Kysymys jota ei esitetä

Finanssioligarkkien kanssa samassa veneessä?

€urokriisiksi virheellisesti kutsutun prosessin taustalla on vuonna 2007 tapahtuneen interpankkijärjestelmän romahtamisen jälkeen häämöttänyt avoin kysymys. Sitä ei ole julkisessa keskustelussa esitetty ja analysoitu, mutta siihen on kylläkin vastattu käytännön teoin. Tekojen arvo on koko euroaluetta tarkasteltuna useita biljoonia euroja eri valtioiden veronmaksajien rahaa.

Kysymys kuuluu: Onko suursijoittajien eli miljardiomaisuuksia omistavien superrikkaiden etu sama kuin kansantalouden ja veronmaksajien etu? Näin poliittisten päättäjien joukossa ajatellaan päätellen siitä, miten suuren finanssikuplan jälkihoidon suhteen menetellään.

Heinäsirkkojen tanssin kustantajat

Vastaus kysymykseen ei ole yksinkertainen eikä se saisi olla myöskään pikaisen tunnereaktion kirjaamista. Ensimmäiseksi tulee kylläkin mieleen tokaista, että ei tietenkään, emmehän me veronmaksajina milloinkaan ole voineet osallistua näiden heinäsirkkojen ja heidän moninaisten viritystensä kautta tehtyjen operaatioiden suunnitteluun ja päätöksen tekoon. Miksi siis rahoittaisimme keinottelun seurauksena syntyneitä saatavia ja pitäisimme pystyssä tyhjän päällä keikkuvia rahalaitoksia pitkin Eurooppaa?

Voisihan ajatella, että superrikkaiden keräämien omaisuuksien avulla rahoitetaan koko yhteiskunnan kannalta elintärkeitä toimintoja. Ilman kollektiivisia pelastustoimia ne romahtaisivat vieden samalla mennessään arjen kannalta keskeisen turvallisuuden, työpaikat ja kaiken sen muun, mitä yhteiskunnassa pidämme tärkeänä.

Mutta vastapainoksi nousee esille tieto siitä, miten yhteiskunnan toimintoja rahoitetaan. Vaikka suurituloisten osuus tuloverotuksessa on merkittävä, meillä Suomessa noin 40 prosenttia, silti kokonaisverokertymässä rahvaan osuus välittöminä ja välillisinä kulutusveroina on murskaava, yli 60 prosenttia. Kun kaikki verot lasketaan, niin niistä vain 10 prosenttia on tuloeroja tasaavan progression eli tulojen määrän myötä nousevan verotuksen piirissä. Lisäksi tiedetään, että superrikkaiden varat eivät automaattisesti päädy yhteiskunnan kannalta tärkeimpien toimintojen rahoittamiseen, kuten esimerkiksi teollisuuden tai palveluyritysten investointeihin.

Tendenssinomaisesti suurituloisten verotusta alennetaan samanaikaisesti, kun omaisuusvero on kokonaan poistettu. Tästä lähtökohdasta ei siis ole lainkaan selvää, ei edes ilmeistä, että superrikkaiden varoilla pidetään pystyssä yhteistä yhteiskuntaa.

Mutta nehän luovat työpaikat

Seuraava näkökohta liittyy yritystoimintaan. Siellä luodaan sekä arvoa lisäävät työpaikat ja elintason ylläpitämiseen tarvittavat vientituotteet. Eikö ole niin, että suuriin omaisuuksiin puuttuminen ja siten keinottelutappioiden siirtäminen sijoittajien itsensä kannetaviksi pudottaisi pohjan pois elintärkeältä elinkeinoelämältä?

Valitettavasti ei näin ole. Perustelut tälle kiellolle eivät ole löydettävissä ihan hetkessä. Suurten omaisuuksien varainhoitajat eivät mielellään kerro julkisesti salaisuuksiaan. Vallankin Suomessa ollaan varallisuuteen liittyvissä kysymyksissä hienotunteisia. Mutta riittävä todiste suuren rahan liikkeestä löytyy saksalaisen suurpankin tiedoista. Deutsche Bankin kautta tapahtuneesta sijoitustoiminnasta vain 4 prosenttia kohdentuu reaalitalouden investointeihin.

Kun finanssimaailman operaatiot tapahtuvat reaaliajassa ja globaalisti, on lupa päätellä, että osuus on samaa kokoluokkaa kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa ja niiden finanssilaitoksissa. Ja kun raha ei mene reaalitalouteen, se sijoitetaan erilaisten finanssialan tuotteiden ostoon ja niiden avulla haettavan nopean tuoton tavoitteluun eli suurelta osin myös suuria riskejä sisältäviin operaatioihin.

Rahalaitosten kannalta edullisin toimintalohko on kiinteistöbisness. Siellä pankkien omarahoitusosuus on lainsäädännön perusteella minimaalinen. Teollisten investointien rahoitus on tuotoltaan alhaista ja hidasta. Nopeiden tuottojen hakija käyttää kuitenkin pankkien sijasta erilaisia rahoitusyhtiöitä ja rahastoja. Kuuluisimmiksi ovat tulleet hedgerahastot. Niiden ominaispiirre on lähes kokonaan puuttuva sääntely. Se mahdollistaa suuren luokan sijoitusseikkailut velkarahalla riskinalaisen omarahoituksen eli sijoittajien omarahaisen vastuun jäädessä olemattomaksi.

Nopean tuoton verstaat

Nykyisen velkakriisin eli käytännössä pankkikriisin taustalla on pääosin kiinteistöbisneksessä koko 2000 luvun eurovaluutta-ajan harjoitettu keinottelu. Halvan lainarahan turvin tehdyt sijoitukset osoittautuivat ylimitoitetuiksi johtaen koko mantereen kattavaan finanssikriisiin. Siihen liittyy myös kotitalouksien ja yksityisen yrityssektorin ylivelkaantuminen. Velan avulla eteläisten eurovaltioiden elintaso nostettiin keskieurooppalaiselle tasolle. Taustalla oli poliittinen toiveajattelu, joka hukutti alleen talouden mahdollisuuksien ja realiteettien arvioinnin.

Finanssipääoma ylittää reaalitaloudessa pyörivän tuottavan pääoman määrän lähes kymmenkertaisesti. Kokonaan tämä rahamäärä ei ole keinotteluvarallisuutta tai ”hötörahaa”. Rahoitusalan toimintaa tarvitaan, mutta esimerkiksi 40 prosentin tuottoajatus edellyttää väistämättä sen luokan riskinottoa, että sen takaamiseen ei minkään valtion veronmaksajia voida velvoittaa.

Jos tai oikeastaan kun eurojärjestelmään kuuluvien maiden pankkisektorin velkaantumisessa keinottetappioiden osuus ylittää runsaasti 10 prosenttia, niin se tarkoittaa sen kuplan ytimen suuruutta, jota velkaantuneiden valtioiden hallitukset ja eurosysteemin suhteellisen vakaana pysyneet kansantaloudet on pantu rahoittamaan ja takaamaan.

Jotta suhdeluvut selviäisivät, on syytä tietää, että Euroopan pahiten velkaantuneiden kuuden kriisimaan eli Kreikan, Kyproksen, Portugalin, Espanjan, Irlannin ja Italian valtion velan suuruus on yhteensä noin 3,5 biljoonaa eli 3500 miljardia euroa. Vastaavasti näiden maiden pankkien velkasumma nousee noin 9,4 biljoonaan eli 9400 miljardiin euroon.

Jos varovaisuutta noudattaen lasketaan, että pankkien velkasummasta keinottelutappioista syntyneet saamiset olisivat vain tuo edellä mainittu 10 prosenttia, päädyttäisiin kuitenkin 940 miljardin eli biljoonan luokkaa olevaan pilveen. Kymmenen prosentin osuus perustuu Espanjan valtion keskuspankin laskelmiin, jotka koskevat heidän pankkisektoriaan.

Erilaisissa yhteyksissä on kuitenkin jouduttu toteamaan, että rahalaitoksilla on erityinen kyky ja osaaminen laskea omien taseittensa arvoja hyvin tarkoituksenmukaisesti. On enemmän kuin todennäköistä, että sekä Espanjan pankkien myrkylliset lainapaperit, samoin kuin muiden kriisimaiden pankkien tappiolliset lainoitukset ovat merkittävästi julkisuuden lukuja suuremmat. Ja meillä puhutaan hurskaasti vain valtioiden veloista!

Takaisin juurille

Tämän vuoksi ja tämän artikkelin otsikkoon palataksemme voidaan todeta, että implisiittinen käsitys yksityisen finanssisektorin rahoituksen välttämättömyydestä on virheellinen. Ei ole olemassa minkäänlaista takaisinkytkentää, jonka perusteella voisi toivoa peliin pannuille verorahoille toivottua vastiketta ja muutosta omaksutuissa käytännöissä.

Tukiraha päätyy kaikissa tapauksissa finanssimarkkinoille, joiden hallinta ei eurosysteemissä ole mahdollista. Suunnitteilla oleva pankkivalvonta asettaa Euroopan keskuspankin vain entistä edullisempaan asemaan suuren rahan edunvalvojana. Pankkiunioni olisi pysyvä tappiontasausjärjestelmä, jonka rahoittajana olisi veronmaksajien kukkaro.

Ratkaisu velkaongelmaan ei periaatteessa ole kovin vaikea. Kaikessa taloudellisessa toiminnassa, myös finanssisektorin rahankäytössä periaatteeksi tulisi palauttaa markkinatalouden keskeinen sääntö: Se ken omistaa varat, se vastaa omaisuudellaan myös niiden käytöstä.

Se joka hyötyy varojen sijoituksesta ja saa toiminnoilleen yleensä merkittävää yhteiskunnankin tukea, on velvollinen sitoutumaan sijoituksiinsa ja rahankäyttöään koskevaan ratkaisuihin omalla henkilökohtaisella omaisuudellaan, viimeistä kesämökkiä ja Ferraria myöten.

Tämä on ainoa keino pakottaa suuren rahan omistajat kaidalle tielle. Heidän kohdalleen se kaikesta huolimatta olisi vähintääkin kuusikaistainen mottoritie.

Ilmaan haihtunut omistajavastuu

Pääomien omistajajien ja sijoittajien vastuu oli joitakin kuukausia sitten poliitikkojen suussa. Sieltä se nähtävästi märehdittiin pötsiin saakka ja päästeltiin metaanin tavoin ilmoille haihtumaan. Käytännössä koko euroalueen poliittinen ja taloudellinen eliitti pyrkii komission johdolla lyömään lukkoon yksi toisensa jälkeen päätökset, joilla sijoittajien, lue suurpääoman omistajien ja finanssioligarkkien oma vastuu ja taloudelliset riskit poistetaan ja siirretään nykyisille veronmaksajille ja heidän lapsilleen.

Kuitenkin on fakta, että vain näiden superrikkaiden ja heidän instituutioittensa on mahdollista velkakupla poistaa ilman, että siitä käytännössä makrotaloudelle on mitään haittaa. Euroalueen talouden ja kilpailukyä parantavien toimien kannalta velkakuplan poistaminen ja vastuiden ohjaaminen oikeisiin kohteisiin on tärkein toimenpide. Tekniset ratkaisumallit ovat olemassa. Eri valtioiden vastuut kattavan velkasaneerauksen yhteydessä voidaan laskea. Lasku niistä tulee, mutta se on kohtuullinen ja puhdistaa ilman.

Siksi kysymys, eikö kuitenkin finanssipääoman suuromistajien pelastaminen ole veronmaksajien edun mukainen saa kielteisen vastauksen. Ei ole. Nykyinen velkojen ”sosialisoinnin” tie siihen liitettyine ehtoineen on sekä kriisimaiden talouden, että euroalueen paremmin pärjänneiden maiden kannalta tuhoisa, poliittisen opportunismin ratkaisu kansalaisten suuren enemmistön etuja vastaan.