Kysymys kansanedustajille

Arvoisa kansanedustaja

Valtamediassa on viimeksi kuluneen vuoden aikana toisteltu ahkerasti käsitettä ”trollaus”. Se yhdistetään käytännössä puheenvuoroihin sosiaalisessa mediassa. Puheenvuorojen yhteinen nimittäjä on hallituksen toimien arvostelu ja kritiikki Venäjän ulko- ja geopolitiikan arvioinnissa ja käytännön toiminnassa sekä hallituksen pakolaispolitiikassa.

Valtioneuvoston tiedotuspäällikkö Markku Mantila on julkisuudessa aktiivisesti varotellut ”trollauksesta”, mutta muutama päivä sitten katsonut, että ilmiö olisi viime aikoina heikentynyt. Mantila kuitenkin arvioi, että ”trollaus” tulee jälleen voimistumaan.

Jos vaikkapa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevan pääkirjoituksen perässä on kymmenittäin Venäjän näkökulmaa esiintuovia kommentteja, voi epäillä kyseessä olevan trollauksen. Tällaista trollausta Markku Mantila uskoo näkevänsä myöhemmin keväällä, kun Suomessa aletaan keskustella Nato-selvityksestä sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta.

Trollit pyrkivät käyttämään hyväksi myös pakolaiskriisiä.– Ilmapiiri Suomessa on kääntynyt turvapaikanhakijavastaiseksi. Siihen maaperään on helppo levittää huhuja ja valheita.” Näin Mantila sanomalehti Kalevan mukaan 11.3.2016.

Mantila myöntää, että trollauksen määrän arviointi on menetelmällisesti vaikeaa. Kansalaisen kannalta Mantilan kannanotto luo kuvaa, että Suomen politiikassa on tällä hetkellä aihepiirejä, joihin kriittisesti kantaa ottava henkilö mielipiteineen voidaan leimata vieraan vallan, tässä yhteydessä Venäjän valtion propagandaa levittäväksi henkilöksi. Asenne heijastuu voimakkaasti myös valtamediassa. Hallituksen ja ns. länsileirin toimia tukevia kannanottoja sen sijaan ei virallisella taholla pelätä eikä niitä luonnehdita trollaukseksi.

Kysymys kansanedustajalle kuuluu, onko eduskunnan jäsenillä sellainen kanta, että Suomen hallituksen tai EU:n ja USA:n toimiin kansainvälisessä politiikassa ja Suomen sisäpolitiikassa kriittisesti suhtautuvat henkilöt ja verkkojulkaisut ovat Venäjän valtion propagandisteja?

Jollei ole, niin eikö kansan edustajien tulisi aktiivisesti vaikuttaa siihen, että Suomen poliittisessa päätöksenteossa on käytettävissä muutakin tietoa ja näkemystä, kuin valtioneuvoston tiedotusosaston legitimoima ja suoraan propagoima ajatustapa? Mitä aiotte tehdä, jotta valtion julkisuuspolitiikka, mukaan lukien eduskunnan valvonnassa oleva radio- ja tv-toiminta, korjaa linjaansa moniarvoisuutta ja sanan vapautta lisäävään suuntaan?

Jos yhdytte Mantilan edustamaan kantaan, niin eikö olisi kansalaisten mielipiteen vapauden ja perusoikeuksien kannalta välttämätöntä vaatia, että ”trollisodassa” esitettyjen väitteiden ja syytösten tueksi esitetään faktatietoa ja näyttöä samaan tapaan, kuin oikeusprosessissa joudutaan näyttö esittämään? Trollisyytös voi ääritapauksessa tarkoittaa viranomaisen epäilevän valtiopetosta.

Kysymys on kansalaisten perusoikeuksista ja oikeusturvasta. Suomessa ei vallitse poikkeustilaa, joka laillistaisi valtioelinten harjoittaman kansalaisten mielipiteiden kontrollin.

Ystävällisin terveisin,

Kari Arvola

http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkomaat/venaja-trollaus-hiljeni-suomeen-kohdistuvat-lokakampanjat-vahentyneet/722330/

http://yle.fi/uutiset/venajan_trollaus_otetaan_tosissaan__paattomyyksia_ammutaan_alas/7812071

Kannanotto on toimitettu kansanedustajille 18.3.2016.

 

Mainokset

Ilmastonmuutos EU:n valtti energiapelissä

EU-komissio yrittää painostaa teollisuusmaat luopumaan öljystä ja muista maaperän fossiilisista polttoaineista. Taustalla voivat olla paitsi median rummuttama huoli ilmastosta ja kasvihuonekaasuista, myös valta- ja geopoliittiset tavoitteet.

Euroopan unioni on ryhtynyt kohtalokkaaseen energiapeliin ilmastonmuutoksesta kehitetyn pelotteen avulla. Tarkoituksena on pelastaa valtioliiton energiahuolto maapallon öljyvarojen vähentyessä. Jos uhkapeli epäonnistuu, seurauksena on EU:n taloudellinen marginalisoituminen ja ajautuminen lopullisesti maailmanpolitiikan sivuraiteelle. EU:n omat fossiilisten polttoaineiden resurssit ovat vaatimattomat. Valtioliitto toimii tuontienergian varassa. Tilanne on kestämätön.

Totaalipelote

Teollisen yhteiskunnan aiheuttamaksi väitetty tuhoisa ilmastonmuutos on se totaalinen pelote, jonka avulla EU-komissio yrittää painostaa teollisuusmaat luopumaan öljystä ja muista maankamaran fossiilisista polttoaineista.

Virallisen linjauksen mukaan tavoitteena on vähentää kautta maailman niin sanottuja kasvihuonekaasuja.

Tämän kirjoittajan näkemyksen mukaan tärkein tavoite on kuitenkin luonteeltaan valtapoliittinen. Tavoitteena on nousu vaihtoehtoisen energiateknologian avulla globaalisen pelinrakentajan asemiin uusilla, ”vihertyvillä” markkinoilla. Tätä tarkoitetaan, kun EU ilmoittaa olevansa ja tahtoo olla kunnianhimoisen ilmastopolitiikan edelläkävijä.

Strategian onnistuessa Euroopan teollisuusvaltioiden neuvotteluasema luonnonvarojen kuten uraanin, öljyn, hiilen ja kaasun omistajiin nähden parantuisi olennaisesti. Enää ei oltaisi vain energiaraaka-aineen ostajia, vaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeän teknologian ja ilmaston suojelutuotteen markkinajohtajia ja konsultteja.

Uuden politiikan hyötyjiin kuuluisi EU:n retoriikan mukaan koko ihmiskunta. Luvassa olisi pitkällä aikavälillä suotuisempia säitä ja turvattu energiahuolto. Nopeimman hyödyn tästä linjauksesta kuittaavat kuitenkin ns. eettiset sijoittajat, entiset vainöljy-yhtiöt mukaan lukien.

Välittömiin edunsaajiin kuuluvat myös uuden ympäristöideologian työllistämä virkamieskunta, valtion rahoitustuen kautta monenlaiset kansalaisjärjestöt ja ”ilmastosensitiiviset” yritykset ja instituutiot, sensaatiohakuista mediaa unohtamatta.

Yksi lantti, yhteinen lompakko?

Virallisessa ideologiassa, sillä sellaisesta nyt on jo kysymys, ilmaston suojelu ja energiapolitiikka ovat saman lantin eri puolia. Lantin puoliskot yhdistää toisiinsa elämän eliksiiri hiilidioksidi, jota kaikessa palamisessa, myös elävän luonnon aineenvaihdunnassa vapautuu kiertoon valtavia määriä.

Ilmaston muutosten syyksi määritellään kuitenkin vain teollisen toiminnan aiheuttaman hiilidioksidin lisääntyminen. Jos siis onnistuttaisiin vähentämään teollisuuden, liikenteen ja asumisen tuottamaa hiilidioksidia, niin ilmasto muuttuisi otollisemmaksi ja katastrofilta vältyttäisiin. Tähän saakka ajatus näyttää selvältä, mutta reaalimaailma aiheuttaa ongelmia.

EU-maiden osuus maailman hiilidioksidiekvivalenteissa mitatuista kaasupäästöistä on noin 11 prosenttia. Osuus on pienenemässä myös ilman itse toteutettuja leikkauksia. Kehitysmaiden ja ns. siirtymätalouksien talouskasvun johdosta kaikenlainen polttaminen väistämättä lisääntyy ja ihmiskunnan hiilidioksidipäästöt sen mukana. Vain harva tietää, että kokonaisuudessaan teollinen kulttuuri tuottaa ilmakehään tulevista hiilidioksidimääristä vain alle 4 prosentin osuuden.

EU:n strategian kannalta olisi välttämätöntä, että muu maailma USA:n johdolla allekirjoittaisi sellaisia papereita, joissa valtiot sitoutuvat itse kuristamaan talouttaan päästöjä rajoittamalla. Tämä on laajemmassa mitassa epärealistinen toive, koska tällaiset paperit maksavat mahdottomasti . Ja jos valtioilla, kuten USA:lla, Kiinalla, Intialla, Venäjällä, Australialla ja Etelä-Afrikalla on yhteensä runsaat 85 prosenttia maapallon hiilivarannoista maaperässään, miten ne voisivat lopettaa tämän energialähteen hyödyntämisen tai raaka-aineiden myynnin tarvitsijoille?

Vastaavasti voi kysyä, miten suurimpien uraaniresurssien haltijat Australia, Kazakstan ja Kanada voisivat lopettaa uraanin hyödyntämisen tai myynnin, kun ydinenergian käyttö reaalimaailmassa kaikesta puheesta huolimatta kasvaa? Ydinvoima kuuluu olennaisena osana suurten kehittyvien talouksien energiavalikoimaan, tahdomme tai emme.

Nykyisten 30 ydinvoimamaan joukkoa täydentää kolme uutta tulijaa Turkin, Saudi-Arabian ja Vietnamin aloittaessa voimaloiden rakentamisen. Toimivia reaktoreita on maailmassa runsaasti yli 400. Rakenteilla on kymmeniä uusia voimaloita, enemmistö Intiassa, Kiinassa (28), Etelä-Koreassa ja Venäjällä. Ranskalaiset ovat uudistamassa ja lisäämässä voimalakantaansa ja Japani on käynnistänyt uudestaan kaksi reaktoria Fukushiman jälkeen suljetuista. Suunnittelijoiden pöydillä on kymmeniä uusia voimaloita.  Hiilivoima puolestaan kukoistaa jopa Saksan energiareformin  (Energiewende) oloissa.

Jos EU yhdessä joidenkin Yhdysvaltojen rahalaitosten kanssa pyrkii rajoittamaan ydin- tai hiilivoimaan suunnattuja investointeja, niin sijoitushaluja löytyy ainakin Venäjältä, Etelä-Koreasta ja Kiinasta, ilmeisesti myös Ranskasta ja Saksasta.

Sikäli kuin hiilivoimaa ”meikataan” arvokkailla, mutta tehottomilla hiilidioksidin talteenottojärjestelmillä, rahoituspohja edelleen laajenee.

Öljyn käyttö ja kelpoisuus

Öljyn kulutuksen kasvutrendi  ei juuri  tällä hetkellä sojota ylöspäin. Mutta enemmistö maapallon kansoista on vasta pääsemässä polttomoottorin mahdollistaman liikkumisen makuun. Myös lentäminen on kaikesta uhoamisesta huolimatta kasvussa. Kehittyneen markkinatalouden perusmekanismit eli työvoiman liikkuvuus sekä kuljetusten joustavuus ja reaaliaikaisuus ovat nekin toistaiseksi olennaisesti polttomoottorin varassa.

Öljy ei ole elintärkeää vain polttomoottoreille, vaan myös koko kemianteollisuudelle muoveineen, lannoitteineen ja lääkkeineen. Myös elintarvikkeiden tuotanto, jalostus ja jakelu ovat kovin öljyriippuvaisia.

Siksi öljyn kysynnän ei voida odottaa romahtavan. Kun maaöljy jossain vaiheessa todella alkaa vähentyä, sen rinnalle nousevat vaikeammin hyödynnettävät raaka-aineet. Niitä ovat öljyliuske ja -hiekka sekä palava kivi Itämeren eteläpuolella, Karjalan kannakselta Ranskaan saakka ulottuvalla vyöhykkeellä.

Vähitellen polttoaineen tarjontaa laajentavat myös biohajoavista materiaaleista tuotetut polttoaineet, kaasu ja alkoholi syöden tilaa elintarvikkeiden raaka-aineilta.

Synkältä kalskahtava ennuste kuuluu: Kaikki maapallon öljyvarat  tullaan käyttämään loppuun. Hiilidioksidin ihmisperäinen tuotanto ei globaalisti vähene, vaan kasvaa vielä vuosikymmeniä EU:n pyrkimyksistä piittaamatta.

Öljyn vähenemiseen sopeudutaan, mutta aikataulun sanelee vaihtoehtojen taloudellinen kannattavuus. Enemmän tai vähemmän valistunut arvio vaadittavan siirtymäkauden kestosta on 30 vuotta.

Kysynnän paine ja ilmastopakote

Esimerkiksi energian kysynnän kasvupotentiaalista sopii Intia. Siellä 500 miljoonaa ihmistä on vielä vailla sähköä. Autoistuminen on lähtenyt liikkeelle. Niin sanottujen vaihtoehtoisten energianlähteiden osuus maan koko energiantuotannosta on prosentin luokkaa. Tilanne ei tässä suhteessa kysynnän rakenteen vuoksi lähivuosikymmeninä olennaisesti muutu.

Vuoteen 2050 mennessä Intia ohittaa väestön määrässä Kiinan. Joidenkin arvioiden mukaan Intian väkiluku on tuolloin 1,7 miljardia ja Kiinan 1,4 miljardia. Mutta myös muualla teollistuminen etenee ja väestön energiatarpeet pitää tyydyttää.

Näin tapahtuu Venäjällä, Kaukoidän väkirikkaissa maissa ja Etelä-Amerikassa. Eikä kiinalaistuva Afrikkakaan jää paikoilleen polkemaan. Kaikkialla tavoitellaan kehittyneiden läntisten maiden infrastruktuuria ja elintasoa. Tavoite edellyttää energian käytön voimakasta lisäämistä.

Siksi EU:n kallista vaihtoehtoa tarjoava energiasyötti ei ilman massiivista rahoitusapua houkuttele. Unionin ilmastopelotteen varaan rakennettu pakote leikkauksineen ja päästökauppoineen perustuukin virheelliseen arvioon globaalin kehityksen liikevoimista.

EU:n syötti niellään laajemmin vain siinä tapauksessa, että bisnesmaailma voi sitä hyödyntää ja leikkaustoimille, päästökaupalle ja kannattamattomille uusinvestoinneille tukiaisineen löytyy rahoittaja. Yleensä rahat ojentaa kansan karttuisa käsi, jonka uusiintuva energia kuoritaan työntekijän selkänahasta.

Strategian takapirut

EU:n ilmasto- ja energiapoliittinen strategia nojaa keskeisesti Saksan liittohallituksen tueksi ilmasto- ja energiakysymyksissä perustetun neuvoston WBGU:n suosituksiin. Tämän elimen (Wissenschaftlicher Beirat der Bundesregierung  Globale  Umweltveränderungen) ja Potsdamin PIK-instituutin hengen tuotosta on ilmaston lämpenemisen ylärajaksi EU:n ilmastopolitiikassa asetettu kahden Celsius-asteen haamuraja.

Samainen neuvosto on PIK-instituutin tuella julkaissut useita perusteellisia raportteja ja selvityksiä, joiden sisältö suoraan tai välillisesti liittyy fossiilisten polttoaineitten syrjäyttämiseen, ns. kestävään kehitykseen ja uuteen, ekologistisesti hahmoteltuun globaaliin tulevaisuuteen ja yhteiskuntamalliin. Laajan tätä koskevan työn englanninkielinen lyhennelmä ja täydellinen esitys havainnemateriaaleineen löytyvät täältä. Kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kyseisen elimen kuten myös PIK-instituutin avainhenkilöillä on kiinteä yhteys USA:ssa 80-luvun lopussa muodostuneeseen, alan tunnetuimpaan tutkijayhteisöön. Sen keskeinen henkilö oli astrofyysikko ja klimatologi James Hansen. Hansen tunnetaan suurten otsikoiden ja toinen toistaan hälyttävämpien katastrofiennusteiden isänä. Ryhmän ajatusten tunnetuin lobbari on Albert Gore. Hänen toimensa eivät esittelyä kaipaa, analyyttistä tutkimusta kylläkin.

EU:n energiauhkapelin kannalta olisi olennaisen tärkeätä, että USA presidentin johdolla suostuisi sitoviin päästöleikkauksia tukeviin sopimuksiin. Tähän on mahdollisuuksia sen vuoksi, että osa maan talouselämästä näkee energiasektorin uudistamisessa talouden uuden kasvun siemeniä.

Toisaalta myös USA:ssa on eri puolensa. Maassa on omaakin öljyä, mutta etenkin sen liuskekaasu, uraani- ja hiilivarat ovat sitä luokkaa, että niihin perustuva energiatalous on jatkossakin houkutteleva vaihtoehto. Biopolttoaineen tuotanto on USA:ssa voimakkaassa kasvussa ja sen raaka-aineperusta laajenee viljasta jätemateriaaleihin.

Kriisin tekijät, kokijat ja maksajat

Läntiselle taloudelle voidaan antaa EU:n ilmasto- ja energiapolitiikan avulla vetoapua, mutta vain, jos maksajia riittää. Juuri tämä on hintojen spekulatiivisen nousun johdosta muuttumassa kyseenalaiseksi. ”Puhdas” ja uusiintuvaksi väitetty tekniikka on kallista. Samalla on nähty, miten korkeimpana hyveenä saarnattu biopolttoaine on osoittautunut uudeksi, inhimillisistä seurauksista piittaamattoman rahanteon välineeksi. Meillä kotona sen, kuten myös tuulivoiman tukeminen ovat korvanneet perinteisen siltarumpupolitiikan. Poliittisesti korrektia ei ole muistuttaa, että kaikkien ilmastotoimien maksaja on viime kädessä tavallinen energiaa ja julkisia palveluita käyttävä veronmaksaja.

Kun ilmasto ennustajaeukkojen ja -ukkojen kiusaksi valistaa lämmön sijasta maailmalle kylmempiä kasvojaan, on ajauduttu erikoiseen pattitilanteeseen. Sen purkamiseen poliitikoilta näyttää puuttuvan näkemys, keinot ja tahto. Mitä oikeastaan kuuluu ilmastolle, jonka lämpenemisen laskettiin hidastuvan peräti 0,05 asteella Kioton sopimusten täysimääräisen saavuttamisen avulla? Lämpeneminen on tosin hidastunut, koska sitä ei ole tapahtunut 2000-luvulla lainkaan.

Mutta miksi näin on, sitä eivät klimatologian kirkkaimmat tähdetkään osaa selittää. Kysymyksiä riittää, vastauksia on niukemmin.

Jälkikirjoitus 15.1.2016

Artikkeli on julkaistu myös Vastavalkeassa.

Ilmastonmuutos on EU:n valtti energiapelissä

Koska on odotettavissa ehkä vilkastakin keskustelua, kannattaa piipahtaa katsomassa.

Rauhanprosessi on kriisin ratkaisu

Pitkään eläteltiin kuvitelmaa, että EU on rauhanprosessi  ”an sich” ja Suomi kaukana maailman rytinöistä. Pakolaisten ohjelmoitu ryntäys raukoille rajoille ja niistä kepeästi läpi aiheutti reaktion, joka on ymmärrettävä. Mutta se jättää koskematta tapahtumien syvimmät juuret.

Samalla väistetään – varmaankin osin tietoisesti – vastuu sodista, yhteiskuntien sortumisesta kurjuuteen ja massamittaisesta kuolemasta, josta uutiset Syyriasta, Irakista, Jemenistä, Libyasta ja monista muista maista Afrikassa päivittäin kertovat.

Poliitikoilta ei riitä rohkeutta tunnustamaan, että he sekä Suomessa, että laajemmin EU:n piirissä ovat olleet käynnistämässä meneillään olevaa kriisiä siitä lähtien, kun USA hyökkäsi Afganistaniin ja sitten Irakiin lakaisten maton alle kaikki mahdollisesti kansainvälisen oikeuden normit. Koti-Euroopassa tehtiin ”rauhantyötä” hajottamalla humaaneilla pommituksilla Jugoslavia ja panemalla sitä kautta liikkeelle Balkanin pakolaisvyöry kaikkine lieveilmiöineen.

Varusteluteollisuus on kriisien keihäänkärki

Kansainvälinen varustelu- ja aseteollisuus ja sen uskollinen asiakas NATO ylläpitää ja ruokkii viholliskuvia. Se pesiytyy isäntänä jokaiseen kriisikeskukseen ennen kuin poliitikot kunnolla ennättävä sanoa aamenensa kulloisenkin ”rauhanprosessin” kulkuun. Länsimaat myyvät moderneja aseita mm. Saudi-Arabiaan, vaikka maan miljonäärit olivat terrorististen sunniryhmittymien suurin rahoittaja. Samaa linjaa jatkaa Al Qaidan ja IS- nimillä tunnettujen ryhmittymien rahoittaminen ja aseistaminen.

Rahaa ei rikkailta riitä Jordanian, Libanonin ja Turkin alueella olevien suurten pakolaisleirien varusteluun. Näissä maissa miljoonilta syyrialaisilta evätään pakolaisstatus, he eivät saa työtä eivätkä lapset pääse kouluun. Menettely rikkoo Geneven pakolaissopimusta järjestelmällisesti, mutta siihen ei reagoida EU:n eikä Yhdysvaltojen taholla.

Turkille kylläkin annetaan mittavaa varustelu- ja aseapua. Sitä se käyttää oman maansa itsenäisyystaistelua käyviä kurdeja vastaan. Ja konkurssissa oleva Kreikan valtion ylläpitää EU:n suurinta armeijaa. Suuret finanssitalot rahoittavat estoitta miinoja, kranaatteja ja sirpalepommeja tuottavia firmoja. Myös ydinasetuotannon rahoittaminen on kannattavaa.

Sen nimi on riisto

Suuret konsernit ja investointirahastot ostavat tai liisaavat Afrikasta jättimäisiä maa-alueita, joilla tuottavat rehua ja raaka-aineita vietäviksi rikkaisiin maihin pilahinnalla. Myös sellaiselle kriisialueelle kuin Ukrainaan on suuri agrobisnes levittäytynyt.

Näissä projekteissa maan oma väestö saa tyytyä marginaalisiin jäämiin viennin napatessa tuotannosta suurimman osan. Samaan aikaan mm.  Afrikkaan viedään teollisuusmaissa tuotettuja elintarvikkeita valtavat määrät  tuotantotuella pönkitetyin hinnoin. Maailmanpankki ja IMF pitävät rahoituspolitiikassaan huolta siitä, että tuontia ei rajoiteta eikä sille aseteta suojatulleja. Nettoluvuissa laskien Afrikasta viedään ulos pääomia vuosittain yli 50 miljardin arvosta. Summa ylittää merkittävästi maanosaan toimitetun kehitysavun määrän.

Läntisille teollisuusmaille kelpaa useinkin epäinhimillisissä olosuhteissa kaivettujen raaka-aineiden, kuin kuparin, uraanin, kullan ja muiden raaka-aineiden käyttö ilman että alkuperämaan toimintaympäristöön puututtaisiin. Halvat tekstiilit ja muut hikipajojen tuotteet kelpaavat lännessä mainiosti, vaikka tehtaat sortuvat työntekijöiden päälle ja korruptio hallitsee taloutta ja politiikkaa. Se on riistoa, sanan kaikkein perinteisimmässä merkityksessä.

Rauhanprosessi on ainoa ratkaisu

Köyhyys, kurjuus, armoton riisto ja sodat ovat ovat taustalla aina, kun suuret ihmismassat lähtevät liikkeelle. Ja aina löytyy ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka osaavat hyötyä taloudellisesti ja poliittisesti kriiseistä. Näihin ryhmiin kuuluvat myös poliitikot.

Käsillä oleva pakolaiskriisi on voitettavissa ainoastaan kattavan rauhanprosessin avulla. Akuuttiin ongelmaan EU:n tulee reagoida yhtenäisesti kaikilla rajoillaan.

  • Rajoille on perustettava riittävän kapasiteetin omaavat vastaanottokeskukset. Keskusten tehtävä on turvata maahantulijoille asiallinen kohtelu ja selvittää turvapaikan saamisen edellytykset. Jos edellytyksiä ei ole, tulijat pitää käännyttää takaisin lähtömaihinsa. Työtä ja parempaa elämää voi etsiä normaalin matkailun puitteissa.
  • Sama toimintamalli on saatava voimaan kaikissa yksittäisissä EU:n jäsenmaissa.
  • Hankalin ja tärkein toimenpide kriisipesäkkeiden rauhoittamisessa on USA:n itsevaltaisen toiminnan tukemisen ja hyväksynnän lopettaminen EU:n politiikassa. On selvää, että rauhantila ja vakaus voidaan palauttaa vain ottamalla rauhanneuvottelujen piiriin kaikki valtiot tasavertaisina, suuria kehitysmaita, kuten mm. Kiina, Intia, Indonesia ja Brasilia mukaan unohtamatta. Sama koskee luonnollisesti myös Venäjää.

Suomi on EU:n jäsenmaa. Kovin usein se kertoo kärkipoliitikkojensa suulla pyrkivänsä unionin ytimiin vaikuttamaan. Näille puheille tulee katetta vasta sitten, kun suomalaiset poliitikot alkavat EU:n foorumeilla ajaa ja vaatia todellista rauhan politiikkaa.

Ilman poliittisen linjan muutosta pakolaisvyöry jatkuu. Se tulee paisuessaan vaarantamaan ei vain saavutetun elintason, vaan myös sisäisen rauhan ja järjestyksen Euroopan Unionin jäsenmaissa. Myöskään valtioiden väliset vakavat selkkaukset eivät enää ole poissuljettuja.

Meillä on ongelma, nimeltään Ukraina

Meillä EU-alamaisilla on ongelma. Sen taloudelliset mittasuhteet tulevat lyhyessä ajassa ylittämään moninkertaisesti Kreikan konkurssin torjumiseksi suunnitellut panostukset. Maanosan ja jopa maailman turvallisuutta järkyttävät geopoliittiset muutokset ovat jo kuukausia muistuttaneet itsestään USA:n, EU:n ja Venäjän suhteiden kriisiydyttyä vain muutaman kuukauden kuluessa. Ongelman nimi on Ukraina.

Ukrainan konkurssitalouden rahoitukseen on jo käytetty rahaa sekä dollareissa että euroissa summa, joka lasketaan kymmenissä miljardeissa ja se on vasta alkua. Pahinta on, että maassa jatkuu sisällissota eikä Kiovan hallituksella takapiruineen näytä olevan aikomustakaan luopua Itä-Ukrainan, ns. Novorossijan kapinallisten alueitten aseellisesta nutistamisesta. Ei  tarvita kovin suurta ennustajan lahjaa jos toteaa, että erinäisistä syistä aseellinen ratkaisu ei tule onnistumaan.

Ukrainan valtion ulkomainen lainoitus virtaa suoraan varusteluun ja sotimiseen. Mutta  jokaisesta vastikkeettomasta ulkomaisesta rahoituserästä kamppailevat myös maan oligarkit ja muut välistä vetäjät osuuttansa vaatien. Ja kansa kärsii huutavasta köyhyydestä.

Puhtaan Ukrainan kaipuu

Ukrainassa kaikuu puhtaan ukrainalaisen valtion nationalistinen korkeaveisu. Sitä ylläpitävät yksittäisten poliitikkojen ohella erilaiset organisaatiot, joiden nationalistinen paatos on selvästi fasistinen Bandera-idoleineen, tappelupukareineen ja asevoimineen.

Uhoamisen ja propagandan keskellä unohdetaan todellisuus. Ukraina ei ole, eikä koskaan ole ollut etnisesti, kielellisesti, uskonnollisesti eikä historiallisestikaan yhtenäinen kansallisvaltio. Nykyisen rajat sille veti Neuvostoliitto. Ei ole siis mitenkään kaukaa haettu hanke, että Itä-Ukrainan venäjänkielinen ja monin tavoin myös Venäjä-mielinen väestönosa pyrkii hankkimaan autonomian tai jopa valtiollisen itsenäisyyden. Moniarvoisessa EU-kodissa hankkeen luulisi herättävän pelkästään lämminhenkistä sympatiaa.

Mutta ei. Länsi katselee passiivisesti päältä kuukaudesta toiseen enemmän tai vähemmän voimakasta aseiden kalistelua ja suoranaisia sotilasoperaatioita kapinallisia vastaan. Syntyy vaikutelma, että läntiset poliitikot katsovat myös aktiivisesti muualle, kun maan itäosissa veri lentää. Ja syykin on mitä ilmeisin.

Ukrainan rikkaudet ovat idässä

Itse itsensä itsenäisiksi tasavalloiksi nimittäneet Luganskin ja Donetskin alueet ovat Ukrainan teollisuuden ja maaperärikkauksien tärkeintä aluetta. Venäläisvastaisuuden ja suoranaisen väkivallan provosoima itsenäisyyshanke tuli Kiovan uudelle hallitukselle ja sen amerikkalais-eurooppalaisille kätilöille ja kummeille mahdollisimman ikävään aikaan.

Ukrainan ja EU:n välisen assosiaatiosopimuksen ydin oli ja on edelleen laajamittainen EU-standardien käyttöön otto maan taloudessa ja hallinnossa. Sen tärkein lohko on yltiöliberaalinen julkisten palvelujen ja valtion omaisuuden yksityistäminen amerikkalaisen mallin mukaan. Rutiköyhässä maassa ohjelma tarkoittaa kurjistumista.

Sisällissota katkaisi lupaavasti alkaneet liuskekaasun koeporaukset (Exxon, Shell). Se esti Itä-Ukrainan alueella myös suuren mittakaavan biopolttoainehankkeet samoin kuin ainakin toistaiseksi lupaavasti edenneen Ukrainan rauhankumppanuuden kehittymisen NATOn täysjäsenyydeksi.

EU:n jäsenyys jää haaveeksi

EU:n täysjäsenyys on kansainväliseksi muuttuneen konflktin vuoksi vain unelma. Hövelit konkurssitalouden rahoituspäätökset kertovat kuitenkin siitä, että EU:n ja USA:n politiikassa Ukrainan varaan lasketaan paljon sekä taloudessa, kuin myös omalle tielleen lähtenyttä Venäjää vastaan suuntautuvan kuristuspolitiikan rintamalohkona.

Niin kauan kuin Ukraina on Venäjän vihollinen ja seisoo länsivaltojen rintamassa, niin kauan tukea annetaan.  Brysselissä ja Washingtonissa viis veisataan siitä, että Kiovan Ukraina polkee jalkoihinsa mistään piittaamatta kaikki ne arvot, joita lännen poliittinen johto toitottaa juhlapuheissaan.

Ukraina on uusi piikki EU:n jäsenmaiden ja niiden veronmaksajien lihassa. Ennusmerkit ovat sen laatuisia, että suonta isketään niin kauan, kuin potilas vähänkin hengittää.

Kyllä värivallankumous aina sodan voittaa – mutta vaatii rahaa ja järjestelyjä

Spontaanin kansannousun tehtailuun on olemassa sosiologiseen ja politiikan tutkimukseen nojautuva resepti.  Tässä sen pääainekset, kuten tutkijat asian näkevät:

  • Lähetetään ryhmä koulutettuja agentteja kohdemaahan, jossa se solmii yhteyksiä opiskelijoihin, liikemiehiin, turisteihin, taiteilijoihin, mediaihmisiin ja muihin.
  • Perustetaan mahdollisimman monia vapaita kansalaisjärjestöjä (NGO), jotka ilmoittavat kamppailevansa ihmisoikeuksien, demokratian, ekologian ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kerätään paikallisyhdistyksiin tyytymättömiä, liberaaleja ja hyväuskoisia, etenkin opiskelijat ja nuoret henkilöt ovat sopivia.
  • Verkostoidutaan samanhenkisten intellektuellien, toimittajien, poliitikkojen ja mielellään myös protestihenkisten sotilashenkilöiden kanssa. Käytetään rahaa voiteluun ja voidaan myös lievästi tai vähemmän lievästi kiristää ao. henkilön henkilökohtaisia heikkouksia hyödyntäen.
  • Luodaan symbolit ja värit ”vallankumoukselle”. Suunnitellaan logot, julisteet ja lennäkit nettiä unohtamatta ja huom., aina myös englannin kielellä.
  • Käynnistetään ”spontaanit” protestimielenosoitukset, joissa on hyvä nostaa esille ihmisoikeuksien loukkauksia maassa, vaalipetoksia, korruptiota ja muuta vallanpitäjien kannalta epäedullista. Syytösten ei tarvitse olla tosia, mutta mielenosoitusten pitää olla vakuuttavia.
  • Taustatueksi organisoidaan twitter ja facebook. Keskustelutilaisuuksiin ja haastatteluihin tarjotaan sopivia tutkijoita ja poliitikkoja. Heidän kirjoituksiaan levitetään verkoissa ja muussa mediassa. Organisoidaan uusia mielenosoituksia ja protestiliikkeitä, pidetään huolta siitä, että myös kansainvälinen media, ihmisoikeusjärjestöt ja aktiivipoliitikot EU:ssa kiinnostuvat asiasta.
  • Prosessin edetessä tarvitaan mielenosoitus, jossa hyvin valmistautuneet provokaattorit saavat aikaan väkivaltaisen yhteenoton poliisin kanssa. Lehtikuviin ja televisioon on hyvä saada kuvia loukkaantuneen naisen verisistä kasvoista. Myötämieliset poliitikot voimistavat kritiikkiään hallitusta vastaan.
  • Tässä vaiheessa on todennäköistä, että USA, YK tai EU ovat jo aktiivisesti ja näkyvästi mukana vallassa olevan hallituksen painostamisessa. Korjauksia politiikkaan tai hallituksen ero vaaditaan, uhataan pakotteilla, kauppasaarrolla. Kielletään lentoliikenteen ylilennot, kannustetaan väkivaltaisia hallituksen vastaisia voimia ja aseellista toimintaa hallitusta vastaan. Hallitus alkaa olla kypsä taipumaan kansan tahtoon, se ilmoittaa suostuvansa uusiin vaaleihin tai eroaa välittömästi.

Resepti on koeteltu monilla tantereilla. Mutta postmoderneilla vallankaappauksilla on aina myös perälautansa. Jos väri- tai vuodenaikavallankumous ei ota edetäkseen, pitää turvautua suoraan sotilaallisen toimintaan.

Tässä on selvä ja olennainen yhtymäkohta markkinoita ohjaavaan näkymättömään käteen. Vapaat markkinat perustuvat viimekädessä sotilaallisen hallintaan. Myös rauhanomaisten värivallankumousten ja vastaavien varmistukseen on aina valmiina aseellinen nyrkki, joka viimeistelee lopputuloksen suunnittelijoitten toivomalla tavalla.

Amerikkalaisnäkemys Ukrainan kriisin syistä ja tilanteesta

Harvinaiselta taholta harvinaisen järkevää puhetta Ukrainan kriisistä.

Kaikkia ajatuksia en jaa, mutta päälinja artikkelissa on hyvin saman suuntainen kuin omat näkemykseni.

”According to the prevailing wisdom in the West, the Ukraine crisis can be blamed almost entirely on Russian aggression. Russian President Vladimir Putin, the argument goes, annexed Crimea out of a long-standing desire to resuscitate the Soviet empire, and he may eventually go after the rest of Ukraine, as well as other countries in eastern Europe. In this view, the ouster of Ukrainian President Viktor Yanukovych in February 2014 merely provided a pretext for Putin’s decision to order Russian forces to seize part of Ukraine.

But this account is wrong: the United States and its European allies share most of the responsibility for the crisis. The taproot of the trouble is NATO enlargement, the central element of a larger strategy to move Ukraine out of Russia’s orbit and integrate it into the West. At the same time, the EU’s expansion eastward and the West’s backing of the pro-democracy movement in Ukraine — beginning with the Orange Revolution in 2004 — were critical elements, too. Since the mid-1990s, Russian leaders have adamantly opposed NATO enlargement, and in recent years, they have made it clear that they would not stand by while their strategically important neighbor turned into a Western bastion. For Putin, the illegal overthrow of Ukraine’s democratically elected and pro-Russian president — which he rightly labeled a “coup” — was the final straw. He responded by taking Crimea, a peninsula he feared would host a NATO naval base, and working to destabilize Ukraine until it abandoned its efforts to join the West.”

Jatkoa artikkelissa.

 

 

 

Järjen ääni Saksasta

Tärkeän saksalaislehden julkaisijan punnittu puheenvuoro ”Lännen harhapolku” Saksan, EU:n ja USA:n nykyisestä Venäjän politiikasta.
Linkkaan kolmella kielellä, myös venäjäksi, tarjoiltavan jutun lähinnä sen vuoksi, että se vastaa hyvin pitkälle omia näkemyksiäni, mutta edustaa tämän hetken saksalaisessa journalismissa selvää vähemmistöä, valitettavasti. Mutta lukekaa itse.

http://www.handelsblatt.com/meinung/kommentare/politik-der-eskalation-der-irrweg-des-westens-/10308844.html

http://www.handelsblatt.com/meinung/kommentare/essay-in-englisch-the-west-on-the-wrong-path/10308406.html

http://www.handelsblatt.com/politik/international/essay-in-russisch-/10309542.html