Pankkikriisi, keskuspankki ja politiikka

EU:ssa kaikki päätökset tehdään hivuttamalla. Tämä on toimiva periaate, sillä poliitikot eivät yleensä vie asioita eteenpäin, vaan reagoivat niihin pelastaakseen kasvonsa ja kannatuksensa. EU:n finanssi- ja velkakriisin yhteydessä tämä on katkerasti koettu. Poliittisin ja näennäisen demokraattisin päätöksin parlamentti toisensa jälkeen on johdatettu suursijoittajien ja finanssikeinottelijoiden virheinvestointien rahoittajiksi ja takaajiksi EU:n rahastojen ja keskuspankin toimenpitein.

Säännönmukaisesti näyttää unohtuneen, että sekä keskuspankin että kaikkien katastrofirahastojen viimekäden maksajat ovat eurojärjestelmään kuuluvat valtiot. Tässä menossa on asteittain unohdettu ja tulkittu tilanteen mukaiseksi mm. paljon puhuttu Maastrichtin perussopimus. Sen demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta yksi pykälä on täysin selvä. Ei EU eikä mikään sen jäsenmaa voi toimia toisen valtion rahoittajana ja sen velkojen vastaajana.

Jo Pihtiputaan edesmennyt mummu ennätti havaita, miten hänenkin isänmaansa poliitikot ovat ajaneet valtion yli 40 miljardin euron vastuisiin euroalueen kuuden suurimman velkamaan pelastamiseksi. Virkkeen loppuosa oli tietenkin väärin ja mummukin sen ymmärsi: ei tässä velkamaita olla pelastamassa, vaan niihin sijoituksia tehneitä investointipankkeja, muita rahalaitoksia ja yksityisiä sijoituskeinottelijoita, joiden saatavat muuttuivat epävarmoiksi isäntämaan ajauduttua maksuvaikeuksiin finanssikriisin jälkimainingeissa.

Jotta totuus mittasuhteista ei unohtuisi: Pahiten liemessä olevien valtioiden velkatilanne on sellainen, että valtion velat ovat noin kolmannes yksityissektorin, ts. rahalaitosten ja yritysten veloista. Ja nyt tullaan päivän aiheeseen, jonka nimi hienostelevasti on Euroopan pankkiunioni.

Pankkiunionin ydin

Pankkiunioni sisältää poliittisen pyrkimyksen rahoitussektorin, lähinnä kuitenkin pankkien, valvontaan ja säätelyyn. Poliittisin päätöksin on ajelehdittu tilanteeseen, jossa Euroopan keskuspankki on se pankkitoimintaa valvova elin. Päätös on sikäli kummallinen, että kyseinen pankki on vastoin Maastrichtin sopimusta omaksunut aktiivisen aluepoliittisen roolin Euroopan eteläisten kriisivaltioiden ja Irlannin tukemisessa.

Merkittävin tuki keskuspankilta kulkee kahta tietä:

  1. Target-järjestelmä on varmistanut etelän velkamaille maksuvalmiuden ulkomaankaupassa vielä jaloillaan seisovien maiden kustannuksella.
  2. Keskuspankki on ostanut velkamaiden lainapapereita käsittämättömillä summilla niin pitkälle, että jos se normaalin rahalaitoksen tapaan joutuisi kirjaamaan nuo arvopaperit markkina-arvonsa mukaan taseeseensa, niin konkurssi olisi väistämättä edessä. Euroopan keskuspankin rahan perusta on käytännössä romahtanut jo kaksi vuotta sitten. Tämän kaiken keskuspankki on tehnyt johtajansa lähes yksinvaltaisin päätöksin.

Keskuspankin rinnalla rahoitustukea on annettu kriisirahastojen ja lainoituksen muodossa. Syyskuun 2013 lopussa velkamaiden rahoituksen kokonaissumma rahastoista ja suorasta lainoituksesta oli 1303 miljardia euroa. Tähänastisten sopimusten perusteella tätä kautta rahoitustukea voidaan maksaa vielä 573 miljardia, josta Kansainvälisen valuuttarhaston osuus olisi 182 miljardia euroa.

Lisäksi pankit ovat saaneet keskuspankilta ns. jälleenrahoituslainoitusta yhteensä 732 miljardia euroa yhä heikompia vakuuksia vastaan.

  • Tämänhetkisen arvion mukaan kriisimaiden pankkisektorin puhdistus edellyttäisi noin 670 miljardin euron alaskirjauksia, joka tarkoittaisi laajaa konkurssiaaltoa. Kun koko eurojärjestelmän omapääoman suuruus on vain noin 500 miljardia euroa, on enemmän kuin ilmeistä, että EKP etsii kaikki keinot ”aluetukipolitiikkansa” riskien siirtämiseksi rahastoihin ja sitä kautta suoraan veronmaksajien vastuulle. Yksi tie tähän on pankkiunioni.

Keinovalikoima

Sokea Kreettakin on kuullut uutisista, että eurovaltiot ovat sitoneet veronmaksajien ja eläkeläisten tulot etelän kriisimaiden talouksien (niiden velkojien) pönkittämiseen. Siksi poliitikot joutuvat kehittämään pankkiunionin otsikon alla uuden peitetarinan toiminnalleen. Niinpä mm. Jutta Urpilainen on ennättänyt muutamaan otteeseen viime heinäkuun jälkeen kertomaan, että pankkiunion tarkoitus on siirtää velkavastuut rahalaitosten ja suursijoittajien itsensä kannettavaksi veronmaksajien asemasta.

Puhutaan mm. niiden itsensä ylläpitämästä rahastosta, jonka avulla kriisipankkeja tultaisiin pääomittamaan eli pitämään keinotekoisesti pystyssä. Kun otetaan huomioon yksityisen finanssisektorin velkaantumisasteen suuruus, niin ajatus on naurettava. Velkamaiden valtioiden vastuut ovat suuruusluokkaa 3000 miljardia ja yksityisen finanssi- ja pankkisektorin 9000 miljardia euroa.

  • Toisaalta on myöskin selvää, että finanssimaailmassa sen kauniit ja rikkaat eivät ole kiinnostuneita epäonnistuneiden operaatioiden vastuiden kantamisesta, vaan haluavat siirtää ne veronmaksajien piikkiin poliitikkojen avustuksella. Tästä lähtökohdasta on helppo ymmärtää, että tehtävä edellyttää eurojärjestelmän valtioiden pysyvää sitomista hankkeen maksajiksi ja takaajiksi, myös tulevien sukupolvien osalta. Tämä on karu totuus, joka Urpilaiselta ja muilta poliitikoilta unohtuu mainita.

Mahdoton tehtävä nykyisillä keinoilla

Pidän lähes selvänä, että nykyisten sopimusten sallimat vajaat 600 miljardia tullaan käyttämään eri muodoissaan pankkisektorin tukemiseen. Sen rinnalla Euroopan keskuspankki tullee jatkamaan lainapapereiden ostojaan – lupauksensa mukaan.

Pankkiunionin valmistelun yhteydessä poliitikkojen on kuultu keskustelevan talletussuojan enimmäismäärästä. Toistaiseksi ei ole kuultu juuri sanaakaan siitä, millainen nokkimisjärjestys käytännössä tulee olemaan yksityisten velkojien, keskuspankin, EU-rahastojen ja veronmaksajien eli valtioiden kesken, kun pankkeja pelastetaan. Mutta en hetkeäkään usko, että sijoittajat ja velkojat ovat eturivissä, kun pankkien pääomittamiseen etsitään varoja.

Koska poliitikot eivät koskaan myönnä tekevänsä virheitä, niin todennäköiseltä näyttää syvemmän integraation edistäminen edelleen hivuttamalla pankkiunionin kautta.

Mutta siihen ei ole pakko tyytyä. Edelleen myös Suomen hallituksen edustajat istuvat päättäjien pöydässä ja myös Euroopan keskuspankin johtoryhmässä. Ilman ulkoista painetta poliitikot eivät mihinkään uskaltaudu. Mutta jos mitään ei tehdä, eurovaltioita uhkaa vuosikymmenten velkavankeus ja talouden romahdus. Siksi seuraavat toimenpiteet ovat välttämättömiä:

  • Keskuspankin pitää lopettaa kriisimaiden rahoitus seteli/bittirahaa liikkeelle laskemalla.
  • Kriisimaiden rahalaitosten katteettomien velkapapereiden osto ja myynti tulee lopettaa.
  • Eurojärjestelmää pitää muuttaa avoimeksi siten, että sen jäsenyys on valinnainen. Maa voi irtaantua järjestelmästä ja palata siihen uudelleen, jos arvioi taloutensa sen kestävän.
  • Pankkiunioni ei saa merkitä jäsenmaiden vetämistä vastuuseen muiden maiden pankkien veloista. Pankkivalvonta on tarpeen, mutta sen avulla ei ratkaista eri talouksien kilpailukyvyn erilaisuutta.
  • Kriisipankkien pääomittaminen ja saneeraaminen on velkojien ja sijoittajien oma asia. Vain niillä on pääomittamiseen tarvittava varallisuus.

5.10.2013

Mainokset

Kysymys jota ei esitetä

Finanssioligarkkien kanssa samassa veneessä?

€urokriisiksi virheellisesti kutsutun prosessin taustalla on vuonna 2007 tapahtuneen interpankkijärjestelmän romahtamisen jälkeen häämöttänyt avoin kysymys. Sitä ei ole julkisessa keskustelussa esitetty ja analysoitu, mutta siihen on kylläkin vastattu käytännön teoin. Tekojen arvo on koko euroaluetta tarkasteltuna useita biljoonia euroja eri valtioiden veronmaksajien rahaa.

Kysymys kuuluu: Onko suursijoittajien eli miljardiomaisuuksia omistavien superrikkaiden etu sama kuin kansantalouden ja veronmaksajien etu? Näin poliittisten päättäjien joukossa ajatellaan päätellen siitä, miten suuren finanssikuplan jälkihoidon suhteen menetellään.

Heinäsirkkojen tanssin kustantajat

Vastaus kysymykseen ei ole yksinkertainen eikä se saisi olla myöskään pikaisen tunnereaktion kirjaamista. Ensimmäiseksi tulee kylläkin mieleen tokaista, että ei tietenkään, emmehän me veronmaksajina milloinkaan ole voineet osallistua näiden heinäsirkkojen ja heidän moninaisten viritystensä kautta tehtyjen operaatioiden suunnitteluun ja päätöksen tekoon. Miksi siis rahoittaisimme keinottelun seurauksena syntyneitä saatavia ja pitäisimme pystyssä tyhjän päällä keikkuvia rahalaitoksia pitkin Eurooppaa?

Voisihan ajatella, että superrikkaiden keräämien omaisuuksien avulla rahoitetaan koko yhteiskunnan kannalta elintärkeitä toimintoja. Ilman kollektiivisia pelastustoimia ne romahtaisivat vieden samalla mennessään arjen kannalta keskeisen turvallisuuden, työpaikat ja kaiken sen muun, mitä yhteiskunnassa pidämme tärkeänä.

Mutta vastapainoksi nousee esille tieto siitä, miten yhteiskunnan toimintoja rahoitetaan. Vaikka suurituloisten osuus tuloverotuksessa on merkittävä, meillä Suomessa noin 40 prosenttia, silti kokonaisverokertymässä rahvaan osuus välittöminä ja välillisinä kulutusveroina on murskaava, yli 60 prosenttia. Kun kaikki verot lasketaan, niin niistä vain 10 prosenttia on tuloeroja tasaavan progression eli tulojen määrän myötä nousevan verotuksen piirissä. Lisäksi tiedetään, että superrikkaiden varat eivät automaattisesti päädy yhteiskunnan kannalta tärkeimpien toimintojen rahoittamiseen, kuten esimerkiksi teollisuuden tai palveluyritysten investointeihin.

Tendenssinomaisesti suurituloisten verotusta alennetaan samanaikaisesti, kun omaisuusvero on kokonaan poistettu. Tästä lähtökohdasta ei siis ole lainkaan selvää, ei edes ilmeistä, että superrikkaiden varoilla pidetään pystyssä yhteistä yhteiskuntaa.

Mutta nehän luovat työpaikat

Seuraava näkökohta liittyy yritystoimintaan. Siellä luodaan sekä arvoa lisäävät työpaikat ja elintason ylläpitämiseen tarvittavat vientituotteet. Eikö ole niin, että suuriin omaisuuksiin puuttuminen ja siten keinottelutappioiden siirtäminen sijoittajien itsensä kannetaviksi pudottaisi pohjan pois elintärkeältä elinkeinoelämältä?

Valitettavasti ei näin ole. Perustelut tälle kiellolle eivät ole löydettävissä ihan hetkessä. Suurten omaisuuksien varainhoitajat eivät mielellään kerro julkisesti salaisuuksiaan. Vallankin Suomessa ollaan varallisuuteen liittyvissä kysymyksissä hienotunteisia. Mutta riittävä todiste suuren rahan liikkeestä löytyy saksalaisen suurpankin tiedoista. Deutsche Bankin kautta tapahtuneesta sijoitustoiminnasta vain 4 prosenttia kohdentuu reaalitalouden investointeihin.

Kun finanssimaailman operaatiot tapahtuvat reaaliajassa ja globaalisti, on lupa päätellä, että osuus on samaa kokoluokkaa kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa ja niiden finanssilaitoksissa. Ja kun raha ei mene reaalitalouteen, se sijoitetaan erilaisten finanssialan tuotteiden ostoon ja niiden avulla haettavan nopean tuoton tavoitteluun eli suurelta osin myös suuria riskejä sisältäviin operaatioihin.

Rahalaitosten kannalta edullisin toimintalohko on kiinteistöbisness. Siellä pankkien omarahoitusosuus on lainsäädännön perusteella minimaalinen. Teollisten investointien rahoitus on tuotoltaan alhaista ja hidasta. Nopeiden tuottojen hakija käyttää kuitenkin pankkien sijasta erilaisia rahoitusyhtiöitä ja rahastoja. Kuuluisimmiksi ovat tulleet hedgerahastot. Niiden ominaispiirre on lähes kokonaan puuttuva sääntely. Se mahdollistaa suuren luokan sijoitusseikkailut velkarahalla riskinalaisen omarahoituksen eli sijoittajien omarahaisen vastuun jäädessä olemattomaksi.

Nopean tuoton verstaat

Nykyisen velkakriisin eli käytännössä pankkikriisin taustalla on pääosin kiinteistöbisneksessä koko 2000 luvun eurovaluutta-ajan harjoitettu keinottelu. Halvan lainarahan turvin tehdyt sijoitukset osoittautuivat ylimitoitetuiksi johtaen koko mantereen kattavaan finanssikriisiin. Siihen liittyy myös kotitalouksien ja yksityisen yrityssektorin ylivelkaantuminen. Velan avulla eteläisten eurovaltioiden elintaso nostettiin keskieurooppalaiselle tasolle. Taustalla oli poliittinen toiveajattelu, joka hukutti alleen talouden mahdollisuuksien ja realiteettien arvioinnin.

Finanssipääoma ylittää reaalitaloudessa pyörivän tuottavan pääoman määrän lähes kymmenkertaisesti. Kokonaan tämä rahamäärä ei ole keinotteluvarallisuutta tai ”hötörahaa”. Rahoitusalan toimintaa tarvitaan, mutta esimerkiksi 40 prosentin tuottoajatus edellyttää väistämättä sen luokan riskinottoa, että sen takaamiseen ei minkään valtion veronmaksajia voida velvoittaa.

Jos tai oikeastaan kun eurojärjestelmään kuuluvien maiden pankkisektorin velkaantumisessa keinottetappioiden osuus ylittää runsaasti 10 prosenttia, niin se tarkoittaa sen kuplan ytimen suuruutta, jota velkaantuneiden valtioiden hallitukset ja eurosysteemin suhteellisen vakaana pysyneet kansantaloudet on pantu rahoittamaan ja takaamaan.

Jotta suhdeluvut selviäisivät, on syytä tietää, että Euroopan pahiten velkaantuneiden kuuden kriisimaan eli Kreikan, Kyproksen, Portugalin, Espanjan, Irlannin ja Italian valtion velan suuruus on yhteensä noin 3,5 biljoonaa eli 3500 miljardia euroa. Vastaavasti näiden maiden pankkien velkasumma nousee noin 9,4 biljoonaan eli 9400 miljardiin euroon.

Jos varovaisuutta noudattaen lasketaan, että pankkien velkasummasta keinottelutappioista syntyneet saamiset olisivat vain tuo edellä mainittu 10 prosenttia, päädyttäisiin kuitenkin 940 miljardin eli biljoonan luokkaa olevaan pilveen. Kymmenen prosentin osuus perustuu Espanjan valtion keskuspankin laskelmiin, jotka koskevat heidän pankkisektoriaan.

Erilaisissa yhteyksissä on kuitenkin jouduttu toteamaan, että rahalaitoksilla on erityinen kyky ja osaaminen laskea omien taseittensa arvoja hyvin tarkoituksenmukaisesti. On enemmän kuin todennäköistä, että sekä Espanjan pankkien myrkylliset lainapaperit, samoin kuin muiden kriisimaiden pankkien tappiolliset lainoitukset ovat merkittävästi julkisuuden lukuja suuremmat. Ja meillä puhutaan hurskaasti vain valtioiden veloista!

Takaisin juurille

Tämän vuoksi ja tämän artikkelin otsikkoon palataksemme voidaan todeta, että implisiittinen käsitys yksityisen finanssisektorin rahoituksen välttämättömyydestä on virheellinen. Ei ole olemassa minkäänlaista takaisinkytkentää, jonka perusteella voisi toivoa peliin pannuille verorahoille toivottua vastiketta ja muutosta omaksutuissa käytännöissä.

Tukiraha päätyy kaikissa tapauksissa finanssimarkkinoille, joiden hallinta ei eurosysteemissä ole mahdollista. Suunnitteilla oleva pankkivalvonta asettaa Euroopan keskuspankin vain entistä edullisempaan asemaan suuren rahan edunvalvojana. Pankkiunioni olisi pysyvä tappiontasausjärjestelmä, jonka rahoittajana olisi veronmaksajien kukkaro.

Ratkaisu velkaongelmaan ei periaatteessa ole kovin vaikea. Kaikessa taloudellisessa toiminnassa, myös finanssisektorin rahankäytössä periaatteeksi tulisi palauttaa markkinatalouden keskeinen sääntö: Se ken omistaa varat, se vastaa omaisuudellaan myös niiden käytöstä.

Se joka hyötyy varojen sijoituksesta ja saa toiminnoilleen yleensä merkittävää yhteiskunnankin tukea, on velvollinen sitoutumaan sijoituksiinsa ja rahankäyttöään koskevaan ratkaisuihin omalla henkilökohtaisella omaisuudellaan, viimeistä kesämökkiä ja Ferraria myöten.

Tämä on ainoa keino pakottaa suuren rahan omistajat kaidalle tielle. Heidän kohdalleen se kaikesta huolimatta olisi vähintääkin kuusikaistainen mottoritie.

Ilmaan haihtunut omistajavastuu

Pääomien omistajajien ja sijoittajien vastuu oli joitakin kuukausia sitten poliitikkojen suussa. Sieltä se nähtävästi märehdittiin pötsiin saakka ja päästeltiin metaanin tavoin ilmoille haihtumaan. Käytännössä koko euroalueen poliittinen ja taloudellinen eliitti pyrkii komission johdolla lyömään lukkoon yksi toisensa jälkeen päätökset, joilla sijoittajien, lue suurpääoman omistajien ja finanssioligarkkien oma vastuu ja taloudelliset riskit poistetaan ja siirretään nykyisille veronmaksajille ja heidän lapsilleen.

Kuitenkin on fakta, että vain näiden superrikkaiden ja heidän instituutioittensa on mahdollista velkakupla poistaa ilman, että siitä käytännössä makrotaloudelle on mitään haittaa. Euroalueen talouden ja kilpailukyä parantavien toimien kannalta velkakuplan poistaminen ja vastuiden ohjaaminen oikeisiin kohteisiin on tärkein toimenpide. Tekniset ratkaisumallit ovat olemassa. Eri valtioiden vastuut kattavan velkasaneerauksen yhteydessä voidaan laskea. Lasku niistä tulee, mutta se on kohtuullinen ja puhdistaa ilman.

Siksi kysymys, eikö kuitenkin finanssipääoman suuromistajien pelastaminen ole veronmaksajien edun mukainen saa kielteisen vastauksen. Ei ole. Nykyinen velkojen ”sosialisoinnin” tie siihen liitettyine ehtoineen on sekä kriisimaiden talouden, että euroalueen paremmin pärjänneiden maiden kannalta tuhoisa, poliittisen opportunismin ratkaisu kansalaisten suuren enemmistön etuja vastaan.

Valtion velkasaneeraus, lyhyt oppimäärä

Jos eurovaluuttaryhmään kuuluva EU-valtio asettaa itsensä velkasaneeraukseen, niin se tarkoittaa velkojien taseessa muutoksia velkojien (ja ao. valtioiden) keskenään sopiman osuuden mukaan. Tappiot joudutaan kirjaamaan, kun niitä ei voi enää kätkeä tulossa olevien maksujen kontolle.
Saneeraus saattaa pakottaa pankkien “isäntämaan” rahoittamaan “omia” pankkejaan jollain osuudella. Määrä riippuu pankin taloudellisesta tilanteesta. Pääomittaminen lienee kohtuullista, jos valtion hallitus on sallinut pankeille keinotteluluontoiset operaatiot eu-markkinoilla.

Ellei pääomittamiseen kuitenkaan ole poliittisia ja taloudellisia edellytyksiä, pankki tai rahalaitos ajautuu konkurssiin tai valtion haltuun. Maan hallituksen tulee tapauskohtaisesti harkita, ottaako maa maksettavakseen rahalaitoksen keinottelutappiot vai päästääkö laitoksen konkurssiin. Tämä on myös poliittinen kysymys, nykyajan luokkataistelua.

Pankki ei ole itsetarkoitus ja se voidaan päästää konkurssiin. Sen kaatuessa kansalaisten talletukset pitää turvata EU:ssa voimassa olevien säädösten mukaan enimmäistalletussuojaan asti. Siitä yli menevät talletukset ovat sijoittajan ja varojen omistajan omalla vastuulla. Myöskään yksittäisten keinottelijoiden sijoitustappioihin ei verorahoja tule käyttää. Miksi tämä näyttää olevan niin vaikea ymmärtää?

Kun valtio saa taloutensa vakautetuksi ja kasvu käynnistyy, ovat investoinnit maahan jälleen kannattavia. Maailman raha etsii luotettavia investointikohteita. Niistä on maailmassa pulaa. EU:n jäsenvaltiot ovat kokonaisuutta katsottaessa sellaisia yleismaailmallisessa vertailussa.

Joidenkin maiden velkasaneeraus ei EU:n kokonaisuutta tuhoa, päinvastoin. Pääoma ei pakene, vaan palaa, kun epätietoisuus edessä olevista ratkaisuista väistyy. Jatkuva lisärahoitus ei ole todellinen ratkaisu, jos kokonaisuutta ja yksittäisen maan etua katsotaan. Ikuisesti ei mikään valtio voi talouttaan, saati sen kasvua rakentaa velkarahan varaan. Tämäkin olisi syytä pitää mielessä, kun EU:n talousjärjestelmän tulevaisuudesta ja sen perimmäisestä tarkoituksesta keskustellaan. Poliitikot saattavat valtansa säilyttämiseksi väittää muuta, mutta heitä ei pidä kritiikittömästi uskoa.

Ylivelkaantuneen maan saattaminen terveen talouden kasvuraiteelle on kova urakka. Se pitää ymmärtää ja tunnustaa. Lyhytaikainen maksuvalmiutta turvaava lainoitus voi olla tarpeen, koska perustavia ja elintärkeitä palveluita ei saa alas ajaa. Perusturva ja perustavat julkiset palvelut ovat yksi tärkeä kilpailukykyä ylläpitävä tekijä. Missä määrin rahoitusta haetaan yksityiseltä rahoitussektorilta tai Kansainväliseltä valuuttarahastolta, on päätettävä tapauskohtaisesti. Automaatit pelaavat aina keinottelijoiden pussiin ja veronmaksajien tappioksi.

Jos jokin nykyisistä eurovaluuttamaista katsoo välttämättömäksi irrota (väliaikaisesti) euroliitosta, se tulee sallia. Paluu liittoon olisi mahdollista heti, kun perussopimuksen vakautusta koskevat kriteerit on täytetty.

Julkaistu aikaisemmin aprillipäivänä 2011
http://cenmagazin.com/blog/?p=1249

Keskuspankit, finanssikapitalismin mätämunat

Monivuotinen kansanedustaja, meppi ja tietokirjailija Esko Seppänen julkaisi Kansan Uutisissa 2.2.2013 tärkeän artikkelin Keskuspankit, finanssikapitalismin mätämunat

Artikkeli ja sitä seurannut KU:n verkkokeskustelu löytyy osoitteesta http://bot.fi/4yp

Koska artikkeli sisältää Seppäsen tunnettuun tyyliin liittyviä populistisia painotuksia ja määrättyjä ongelmia, päätin yrittää ottaa selvää Seppäseltä, mitä hän eräillä väitteillään tarkoittaa. Keskustelun pääpuheenvuorot ovat kevyesti toimitettuina alla.

KA: Esko alusti tärkeän aiheen tuttuun tapaansa. Tässä vaiheessa pitää asian vauhdittamiseksi jo kysyä, mihin unohtui maailman rikkaitten rooli? Siellä, näiden finanssikapitalismin edunsaajien joukossa pidetään tämän systeemin ohjaksia. Eli jospa otettaisiin myös tuo taustajoukko mukaan tarkasteluun.

ES: Kari Arvola kysyi, minne unohtuivat ”maailmanrikkaat”. Kyllä ne tulivat jutussa mainituksi ohimennen. Tarkennan.
Maailman BKT on tänä vuonna 73 biljoonaa dollaria.
Pankit ovat luoneet virtuaalirahaa – ei salaa vaan ilman julkista sääntelyä tai valvontaa – kahden pankin välisillä OTC-johdannaiskaupoilla yli 700 biljoonalla ja valuuttakaupoilla (nekin pääasiassa johdannaisilla) yli 1000 biljoonalla dollarilla. Ihan kaikki näistä biljoonista ei ole virtuaalista vaan palvelee reaalitaloutta, mutta suurin osa mahtaa olla.
OTC-kaupoissa 15 suurimman pankin markkinaosuus on 80-90 % ja valuuttakaupoissa 10 suurimman osuus 75 %.
Ne ovat mainitsemiani SIFI-pankkeja, joiden riskit on sosialisoitu ja joille valtiot ovat antaneet sosialisointitakuut pahan päivän varalle. Paha päivä tulee, jos keinottelu päätyy umpperään. Juuri nyt sellaista ei ole näköpiirissä, vaan pankit ottavat taas korkeatuottoisia riskejä. Niillä maailman suurimman rosvopankin Goldman Sachsin tase kasvoi kymmenessä vuodessa 8-kertaiseksi biljoonaan (miljoonaan miljoonaan) dollariin.

Suurin osa näistä SIFI-pankeista on sellaisia, joissa omistajavaltaa käyttää tosi asiassa pankin toimiva johto. Se taas on osa sitä virtuaaliheimoa, joka muodostuu maailman ”markkinavoimista” ja joka on Systeemin etujoukko (niin kuin entisaikaan sanottiin kommunistisista puolueista).
”Maailman rikkaat” on Systeemi, joka ei henkilöidy yksittäisiin perheisiin, vaikka esimerkiksi USA:ssa 6 Wal Martin perheen omistaman vähittäiskauppaketjun perillistä hallitsee omaisuutta, jonka arvo suurempi kuin on 30 prosentilla eli lähes 100 miljoonalla yhdysvaltalaisella yhteensä.

Minä näen asian niin, että vallassa on nimenomaan Systeemi (isolla ässällä), joka on karannut ihmisten käsistä. Systeemi toimii niin kuin se toimii riippumatta siitä, ketkä ovat siinä kulloinkin johtavassa asemassa.
Tämä on minun näkemykseni ”maailmanrikkaista”. Systeemi rulettaa, ja se tekee sen pankkien väityksellä riippumatta siitä, ketkä ovat päivystävät banksterit.

KA: Haluan kommentoida tätä ajatusta kahdesta syystä.
Ensinnäkin keskustelua saattaa uhata Esko-ilmiö. Se tarkoittaa, että kun Esko Seppänen alustaa osaavasti talousteemaa, niin hänen kannattajansa ja ihailijansa taputtavat käsiään ja alkavat toistaa ja korostaa Eskon näkökohtia toisilleen. Asian pohdinta saattaa lopahtaa siihen paikkaan.

Vastustajat ja eri mieltä olevat eivät yleensä puutu hänen esittämiinsä näkökohtiin, kun tietävät tai pelkäävät joutuvansa tappiolle keskustelussa. Ei synnyt reilua väittelyä, eikä argumentteja ryhdytä julkisuudessa puimaan.
Puoluejohdon, siis nykyään Vasemmistoliiton, taholta taas ei olla kuulevinaan, vaikka mies puhuisi miten järkeväiä ja antaisi työkaluja käteen politiikan tekijöille.

Toiseksi päätyminen toteamukseen, jonka mukaan nykyinen finanssi- ja talousjärjestelmä on useinkin nimettömiksi jääneiden henkilöiden muodostama systeemi, on pikemminkin pohdinnan alku kuin loppu.
Systeemin ytimessä ovat valtaisat omaisuudet, joiden turvin pyöritellään maailmantaloutta oikeastaan vain suuren tuoton ja jättivoittojen odotuksessa.
On aivan sama, tekeekö käytännön työtä nuori ja lahjakas, pääomalle itsensä myynyt ja hyvin palkittu taloustutkija, kokenut pörssimeklari tai urallaan rahaa sijoitettavaksi asti tehnyt poliitikko. Kaikkia elähdyttää ajatus omaisuutensa kartuttamisesta tai vähintään turvaamisesta.

Meidän olojamme säätele eurojärjestelmä, systeemi, jolla on omat elementtinsä. Järjestelmä luotiin aikoinaan sillä ajatuksella, että jokainen eurokansalainen saisi käyttöönsä vakaan ja ostovoimaisen D-markan.
Järjestelmän lähestymislento tehtiin siten, että jäsenehdokkaiden valuuttakurssit sidottiin D-markkaan. Saksa suostui yhteisvaluuttajärjestelyyn sen jälkeen, kun Ranska taipui Saksojen yhdistämiseen. DDR liitettiin Liittotasavaltaan jakamalla jokaiselle DDR-kansalaiselle 100 -D-markan seteli. Se oli ensimmäinen eurovaluuttaunioni.

Eurosysteemin pitkään hiottu peruskirja ei salli keskuspankin rahoitusta jäsenvaltioille. Siihen on nyt kuitenkin tultu, ei sen vuoksi, että velkavaltioiden ihmisparat pitää pelastaa talouskurjuudelta, vaan siksi, että sijoittaja-velkojat ovat vaarassa menettää rahojaan ja omaisuuksiaan.
Voi kysyä, olisiko kovin väärin, jos sijoittaja ja rahapeliä korkeimmalla tasolla pelaava miljärdööri oudokseltaan joutuisi kantamaan myös vastuunsa vuosikausia jatkuneesta tuottoisasta pelistään?

Tämä on mielestäni juuri nyt ratkaisevan tärkeä kysymys. Vielä koko suursijoittajien saamissumaa ei ole siirretty suoraan euroveronmaksajien piikkiin.
Vielä ei ole myöskään Euroopan keskuspankista tehty pukkia kaalimaan vartijaksi eikä myöskään EVM eli tuo ns. vakausmekanismi ole ryhtynyt suoraan rahoittamaan Espanjan ja Italian suuria rahalaitoksia.

Toki veronmaksajien takaamaa rahaa on käytetty näiden tahojen tukemiseen satoja miljardeja euroja. Mutta pitääkö poliitikkojen suostua tälle komission ja EKP:n viitoittamalle tielle on se kysymys, jolle mielestäni pitää nyt löytää vastaus.
Ja vähintäänkin yksi osa vastauksesta on miljardöörien ja heidän systeeminsä vastuu tekemisistään. Jos näppinsä lyö selvään paskaan, niin kyllä ne periaatteessa ihan itse olisi pestävä.

Nimimerkki M.Aaltonen: ..Seppänen kirjoittelee aina vähän väliä propagandistisia kirjoituksia siitä miten vasemmiston tulisi siirtyä hänen masinoimalleen linjalle (on Seppäsen artikkelissa silti hyvääkin)…
Nyt hän tällä kertaa haluaa että ”vasemmiston on lopetettava huuhailu” vasemmistolaisesta liittovaltiosta ja on otettava käsitteellisesti haltuun finanssikapitalismi ja virtuaalirahatalous.

KA: Mielestäni Aaltosen kritiikki on epäoikeudenmukaista. Seppäsen artikkeli on hyvä esitys vaikeasta teemasta. On aivan selvä, että suhteellisen harvat käsittävät miten järjestelmä toimii. Rahan olemuksesta on vallalla erikoisia, voisi sanoa populistisesti yksinkertaistavia ajatelmia.
Myös Seppänen on kirjoituksissaan populisti, koska hän osaa kertoa asian ytimen kansaan menevällä tavalla. Se on hyvä. Pahaksi populismi muuttaa vasta silloin, jos sen avulla johdatetaan ihmisiä harhaan tai tuetaan vallitsevaa hegemoniaa, meidän oloissamme finanssioligarkkien järjestelmän toimintaa.

Olen ymmärtänyt niin, että Seppänen kannattaa kansanäänestystä rahaliittoon kuulumisesta. Allekirjoittanutkin on ajatusta tukenut sillä edellytyksellä, että tavoitteet ovat selvillä, että äänestys on osa jotain poliittista suunnitelmaa.
Toiseksi olen ymmärtänyt, että Seppänen nykyisen velkakriisin ratkaisuna näkee voimakkaamman inflaation, joka vähitellen alentaisi velkojen reaaliarvon siedettävälle tasolle.
Itse en näe inflaatiota sellaisena ratkaisuna, jolla umpikujasta päästäisiin eroon. Olen parissa ketjussa jo esitellyt omia näkemyksiäni, jotka liittyvät euroalueen tilanteeseen. Eräänlainen tilanteen pikayhteenveto löytyy täältä: https://karvola.wordpress.com/

Tässä nettikeskustelussa tuskin voidaan odottaa Seppäsen erittelevän kovinkaan pitkälle näkemyksiään euroaluetta koettelevan kriisin ratkaisuksi. Sellaista kehittelyä kuitenkin tarvittaisiin.
Suomi on hallituksen ja eduskunnan päätöksillä monin tavoin sidoksissa solmimiinsa sopimuksiin.
Miten valuuttaunionista päästäisiin eroon ja tulisiko siitä päästä kokonaan eroon, se on oma ongelmansa. Mitä irtaantuminen tulisi maksamaan?
Olisiko valuuttaunionin muuttaminen järkevää ja miten se voisi tapahtua?
Onko Saksa eurojärjestämän mätämuna?
Onko pankkijärjestelmä ylipäätänsä korvattavissa jollakin muulla menettelyllä, sekin on kysymys, johon moni näilläkin palstoilla keskusteleva tuntuu takertuvan ja toivonsa asettavan.

Omasta puolesta olen vakuuttunut siitä, että ilman euroa pärjättäisiin vallan mainiosti. Mutta kyse on poliittisista ratkaisuista ja jo tehtyjen päätösten seurauksista.  Kyse on myös talouspolitiikan ja siihen liittyen rahapolitiikan perimmäisistä tavoitteista. Politiikassa pitäisi olla hyvin pohdittuna aina sekä taktiikka että strategia, jotka myös selvästi ja populistisesti kansalaisille viestittäisiin.

Mistään edellä listatuista kysymyksistä ei voida keskustella koskettelematta suurrikkaiden ja heidän pankkiensa tekemisiä ja vastuita tapahtumista.
Tähän liittyy myös poliitikkojen vastuu. Vasemmistopolitiikan keskeinen ajatus on, että politiikka kulkee talouden edellä ja määrittelee suuret suuntaviivat.
Tavoitteena pitäisi olla hyvän elämän edellytysten luominen kaikille, ei vain varakkaille ja rikkaille. Nyt politiikka noudattelee suuren rahan odotuksia ja jopa ennakoi niitä, ei kyseenalaista ja kehittele vaihtoehtoja.
Kuten jo aikaisemmin huomautin, raharikkaiden valtajärjestelmän toteaminen omia lainmukaisuuksiaan noudattavaksi systeemiksi on vasta ensimmäinen askel. Nimenomaan poliittiselle relevantille julkiselle ajattelulle tilanne asettaa juuri nyt suuria haasteita.

Nimimerkki Ossimatti: Nämä asiat eivät ole kovin vaikeita.
1) Velkakriisi johtuu yksityisen sektorin ylivelkaantumisesta, joten sen purkamiseen vaaditaan velkajärjestelyt, jotta kysyntä palaa.
2) Pankkeja ei taas pitäisi tukea vaan päästää konkurssiin. Niiden tukeminen on suurinta hölmöyttä, mitä kuvitella saattaa.
3) Yhdysvaltain finannsivalvoja Sheila Bair (http://en.wikipedia.org/wiki/Sheila_Bair) sanoi, että jopa Wall Streetin suurpankeja ei olisi tarvinnut pelastaa, se oli vain poliittinen valinta.
4) Pankkien obsessiivinen tukeminen taas palautuu siihen, että rahan luonti ulkoistettu yksityisille pankeille. Jos velka ei kasva, ei kasva rahan määrä. Kun niiltä viedään tämä rooli, katoaa myös niiden poliittinen valta.
5) Jopa tuo ”talousdemokraattien” radikaali esitys toimisi taatusti: valtiot luovat kulutuksellaan rahan, pankkitoiminta hoidetaan velkakirjamyynnillä. Eli päinvastoin kuin nykyisin.
6) Asuntomarkkinat ovat kansalaisten kuppauksen ydin. Kiinteistöverolla voidaan imuroida markknoilta pois yksityisen sekltorin luotonannon vakuudet.
7) Kysyntä syntyy rahasta ja raha syntyy tyhjästä. Sitä voidaan luoda mielin määrin ilman inflaatiota niin kauan kunnes resurssit on työllistetty.
8) Valtion velka on kotitalouksien ylijäämä. Ilman valtion velkaa ei kotitalouksille voi syntyä ylijäämää jo oletusarvoisesti. Raha kun on kirjanpitoyksikkö, jolla on debet ja kredit. Velkoja ja velallinen. Saman suuruiset. Wynne Godley – sektorien tasapainot. Talouden nobelisti.

KA: Asiat eivät todellakaan ole vaikeita, jos tehdään luvattomia yksinkertaistuksia tai esitetään aivan päättömiä yleistyksiä.
Sellaisia ovat esimerkiksi ajatuksesi, joiden mukaan euroalueen velkakriisi aiheutuu yksityissektorin velkaantumisesta. Tai että valtion velka on kotitalouksien ylijäämä.
Ei tämä esim. Kreikan tapauksessa pidä paikkaansa lainkaan eikä USA:n kiinteistökriisin malli ei ole yleistettävissä. Kriisiytymisellä on vaiheensa, joihin syy-seuraussuhteet ankkuroituvat.

Eurosysteemin kriisin perussyyt liittyvät epärealistiin poliittisiin odotuksiin, joita yhteisvaluutta ei voinut toteuttaa.
Yhtä mahdottomia, vaikka varmaan mielestäsi raflaavia, ovat väitteet, joiden mukaan raha syntyy tyhjästä tai että sitä voidaan luoda mielin määrin.
Tämän hetken keskeinen ongelma eurojärjestelmässä on siinä, että pankkisektori on monissa maissa lähellä sortumista, eikä sen pelastamiseen ole käytettävissä poliittisia tai taloudellisia keinoja.
Keskuspankki joutuu varomaan taseongelmiensa vuoksi omia liikkeitään. EVM (pysyvä vakausrahasto) ei ole missään tapauksessa se työkalu, jolla pankit kyetään pitämään pystyssä.

Siksipä Euroopan komissio valmisteleekin pankkiunionia, joka voimaan tullessaan sitoisi euromaiden veronmaksajat pankkien pelastamiseen.
Operaation keskeinen tavoite (EKP:n ja komission näkökulmasta) on pelastaa velkojat osallistumasta kriisin ratkaisuun omaisuudellaan. Tämä on kuitenkin välttämätöntä, jos kriisiä todella aiotaan ratkaista.

Listassasi on siis myös oikeita pointteja liittyen nimenomaan rahalaitosten ja finanssioligarkkien vastuuseen. Mutta tässä keskustelussa pitäisi mielestäni puhua käytettävissä olevista keinoista, joilla umpikujasta päästäisiin avarammille aloille. Niitä ei tuossa kommentissasi tule esille yhtäkään.

ES: Kari, mitä tarkoitat tällä:
”Yhtä mahdottomia, vaikka varmaan mielestäsi raflaavia, ovat väitteet, joiden mukaan raha syntyy tyhjästä tai että sitä voidaan luoda mielin määrin.”
Miten selität Euroopan keskuspankin taseen kasvun runsaan vuoden aikana kaksnkertaiseksi nykyiseen 3
biljoonaan euroon. Mistä raha tuli?
Kreikkaa lukuun ottamatta velka on pääasiassa yksityisen sektorin ja erityisesti luottolaitosten velkaa. En ymmärrä, miten sen voit kiistää. Valtion velka on Kreikassakin osin yksityisten pankkien pelastamisen velkaa ja ainakin Islannissa, Irlannissa, Espanjassa ja Kyproksella ensi sijassa finanssisektorilta sosialisoitua velkaa.

Olen siis näiltä osin eri mieltä kanssasi ja siksi kiinnostunut saamaan vastauksen esitämääni kysymykseen keskuspankkien – minun tulkintani mukaan – virtuaalisen bittirahan synnystä.

 KA: Minun on vaikea uskoa, ettet Esko tietäisi miten tämä menee.
Aikaisemmin viljelemäsi hötörahan käsite sopii mielestäni edelleen paremmin poliittiseenkin keskusteluun, kuin nyt korostamasi rahaa tyhjästä – periaate.
Keskuspankit todella laskevat rahaa liikkeelle taikurien tavoin ja nykyisin bittirahan osuus luonnollisestikin on aikaisempaa suurempi. Mutta liikkeelle lasketun rahan vastikkeena taseessa on aina jotakin.

Keskuspankit hoitavat kahdenlaista tehtävää huolehtiessaan rahapolitiikasta ja valtiontalouden edistämisestä. Eri maiden kesken on eroja pankkien rahapoliittisissa linjauksissa. Esimerkiksi Englannin keskuspankki on ostanut valtion velkapapereita suhteellisesti eniten ja omistaa markkinakelpoisista papereista suunnilleen kolmanneksen.
USA:n Fed on myös aktiivinen ja sen omistamien valtion papereiden osuus lienee 15 prosentin suuruusluokkaa. Jos nämä ovat esimerkkejä rahan luomisesta tyhjästä, niin olemme samaa mieltä.

EKP (Euroopan keskuspankki) on ollut suhteellisen passiivinen näissä aktiviteeteissa aina vuoden 2011 joulukuuhun saakka. Silloin se laajensi target-lainoitustaan Italialle merkittävästi.
Target-systeemin kautta tuki velkakriisivaltioille oli tosin käynnistynyt jo vuoden 2007 jälkeen. Onko se rahan tekemistä tyhjästä?
Olet itse useasti puhunut eurosysteemin ongelmien yhteydessä siitä, että keskuspankista on hyvää vauhtia tulossa roskapankki. Taustalla on ajatus, jonka mukaan pankin taseessa on kasvava määrä papereita, joiden arvo rahamarkkinoilla ja reittauslaitoksissa väistämättä noteerataan alhaiseksi. Tämän näkemyksen jaan mielelläni. Se kiteyttää tilanteen osuvasti. Mutta onko tämä rahan tekemistä tyhjästä?

Kun EKP on ryhtynyt harjoittamaan voimakasta Quantitative Easing –nimellä tunnettua rahapolitiikkaa, laajentanut nopeasti ja keneltäkään kysymättä target-lainoitusta velkamaille ja tämän kautta ottanut vastuulleen kyseisten maiden maksutaseumpikujan sekä aktivoinut kriisivaltioiden velkapapereiden ostoa, niin tämä näkyy väistämättä pankin taseessa kertomallasi tavalla.
Kyse ei ole pelkästään taseen määrällisestä paisumisesta, vaan myös sisällöstä, johon mielestäni kätkeytyy aikapommi.

Onko tämä kuitattavissa puhumalla rahan luomisesta tyhjästä? Vai edellyttäisikö vakavasti otettava poliittinen puhe myös ongelman tämän puolen avaamista? Minun mielestäni se sitä edellyttäisi, jos haluamme olla uskottavia ja etsiä myös vaihtoehtoja.
Tiedän, että kuuden pahiten velkaantuneen eurovaltion velat ovat yhteensä noin 3500 miljardia ja yksityisen sektorin velat näissä maissa noin 9400 miljardia. Siitä huolimatta tokaisu, että velkakriisin syy on yksityissektorin velkaantuminen oikoo asioita ja vaikeuttaa ongelmien ymmärtämistä.

Esimerkiksi USA:n kiinteistökuplan taustalta löytyy hallituksen aktiivinen politiikka, jolla kiinteistöbisnekselle ja finanssikuplan muodostumiselle luotiin suotuisat edellytykset. Espanjassa oli samantapainen poliittinen pyrkimys.
Valtioiden joutuminen maksajan rooliin ja rahalaitosten pelastajaksi oli looginen seuraus kehityksestä. Syy ja seuraussuhteet selviävät tapauskohtaisessa tarkastelussa

ES: Kiitos Kari mielenkiintoisesta kirjoituksestasi.
On selvää, että Target-luotot ja -saatavat eivät ole syntyneet tyhjästä vaan ovat mitä suurimmassa määrin todellisia. Niiden ongelma on se, että missään ei ole sovittu, että ne luotot myönnetään. Ne on otettu ilman että ne on annettu, mutta niiden perustana on selkeä maksusuoritus reaalitaloudessa.

Jonkinlaisen kuvan tämän toiminnan mittasuhteista saa siitä, että Suomen Pankiln tileillllä on tällaisia saamisia euromailta joka yö yli 50 miljardia euroa eli suurin piirtein sama summa kuin on Suomen valtion budjetti. Suomen Target-saamiset olivat enimmillään 80 miljardia muille annettua luottoa, jonka myönsi Target-automaatti. Näiden EKP:n AAA-luottoluokitusmailta otettujen luottojen käyttötarve on viime kuukausina vähentynyt, mikä johtuu ylivelkaanuneiden maiden saamista muista tukipaketeista ja taloustilanteen näennäisestä paranemisesta. Mutta olipa muoto mikä tahansa, Suomi maksaa.

Mitä sitten tulee bittirahaan, tarkistin, että EKP:llä on viiime viikon taseessa 891 miljardin euron LTRO-saatavat Emu-maiden pankeilta. EKP:n saatavat ovat siis pankkien velkaa EKP:lle. Rahahan on aina velkaa.
Mutta Kari, mistä tuli se runsas biljoona euroa, josta tänään on jäljellä tuo noin 900 miljardia, keskuspankin taseen varoihin (assets), jotta se voitiin antaa pankeiille niiden velaksi EKP:lle?

Tyhjästä. Keskuspankilla ei ole vakavaraisuusvaatimusta.

KA: Keskuspankilla ei todellakaan ole vakavaraisuusvaatimusta. Sen sijaan sillä on valuutta-alueen rahapolitiikan monopolina tietty rahaperusta, jolla se operoi. Sen ohella pankilla on koko joukko sääntöjä, joita joko noudatetaan tai ei noudateta ja joita muutetaan pankin hallituksen enemmistöpäätöksillä.
En ole ammattilainen, mutta käsittääkseni keskuspankin legitiimi oikeus on aktivoida taseeseensa tarpeen vaatiessa varoja esimerkiksi juuri ”rahapoliittisia toimenpiteitä” varten. Näin on tehty Euroopan keskuspankissa. Suomen Pankin leveäsuinen pääjohtaja on ollut mukana toimenpiteet siunaamassa.

Hyvin laajalti ollaan sitä mieltä, että EKP on loitonnut kauas rahaperustansa oikeuttamasta rahanannosta. Se on yksi keskeinen syy siihen, että EVM eli pysyvä kriisirahasto halutaan saada mahdollisimman nopeasti toimintaan ja että viimeiseksi pönkäksi sortumaa vastaan rakennetaan pankkiunionia. Viimeksi mainitun hyväksymiskäsittely käynnistyy europarlamentissa kevään kuluessa.

Goldmann Sachsin kouliman Draghin myötä Euroopan keskuspankkiin tuli komento, jossa aikaisemmat periaatteet pantiin hienotunteisesti hyllylle. Uutta käytäntöä voisi ehkä kuvailla joitakin aikoja sitten kovasti esillä olleella vivutus-termillä. Pankki vivuttaa tarpeen vaatiessa rahaperustassaan olevaa omaisuusmassaa, kun se aktivoi taseessaan käytettäväksi uutta rahaa. Onko tämä rahan luontia tyhjästä vai jotain muuta?

Käymme tätä keskustelua vuoden päivät myöhässä siitä, kun ammattilaisten keskuudessa puhkesi ankara väittely Draghin ratkaisuista. Aikaisempi kolmen kuukauden sääntö pantiin roskakoriin ja tilalle otettiin pitkäaikaisen matalakorkoisen pankkilainoituksen käytäntö.
Samoin alkoi suora velkamaiden lainapapereiden ostaminen. OIliko tämä Esko sinun kaipaamasi Paksu Bertta tai jotain muuta, en ole toistaiseksi oikein saanut kirjoituksistasi selville.

Inflaatio ei ole toistaiseksi ryöstäytynyt liikkeelle, mutta riski kasvaa. Voidaan ehkä puhua ketshuppi-inflaation pelosta: ravista aikasi, niin koko pullollinen on lautasella.

EKP:n taseen loppusumma oli eilen tiistaina 2770 mrd euroa. Se on tullut vauhdilla alaspäin siitä johtuen, että lainoja nostaneet pankit ovat aloittaneet takaisinmaksun odotettua rivakammin.
Tässä mielessä voidaan sanoa, että poliitikkojen kiittämä keskuspankin rahapoliittinen hasardilinja on toistaiseksi toiminut. Rahamarkkinat ovat tyytyväisiä, kun velkavastuut siirtyvät vauhdilla euromaiden veronmaksajien piikkiin. Mutta hötörahan osuus EKP:n taseessa on silti muiden valuutta-alueiden keskuspankkeihin verrattuna ylivertaisen suuri.

Summa summarum: Euroopan pankkien ja kriisivaltioiden velkatilanne ei tällä menelmällä ole korjaantunut. Olen sitä mieltä, että Euroopan keskuspankki on lähtenyt jo aikaisemminkin ohuelta jäältä luistelemaan kohti silkkaa avovettä Draghin johtamilla operaatioila.

Lisäksi olen sitä mieltä, että Suomen hallitus ja eduskunta ovat toimineet edesvastuuttomasti lähtiessään komission ja keskuspankin linjaa tukemaan. Edesvastuuttomuus ei ole vähentynyt, vaikka hallituspuolueiden kokoonpano vaalien jälkeen muuttui.
Tarvitseeko vielä todeta, että puolueet laidasta laitaan ovat mukavuudenhaluisia opportunisteja, kun antavat kaiken tämän tapahtua.

ES: Kyllä juuri se sinun nimittämäsi ”aktivoiminen” on rahan luomista tyhjästä. Eikä EKP:llä ole sille mitään rajoitetta tai ”rahaperustaa” tai sääntöjä. Siitä vaan taseen molemmille puolille sama summa ja rahaa on luotu tyhjästä!

KA: Näin arvelinkin  sinun tarkoittaneen. Rahaperusta tosin on, mutta keskuspankki ei ole siihen sidottu. Siksi nykyinen  70 kertainen vivutus on sille mahdollinen, tosin ei ikuisesti.
Tässä oli minulla pieni ”kansanvalistuksellinen” taka-ajatus. Kestää nimittäin keskustelussa aika monta puheenvuoroa kulkea eteenpäin, jotta päästään asian ytimeen.
Tässä vaiheessa voidaan siis todeta, että tiedämme hötörahan määrän keskuspankin taseessa. Nyt sitten vain EVM:n ja pankkiunionin kimppuun. Näin syntyy poliitikoille tykinruokaa, vai sanoisimmeko bazookan?

Leikki leikkinä, paljon olisi vasemmistopuolueella tekemistä sekä kansan valistamisen, että käytännön politiikan saralla.