Olen luvannut, etten enää kirjoittele Ukrainan sodan tapahtumista.Turhaa se olisikin. Media on sotamoodissa ja kaikki tiedotus sovitetaan virallisen ”tarinan” puitteisiin.
Ukrainassa on ”vapaana” vain muutama yksittäinen toimittaja, jotka henkensä kaupalla yrittävät saada selkoa tilanteesta.
Mutta muutama sana sodan luonteen muuttumisesta. Kiovan hallituksella on täysi oikeus ja velvollisuuskin puolustautua Venäjän hyökkäystä vastaan. Tavoitteena tulisi olla tilanne, jossa hyökkääjän ei kannata jatkaa sotimista saavutettuaan tavoitteensa. Päästäisiin neuvottelemaan rauhasta.
On myös oikein, että maata tuetaan eri tavoin puolustautumisessa.
Mutta tehdään suuri virhe, jos maan hallituksen käyttöön aletaan toimittaa sellaista aseistusta, joka mahdollistaa operaatiot hyökkääjän eli Venäjän alueella.
Tältä nyt näyttää sen jälkeen, kun läntiset valtionjohtajat USA:n johdolla pitivät strategiakokouksensa Saksan Ramsteinissa. Se on USA:n ilma- ja ydinasevoimien johtokeskus Euroopassa.
Kun Ukrainan armeijan iskut uusilla asejärjestelmillä lisääntyvät Venäjän alueella, sodasta alkaa automaattisesti tulla luonteeltaan enemmänkin sota NATO-maiden ja Venäjän välillä, kuin Ukrainan puolustautumisekseen käymä taistelu.
Sodan tarkoitukseksi tuleekin Venäjän sitominen sotaan ja sen heikentäminen, johon pakotteillakin tähdätään.
Venäjä voi vastata kahdella tavalla. Ensimmäiseksi se julistaa sodan Ukrainalle ja suorittaa reserviensä liikekannallepanon.
Tämä näkyy Ukrainan rintamalla joukkojen ja kaluston merkittävänä lisääntymisenä. Puhutaan kaksin- tai kolminkertaistumisesta.
Se tarkoittaa väistämättä myös sodan ja sen tuhojen laajenemista koko Ukrainan alueelle.
Toiseksi Venäjä voi ottaa oman alueensa puolustamiseksi käyttöön taktiset ydinaseet, jonka seurauksena ollaankin nopeasti täysimittaisessa maailmansodassa.
Tämä ei ole enää vain teoreettinen mahdollisuus. Sen todennäköisyys kasvaa jokaisen Venäjän alueelle tapahtuvan iskun seurauksena.
Venäjän hyökkäystä kohtaan tunnettu moraalinen kauhistuminen ja vastustus on muuttunut jo moralismiksi, jota sodan lietsojat tietoisesti hyödyntävät median ja politiikan välityksellä.
Tästä havainnollisin esimerkki saatiin, kun Suomen pääministeri alkoi kyynelehtiä julkisesti Ukrainan tilanteesta puhuesssan.
Tilanne on vakava. Näyttää siltä, että rauhaa ei tavoittele yksikään läntinen NATO-maa liittolaisineen.
Varustelukierteeseen osallistuvat lähes kaikki valtiot, muutamin poikkeuksin.
Minskin sopimukset tarjoaisivat edelleen hyvän perustan diplomatialle ja rauhan tavoittelulle. NATOn intressissä se ei ole. Saksa voisi vielä katkaista tämän kehityksen.
Suomi on NATO-hankkeineen astumassa junaan, joka vie onnettomuuteen. Nyt kannattaa tarkoin seurata, mikä viesti Venäjältä kuullaan Voiton päivän juhlallisuuksien yhteydessä.
Kari K. Arvola 