Visuri Suomen turvallisuudesta

Helsinki 5.5.2022

Pekka Visuri                                       Lausunto puolustusvaliokunnalle

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18 (13.4.2022)

Esitän Eduskunnan puolustusvaliokunnalle lausuntona valtioneuvoston selonteosta seuraavaa:

Tiivistelmä, johdanto ja yleishavaintoja

Heti alkuun selonteossa todetaan: ”Suomen ja Euroopan turvallisuus- ja toimintaympäristössä on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Selonteossa arvioidaan Venäjän hyökkäyksen aiheuttaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutosta ja sen vaikutuksia Suomelle.”

Keskityn lausunnossani erityisesti tilannearvioihin ja yleisiin johtopäätöksiin.

Selonteossa mainitaan, että se täydentää valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa ja puolustusselontekoa, mutta niiden pääkohtia ja toteutusta ei lähemmin selvitetä. Pidän tätä merkittävänä puutteena, sillä olisi tarpeen tietää, mihin asiakirjoihin selonteossa nojataan ja miten arviot poikkeavat aikaisemmista. 

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan selonteko 2020 tuli eduskunnassa hyväksytyksi 4.6.2021, ja puolustuselonteko 7.12.2021, joten kyseessä ovat hyvin tuoreet linjapäätökset. Selontekoja valmisteltiin huolellisesti parin vuoden aikana, ja käsiteltiin eduskunnassa perusteellisesti ennen hyväksymistä. Pitäisi olla hyvät perustelut sille, että ajankohtaisselonteossa ei juuri lainkaan viitata noihin perustaviin asiakirjoihin, jotka sisältävät voimassa olevat turvallisuuspoliittiset linjaukset.

Toimintalinjan perustaksi nyt määritetään: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustana pysyy kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Suomi säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi jatkaa johdonmukaisesti ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja korostaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän tärkeyttä ja kansainvälisen oikeuden noudattamista.” 

Korostetaan siis kansallisen toimintavapauden säilyttämistä ja ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Ajankohtaisen tilanteen vuoksi olisi kuitenkin ollut hyvä kerrata ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset tuoreista selonteoista, sillä ne on tarkoitettu kestämään myös kriisitilanteet. 

Eduskunnan viimeksi joulukuussa 2021 hyväksymässä määrityksessä (Ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta) todetaan, että ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja on vakaa ja ennustettava. Se perustuu hyviin kahdenvälisiin suhteisiin, yhteistoimintaan ja vaikuttamiseen Euroopan unionissa sekä sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmään ja kansainväliseen oikeuteen nojaavaan monenkeskiseen yhteistyöhön. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämääränä on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata valtion itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, vahvistaa Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ylläpitää yhteiskunnan toimivuutta…  Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeä tavoite on, että kansallisin toimin ja kansainvälisellä yhteistyöllä estetään aseellisten konfliktien ja Suomen turvallisuutta ja yhteiskunnan toimintakykyä vaarantavien tilanteiden syntyminen sekä Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin. Jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna, ei Suomi EU:n jäsenenä voisi olla ulkopuolinen… Suomi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa sotilaallisten uhkien ennalta ehkäisemiseksi eikä salli alueensa käyttöä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.” 

Ajankohtaisselonteosta saa käsityksen, että noita linjauksia ei enää pidetä tärkeinä eikä niitä ole haluttu ottaa esille tilannearvion johtopäätösten teossa, vaikka niillä juuri ajankohtaisessa tilanteessa olisi suurta merkitystä. Onkin pakko kysyä, miksi aivan äskettäin eduskunnan tekemät peruslinjaukset halutaan nyt unohtaa? Ukrainan sota on luonnollisesti dramaattinen tapahtuma ja vaikuttaa tilannearvioihin monin tavoin, mutta Eduskunnan hyväksymät turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset oli tarkoitettu kestämään myös kriisiaikojen paineet

Ajankohtaisselonteossa todetaan kuitenkin, että ”vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi jatkaa aktiivista ja ennakoivaa diplomatiaa, vahvistaa puolustuskykyään sekä tiivistää yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Yhteiskunnan kriisinsietokyvyn, kansallisen puolustuskyvyn ja sisäisen turvallisuuden ylläpitämisen merkitys Suomen turvallisuudelle korostuu.” Pidän noita periaatteita tarkoituksenmukaisina vallitsevassa tilanteessa, mutta olennaista on saada tietää, miten konkreettisesti toimitaan.

Muuttunut toimintaympäristö selonteon kuvauksissa

Selonteossa todetaan: ”Venäjän käynnistämä sota vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden ja vakauden. Venäjän julkilausuttuna tavoitteena on muuttaa Euroopan turvallisuusjärjestystä.

Venäjän joulukuussa 2021 esittämät vaatimukset olivat samankaltaisia kuin sen aiemmat esitykset. Venäjä vaatii Natoa ja Yhdysvaltoja pidättäytymään Naton laajentumisesta, sotilastukikohtien perustamisesta entisen Neuvostoliiton alueelle ja asejärjestelmien sijoittamisesta vuoden 1997 jälkeen Natoon liittyneisiin jäsenmaihin. Venäjän vaatimukset itsenäisten valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen valinnanvapauden kaventamisesta eivät ole hyväksyttävissä.”

Nuo havainnot ja johtopäätökset ovat oikeansuuntaisia, mutta aivan liian pintapuolisia pätevän tilannearvion pohjaksi. Huomiota herättää, ettei Euroopassa ja maailmassa meneillään olevan laajan konfliktin kehitysvaiheita ja tärkeimpiä tapahtumia selosteta juuri lainkaan. Historian aloittaminen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022 antaa hyvin typistetyn ja vinoutuneen kuvan tapahtumien kulusta.

Nykyisen toimintaympäristön muutoksen tarkastelu pitäisi vähintään ulottaa Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Silloin syntyi asetelma, joka on myös Ukrainan kriisin ja sodan taustalla. Neuvostoliiton hajotessa ja entisten neuvostotasavaltojen itsenäistyessä laajalle Neuvostoliiton alueelle syntyi lukuisia alueellisia ja paikallisia konflikteja, joista tärkeimmät koskivat yhteisen omaisuuden jakamista, kansallisuusongelmia ja uusien valtioiden rajojen vetoa. 

Keskitetysti ohjatun talousjärjestelmän purku ja uudelleenorganisointi oli erittäin vaikeaa. Se johti vuosien ja jopa vuosikymmenten sekasortoon, jolloin myös ihmisten elintaso suoranaisesti romahti ja osaltaan aiheutti poliittista epävakautta. Pahimmiksi alueiksi tässä suhteessa koettiin Ukraina ja Kaukasia.

Kansallisuuskysymyksen vakavuutta kuvaa tieto, että Neuvostoliiton hajotessa Venäjän federaation rajojen ulkopuolelle jäi noin 25 miljoonaa venäläistä, joista 12 miljoonaa asui Ukrainan alueella. Samantapainen tilanne oli myös Baltian maissa ja Keski-Aasian tasavalloissa. Tuolloin, 30 vuotta sitten, koettiin jo kriittisiä tilanteita erityisesti Ukrainan eteläisillä ja itäisillä alueilla, eikä ongelmille helposti saatu kestäviä ratkaisuja. Yksi tärkeimpiä sopimuksia oli Krimin aseman määrittely vuonna 2010 siten, että Venäjälle annettiin korvausta vastaan oikeus pitää siellä muun muassa Sevastopolin laivastotukikohta, kaksi lentokenttää ja 25 000 sotilasta. Toisaalta taloudellinen toiminta jatkui Ukrainan ja Venäjän välillä verraten hyvässä sovussa, eikä maiden välisen rajan ylittäminen tuottanut ongelmia.

Viime kuukausina sodaksi kärjistyneen Ukrainan tilannekehityksen merkittävänä käänteenä oli kysymys talousyhteistyön vaihtoehdoista syksyllä 2013. Silloin Ukrainan hallitus viime hetkellä perui EU:n kanssa valmistellun sopimuksen ja valitsi kumppaniksi Venäjän, joka tarjosi edullisempia ehtoja. Sitä vastaan protestiksi alkaneet mielenosoitukset Kiovassa johtivat helmikuussa 2014 väkivaltaiseen vallanvaihtoon ja presidentti Janukovitshin pakoon. Krimillä ja Donbasin alueilla alkoi kapinointi, jota Venäjä tuki. Länsimaat olivat puolestaan asettuneet tukemaan Kiovassa valtaan noussutta, lähinnä läntiseen Ukrainaan tukeutunutta hallitusta. Venäjä liitti Krimin federaationsa osaksi, ja länsimaiden pakotteet kohdistettiin Venäjään.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan tuoreen historian tarkastelu osoittaa ainakin sen, että erityisesti viime aikoina harrastettu Suomen vertaaminen Ukrainaan on heikolla pohjalla. Suomi ja Ukraina ovat viimeisen sadan vuoden aikana kulkeneet aivan eri teitä, joten yhtäläisyyksien hakeminen ontuu pahasti. Se näyttää kuitenkin olevan myös ajankohtaisselonteon taustalla vahvasti vaikuttava oletus.

Ajankohtainen suurvaltakonflikti, jossa osallisina ovat ennen kaikkea Kiina, Yhdysvallat, Venäjä ja Euroopan unioni, on selonteossa hyvin heikosti taustoitettu ja kuvattu. Myöskään Suomen lähiympäristön tilannekehityksen ja asetelmien selvityksestä ei juuri saa apua pätevän tilannearvion teolle. Kuvaus on hyvin pintapuolinen jättäen eri osapuolten intressien, voimavarojen ja toimintamahdollisuuksien analyysin avoimeksi.  

Venäjästä ja Ukrainan sodasta todetaan muun muassa (s. 9): ”Venäjän tavoite on Ukrainan suvereniteetin kyseenalaistaminen sekä sen läntisen integraation ja oikeusvaltiokehityksen pysäyttäminen.” Kansainvälisen tason arvioissa asiasta annetaan selvästi monipuolisempi kuva, jollaista olisi odottanut myös tältä selonteolta. Olisi ollut hyvä korostaa sitä, että Venäjän keskeinen julkilausuttu tavoite on ollut estää Ukrainan liittyminen sotilasliitto Naton jäseneksi. 

Seuraava kuvaus on oikean suuntainen mutta verraten ylimalkainen: ”Venäjä pyrkii kasvattamaan vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueella. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on epävakauttanut tilannetta entisestään EU:n itäisessä naapurustossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jatkumoa sen toimille Georgiassa vuonna 2008, Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014 alkaen, mutta nyt hyökkäyksen mittakaava on selvästi aiempaa suurempi. Sota Ukrainaa vastaan osoittaa entistä selvemmin, että voimankäyttö on keskeinen osa Venäjän keinovalikoimaa ja se on valmis käyttämään laajamittaista sotilaallista voimaa myös siviilikohteita vastaan poliittisten päämääriensä tavoittelemiseen.” Jatkossa oleva toteamus ”Venäjä on osoittanut voivansa käyttää myös kemiallisia aseita” on täysin perusteeton, sillä sellaista ei ole ”osoitettu”.

Suomen lähialueen sotilaallisesta tilanteesta todetaan (s. 10), että se ”on tällä hetkellä rauhallinen, eikä Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Sotilaalliseen voimankäyttöön Suomea vastaan tai sillä uhkaamiseen tai poliittiseen painostukseen kuitenkin varaudutaan. Suomi varautuu myös siihen, että sotilaallista voimaa kohdistettaisiin yksinomaan Suomea vastaan.”

On oikein varautua erilaisiin hyökkäyksiin, mutta Ukrainan ottaminen Suomelle esimerkiksi ja varautumisen perusteeksi ikään kuin talvisodan 1939–1940 tilanteen tapaan vaikuttaa perusteettomalta, ellei Suomi omilla toimillaan provosoi hyökkäystä. Toisen maailmansodan jälkeen ei erillisen sodan alkamista ole Suomessa tarvinnut pitää todennäköisenä, eikä sellaiseen viittaavia syitä ole ollut Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän välisissä suhteissa. Olisi osoitus turvallisuuspolitiikan huonosta hoidosta, jos erityisesti Suomeen kohdistuisi Venäjän hyökkäys.

Sivulla 11 on irrallisen tuntuinen ja erikoinen väite: ”Suomessa vilkastunut turvallisuuspoliittinen keskustelu näkyy todennäköisesti Venäjän vaikuttamisyrityksinä.” Jos sillä tarkoitetaan, että Venäjä yrittää vaikuttaa suomalaisiin keskusteluihin, arvio varmaankin on oikea mutta ei välttämättä kovin merkittävä.

Sivulla 12 todetaan: ”Kiinaa ja Venäjää yhdistää tavoite Yhdysvaltojen johtoaseman heikentämisestä ja kansainvälisen järjestelmän muokkaamisesta niiden omista lähtökohdista. Venäjän toimet ovat asettaneet Kiinan vaikeaan tilanteeseen, jossa se joutuu hakemaan linjaansa myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä. Kiinan asemoituminen Venäjän aloittamaan sotaan tulee vaikuttamaan Kiinan kansainväliseen asemaan ja uhkana on jakolinjojen syventyminen entisestään. Kiina pyrkii hakemaan etenkin globaalin etelän tukea omalle linjalleen.” Noihin arvioihin voi pääosin yhtyä, mutta jakolinjojen muodostuminen kansainvälisiin suhteisiin ei ole yksin Kiinasta ja Venäjästä kiinni. Yhdysvallat EU:n tukemana on omaksunut jo pitkään kiristyneellä ja erittäin laajamittaisella pakotepolitiikallaan Kiinan ja Venäjän eristämiseen tähtäävän strategian. Siitä aiheutuu myös Suomelle suuria vaikeuksia.

Jo yhdistelmässä esillä ollut ajatus toistetaan sivulla 14: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalla sekä aktiivisella ja ennakoivalla diplomatialla vahvistetaan turvallisuutta Suomessa ja lähialueillamme niin kansallisin toimin kuin kansainvälisellä yhteistyöllä. Sodan ollessa käynnissä Ukrainassa sen kaikkia vaikutuksia on vaikea arvioida. Vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi joutuu joka tapauksessa vahvistamaan turvallisuuttaan ja puolustuskykyään sekä tiivistämään pitkäaikaista yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Turvallisuuden, suvereenin päätöksenteon, liikkumatilan ja yhteiskunnan toimintakyvyn takaaminen korostuvat. Suomi tekee ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa itsenäisesti.”

Noihin linjauksiin ei ole sinänsä huomauttamista, mutta olisi aiheellista samalla todeta, Natojäsenyyden hakeminen on selvästi toimintavapauden korostamiselle vastakkainen toimi. Sehän sitoisi Suomen turvallisuuspoliittisesti Naton päätöksiin ja komentojärjestelmään.

Sivulla 15 esitetään: ”Suomi jatkaa tukeaan Ukrainan ja Venäjän välisille neuvotteluille rauhan saavuttamiseksi. Valtiojohdon kontaktien rinnalla jatketaan vuoropuhelun edistämistä muilla tasoilla. Kansainvälinen tuki Ukrainalle vahvistaa maan neuvotteluasemaa. Ukraina on esittänyt, että turvatakuujärjestelyt olisivat osa mahdollista neuvotteluratkaisua. Kestävän rauhantilan saavuttaminen edellyttää neuvotteluratkaisua, joka on osapuolten hyväksymä.” On oikein korostaa neuvotteluratkaisuun pyrkimisen tärkeyttä.

Puolustuspoliittisesti tärkeää on todeta (s. 15): ”Suomi puolustaa aluettaan ja kansalaisiaan kaikkia yhteiskunnan voimavaroja hyödyntäen. Puolustusvoimien ensisijaisena tehtävänä on muodostaa ennaltaehkäisevä sotilaallinen pidäke ja tarvittaessa torjua maahamme kohdistuvat hyökkäykset. Alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen sekä jatkuvan valmiuden lisäksi on varauduttava Ukrainassa käynnissä olevan sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa kriisin laajuus, pitkäkestoisuus ja moniulotteisuus haastavat puolustuskyvyn aiemmin arvioitua voimakkaammin.” Todetaan siis vaatimus maanpuolustuksen kyvystä torjua voimakkaitakin hyökkäyksiä, kuten tehtiin kylmän sodan aikanakin, mutta sen jälkeen vaatimustasoa välillä kevennettiin.

Edelliseen liittyen sanotaan: ”Puolustusvoimat käynnistää lisämateriaalihankinnat välittömästi. Niillä täydennetään pitkällä aikavälillä syntyneitä vajeita ja puutteita sekä vastataan Ukrainan sodan seurauksena muuttuneisiin toimintaympäristön asettamiin vaatimuksiin. Koska kriittisen materiaalin saatavuus on poikkeusoloissa epävarmaa, kasvatetaan erityisesti ampumatarvikkeiden varastomääriä. Lisäksi kehitetään Puolustusvoimien räjähdetuotantoa.” Tuo linjaus on kannatettava, ja se esiintyi jo vuoden 2021 puolustusselonteossa.

Kysymys Natosta

Mahdollista liittymistä Natoon käsitellään selonteossa verraten pinnallisesti ottaen huomioon asian merkittävyyden. Hyvin vähäisen arvion varaan on jätetty, kuinka suuresta Suomen strategisen aseman muutoksesta on kysymys. Useat toteamukset ovat vain väitteitä ilman syvempää analyysia. Esimerkiksi sivulla 25 sanotaan: ”Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä kynnys sotilaalliseen voimankäyttöön Itämeren alueella nousisi, mikä lisäisi alueen vakautta pidemmällä tähtäimellä.”  

Kokonaan selvittämättä jää, mitä tuolla tarkoitetaan ja mihin väite perustuu. On päin vastoin odotettavissa, että Suomen Nato-jäsenyys herättäisi merkittäviä vastatoimia ja toisi tuntuvaa epävakautta Pohjoiselle Itämerelle. Myös ”hyökkäyskynnyksen” nosto on kyseenalainen väite, sillä koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ei Suomea vastaan ole kohdistunut havaittua hyökkäyksen uhkaa. Ei ole mitään päteviä syitä väittää, että Suomen jäsenyys Natossa vähentäisi hyökkäyksen uhkaa. Sen sijaan voidaan sanoa, että jäsenyys veisi Suomen herkemmin mukaan kaukaisiinkin kriiseihin.

Seuraavat väitteet tuntuvat uskottavilta mutta eivät konkretisoi, mistä on kysymys: ”Suomelle mahdollisen Nato-jäsenyyden merkittävin vaikutus olisi se, että Suomi olisi osa Naton yhteistä puolustusta ja viidennen artiklan mukaisten turvatakuiden piirissä… Vastaavasti Suomi varautuisi tukemaan muita liittolaisia mahdollisessa yhteisen puolustuksen tilanteessa…  Lisäksi Suomi osallistuisi erikseen sovittavalla tavalla Naton yhteisen puolustuksen tehtäviin rauhan aikana. Mahdollisen Nato-jäsenyyden myötä Suomen puolustus sovitettaisiin osaksi liittokunnan yhteistä puolustusta Suomen ja Naton yhdessä neuvottelemalla tavalla. Suomen strateginen sijainti huomioiden tärkein panoksemme myös Naton jäsenenä olisi kyky puolustaa omaa aluettamme.” 

Merkittävä toteamus sivulla 27 koskee lainsäädäntöä ja sopimuksia: ”Nato-jäsenyys edellyttäisi tarkempaa valtiosääntöoikeudellista tarkastelua etenkin valtion täysivaltaisuuden ja maanpuolustusvelvollisuuden näkökulmasta. Perustuslakia koskevien kysymysten lisäksi tulisi liittymistä valmisteltaessa tarkastella myös sen vaikutuksia Suomea sitoviin muihin kansainvälisiin velvoitteisiin sekä kansalliseen lainsäädäntöön. Lisäksi osana valmisteluja tulisi tarkastella eräitä muita kansainvälisiä sopimuksia, joiden sopimuspuolena uuden jäsenvaltion tulisi olla.” Olisi aiheellista viitata siihen, että muun muassa Pariisin rauhansopimuksessa on kielto osallistumisesta toista osapuolta vastaan suunnattuihin liittoihin. Venäjä pitää Natoa sellaisena.

Nato-jäsenyyden kannalta perustava kysymys on suhde Venäjään. Selonteossa todetaan: ”Suomen mahdollinen jäsenyys Natossa lisäisi liittokunnan pinta-alaa merkittävästi, kaksinkertaistaisi sen maarajan Venäjän kanssa, sekä siirtäisi liittokunnan entistä lähemmäksi Venäjän strategisesti merkittäviä alueita (Kuola, Pietari). Suomen tavoitteena olisi myös Naton jäsenenä ylläpitää toimivia suhteita Venäjään. Venäjä on ilmaissut julkisesti suhtautuvansa kielteisesti Naton laajentumiseen. Venäjä on yhtäältä todennut, että päätös Natoon liittymisestä kuuluu Suomelle ja Ruotsille sekä toisaalta, että Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon aiheuttaisi sotilaallis-poliittisia seurauksia, mikä vaatisi Venäjältä tasapainottavia toimia.” Selvittämättä jää, miksi Suomen kannattaisi ottaa noin vakavia riskejä, kun ilman niitä on tultu hyvin toimeen? 

Yleisarvio

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko keskittyy Venäjän Ukrainaa vastaan aloittaman sodan tuottamaan tilanteeseen, mutta se on ajallisesti ja alueellisesti hyvin rajoittunut näkökulma Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilannearvion tekemiseen. Jos tarkoituksena on selvittää perusteita turvallisuuspoliittisen linjan perustavalle muutokselle, siis ennen kaikkea kysymykselle Nato-jäsenyydestä, ei kiireesti ja pintapuolisesti tehty selonteko anna päätöksenteolle riittäviä perusteita. Tarvittaisiin ehdottomasti syvällisempää analyysia ja sen käsittelylle riittävästi aikaa. 

Ukrainassa käytävän sodan aiheuttamassa mieliä kiihdyttäneessä tilanteessa ei pitäisi tehdä päätöksiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjojen muuttamisesta. Esillä oleva selonteko ei anna mitään perusteita kiirehtiä uusia ratkaisuja. Siinä todetaankin, ettei ajankohtaista sodan uhkaa kohdistu Suomeen. Juuri viime vuoden lopulla päivitetyt linjaukset ovat edelleen päteviä, vaikka eri aloilla on käytännön toimintoja aiheellista tarkistaa.

Pekka VisuriValtiotieteen tohtori

Valtiotieteen tohtori

Sota vai rauha?

Palmusunnuntaina mietin, miten näin lyhyessä ajassa, vain muutamassa viikossa kokonaisten kansakuntien politiikka ja mieliala voi kääntyä sotaiseksi?
Nyt vaaditaan jo siviileille oikeutta lähteä ase kourassa taisteluun julmaa tyranniaa eli Putinin Venäjää vastaan. Voiko tämä olla tottakaan?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kansainvälisen oikeuden törkeä ja anteeksiantamaton loukkaus. Se ei ole lajissaan ensimmäinen. USA:n johdolla niitä on nähty aivan lähimenneisyydessä myös Euroopassa. Muistakaa Jugoslaviaa!
Sota on julmaa tuhoa ja joukkomittaista murhaamista modernilla teknologialla.
Sitä se on molemmin puolin. Nyt koko Eurooppa näyttäisi haluavan mieli palaen mukaan sotatantereille.

Onko täysin mahdotonta järjellä ymmärtää, että Ukrainan sodalla on vuosikausien tausta? Siihen kuuluu amerikkalaisten johdolla edennyt Venäjän eristäminen kansainvälisestä turvallisuusjärjestelmästä. Myöskään NATOn itälaajeneminen uusine ohjustukikohtineen ei ole tyhjä fraasi.
Ukraina on koko 2000 luvun tullut yhä voimakkaammin ns. punaiseksi linjaksi, jonka läntistä varustelua ja kytkemistä osaksi NATO:n kiristyvää rengasta Venäjä ei voi turvallisuutensa vuoksi hyväksyä.

Kyllä tämä on tullut vuosien mittaan ja etenkin viime syksyn aikana kaikille asianosaisille selväksi.

Venäjä on autoritaarinen, oligarkkivetoinen kapitalistinen maa. Se ei ole lajissaan läheskään ainutlaatuinen.
Mutta se on myös taloudellisesti tärkeä, maailman toiseksi suurin ydinasevaltio.
Suomen kanssa sillä on yhteistä maarajaa yli 1300 kilometriä. Saman Itämeren rantojakin jaamme.
Meille olisi elintärkeää säilyttää toimivat poliittiset yhteydet, taloudellinen yhteistyö ja kulttuuriyhteydetkin Venäjän kanssa.
Suomi on muutoin vain EU:n köyhä itäinen provinssi, pian NATOn tukikohtineen myös Venäjän ydinohjusten maali. Tätäkö haluamme?

Ukrainan sodan uhreja pitää auttaa. Rauhantahtoinen solidaarisuus on arvostettavaa ja tuettavaa toimintaa.
Mutta kiihkoisa varustelukierre ja sotaisa, tunteenomainen poliittinen retoriikka äärimmäisine Venäjän eristämistoimineen ei lopeta Ukrainan sotaa. Ei, vaikka presidentti Zelenskyi kaksinkertaistaisi ohjelma-aikansa eri valtioiden parlamenteissa.

Sotavarustelu nielee rahat ja johtaa sotaan. Rauha tulee vain neuvotellen. Myös kompromisseja tarvitaan.
Venäjän ulkopuolelta esitettävät vaatimukset Putinin syrjäyttämisestä ovat turhaa provosointia ja vain lisäävät hänen kannatustaan.

Minkäänlaiset pakotteet eivät Venäjää kaada. Ne kaatavat meidän taloutemme järkyttävästi kohoavine hintoineen.
Venäjän vastaisiin pakotteisiin ei osallistu suurin osa maailman väestöstä.

Sotaisa kiihko vie meitä lähemmäksi ydinsotaa. Nyt olisi kylmän harkinnan viimeinen hetki.
Siinä on minun sanani palmusunnuntaiksi.

Sirkku Salmi Sammatissa

Miinan mökki on Elias Lönnrotin veljen tyttären taannoinen asunto kauniissa Sammatissa.
Lönnrotin syntymäkoti vain kivenheiton päässä. Lahnajärvelle on 10 minuutin ajomatka.

Kulttuurimatkan kohde Suomessa parhaimillaan. Suosittelen ankarasti!

Jälkikirjoitus. Näyttely pidettiin ja sai pientä julkisuuttakin. Järjestäjien puolesta kiitos kävijöille!

Hyvää juhannusta!

Kiitos lukijoilleni epäsäännöllisesti aikaan saamieni juttujen seuraamisesta! Aiheita olisi, mutta työstähän se kirjoittaminen käy vallankin pahasti eläköityneelle.

Kaksi isoa teemaa askarruttaa edelleen siinä määrin, että jonkinlaista artikkelin tynkää uskallan lupailla:

Missä EU elvytyksineen, siinä koko joukko asioita pohdittavaksi. Eikä ole koronakaan vain korona.

Koronan avulla tai sen vuoksi valtio on rynninyt yhteiskuntien tahtipuikkoihin sellaisella voimalla, ettei vastaavaa ole taidettu kokea sitten toisen maailmansodan.

Katsotaan, sanoi lääkäri kauan ennen, kuin jostain sotesta oli edes kuultu puhuttavankaan.

BioNTech ja Siemens yhteistyöhön

Tuoreen uutisen mukaan saksalainen rokotekehittäjä BioNTech ja Siemens ovat tehneet maailmanlaajuisen yhteistyösopimuksen rokotteen valmistusprosessin kaikinpuolisesta kehittämisestä.
Tavoitteena on aluksi saada ”omiin käsiin” puolet rokotetuotannosta. BioNTechin Comirnaty-rokote tunnetaan parhaiten lääkejätti Pfizerin nimestä. Se johtuu siitä, että yritysten kesken on voimassa yhteistyösopimus, jossa Pfizer on tuottanut pääosan BioNTechin rokotteesta tehtaillaan Belgian Puursissa.

BioNTechin tieteellis-teknologista kehitystyötä Siemensin kanssa on jo testattu yhtiön Saksan tehtaalla Marburgissa.
Rokotteen valmistus teollisesti ei ole ihan yksinkertaista. Työvaiheita tuotannossa on noin 50 000, joten Siemensin monialaosaamisen valjastaminen yhteistyöhön on kauaskantoinen ratkaisu.

BioNTechin suurimmat osakkeenomistajat ovat rokotteen kehittäjäpariskuntaa vuosia rahoittaneet saksalaiset monimiljardöörikaksoset. Heidän osuutensa jää hieman alle 50 prosentin. Yhdessä yhtiön perustajapariskunnan kanssa heillä on ehdoton osake-enemmistö BioNTechissa.

BioNTechin perustajien ja rokotteen kehittäjien nimet jäävät yleensä manitsematta, ehkä niiden tietynlaisen ”vaikeuden” vuoksi.
He ovat Ugur Sahin ja hänen puolisonsa Özlem Türeci, saksanturkkilaisia syöpätutkijoita molemmat.

Välipuhe maskeista

Eri puolilla palloamme puhe maskeista on saanut viime viikkoina aivan uuden ulottuvuuden.

Ammattihenkilön ompelema suojain. Mies on muun touhun sivutuote.

Nyt, toisin kuin keväällä, maskeille on tullut koronainfluenssan hoidossa keskeinen merkitys. Nyt väitellään maskit kasvoilla imperatiiveista: suositus, vakava suositus vaiko peräti käyttöpakko tietyissä tilanteissa.

Mikä on muuttunut? Se, että syysflunssakausi ja sen mukana koronalla nimetty on alkanut. Panikoituminen käynnistyi ymmärrettävästi talouselämän piirissä. Toimintojen alasajoa ei haluta, eikä sitä pieni ja keskisuuri yritys kestäisikään. Konkurssiaalto seuraa koronaa, vaikkakin viiveellä.

Ratkaisu on maski. Kun panet suojaimen kasvoillesi, voi muita varotoimia käyttää luovasti soveltaen, kotiin päin.

Kaikki me tiedämme, että kotikutoisten maskien suojausominaisuudet ovat hyvin rajalliset. Ja että kotoisen maskin huoltotoimet eli pesu ja silitysrautakäsittely jäävät toisinaan tekemättä.

Tärkeintä onkin esiintyä julkisuudessa maski, ja mahdollisimman muodikas sellainen, kasvoilla. Näin talous pelastuu.

Joitakin kiinnostava kysymys kuuluu: montako potilasta olisi nyt hoidossa syysflunssan vuoksi ilman koronaleimaa? Ja moniko hengitystietulehduksien vuoksi sairaalahoidossa olisi kamppailuunsa menehtynyt?

Nimimerkki ”Ihmelääkettä elämään odottava

Kadonneen vastustuskyvyn metsästys

Vain muutama päivä sitten Saksan tv:n ykksöskanava ARD julkaisi uutisen tutkimuksesta, joka kyseenalaistaa suoraan maan hallituksen koronatoimet. https://deutsche-wirtschafts-nachrichten.de/506787/Explosive-ARD-Sendung-Keine-UEbersterblichkeit-durch-Corona

Uutisen ytimenä oli useamman alan tutkijan ja käytännön virologin vahvistama tieto, jonka mukaan suurina tartuntalukuina ja sairastilastojen ykkösenä puoli vuotta keikkunut koronan aiheuttama Covid-19 -influenssa ei ollut aiheuttanut lainkaan muutoksia maan kuolleisuuteen.

Jättimäisten resurssien käyttö sairaanhoitosijojen ja varusteiden lisäämiseen sekä kilpajuoksu rokotteen kehittämisestä olisi siis käytännössä ollut tarpeetonta. Tehostetun hoidon tarve ei ollut kasvanut, vaikka koronainfluenssa riehui paitsi väestön keskuudessa, myös hallituksen päätöksissä ja lopulta myös EU:n korkeimmissa päätöksentekoelimissä.

Komissio käynnisti voimalla liikkeelle unionin periaatteet rikkovan tukiohjelman ja uutta rahaa pantiin liikkeelle ennen näkemättömät määrät.

Suomen THL:n tuore raportti kertoo lukijalle juuri saman viestin, kuin Saksan ykkös-tv ARD saksalaisille. Huolimatta hurjista tartuntaluvuista ei koronan merkeissä tapahtunut sairastelu lisännyt kuolleisuutta ja isolla rahalla käyntiin polkaistu tehohoitokapasiteetti jäi enimmäkseen käyttämättä. Onneksi, pitäisi kai sanoa. Mutta rahaa palaa turhaan, ellei strategiaa korjata. https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/ajankohtaista/ajankohtaista-koronaviruksesta-covid-19/tilannekatsaus-koronaviruksesta

Mutta käynnissä on edelleen laajeneva testausohjelma ja koronarokotteen ympärillä käydään kymmenien miljardien kilpajuoksua kautta maailman – pääosin veronmaksajien varoilla. Koronaprojektien johdosta valtiot ovat valtavasti velkaantuneet ja talouselämä erilaisten pakkotoimien vuoksi lamassa ja työttömyys rajahtämässä käsiin. Turhaanko, herää kysymys?

Elokuun alussa Saksassa julkaistiin uusi tutkimus, joka liittyi koronaviruksen immuniteettin. Tübingenin yliopiston turkimuksen mukaan uutena markkinoitu Sars-Cov-2 eli tämä meidän koronamme kuului paljonkin tutkittuun koronaheimoon. Sen edeltäjät olivat tulleet tutuiksi monien aikaisempien talvikauden influenssojen yhteydessä. Niitä torjumaan oli kehitetty rutiininomaisesti rokotteita, joiden katsottin auttavan etenkin vanhojen ja sairaiden ihmisten pärjäämistä flunssan kanssa.

Tübingenin tutkimuksen raflaavin tieto liityy ”uutta” virusta vastaan ottavan väestön immuniteettiin. Monin tavoin varmistettu Tübingenin tulos kuului, että lähinnä kausi-influenssojen johdosta väestölle oli kehittynyt 81-prosenttinen immuniteetti uudeksi luonnehdittua koronaa vastaan.

https://www.researchsquare.com/article/rs-35331/latest

Tübingeniläisten tutkimus saa tutkimuksellista tukea myös täältä: https://www.nature.com/articles/s41577-020-0389-z

Tutkimuksessa selvisi, että kyse oli solujen oman puolustusmekanismin toiminnasta, eikä elimistöön tulleista tai esimerkiksi rokotteina annetuista vasta-aineista.

Suomessakin voimallisesti etsittyjen vasta-aineiden suhteen todetaan ykskantaan, että vasta-aineista on hyötyä, mutta ne eivät säily. Sen sijaan elimistön T-lymfosyyttisolujen omat immuunitoiminnot säilyvät ja aktivoituvat välittömästi virushyökkäyksen kohdatessaan.

Hyökkäyksen kohteen yleiskunnosta riippuu pitkälle se, miten hyvin viruksesta selvitään, vai selvitäänkö lainkaan. Kun esimerkiksi syysflunssien yhteydessä liikkeellä on lukuisasti eri viruskantoja, rokotteiden antama suoja on osin onnen kauppaa. Suurelle osalle väestöstä rokotteista ei ole haittaa ja seniorit voivat saada rokotteista lisävoimia omien solujensa tueksi

Aiheesta enemmän https://www.meinbezirk.at/niederoesterreich/c-lokales/deutsche-studie-findet-bei-81-prozent-immunitaet-gegen-sars-cov-2-durch-andere-coronaviren_a4172766

Etäänlaisena kuriositeettina msinittakoon, että kohulääkäriksi luonnehdittu Antti Heikkilä on sitkeästi pitänyt aihetta yllä ja joutunut häirikkönä viranomaisten silmätikuksi. Saksassa ja Itävallassa tehtyjen tutkimusten perusteella Heikkilä on kuitenkin immuunivasteesta puhuessaan ollut pääpiirteissään oikeassa.

Nyt kun koronatartuntojen määrä – luonnollisista syistä – syksyn mittaan lisääntyy, hallituksen ja lääkintöviranomaisten olisi syytä ilman erityistä meteliä tarkistaa toimintastrategiansa ja varojen käytön painopisteet uudelleen. Hybridistrategia on juuttunut umpikujaan. Sitä ei naamioilla pelasteta.

Kts. myös https://karvola.wordpress.com/2020/10/08/korona-etenee-jyrmyin-askelin/

P.S. Saksalainen huippujuristi Reiner Füllmich kansainvälisine kolleegoineen on käynnistämässä oikeusprosessin maansa nimekkäintä virologia, Christian Drostenia ja asianomaisia, koronaan liittyvistä sulku- ja rajoitustoimista vastuussa olevia poliitikkoja vastaan. Füllmich ja hänen mukanaan suuri joukko nimekkäitä tutkijoita katsovat, että epidemian julistaminen ja siihen liittyneet toimet on tehty tieteellisesti kestämättömin perustein ja sekä taloudelle, että yksityisille henkilöille on aiheutettu merkittäviä, osittain korvaamattomia vahinkoja. Asiaa aiotaan ajaa sekä saksalaisessa että ulkomaisissa oikeusistuimissa.

Korona etenee jyrmyin askelin

Aloitetaan virallisesti eli Suomen tilanne 8.10.2020 THL:n mukaan:

  • Ilmoitettuja tapauksia yhteensä: 11 345 (+ 296*)
  • Testattuja näytteitä yhteensä: yli 1 122 200 (+ 10 500*)
  • Tautiin liittyviä kuolemia on raportoitu 346 (+ 0**)
  • Sairaalahoidossa olevien määrä Suomessa on 31 (+ 3**)
  • Tehohoidossa olevien määrä Suomessa on 5 (- 3**)
    ** Tiedot on päivitetty keskiviikkona 7.10. Luvut kuvaavat muutosta verrattuna maanantain 5.10. tilanteeseen.
  • Suomen väestöön (5 543 233) suhteutettuna tapausmäärien kokonaisilmaantuvuus on 205 tapausta 100 000 asukasta kohden.
  • Tuoreimman neljäntoista päivän seurantajakson aikana (22.9.–5.10.) todettiin 1 892 uutta tautitapausta. Uusien tapausten ilmaantuvuus väestöön suhteutettuna oli 34,1 tapausta 100 000 asukasta kohden.

Sairaaloissa on siis uusia potilaita kolme ja kuolleita ei ole lainkaan. Teholta on päässyt pois 3 potilasta, uusia ei ole.

Epidemia näyttää nyt kuitenkin leviävän ja todettujen tartuntojen määrä tuplaantuvan parin viikon jaksoissa niin kauan, kuin sopivia viruksen vastaanottajia ilmaantuu viruksen kantajien tuntumaan.

Tämä tarkoittaa, että eletään syysflunssan näköisessä tilanteessa. Sillä erotuksella, että keskeisessä roolissa on nyt ennestäänkin tuttuun korona-heimoon kuuluvan SARS-CoV-2 -viruksen äkäinen, globaalisti levinnyt versio ja sen aiheuttama oireyhtymä Covid-19.

Bakteerien ja virusten sukupuussa CoV-2 sijoittuu oppikirjan (Salkinoja-Salonen 2002) kaaviossa näin:

Ei siis ihan uutta auringon alla. Nyt käynnissä oleva hallituksen ja viranomaisten megalomaaninen kampanjointi herättääkin esim. hongkongilaisen sekä sika-ja lintuinfluenssat muistavassa kriittisessä sielussa koko joukon kysymyksiä.

Hybridistrategia

Epidemian keväisten alkuviikkojen jälkeen maan hallitus rutisti ilmoille pitkällisen harkinnan jälkeen torjuntastrategian nimen. Hybridi tarkoittaa joukkoa valittuja toimenpiteitä. Avainrooli on testauksilla. Niiden lukumäärä on nostettu alkuviikkojen muutamasta tuhannesta nykyiseen reiluun 10 000:en vuorokaudessa kapasiteetin ollessa lähteestä riippuen jossain 15000-20000 välillä. Testaukset ovat laajentuneet avainryhmistä oireilijoihin ja nyt syksymmällä testejä ja varsinkin tuloksia on jo jonotettu. ”Testaa-eristä-hoida-jäljitä lähde” kuuluu ”virallisen” strategian proseduuri kiteytettynä.

Yksi testi maksaa noin 200 euroa. Hinta sisältää näytteen oton ja analyysin. Näin ollen puuhaan palaa päivittäin noin 2,5 miljoonaa euroa. Arvattavasti koko jäljitysjärjestelmän kustannukset liikkuvat samassa hintaluokassa.

Strategiassa on suuria heikkouksia. Ne näkyvät selvimmin nyt, kun oireilevien tai tartunnan saaneiden määrä on noussut. Viruksen kantajien jäljittäminen on tuoreen uutisen mukaan osoittautunut mahdottomaksi.

Mutta testaukseen sisältyy toinenkin, viruksen elämänkaareen liittyvä ongelma, jota kaavio alla havainnollistaa.

Kun henkilö saa tartunnan, hänelle tehty testi ei ilmaise tartuntaa kahden ensimmäisen vuorokauden aikana. Viruspopulaatio on liian pieni. Vasta 2-5 vuorokauden kuluttua testi osoittaa virustartunnan ja oireilukin alkaa. Henkilö saattaa siis onnellisen tietämättömänä liehua ympäriinsä tartuntaa levittäen. Paljon on puhuttu myös itse testaustilanteeseen liittyvistä epävarmuustekijöistä.

Yleisesti voi väittää, että valittu strategia on väärä. Varojen käyttöä ajatellen avainryhmien säännöllinen testaaminen pitäisi olla pakollista. Meille muille riittäisi oireenmukainen ja ripeä hoito testauksineen – tarpeen vaatiessa.

Immuniteetti ja rokotukset

Kun pohtii aivan viime päivien kuumeista vslmistautumista ja katastrofia muistuttavia raportteja, saattavat seuraavat tiedot kuulostaa omituisilta, jopa sopimattomilta:

1.Koronaepidemia ei ole lisännyt kokonaisuuskuolleisuutta Suomessa.
2. Lapsia ja nuoria ei ole kuollut yhtään.
3. Työikäisten kuolleisuus erittäin harvinaista.
4. 99% kuolleista on ollut hoidossa erikoissairaanhoidon yksikössä, sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa yksikössä.
5. 1% on kuollut kotonaan tai muualla.
6. Suomalaisia on n. 5 500000.
Kuolleita 346.

Näistä toteamuksista syntyy väistämättä epäily, että jättimäinen toimintojen alas ajo ja erilaiset eristystoimet eivät välttämättä olisi olleet tarpeen.

Yhä edelleen joutuu kysymään, kun tartunta- ja altistumislukuja luetellaan ajantasaisesti lähes joka kanavalla:

Mikä on sairastuneiden lukumäärä? Aikaisemman tarkistuksen perusteella tiedän, että positiivisen testituloksen saaneista noin 50 prosenttia HUSin alueella on saanut jonkinasteisen Covid-19 -oireyhtymän. Vakavampia oireita saaneita tästä joukosta arvioitiin olevan alle 5 prosenttia.

Ja mikä selittää sen, että esim. Helsingin ja Uudenmaan suurilta vaikuttaneet keväiset tartuntaluvut eivät hetkauttaneet lainkaan Suomen pidemmän ajan kokonaiskuolleisuutta? Siitähän loppujen lopuksi on kysymys.

Näyttää siltä, että rokotteen ja relevantin lääkityksen sijasta viruksen tuhotyötä on rajoittanut ja estänyt ihmisten oma immuniteetti. Se ei synny tyhjästä, vaan sen juuria pitää etsiä yksilökohtaisesta vastustuskyvystä ja siihen liittyvistä, vuodesta toiseen esiintyvistä milloin vaikeammista, milloin heikommista kausi-influenssoista.

Niillä on yhteinen virustausta, taudit ovat nimittäin sukua toisilleen.