Mikä on Venäjän keskeinen intressi ja miksi puolueettoman maan ei tarvitse Venäjää pelätä?
EU:n ja Venäjän rauhanomaiselle yhteistyölle on harvinaisen hyvä objektiivinen perusta. Ne täydentävät toisiaan tavalla, joka yhteistyön kautta lisäisi maanosan vaurautta, kehittäisi ja kasvattaisi taloutta ja rikastaisi kulttuuria. Venäjän yhteiskunnan kehittyminen – ja jos niin halutaan – myös demokratia kehittyisi vakaasti monipuolisen yhteistyön avulla.
Etenkin Saksan teollisuus ja maatalous hyötyisivät aktiivisesta Venäjä-kumppanuudesta ja Venäjä puolestaan saksalaisesta osaamisesta ja investoinneista.
Venäjä on aktiivisesti yhteistyötä etsinyt ja ilmaissut useaan otteeseen haluavansa sitä syventää. Samalla Venäjä on mm. Putinin suurissa linjapuheissa korostanut tasavertaisuuden merkitystä kanssakäymisessä.Tämä on tärkeätä.
Hegemoniavaatimuksen logiikka
Mutta tämä on kehityslinja, jota USA tukijoineen ei halua. Syyt ovat päivän selvät. Kehittyvä ja kasvava euro-aasialainen yhteistyö Kiina-kytkentöineen romahduttaisi nopeasti US-amerikkalaisen hegemonian sekä talouden, että geopoliittisen valtajärjestelmän piirissä.
Siksi USA on tehnyt hartiavoimin töitä romuttaakseen EU:n johtavan valtion, Saksan, ja itsenäisen Venäjän väliset suhteet. USA:n viimeaikainen kiinnostus myös pohjoismaihin on nähtävä tässä kontekstissa. Pakotepolitiikka on nimenomaan USA:n työväline EU:n Venäjä-suhteiden turmelemiseksi.
Kun prosessi ei Saksankaan osalta ole edennyt USA:n kannalta riittävän nopeasti eikä riittävän syvälle, on USA valjastanut NATO-haukkansa offensiiviin Itä-Euroopan ja pohjoismaiden kytkemiseksi suoraan valtapiiriinsä sotilaallisen varustautumisen tietä.
Tätä päämäärää palvelee 1990-luvun taitteen jälkeen mittavin Venäjän vastaisen kiihotusprosessin käynnistäminen ja viholliskuvan rakentaminen sekä kaiken kattava poliittinen ja informatiivinen propagandakampanja.
Sen johtoaate on väitetty Venäjän aggressio ja uhka. Kampanjaa voi seurata kaikilla valtamedian kanavilla päivittäin.
Nyt on tosi kyseessä. USA on kadottamassa globaalin johtoroolinsa. Siksi sen alttius aseellisiin selkkauksiin kasvaa ja lisää samalla objektiivisesti jännitteitä ja suoranaista suursodan vaaraa.
Miten kauan viisautta riittää?
Kun lähdetään USA:n maailmanoptiikasta ja myös nykyisen presidentin julkilausumasta geopoliittisesta hegemoniavaateesta, tullaan tilanteeseen, jossa hegemoniapyrkimyksen kohdemailta, poliittisilta ja taloudellisilta kilpailijoilta, vaaditaan poikkeuksellisen suurta poliittista ja intellektuaalista kyvykkyyttä konfliktihakuisen vastustajan siirtojen neutralisoimiseksi.
Tähän asti Kiina ja Venäjä ovat kyenneet torjumaan provokaatiot ja Venäjä Syyrian politiikallaan jopa luomaan reaalisen mahdollisuuden rauhan pohjustamiselle maassa.
Mutta historiallinen kokemus valtajärjestelmien toiminnasta osoittaa, että jännitteisen valtasuhteen toisen osapuolen yksipuolinen eteneminen valtapyyteissään johtaa väistämättä jossain vaiheessa aseelliseen konfliktiin. Se raja lähestyy huolestuttavalla vauhdilla.
USA valtameren takana ei tajua sitä tosiasiaa, ettei se kykene opettamaan eikä rankaisemaan Venäjää ja Kiinaa tottelemattomuudesta, jos ne eivät toimi USA:n toivomalla tavalla.
USA:lta ja sen eräiltä liittolaisilta puuttuu globaalien kilpakumppaneittensa kunnioitus ja arvostus. USA ei halua maailmaan sellaista turvallisuuspoliittista järjestelmää, jossa se ei automaattisesti omista johtoasemaa. Tämä on suuri ja kohtalokas virhe globaalilla näyttämöllä erityisesti juuri nyt.
Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Vastavalkean kommenttina kirjoitukseen Kun metsä ei vastaa.
Kari K. Arvola 