by

Merkelin takinkäännös

Keskustelussa entisen liittokansleri Angela Merkelin roolista Ukrainan Minsk-sopimuksista unohtuu herkästi, että hänen ensimmäisen hallituksensa ulkoministeri oli Hans-Walter Steinmeier, Liittotasavallan nykyinen presidentti.

Hänellä oli vaikeuksia saada kutsu Kiovaan presidenttinä juuri sen vuoksi, että hän Saksan varakanslerina ja Merkelin tukijana oli aktiivisesti osallistunut Minsk-prosessiin – jota siis Kiovan hallitus aktiivisesti vastusti.

is.gd/heuHmw

Samoin Merkelin sisäpiiriin kuului Luftwaffen kenraali Harald Kujat. Hänet on nyttemmin leimattu venäjämieliseksi, lähinnä ehkä siksi, että hän on erittäin ansioitunut myös NATO:n johtotehtävissä, MUTTA ei kuulu Ukrainan sodan aktiivisiin tukijoihin. Hänen Venäjän tutemuksensa on suuri.

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Harald_Kujat

Näyttää siltä, että Angela Merkel valtaisan ja sotaisan julkisuuden paineessa kieltää aikaisemmat pyrkimyksenä rauhaan Ukrainassa.

Samalla hän heittää varjon läheisten tukijoittensa ja silloisten toimijoitten päälle. Politiikka on todella aivan oma maailmansa.

by

Kun väärä oikaistaan

MAUNO SAARI

Helsingin Sanomien itsenäisyyspäivän pääkirjoitus nosti mieleeni nobelisti Samuel Agnonin teoksen ”Kun väärä oikaistaan”. Vähän irralisena itse asiasta, vain kirjan nimen vuoksi. Tietyin väliajoin historiaa kirjoitetaan uudestaan. Rosot silitetään, mutkia oikaistaan, unohdetaan tarkoitushakuisesti kiusallisia asioita, väärä oikaistaan kulloisenkin vallanpitäjän mielen mukaisesti.

Pääkirjoituksen mukaan Suomen Venäjä-suhteelta ”putosi pohja” 24. helmikuuta 2022. ”Se on synnyttänyt keskustelua siitä, oliko koko Venäjä-politiikka perustunut valheelle”, lehti kirjoittaa. Tekstin kokonaisuuden perusteella HS on tätä mieltä. Siis että koko Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittinen linja oli valhe.

Pian pohjan putoamisen jälkeen Suomi pääsi siihen leiriin ”jonne se olisi kuulunut jo aiemmin”, HS toteaa ja kertoo, että Venäjän silmissä Suomesta tuli epäystävällinen maa. ”Ja Suomi on tässä ihan oikeassa joukossa. Suomen valinta se ei kuitenkaan ollut.”

Kuka pudotti pohjan, kuka valitsi? Lehden – ja Sauli Niinistön – mielestä valinnan teki Venäjä.

Jos liki 80 vuoden rauhan ja hyvinvoinnin aika oli valhe, kuka valehteli? Sitä HS ei kerro, mutta tarkoittaa tietysti Paasikiven ja Kekkosen lisäksi suurta joukkoa sotien jälkeisiä poliitikkoja, yritysten johtajia ja idänsuhteita rakentaneita ihmisiä.

Lehtitalolla on ollut omanlainen suhde historiaan aikaisemminkin. Kuten tunnettua ulkoministeri Eljas Erkko lähetti vuonna 1939 Moskovaan sähkeen: ”Tiedätte myönnytyksissä menty niin pitkälle kuin turvallisuutemme, itsenäisyytemme sallivat. Jollei sopimusta ehdotetulla pohjalla, keskeyttänette neuvottelut. Erkko.”

Väinö Tannerin mukaan ulkoministeri yritti myöhemmin siivota jälkiään, eli kirjoittaa historiaa mieleisekseen. Hän oli sanonut kokouksessa, että myönnytyksiin oli annettu mahdollisuus. Lausuma tuli merkityksi eduskunnan pöytäkirjaan: ”…Suomen valtuutetuilla oli tässä suhteessa oikeus mennä vieläkin pitemmälle, kuin mitä aikaisemmin on mainittu…”

Väinö Tanner oli tuoreeltaan huomauttanut Erkolle, ettei tämä puhunut totta, ja Erkko (Tannerin mukaan) oli luvannut korjata asian eduskunnan pöytäkirjaan, jonka jälkikäteinen muuttaminen olisi ollut rikos. Tanner tarkisti ja huomasi, ettei rikosta ollut tapahtunut. Pöytäkirjassa luki ja lukee edelleen: ”…Ja olisi Suomi voinut ajatella mahdollisesti hiukan pitemmällekin menevää ratkaisua, jos Neuvostoliitto omasta puolestaan olisi katsonut voivansa suostua luopumaan Hangon tukikohdasta ja Saarenpäästä…”

Moskovaan lähetetty sähke ja Erkon rivit eduskunnan pöytäkirjassa ovat ristiriidassa keskenään. Sähke oli totta, Erkon väite ei. Neuvottelijat palasivat Helsinkiin ja sota alkoi.

Sanna Marinin kuuluisan lausuman mukaan Suomi on voittanut sodassa (Neuvostoliiton). Nyt HS antaa pääministerille hieman tukea kirjoittamalla, että Suomen ”onnistunut taistelu” rohkaisee ukrainalaisia.

Nyt Suomi lehden mukaan ”varautuu Venäjältä tulevaan painostukseen ja sotilaalliseen uhkailuun”. Tässä uuden ulkopolitiikan tuomassa tilanteessa, joka kuulemma ei ole meidän oma valintamme, pääkirjoituksen loppu viitoittaa kansakunnan tietä kohti tulevaisuutta: ”Ukrainalaisten taistelu muistuttaa suomalaisia siitä, minkä puolesta me kerran taistelimme ja olemme valmiita aina taistelemaan.”

Julkaistut jutut päätyvät arkistoon. Siellä ne kypsyvät totuudeksi. Kun itse mistään tietämätön toimittaja joskus myöhemmin saa pöydälleen HS:n pääkirjoituksen 6.12.2022, hän lukee ja ymmärtää, miten rauhantahtoinen lehti on ollut: ”Suomi osaa rakentaa aitoja, mutta mieluummin me niitä purkaisimme.”

by

Minne tuuli kuljettaa

Mauno Saari

Alkuvuonna 2022 tapahtui ihme. Suomen kansan enemmistö, joka oli kauan vastustanut Naton jäsenyyttä, käänsi äkkiä sarkatakkinsa. Mielipidekyselyt olivat hataria ja ehkä manipuloituja, mutta uskon silti, että nutun kääntö tapahtui. Syy on yksinkertainen. Suomen ”kansa”, väestön suuri hiljainen enemmistö on aina ollut vietävissä, ja nyt sitä veivät Niinistö ja media.

Karismaattiset hahmot ovat vetäneet puoleensa. Mannerheim pystyi yhdistämään kansan. Se on hämmästyttävää, koska takana oli kansan kahtia halkaissut raaka sisällissota, jonka voittajien johtaja oli sitä paitsi huonosti suomea puhuva venäläinen sotilas. Sodat hävittiin, mutta Suomi säilyi itsenäisenä ja Marskista tuli pitkäksi aikaa suosituin suomalainen.

Paasikivi manasi suomalaisten ulkopoliittista tyhmyyttä. Hän ei tarkoittanut eliittiä vaan ”kansaa”, jossa venäjävihaa ja epäluuloa oli paljon. Hän ja Kekkonen onnistuivat ankaralla työllä hinaamaan ajattelua ja tunteita uuteen suuntaan. Paasikiven urakkaa helpotti ulkoinen uhka ja pakko, äsken käyty sota.

Kekkosen etuna oli sähköistävä karismaattisuus. ”Vaikka seisoin selkä oveen päin, tiesin että hän tuli huoneeseen”, kuvattiin Kekkosen auraa. Hän oli Suomen vihatuin mies, mutta vihaajat kuuluivat eliittiin. Kansa uskoi Kekkosta, josta tuli UKK ja Urkki, koska hän oli aito sekä ylimyksenä että kansanmiehenä.

Urho Kekkosta on viime vuosina haukuttu, koska hänen kuolemansa jälkeen siihen on ollut rohkeutta. Haukkujatkin myöntävät silti, että Kekkosen urakka oli valtava, kun hän kiskoi koko epäluuloisen kansan – eliittiä lukuun ottamatta – uskomaan, että puolueeton Suomi voi elää hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa.

Kekkosen loppuvuosiin asti elettiin ilman, että medialla oli olennainen vaikutus poliitikkojen nousuun. Sitten tuli Mauno Koivisto. Juuri kukaan ei taida muistaa hänen poliittisia puheitaan muusta kuin että ne olivat usein kryptisiä arvoituksia. Mutta hiuskiehkuran muistavat kaikki. Koivisto oli vakavamielinen ja uskottava hurmuri, ja niin hänestä tuli koko kansan Manu.

Suurten presidenttien (joihin minun listallani kuuluu tässä mainittujen lisäksi K.J. Ståhlberg) jälkeen alkoi toisenlaisten persoonien ja median kasvaneen vallan aika. Martti Ahtisaaren presidenttiys jäi yhteen kauteen, jonka aikana ulkoista ja sisäistä vetovoimaa ei suuresti tarvittu, onneksi. Tarja Halonen nousi presidentiksi, koska aika oli siihen kypsä. Hän suoriutui hyvin siksikin, että Muumimamma sai purjehtia melko tyvenessä kelissä.

Sauli Niinistö on Suomen ensimmäinen mediapresidentti. Hänen ja median yhteensopivuus on ollut saumatonta ja miehen brändi vahva. Se on luotu amerikkalaiseen malliin komealla ulkonäöllä, rullaluistelulla, puolivallattomilla naisjutuilla, perhetarinoilla koirasta, vaimosta ja lapsesta ja uudenlaisella mainonnalla. ”Työväen presidentti” ja ”Vastakkainasettelun aika on ohi” olivat kampanjoita, jotka ovat kääntyneet ironiaksi, mutta ne toimivat aikanansa.

Vähättelemättä Niinistön poliittisia saavutuksia tosiasia on, että hänen ylimaallinen suosionsa ei perustu niihin vaan näihin politiikan ulkopuolisiin seikkoihin. Poliittisia suorituksia ei pidäkään vähätellä. Jos Niinistö onnistuu viemään Suomen Natoon, hän on tehnyt historiaa, murskannut Kekkosen elämäntyön. Mutta jos Nato-hanke ajautuu kiville, Niinistön kansansuosio menee hukkaan. Se katoaa kuin tuhka tuuleen. Molemmissa tapauksissa Suomen asema ja sen turvallisuus on saatettu vakavan uhan alle.

Kansa on seurannut karismaa ja sitten uskonut mediaa. Sitä on viety suuntaan ja toiseen. Sen mieli on ollut häilyväinen, epävarma ja auktoriteettiuskoinen. Suomalaisilla ei kansana ole koskaan ollut vankkaa tahtoa, itsetietoisuutta ja selvää omakuvaa. Äkkikäännös Nato-uskoon on todiste siitä, että kansa on pehmeää, kuin taikinaa, jota eliitti ja sen media helposti muokkaavat.

by

Visuri Suomen turvallisuudesta

Helsinki 5.5.2022

Pekka Visuri                                       Lausunto puolustusvaliokunnalle

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18 (13.4.2022)

Esitän Eduskunnan puolustusvaliokunnalle lausuntona valtioneuvoston selonteosta seuraavaa:

Tiivistelmä, johdanto ja yleishavaintoja

Heti alkuun selonteossa todetaan: ”Suomen ja Euroopan turvallisuus- ja toimintaympäristössä on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Selonteossa arvioidaan Venäjän hyökkäyksen aiheuttaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutosta ja sen vaikutuksia Suomelle.”

Keskityn lausunnossani erityisesti tilannearvioihin ja yleisiin johtopäätöksiin.

Selonteossa mainitaan, että se täydentää valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa ja puolustusselontekoa, mutta niiden pääkohtia ja toteutusta ei lähemmin selvitetä. Pidän tätä merkittävänä puutteena, sillä olisi tarpeen tietää, mihin asiakirjoihin selonteossa nojataan ja miten arviot poikkeavat aikaisemmista. 

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan selonteko 2020 tuli eduskunnassa hyväksytyksi 4.6.2021, ja puolustuselonteko 7.12.2021, joten kyseessä ovat hyvin tuoreet linjapäätökset. Selontekoja valmisteltiin huolellisesti parin vuoden aikana, ja käsiteltiin eduskunnassa perusteellisesti ennen hyväksymistä. Pitäisi olla hyvät perustelut sille, että ajankohtaisselonteossa ei juuri lainkaan viitata noihin perustaviin asiakirjoihin, jotka sisältävät voimassa olevat turvallisuuspoliittiset linjaukset.

Toimintalinjan perustaksi nyt määritetään: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustana pysyy kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Suomi säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi jatkaa johdonmukaisesti ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja korostaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän tärkeyttä ja kansainvälisen oikeuden noudattamista.” 

Korostetaan siis kansallisen toimintavapauden säilyttämistä ja ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Ajankohtaisen tilanteen vuoksi olisi kuitenkin ollut hyvä kerrata ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset tuoreista selonteoista, sillä ne on tarkoitettu kestämään myös kriisitilanteet. 

Eduskunnan viimeksi joulukuussa 2021 hyväksymässä määrityksessä (Ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta) todetaan, että ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja on vakaa ja ennustettava. Se perustuu hyviin kahdenvälisiin suhteisiin, yhteistoimintaan ja vaikuttamiseen Euroopan unionissa sekä sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmään ja kansainväliseen oikeuteen nojaavaan monenkeskiseen yhteistyöhön. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämääränä on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata valtion itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, vahvistaa Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ylläpitää yhteiskunnan toimivuutta…  Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeä tavoite on, että kansallisin toimin ja kansainvälisellä yhteistyöllä estetään aseellisten konfliktien ja Suomen turvallisuutta ja yhteiskunnan toimintakykyä vaarantavien tilanteiden syntyminen sekä Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin. Jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna, ei Suomi EU:n jäsenenä voisi olla ulkopuolinen… Suomi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa sotilaallisten uhkien ennalta ehkäisemiseksi eikä salli alueensa käyttöä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.” 

Ajankohtaisselonteosta saa käsityksen, että noita linjauksia ei enää pidetä tärkeinä eikä niitä ole haluttu ottaa esille tilannearvion johtopäätösten teossa, vaikka niillä juuri ajankohtaisessa tilanteessa olisi suurta merkitystä. Onkin pakko kysyä, miksi aivan äskettäin eduskunnan tekemät peruslinjaukset halutaan nyt unohtaa? Ukrainan sota on luonnollisesti dramaattinen tapahtuma ja vaikuttaa tilannearvioihin monin tavoin, mutta Eduskunnan hyväksymät turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset oli tarkoitettu kestämään myös kriisiaikojen paineet. 

Ajankohtaisselonteossa todetaan kuitenkin, että ”vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi jatkaa aktiivista ja ennakoivaa diplomatiaa, vahvistaa puolustuskykyään sekä tiivistää yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Yhteiskunnan kriisinsietokyvyn, kansallisen puolustuskyvyn ja sisäisen turvallisuuden ylläpitämisen merkitys Suomen turvallisuudelle korostuu.” Pidän noita periaatteita tarkoituksenmukaisina vallitsevassa tilanteessa, mutta olennaista on saada tietää, miten konkreettisesti toimitaan.

Muuttunut toimintaympäristö selonteon kuvauksissa

Selonteossa todetaan: ”Venäjän käynnistämä sota vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden ja vakauden. Venäjän julkilausuttuna tavoitteena on muuttaa Euroopan turvallisuusjärjestystä.

Venäjän joulukuussa 2021 esittämät vaatimukset olivat samankaltaisia kuin sen aiemmat esitykset. Venäjä vaatii Natoa ja Yhdysvaltoja pidättäytymään Naton laajentumisesta, sotilastukikohtien perustamisesta entisen Neuvostoliiton alueelle ja asejärjestelmien sijoittamisesta vuoden 1997 jälkeen Natoon liittyneisiin jäsenmaihin. Venäjän vaatimukset itsenäisten valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen valinnanvapauden kaventamisesta eivät ole hyväksyttävissä.”

Nuo havainnot ja johtopäätökset ovat oikeansuuntaisia, mutta aivan liian pintapuolisia pätevän tilannearvion pohjaksi. Huomiota herättää, ettei Euroopassa ja maailmassa meneillään olevan laajan konfliktin kehitysvaiheita ja tärkeimpiä tapahtumia selosteta juuri lainkaan. Historian aloittaminen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022 antaa hyvin typistetyn ja vinoutuneen kuvan tapahtumien kulusta.

Nykyisen toimintaympäristön muutoksen tarkastelu pitäisi vähintään ulottaa Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Silloin syntyi asetelma, joka on myös Ukrainan kriisin ja sodan taustalla. Neuvostoliiton hajotessa ja entisten neuvostotasavaltojen itsenäistyessä laajalle Neuvostoliiton alueelle syntyi lukuisia alueellisia ja paikallisia konflikteja, joista tärkeimmät koskivat yhteisen omaisuuden jakamista, kansallisuusongelmia ja uusien valtioiden rajojen vetoa. 

Keskitetysti ohjatun talousjärjestelmän purku ja uudelleenorganisointi oli erittäin vaikeaa. Se johti vuosien ja jopa vuosikymmenten sekasortoon, jolloin myös ihmisten elintaso suoranaisesti romahti ja osaltaan aiheutti poliittista epävakautta. Pahimmiksi alueiksi tässä suhteessa koettiin Ukraina ja Kaukasia.

Kansallisuuskysymyksen vakavuutta kuvaa tieto, että Neuvostoliiton hajotessa Venäjän federaation rajojen ulkopuolelle jäi noin 25 miljoonaa venäläistä, joista 12 miljoonaa asui Ukrainan alueella. Samantapainen tilanne oli myös Baltian maissa ja Keski-Aasian tasavalloissa. Tuolloin, 30 vuotta sitten, koettiin jo kriittisiä tilanteita erityisesti Ukrainan eteläisillä ja itäisillä alueilla, eikä ongelmille helposti saatu kestäviä ratkaisuja. Yksi tärkeimpiä sopimuksia oli Krimin aseman määrittely vuonna 2010 siten, että Venäjälle annettiin korvausta vastaan oikeus pitää siellä muun muassa Sevastopolin laivastotukikohta, kaksi lentokenttää ja 25 000 sotilasta. Toisaalta taloudellinen toiminta jatkui Ukrainan ja Venäjän välillä verraten hyvässä sovussa, eikä maiden välisen rajan ylittäminen tuottanut ongelmia.

Viime kuukausina sodaksi kärjistyneen Ukrainan tilannekehityksen merkittävänä käänteenä oli kysymys talousyhteistyön vaihtoehdoista syksyllä 2013. Silloin Ukrainan hallitus viime hetkellä perui EU:n kanssa valmistellun sopimuksen ja valitsi kumppaniksi Venäjän, joka tarjosi edullisempia ehtoja. Sitä vastaan protestiksi alkaneet mielenosoitukset Kiovassa johtivat helmikuussa 2014 väkivaltaiseen vallanvaihtoon ja presidentti Janukovitshin pakoon. Krimillä ja Donbasin alueilla alkoi kapinointi, jota Venäjä tuki. Länsimaat olivat puolestaan asettuneet tukemaan Kiovassa valtaan noussutta, lähinnä läntiseen Ukrainaan tukeutunutta hallitusta. Venäjä liitti Krimin federaationsa osaksi, ja länsimaiden pakotteet kohdistettiin Venäjään.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan tuoreen historian tarkastelu osoittaa ainakin sen, että erityisesti viime aikoina harrastettu Suomen vertaaminen Ukrainaan on heikolla pohjalla. Suomi ja Ukraina ovat viimeisen sadan vuoden aikana kulkeneet aivan eri teitä, joten yhtäläisyyksien hakeminen ontuu pahasti. Se näyttää kuitenkin olevan myös ajankohtaisselonteon taustalla vahvasti vaikuttava oletus.

Ajankohtainen suurvaltakonflikti, jossa osallisina ovat ennen kaikkea Kiina, Yhdysvallat, Venäjä ja Euroopan unioni, on selonteossa hyvin heikosti taustoitettu ja kuvattu. Myöskään Suomen lähiympäristön tilannekehityksen ja asetelmien selvityksestä ei juuri saa apua pätevän tilannearvion teolle. Kuvaus on hyvin pintapuolinen jättäen eri osapuolten intressien, voimavarojen ja toimintamahdollisuuksien analyysin avoimeksi.  

Venäjästä ja Ukrainan sodasta todetaan muun muassa (s. 9): ”Venäjän tavoite on Ukrainan suvereniteetin kyseenalaistaminen sekä sen läntisen integraation ja oikeusvaltiokehityksen pysäyttäminen.” Kansainvälisen tason arvioissa asiasta annetaan selvästi monipuolisempi kuva, jollaista olisi odottanut myös tältä selonteolta. Olisi ollut hyvä korostaa sitä, että Venäjän keskeinen julkilausuttu tavoite on ollut estää Ukrainan liittyminen sotilasliitto Naton jäseneksi. 

Seuraava kuvaus on oikean suuntainen mutta verraten ylimalkainen: ”Venäjä pyrkii kasvattamaan vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueella. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on epävakauttanut tilannetta entisestään EU:n itäisessä naapurustossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jatkumoa sen toimille Georgiassa vuonna 2008, Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014 alkaen, mutta nyt hyökkäyksen mittakaava on selvästi aiempaa suurempi. Sota Ukrainaa vastaan osoittaa entistä selvemmin, että voimankäyttö on keskeinen osa Venäjän keinovalikoimaa ja se on valmis käyttämään laajamittaista sotilaallista voimaa myös siviilikohteita vastaan poliittisten päämääriensä tavoittelemiseen.” Jatkossa oleva toteamus ”Venäjä on osoittanut voivansa käyttää myös kemiallisia aseita” on täysin perusteeton, sillä sellaista ei ole ”osoitettu”.

Suomen lähialueen sotilaallisesta tilanteesta todetaan (s. 10), että se ”on tällä hetkellä rauhallinen, eikä Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Sotilaalliseen voimankäyttöön Suomea vastaan tai sillä uhkaamiseen tai poliittiseen painostukseen kuitenkin varaudutaan. Suomi varautuu myös siihen, että sotilaallista voimaa kohdistettaisiin yksinomaan Suomea vastaan.”

On oikein varautua erilaisiin hyökkäyksiin, mutta Ukrainan ottaminen Suomelle esimerkiksi ja varautumisen perusteeksi ikään kuin talvisodan 1939–1940 tilanteen tapaan vaikuttaa perusteettomalta, ellei Suomi omilla toimillaan provosoi hyökkäystä. Toisen maailmansodan jälkeen ei erillisen sodan alkamista ole Suomessa tarvinnut pitää todennäköisenä, eikä sellaiseen viittaavia syitä ole ollut Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän välisissä suhteissa. Olisi osoitus turvallisuuspolitiikan huonosta hoidosta, jos erityisesti Suomeen kohdistuisi Venäjän hyökkäys.

Sivulla 11 on irrallisen tuntuinen ja erikoinen väite: ”Suomessa vilkastunut turvallisuuspoliittinen keskustelu näkyy todennäköisesti Venäjän vaikuttamisyrityksinä.” Jos sillä tarkoitetaan, että Venäjä yrittää vaikuttaa suomalaisiin keskusteluihin, arvio varmaankin on oikea mutta ei välttämättä kovin merkittävä.

Sivulla 12 todetaan: ”Kiinaa ja Venäjää yhdistää tavoite Yhdysvaltojen johtoaseman heikentämisestä ja kansainvälisen järjestelmän muokkaamisesta niiden omista lähtökohdista. Venäjän toimet ovat asettaneet Kiinan vaikeaan tilanteeseen, jossa se joutuu hakemaan linjaansa myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä. Kiinan asemoituminen Venäjän aloittamaan sotaan tulee vaikuttamaan Kiinan kansainväliseen asemaan ja uhkana on jakolinjojen syventyminen entisestään. Kiina pyrkii hakemaan etenkin globaalin etelän tukea omalle linjalleen.” Noihin arvioihin voi pääosin yhtyä, mutta jakolinjojen muodostuminen kansainvälisiin suhteisiin ei ole yksin Kiinasta ja Venäjästä kiinni. Yhdysvallat EU:n tukemana on omaksunut jo pitkään kiristyneellä ja erittäin laajamittaisella pakotepolitiikallaan Kiinan ja Venäjän eristämiseen tähtäävän strategian. Siitä aiheutuu myös Suomelle suuria vaikeuksia.

Jo yhdistelmässä esillä ollut ajatus toistetaan sivulla 14: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalla sekä aktiivisella ja ennakoivalla diplomatialla vahvistetaan turvallisuutta Suomessa ja lähialueillamme niin kansallisin toimin kuin kansainvälisellä yhteistyöllä. Sodan ollessa käynnissä Ukrainassa sen kaikkia vaikutuksia on vaikea arvioida. Vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi joutuu joka tapauksessa vahvistamaan turvallisuuttaan ja puolustuskykyään sekä tiivistämään pitkäaikaista yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Turvallisuuden, suvereenin päätöksenteon, liikkumatilan ja yhteiskunnan toimintakyvyn takaaminen korostuvat. Suomi tekee ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa itsenäisesti.”

Noihin linjauksiin ei ole sinänsä huomauttamista, mutta olisi aiheellista samalla todeta, Natojäsenyyden hakeminen on selvästi toimintavapauden korostamiselle vastakkainen toimi. Sehän sitoisi Suomen turvallisuuspoliittisesti Naton päätöksiin ja komentojärjestelmään.

Sivulla 15 esitetään: ”Suomi jatkaa tukeaan Ukrainan ja Venäjän välisille neuvotteluille rauhan saavuttamiseksi. Valtiojohdon kontaktien rinnalla jatketaan vuoropuhelun edistämistä muilla tasoilla. Kansainvälinen tuki Ukrainalle vahvistaa maan neuvotteluasemaa. Ukraina on esittänyt, että turvatakuujärjestelyt olisivat osa mahdollista neuvotteluratkaisua. Kestävän rauhantilan saavuttaminen edellyttää neuvotteluratkaisua, joka on osapuolten hyväksymä.” On oikein korostaa neuvotteluratkaisuun pyrkimisen tärkeyttä.

Puolustuspoliittisesti tärkeää on todeta (s. 15): ”Suomi puolustaa aluettaan ja kansalaisiaan kaikkia yhteiskunnan voimavaroja hyödyntäen. Puolustusvoimien ensisijaisena tehtävänä on muodostaa ennaltaehkäisevä sotilaallinen pidäke ja tarvittaessa torjua maahamme kohdistuvat hyökkäykset. Alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen sekä jatkuvan valmiuden lisäksi on varauduttava Ukrainassa käynnissä olevan sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa kriisin laajuus, pitkäkestoisuus ja moniulotteisuus haastavat puolustuskyvyn aiemmin arvioitua voimakkaammin.” Todetaan siis vaatimus maanpuolustuksen kyvystä torjua voimakkaitakin hyökkäyksiä, kuten tehtiin kylmän sodan aikanakin, mutta sen jälkeen vaatimustasoa välillä kevennettiin.

Edelliseen liittyen sanotaan: ”Puolustusvoimat käynnistää lisämateriaalihankinnat välittömästi. Niillä täydennetään pitkällä aikavälillä syntyneitä vajeita ja puutteita sekä vastataan Ukrainan sodan seurauksena muuttuneisiin toimintaympäristön asettamiin vaatimuksiin. Koska kriittisen materiaalin saatavuus on poikkeusoloissa epävarmaa, kasvatetaan erityisesti ampumatarvikkeiden varastomääriä. Lisäksi kehitetään Puolustusvoimien räjähdetuotantoa.” Tuo linjaus on kannatettava, ja se esiintyi jo vuoden 2021 puolustusselonteossa.

Kysymys Natosta

Mahdollista liittymistä Natoon käsitellään selonteossa verraten pinnallisesti ottaen huomioon asian merkittävyyden. Hyvin vähäisen arvion varaan on jätetty, kuinka suuresta Suomen strategisen aseman muutoksesta on kysymys. Useat toteamukset ovat vain väitteitä ilman syvempää analyysia. Esimerkiksi sivulla 25 sanotaan: ”Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä kynnys sotilaalliseen voimankäyttöön Itämeren alueella nousisi, mikä lisäisi alueen vakautta pidemmällä tähtäimellä.”  

Kokonaan selvittämättä jää, mitä tuolla tarkoitetaan ja mihin väite perustuu. On päin vastoin odotettavissa, että Suomen Nato-jäsenyys herättäisi merkittäviä vastatoimia ja toisi tuntuvaa epävakautta Pohjoiselle Itämerelle. Myös ”hyökkäyskynnyksen” nosto on kyseenalainen väite, sillä koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ei Suomea vastaan ole kohdistunut havaittua hyökkäyksen uhkaa. Ei ole mitään päteviä syitä väittää, että Suomen jäsenyys Natossa vähentäisi hyökkäyksen uhkaa. Sen sijaan voidaan sanoa, että jäsenyys veisi Suomen herkemmin mukaan kaukaisiinkin kriiseihin.

Seuraavat väitteet tuntuvat uskottavilta mutta eivät konkretisoi, mistä on kysymys: ”Suomelle mahdollisen Nato-jäsenyyden merkittävin vaikutus olisi se, että Suomi olisi osa Naton yhteistä puolustusta ja viidennen artiklan mukaisten turvatakuiden piirissä… Vastaavasti Suomi varautuisi tukemaan muita liittolaisia mahdollisessa yhteisen puolustuksen tilanteessa…  Lisäksi Suomi osallistuisi erikseen sovittavalla tavalla Naton yhteisen puolustuksen tehtäviin rauhan aikana. Mahdollisen Nato-jäsenyyden myötä Suomen puolustus sovitettaisiin osaksi liittokunnan yhteistä puolustusta Suomen ja Naton yhdessä neuvottelemalla tavalla. Suomen strateginen sijainti huomioiden tärkein panoksemme myös Naton jäsenenä olisi kyky puolustaa omaa aluettamme.” 

Merkittävä toteamus sivulla 27 koskee lainsäädäntöä ja sopimuksia: ”Nato-jäsenyys edellyttäisi tarkempaa valtiosääntöoikeudellista tarkastelua etenkin valtion täysivaltaisuuden ja maanpuolustusvelvollisuuden näkökulmasta. Perustuslakia koskevien kysymysten lisäksi tulisi liittymistä valmisteltaessa tarkastella myös sen vaikutuksia Suomea sitoviin muihin kansainvälisiin velvoitteisiin sekä kansalliseen lainsäädäntöön. Lisäksi osana valmisteluja tulisi tarkastella eräitä muita kansainvälisiä sopimuksia, joiden sopimuspuolena uuden jäsenvaltion tulisi olla.” Olisi aiheellista viitata siihen, että muun muassa Pariisin rauhansopimuksessa on kielto osallistumisesta toista osapuolta vastaan suunnattuihin liittoihin. Venäjä pitää Natoa sellaisena.

Nato-jäsenyyden kannalta perustava kysymys on suhde Venäjään. Selonteossa todetaan: ”Suomen mahdollinen jäsenyys Natossa lisäisi liittokunnan pinta-alaa merkittävästi, kaksinkertaistaisi sen maarajan Venäjän kanssa, sekä siirtäisi liittokunnan entistä lähemmäksi Venäjän strategisesti merkittäviä alueita (Kuola, Pietari). Suomen tavoitteena olisi myös Naton jäsenenä ylläpitää toimivia suhteita Venäjään. Venäjä on ilmaissut julkisesti suhtautuvansa kielteisesti Naton laajentumiseen. Venäjä on yhtäältä todennut, että päätös Natoon liittymisestä kuuluu Suomelle ja Ruotsille sekä toisaalta, että Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon aiheuttaisi sotilaallis-poliittisia seurauksia, mikä vaatisi Venäjältä tasapainottavia toimia.” Selvittämättä jää, miksi Suomen kannattaisi ottaa noin vakavia riskejä, kun ilman niitä on tultu hyvin toimeen? 

Yleisarvio

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko keskittyy Venäjän Ukrainaa vastaan aloittaman sodan tuottamaan tilanteeseen, mutta se on ajallisesti ja alueellisesti hyvin rajoittunut näkökulma Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilannearvion tekemiseen. Jos tarkoituksena on selvittää perusteita turvallisuuspoliittisen linjan perustavalle muutokselle, siis ennen kaikkea kysymykselle Nato-jäsenyydestä, ei kiireesti ja pintapuolisesti tehty selonteko anna päätöksenteolle riittäviä perusteita. Tarvittaisiin ehdottomasti syvällisempää analyysia ja sen käsittelylle riittävästi aikaa. 

Ukrainassa käytävän sodan aiheuttamassa mieliä kiihdyttäneessä tilanteessa ei pitäisi tehdä päätöksiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjojen muuttamisesta. Esillä oleva selonteko ei anna mitään perusteita kiirehtiä uusia ratkaisuja. Siinä todetaankin, ettei ajankohtaista sodan uhkaa kohdistu Suomeen. Juuri viime vuoden lopulla päivitetyt linjaukset ovat edelleen päteviä, vaikka eri aloilla on käytännön toimintoja aiheellista tarkistaa.

Pekka VisuriValtiotieteen tohtori

Valtiotieteen tohtori

by

Kognitiivinen dissonanssi

Tiedän, että moni inhoaa sanaparia ”kognitiivinen dissonanssi”. Mutta se liittyy nyt tässä yhteydessä mielenterveyteen ja Ukrainan sotaan.


Kaikki varmaan tietävät, että tarkoitan Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa rauhanomaisen naapurivaltion kimppuun.

Se kognitiivinen dissonanssi syntyy näin:
Olen asunut Saksassa, käynyt siellä usein ja katsellut aina 90-luvulta lähtien aika säännöllisesti Saksan televisiota satelliittikanavilta.
Erilaisissa ohjelmissa, varsinkin rikoksiin liittyvissä, syntyi käsitys, että Ukraina on paitsi poliittisen korruption läpitunkema, myös kaikkien mahdollisten rikosten ja monin tavoin järjestäytyneen rikollisuuden pesäpaikka.

Sen lonkerot ulottuivat ympäri Euroopan. Tämän lajin osaamisen skaala kattoi lähes kaikki rikollisen energian lajit lapsi-, ihmis- ja elinkaupasta talousrikoksiin, kirstykseeen, palkkamurhiin ja hienostuneeseen informaatioteknologian rikolliseen käyttöön. Asekauppa jäi tuossa monen muun lohkon ohella mainitsematta.

Nyt Venäjän brutaalin hyökkäyssodan ansiosta olen saanut oppia, että Ukraina onkin eurooppalaisten arvojen puolustaja ja läntisenä demokratiana vauhdilla matkalla Eurooopan unionin jäseneksi!


NATO:n jäsenlistalla maa on ollut 1990-luvulta lähtien. Ryssä vain on kätyreineen kyennyt hidastamaan tätä transatlanttisen yhdynnän orgasmia. Ja nyt vielä brutaali hyökkäyssota!

Tässä minä nyt sitten olen kognitiivisen dissonanssini kanssa.
Toisinaan Saksan telkkarista lipsahtaa jokin poliisisarja, jossa kaikki on vielä kohdallaan.
Mutta epäilemättä suuri joukko toimittajia tekee tekoälyjen tuella pitkää päivää siivottomuuksien poistamiseksi ja Ukrainan tosiolevaisuuden nostamiseksi näkyviin vanhojen harhaisten käsitysten hetteiköstä.

Minä jonotan kognitiivisen dissonanssini kanssa pääsyä psykiatrin pakeille.

by

Lännen narratiivi Venäjästä ja Kiinasta

Professori Jeffrey D. Sachs 24.8.2022

Maailma on ydinkatastrofin partaalla, mikä johtuu suurelta osin siitä, että länsimaiset poliittiset johtajat eivät ole olleet suorapuheisia globaalin konfliktin kärjistymisen syistä. Länsimaiden hellittämätön kehystarina, jonka mukaan länsi on jalo, kun taas Venäjä ja Kiina ovat pahoja, on yksinkertainen ja äärimmäisen vaarallinen. Tarinalla manipuloidaan yleistä mielipidettä, jotta erittäin reaaliselle ja kiireelliselle diplomatialle ei olisi tilausta.

Lännen perustava kehyskertomus on sisäänrakennettu Yhdysvaltojen kansalliseen turvallisuusstrategiaan. Yhdysvaltain ydinajatus on, että Kiina ja Venäjä ovat leppymättömiä vihollisia, jotka ”yrittävät heikentää Yhdysvaltain turvallisuutta ja vaurautta”. Nämä maat ovat Yhdysvaltojen mukaan ”päättäneet tehdä talouksista vähemmän vapaita ja vähemmän oikeudenmukaisia, kasvattaa armeijoitaan ja hallita tietoa ja dataa yhteiskuntiensa tukahduttamiseksi ja vaikutusvaltansa laajentamiseksi”.

Ironista on se, että vuodesta 1980 lähtien Yhdysvallat on itse ryhtynyt sotimaan ulkomailla ainakin 15 kertaa (Afganistan, Irak, Libya, Panama, Serbia, Syyria ja Jemen vain muutamia mainitakseni), kun taas Kiina ei ole ollut yhdessäkään vastaavassa sodassa ja Venäjä vain yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella. Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia 85 maassa, Kiinalla kolmessa ja Venäjällä yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella.

Kiinaa ja Venäjää koskeva ylikorostunut pelko myydään länsimaiselle yleisölle tosiasioita manipuloimalla. Sukupolvea aiemmin George W. Bush Jr. myi yleisölle ajatuksen, että Amerikan suurin uhka oli islamilainen fundamentalismi, mainitsematta, että juuri CIA oli yhdessä Saudi-Arabian ja muiden maiden kanssa luonut, rahoittanut ja värvännyt Afganistanissa, Syyriassa ja muualla olevat jihadistit taistelemaan Amerikan sotia.

Tai ajatellaanpa Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin vuonna 1980, joka länsimaisessa mediassa maalattiin provosoimattomaksi kavaluudeksi. Vuosia myöhemmin saimme tietää, että Neuvostoliiton hyökkäystä edelsi itse asiassa CIA:n operaatio, jonka tarkoituksena oli provosoida Neuvostoliiton hyökkäys!

Samaa väärää tietoa annettiin myös Syyriasta. Länsimainen lehdistö oli täynnä syytöksiä Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia vastaan, joka antoi sotilaallista apua Syyrian Bashar al-Assadille vuodesta 2015 alkaen, mainitsematta, että Yhdysvallat tuki al-Assadin syrjäyttämistä vuodesta 2011 alkaen ja että CIA rahoitti suuren operaation (Timber Sycamore) Assadin syrjäyttämiseksi jo vuosia ennen Venäjän väliintuloa.

Lännen tarina Ukrainan sodasta on, että se on Putinin provosoimaton hyökkäys, jonka tarkoituksena on luoda uudelleen Venäjän imperiumi. Todellinen historia alkaa kuitenkin länsimaiden Neuvostoliiton presidentille Mihail Gorbatshoville antamasta lupauksesta, jonka mukaan Nato ei laajentuisi itään, ja sitä seurasi neljä Naton laajentumisaaltoa: vuonna 1999 Natoon liitettiin kolme Keski-Euroopan maata, vuonna 2004 Natoon liitettiin seitsemän muuta maata, mukaan lukien Mustanmeren ja Baltian maat, vuonna 2008 Natoon liitettiin Ukrainan ja Georgian maat ja vuonna 2022 Natoon kutsuttiin neljä Aasian ja Tyynenmeren alueen johtajaa tähtäimen siirtämiseksi Kiinaan.

Länsimaiset tiedotusvälineet eivät myöskään mainitse Yhdysvaltojen roolia Ukrainan Venäjä-mielisen presidentin Viktor Janukovitshin syrjäyttämisessä vuonna 2014, Minsk II -sopimuksen takaajien Ranskan ja Saksan hallitusten epäonnistumista painostaa Ukrainaa täyttämään sitoumuksensa, Trumpin ja Bidenin hallintojen aikana Ukrainaan lähetettyä valtavaa Yhdysvaltain asevarustelua sotaa edeltävänä aikana tai Yhdysvaltojen kieltäytymistä neuvottelemasta Putinin kanssa Naton laajentumisesta Ukrainaan.

Nato tietysti sanoo, että tämä on ollut puhtaasti puolustuksellista, joten Putinilla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Toisin sanoen Putinin ei pitäisi ottaa huomioon CIA:n operaatioita Afganistanissa ja Syyriassa, Naton pommituksia Serbiassa vuonna 1999, Naton Muammar Gaddafin syrjäyttämistä vuonna 2011, Naton 15 vuotta kestänyttä Afganistanin miehitystä, Bidenin ”kömmähdystä”, jossa hän vaati Putinin syrjäyttämistä (mikä ei tietenkään ollut mikään kömmähdys), eikä Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austinin lausuntoa, jonka mukaan Yhdysvaltain sodan tavoitteena Ukrainassa on Venäjän heikentäminen.

Kaiken tämän ytimessä on Yhdysvaltojen pyrkimys pysyä hegemonisena maailmanvaltana kasvattamalla sotilaskumppanuuksiaan ympäri maailman Kiinan ja Venäjän hillitsemiseksi tai kukistamiseksi. Tämä on vaarallinen, harhainen ja vanhentunut ajatus, koska Yhdysvaltojen osuus maailman väestöstä on vain 4,2 prosenttia, ja sen osuus maailman bruttokansantuotteesta (kansainvälisin hinnoin mitattuna) on nyt vain 16 prosenttia. Itse asiassa G7-maiden yhteenlaskettu BKT on nyt pienempi kuin BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) BKT, kun taas G7-maiden väkiluku on vain 6 prosenttia maailman väestöstä verrattuna BRICS-maiden 41 prosenttiin.

On vain yksi maa, joka itse julistaa fantasiaansa on olla dominoiva maailmanvalta: Yhdysvallat. On jo aika, että Yhdysvallat tunnustaisi todelliset turvallisuuden lähteet: sisäisen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden ja vastuullinen yhteistyön muun maailman kanssa hegemoniailluusion sijaan. Tällaisen päivitetyn ulkopolitiikan avulla Yhdysvallat ja sen liittolaiset välttäisivät sodan Kiinan ja Venäjän kanssa ja antaisivat maailmalle mahdollisuuden kohdata lukemattomat ympäristö-, energia-, elintarvike- ja sosiaalikriisinsä.

Ennen kaikkea Euroopan johtajien olisi tässä äärimmäisen vaarallisena aikana pyrittävä Euroopan turvallisuuden todelliseen lähteeseen: ei Yhdysvaltojen hegemoniaan vaan eurooppalaisiin turvallisuusjärjestelyihin, joissa kunnioitetaan kaikkien Euroopan kansakuntien oikeutettuja turvallisuusetuja, mukaan lukien Ukraina, mutta myös Venäjä, joka vastustaa edelleen Naton laajentumista Mustallemerelle. Euroopan olisi pohdittava sitä, että Naton laajentumattomuus ja Minsk II -sopimusten täytäntöönpano olisivat estäneet tämän kauhean sodan Ukrainassa. Tässä vaiheessa diplomatia, ei sotilaallinen laajentuminen, on todellinen tie Euroopan ja maailman turvallisuuteen.

The Western Narrative on Russia & China

(vapaasti)

Kiitos käännöksestä!

by

Kuin viimeistä päivää

Olen luvannut, etten enää kirjoittele Ukrainan sodan tapahtumista.Turhaa se olisikin. Media on sotamoodissa ja kaikki tiedotus sovitetaan virallisen ”tarinan” puitteisiin.
Ukrainassa on ”vapaana” vain muutama yksittäinen toimittaja, jotka henkensä kaupalla yrittävät saada selkoa tilanteesta.

Mutta muutama sana sodan luonteen muuttumisesta. Kiovan hallituksella on täysi oikeus ja velvollisuuskin puolustautua Venäjän hyökkäystä vastaan. Tavoitteena tulisi olla tilanne, jossa hyökkääjän ei kannata jatkaa sotimista saavutettuaan tavoitteensa. Päästäisiin neuvottelemaan rauhasta.
On myös oikein, että maata tuetaan eri tavoin puolustautumisessa.

Mutta tehdään suuri virhe, jos maan hallituksen käyttöön aletaan toimittaa sellaista aseistusta, joka mahdollistaa operaatiot hyökkääjän eli Venäjän alueella.
Tältä nyt näyttää sen jälkeen, kun läntiset valtionjohtajat USA:n johdolla pitivät strategiakokouksensa Saksan Ramsteinissa. Se on USA:n ilma- ja ydinasevoimien johtokeskus Euroopassa.

Kun Ukrainan armeijan iskut uusilla asejärjestelmillä lisääntyvät Venäjän alueella, sodasta alkaa automaattisesti tulla luonteeltaan enemmänkin sota NATO-maiden ja Venäjän välillä, kuin Ukrainan puolustautumisekseen käymä taistelu.

Sodan tarkoitukseksi tuleekin Venäjän sitominen sotaan ja sen heikentäminen, johon pakotteillakin tähdätään.

Venäjä voi vastata kahdella tavalla. Ensimmäiseksi se julistaa sodan Ukrainalle ja suorittaa reserviensä liikekannallepanon.
Tämä näkyy Ukrainan rintamalla joukkojen ja kaluston merkittävänä lisääntymisenä. Puhutaan kaksin- tai kolminkertaistumisesta.

Se tarkoittaa väistämättä myös sodan ja sen tuhojen laajenemista koko Ukrainan alueelle.

Toiseksi Venäjä voi ottaa oman alueensa puolustamiseksi käyttöön taktiset ydinaseet, jonka seurauksena ollaankin nopeasti täysimittaisessa maailmansodassa.

Tämä ei ole enää vain teoreettinen mahdollisuus. Sen todennäköisyys kasvaa jokaisen Venäjän alueelle tapahtuvan iskun seurauksena.

Venäjän hyökkäystä kohtaan tunnettu moraalinen kauhistuminen ja vastustus on muuttunut jo moralismiksi, jota sodan lietsojat tietoisesti hyödyntävät median ja politiikan välityksellä.

Tästä havainnollisin esimerkki saatiin, kun Suomen pääministeri alkoi kyynelehtiä julkisesti Ukrainan tilanteesta puhuesssan.
Tilanne on vakava. Näyttää siltä, että rauhaa ei tavoittele yksikään läntinen NATO-maa liittolaisineen.

Varustelukierteeseen osallistuvat lähes kaikki valtiot, muutamin poikkeuksin.
Minskin sopimukset tarjoaisivat edelleen hyvän perustan diplomatialle ja rauhan tavoittelulle. NATOn intressissä se ei ole. Saksa voisi vielä katkaista tämän kehityksen.

Suomi on NATO-hankkeineen astumassa junaan, joka vie onnettomuuteen. Nyt kannattaa tarkoin seurata, mikä viesti Venäjältä kuullaan Voiton päivän juhlallisuuksien yhteydessä.