Mauno Saari
Alkuvuonna 2022 tapahtui ihme. Suomen kansan enemmistö, joka oli kauan vastustanut Naton jäsenyyttä, käänsi äkkiä sarkatakkinsa. Mielipidekyselyt olivat hataria ja ehkä manipuloituja, mutta uskon silti, että nutun kääntö tapahtui. Syy on yksinkertainen. Suomen ”kansa”, väestön suuri hiljainen enemmistö on aina ollut vietävissä, ja nyt sitä veivät Niinistö ja media.
Karismaattiset hahmot ovat vetäneet puoleensa. Mannerheim pystyi yhdistämään kansan. Se on hämmästyttävää, koska takana oli kansan kahtia halkaissut raaka sisällissota, jonka voittajien johtaja oli sitä paitsi huonosti suomea puhuva venäläinen sotilas. Sodat hävittiin, mutta Suomi säilyi itsenäisenä ja Marskista tuli pitkäksi aikaa suosituin suomalainen.
Paasikivi manasi suomalaisten ulkopoliittista tyhmyyttä. Hän ei tarkoittanut eliittiä vaan ”kansaa”, jossa venäjävihaa ja epäluuloa oli paljon. Hän ja Kekkonen onnistuivat ankaralla työllä hinaamaan ajattelua ja tunteita uuteen suuntaan. Paasikiven urakkaa helpotti ulkoinen uhka ja pakko, äsken käyty sota.
Kekkosen etuna oli sähköistävä karismaattisuus. ”Vaikka seisoin selkä oveen päin, tiesin että hän tuli huoneeseen”, kuvattiin Kekkosen auraa. Hän oli Suomen vihatuin mies, mutta vihaajat kuuluivat eliittiin. Kansa uskoi Kekkosta, josta tuli UKK ja Urkki, koska hän oli aito sekä ylimyksenä että kansanmiehenä.
Urho Kekkosta on viime vuosina haukuttu, koska hänen kuolemansa jälkeen siihen on ollut rohkeutta. Haukkujatkin myöntävät silti, että Kekkosen urakka oli valtava, kun hän kiskoi koko epäluuloisen kansan – eliittiä lukuun ottamatta – uskomaan, että puolueeton Suomi voi elää hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa.
Kekkosen loppuvuosiin asti elettiin ilman, että medialla oli olennainen vaikutus poliitikkojen nousuun. Sitten tuli Mauno Koivisto. Juuri kukaan ei taida muistaa hänen poliittisia puheitaan muusta kuin että ne olivat usein kryptisiä arvoituksia. Mutta hiuskiehkuran muistavat kaikki. Koivisto oli vakavamielinen ja uskottava hurmuri, ja niin hänestä tuli koko kansan Manu.
Suurten presidenttien (joihin minun listallani kuuluu tässä mainittujen lisäksi K.J. Ståhlberg) jälkeen alkoi toisenlaisten persoonien ja median kasvaneen vallan aika. Martti Ahtisaaren presidenttiys jäi yhteen kauteen, jonka aikana ulkoista ja sisäistä vetovoimaa ei suuresti tarvittu, onneksi. Tarja Halonen nousi presidentiksi, koska aika oli siihen kypsä. Hän suoriutui hyvin siksikin, että Muumimamma sai purjehtia melko tyvenessä kelissä.
Sauli Niinistö on Suomen ensimmäinen mediapresidentti. Hänen ja median yhteensopivuus on ollut saumatonta ja miehen brändi vahva. Se on luotu amerikkalaiseen malliin komealla ulkonäöllä, rullaluistelulla, puolivallattomilla naisjutuilla, perhetarinoilla koirasta, vaimosta ja lapsesta ja uudenlaisella mainonnalla. ”Työväen presidentti” ja ”Vastakkainasettelun aika on ohi” olivat kampanjoita, jotka ovat kääntyneet ironiaksi, mutta ne toimivat aikanansa.
Vähättelemättä Niinistön poliittisia saavutuksia tosiasia on, että hänen ylimaallinen suosionsa ei perustu niihin vaan näihin politiikan ulkopuolisiin seikkoihin. Poliittisia suorituksia ei pidäkään vähätellä. Jos Niinistö onnistuu viemään Suomen Natoon, hän on tehnyt historiaa, murskannut Kekkosen elämäntyön. Mutta jos Nato-hanke ajautuu kiville, Niinistön kansansuosio menee hukkaan. Se katoaa kuin tuhka tuuleen. Molemmissa tapauksissa Suomen asema ja sen turvallisuus on saatettu vakavan uhan alle.
Kansa on seurannut karismaa ja sitten uskonut mediaa. Sitä on viety suuntaan ja toiseen. Sen mieli on ollut häilyväinen, epävarma ja auktoriteettiuskoinen. Suomalaisilla ei kansana ole koskaan ollut vankkaa tahtoa, itsetietoisuutta ja selvää omakuvaa. Äkkikäännös Nato-uskoon on todiste siitä, että kansa on pehmeää, kuin taikinaa, jota eliitti ja sen media helposti muokkaavat.
Kari K. Arvola 