalla. USA:lla on omat kahleensa.

Ukrainan kohtalon hetket

Monenlaista huolta ja murhetta liittyy ratkaisuvaiheeseen tulevaan Ukrainan sotaan.


Pakolaisvirrat puhuvat omaa traagista kieltään. Mutta harva olisi ennakoinut, että maailman suurimmat vehnän tuottajat, Venäjä ja Ukraina, tätä kautta eristetään maailmanmarkkinoista. Ruokapula tai vähintäänkin ruoan hinnan jyrkkä nousu on edessä. Kuka olisi uskonut? Unkari on jo kieltänyt viljatuotteiden viennin maasta.

Sotakentiltä kuuluu uutinen, että ns. humanitaaristen käytävien luomisesta Ukrainan ja Venäjän kesken olisi sovittu.
Se voi tarkoittaa kahta asiaa: pakolaiset pääsevät vapaammin ulos maasta. Sen sijaan Ukrainan armeijan vielä kontrollissa olevien alueiden ja Kiovan kaupungin ruokahuolto ei käytävien kautta tule toimimaan.


Se johtuu siitä, että näin mahdollisesti toimittevat ruokatarvikkeet, ehkä myös lääkkeet yms. otettaisiin välittömästi Ukrainan asejoukkojen ja palkkasoturiryhmien käyttöön. Sitä Venäjä ei salli.

Ns. humanitaaristen käytävien ehkä tärkein tehtävä onkin toimia (Kiovan) evakuoinnin pääkanavina. Venäjän armeijan suuroffensiivi pääkaupungin haltuun saamiseksi alkaa välittömästi, kun evakuointi sen mielestä on jatkunut riittävän kauan.

Silloin on edessä Zelenskin kohtalon hetki.

Jälkipuhe.

Mediapoolin hallitsemassa propagandamaailmassa venäläisten puheet Ukrainan natseista on kuitattu pilkalla ja naurulla.
Mutta etenkin kaksi uusnatsijärjestöä vaikuttaa maassa aktiivisesti venäjänkielistä ja -mielistä väestöä vastaan.

Ne olivat hyvin ratkaisevasti myötävaikuttamassa maan kehitykseen aina Maidanin vallankaappauksesta 2014 lähtien. Suurelta osalta niiden vastuulle voidaan panna myös Donbasin ns. kansantasavaltojen synty, aseellinen puolustautuminen uusnatsien väkivaltaa ja hyökkäystä vastaan.

P.S. Poistin Wikipedia-linkit.

Perusteellinen info täällä:

https://www.facebook.com/groups/tilannehuone/permalink/1925064294370155/

Ukraina – rakastettuni?

Ukraina ongelmineen nähdään meillä virallisesti ja valtamedian totuutena uhrina Venäjän aggressiosta eli sotaisesta hyökkäyshalusta.
Jää huomiotta, että Donbasin eli Luhanskin ja Donetskin ns. kansantasavaltoja ei luonut Venäjä aluevaltauksillaan.
Ne otti lähialueineen vuonna 2014 hallintaansa hyvin aseistautunut sotilaallinen aktivistijoukko. Esikuvana lienee ollut Krimin ja Sevastopolin kivuton ja rauhanomainen irtautuminen Kiovan Ukrainasta.
Tällaista kutsutaan kansainvälisessä oikeudessa sekessioksi, ei siis annektioksi.

Siirtymä ei Donbasissa onnistunut Krimin tapaan. Irtautumisen ja itsenäistymisen tielle tuli Kiovan hallituksen komennossa olevien joukkojen ja yksittäisten, värvättyjen natsihenkisten joukkueiden aseellinen hyökkäys.

Hyökkäys torjuttiin ja separatistialeen ja muun Ukrainan välille vakiintui monien taistelujen ja kahakoiden tuloksena tarkoin vartioitu demarkaatiolinja.

Konflikti oli syntynyt ja Putinin hallitus asetettu pahaan välikäteen. Venäjä on tukenut Donbasin ”valtioita” monin tavoin ja tehnyt mahdolliseksi suhteellisen normaalin elämän Kiovan hallituksen jatkuvasta painostuksesta huomimatta.


Monien vaiheiden jälkeen saatiin osapuolten eli separatistien ja Kiovan hallituksen kesken aikaan sopimus rauhanomaisesta konfliktin ratkaisemisesta. Näin syntyivät Minskin sopimukset I ja II. Niiden kummeina olivat Ranska, Saksa ja Venäjä.

Nykyisen konfliktin aktiivinen tekijä on Kiovan hallituksen ohjastama Ukraina.
Minskissä neuvoteltujen molempien sopimusten keskeinen kohta on kaikkien osapuolten hyväksymä autonomiaperiaate, jonka mukaan Kiovan hallituksella ei ole suvereenisia valtaoikeuksia Luhanskin ja Donetskin aluueilla. Periaatetta ei ole toteutettu. Jo 12. helmikuuta 2015 osapuolet eli Ranska, Saksa, Venäjä ja Ukraina tuon Minskin nimeä kantavan laajan sopimusryppään laativat. Siinä Ukrainan hallitus sitoutuu mainittujen kahden ”venäläisalueen” erityisen statuksen hyväksymiseen.

Tähän mennessä Ukrainan presidentit eivät ole rohjenneet viedä sopimusta maan parlamentin käsittelyyn. Syynä on yksinkertaisesti pelko oman aseman menettämisestä.
Ehkä keskeisin ongelma – itse autonomia-ajatuksen rinnalla – liittyy mahdollisen erillisalueen rajavalvontaan. Kiovan hallitus on lähtenyt siitä, että se valvoisi myös autonomisen Donbasin alueen Venäjän puolista rajaa.
Separatistien pelko, ja varmasti aiheellinen, on, että tämä tarkoittaisi saartoa ja yhteyksien katkaisemista alueen elinkeinoelämän toiminnan ja turvallisuuden takaajaan eli Venäjään.

Hyvällä tahdolla ongelma voitaisiin välttää kansainvälisillä turvatakuilla ja rajavalvonnalla. Mutta kun Donbasin siviiliväestön ja asepalveluksessa menehtyneiden määrä lienee noin 15 000 henkilöä, valvonnan ja vallan antaminen Kiovan hallituksen viranomaisille on ylivoimaisen raskas ajatus. Eivät vainajat ole Donbasin ”kansantasavaltojen” omaa tuotantoa. He ovat tulosta Ukrainan armeijan ja värvättyjen hyökkäyksistä ja tulituksista Donbasin aluueelle. Kuolleet eivät aivan heti unohdu.
Näillä näkymin Ukraina ja sen separatistialue pysyy eräänä Euroopan geo- ja turvallisuuspolitiikan kipupisteenä vielä pitkän aikaa USA:n ja NATO:n huolehtiessa haavojen tuorestamisesta.

Toisaalla odottaa ratkaisuaan myös Venäjän painokkaasti esiin nostama kysymys omasta turvallisuudestaan NATO:n itälaajentumisen seurauksena.

Pitkän päälle Donbassin ”kansantasavaltojen” pönkittäminen on myös Venäjälle ratkaisua vaativa ongelma.

Jälkikirjoitus 27.2.2022

Tänään tiedämme, mikä Venäjän ratkaisu oli. Moralisoinnilla, sympatialla ja tunteilla on oma paikkansa ihmisen ja yhteisöjen elämässä.

Mutta geo-ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta Venäjän ratkaisu on looginen. Se ei lisää jännitteitä sen paremmin Suomen, kuin Baltian maidenkaan rajoilla – elleivät nämä maat sitä itse halua ja aiheuta.

On hyvä pitää kirkkaana mielessä, ettei NATO ole epäitsekäs hyväntekeväisyysjärjestö. Sen tärkein tehtävä on edistää ja tukea USA:n taloudellisia ja valtapoliittisia etuja kaikkialla, missä se toimii.

Wovon man nicht sprechen kann..

”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen” eli täsmällisemmin »Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.» Tämän virkkeen teki monille tunnetuksi Mauri Antero Numminen.

Yllättävää ehkä, mutta se on avain myös Ukrainan tilanteen ymmärtämiseen.
Meille puhutaan kaikilla kanavilla, miten Venäjä uhkaa Ukrainaa. Uhka olisi alkanut ja sitä olisi jatkunut vuodesta 2014 lähtien. Venäjä olisi käynyt sotaa koko tämän ajan savijaloilla seisovaa Kiovan hallituksen johtamaa Ukrainaa vastaan – ilmeisesti erittäin huonolla menestyksellä. Jokainen ymmärtää, ettei Venäjä niin heikko ole.

Ukrainan kriisissä kyse on maan kaakkoisosan Donbassin alueesta. Sen keskukset ovat Donetskin ja Luganskin kaupungit. Suuri enemmistö alueen väestöstä on historiallisista syistä venäläisiä tai venäjänkielisiä.

Kun Ukrainan laillisesti valittu presidentti Janukovitsh helmikuussa 2014 syrjäytettiin Maidanin vallankaappauksessa ja ajettiin maanpakoon, Krim ja Sevastopol liittyivät rauhanomaisesti Venäjän federaatioon. Laukaustakaan ei ammuttu.

Samoissa, ehkä jopa euforistisissa tunnelmissa yrittivät itsenäistyä Kiovan Ukrainasta myös Donetsk ja Lugansk pienten aktivistiryhmien johdolla.
Sotilashallinnon alaisuudessa nämä julistivat itsensä kansantasavalloiksi. Itsetehtyjä valtioita ei tietääkseni mikään valtio, Venäjä mukaan lukien, ei ole tunnustanut. Mutta konflikti oli syntynyt.

Kiovan hallituksen Ukraina on yrittänyt kaikki nämä vuodet vallata takaisin kapinoivat, ”separatistiset” alueet. Sotilaalliset operaatiot eivät ole tuottaneet tulosta.

Donetskin alue rajoittuu Venäjään, joten rajan yli apu ja huolto emämaasta on toiminut. Donetskissa ja Luganskissa on kuitenkin itsenäinen hallinto ja talous omine institutioineen. Alue ei ole Venäjän miehittämä. Sen asukasluku on hieman yli 2 miljoonaa. Asevoimien kooksi arvioidaan noin 30 000 henkilöä.

Takaisin Wittgensteiniin:
Se, mistä läntinen propaganda ei halua puhua on tämä:

Kiovan hallitus haluaa alistaa valtaansa kapinoivat venäläisalueet. Minkäänlainen autonomia ei ole sotaisista menetyksistä huolimatta tullut Kiovan hallituksen vakavaan käsittelyyn.

Mikä siis on Venäjän uhka?
Jos Kiovan hallituksen joukot yksin tai NATO-maiden tuella yrittävät väkivalloin ottaa haltuunsa Donetskin ”kansantasavallan”, se on Ukrainan armeijan loppu ja Ukrainan valtion romahdus.

Tämä on se ydinasia, josta ei voida puhua. Siksi siitä vaietaan.
Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.

is.gd/Zoa2fY

Rokotesuojan suhteellisuus

Siihen nähden, miten ponnekkaasti rokotteen ottamista tehdään kansalaisvelvollisuudeksi rokotteen antama suoja on kovin suhteellista.

Kuvassa rokotesuojan aleneminen ikäryhmittäin viikkojen akselilla.

On hyvä tietää, ettei rokote turvaa tartuntaa vastaan, se ei myöskään estä rokotettua levittämästä virusta eteenpäin.

Nyttemmin tiedetään, että merkittävä osa teho-osastojen potilaista on kahdesti rokotettuja. Viranomaisten mukaan rokote sentään suojaa vakavimmalta koronasairaudelta ja vähentää kuoleman riskiä sairastuneella.

Mutta epidemiaa rokotuksella ei lopeteta. Siihen tehoaa vain hygienia, turvavälit ja ihmisten keskinäisten kontaktien rajoittaminen.

Ns. koronapassi on laillistettu tapa epidemian jatkamiseen ihmisten vuorovaikuksen kautta. Se ei koronaa ehkäise.