Paavo Väyrynen: Salaliitto johtaa tiedotusvälineiden avulla Suomen ulkopolitiikkaa

”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa näyttää johtavan taustalta joidenkin poliitikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseereiden muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä. Jyri Häkämiehen nimittäminen EK:n toimitusjohtajaksi ei ollut sattuma…

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaa on selkiytettävä. Päätöksentekoon on saatava avoimuutta. Kansan on saatava tietää, millaista linjaa kukin puolue ja poliitikko ajaa.”

Näin toteaa europarlamentaarikko, Kansalaispuolue ry:n perustaja ja puheenjohtaja blogissaan 25.9.2016. Seuraavassa kirjoitus kokonaisuudessaan:

”Suomen ulkopoliittinen linja on viimeksi kuluneen runsaan vuoden aikana muuttunut. Tämä näkyy selvimmin suhtautumisessa Venäjään, Yhdysvaltoihin ja EU:n puolustusyhteistyöhön. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on siirrytty vakauden vaalimisesta asevaraisen ajattelun ja toiminnan suuntaan. Muutos alkoi jo viime vaalikaudella, mutta nykyisellä se on selvästi voimistunut.

Suhteemme Venäjään ovat olleet ohuet. Niissä on koettu myös kielteisiä ilmiöitä. EU:n pakotepolitiikassa Suomi on ollut kovalla linjalla, kuten duuman puhemiehelle Sergei Naryshkinille asetettu kielto osallistua ETY-järjestön parlamentaarikkojen kokoukseen osoittaa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on pitänyt kiitettävästi yhteyksiä presidentti Vladimir Putiniin, mutta valtioneuvoston jäsenten tasolla on ollut hyvin hiljaista.

Samaan aikaan yhteydenpitoa ja yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa on tiivistetty jopa sotilaallisella tasolla. Tämä näkyy selvästi sotaharjoitusten järjestämisessä.

Ennen eduskuntavaaleja oli esillä suunnitelma Suomen osallistumisesta Virossa Ämarin tukikohdassa pidettäviin ilmasotaharjoituksiin. Käydyn julkisen keskustelun jälkeen päätettiin, että suomalaiset koneet nousevat ilmaan Suomen kentiltä ja harjoitukset järjestetään kansainvälisessä ilmatilassa. Tänä vuonna Yhdysvaltain joukot ovat osallistuneet sotaharjoituksiin Suomen maaperällä, vesialueilla ja ilmatilassa.

EU:n yhteisen puolustuksen kehittämiseen Suomi on suhtautunut suorastaan innokkaasti. Perussopimuksen avunantolauseketta on perusteettomasti tulkittu siten, että se velvoittaa jäsenmaita antamaan toisilleen myös sotilaallista apua. Eduskunnalle on annettu lakiehdotus, joka tekee mahdolliseksi suomalaisten sotilaiden lähettämisen ulkomaille myös taistelutehtäviin.

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Ulkopoliittisen linjan muuttamisesta ei ole päätetty hallituksessa eikä eduskunnassa. Suuretkin käänteet käytännön politiikassa selitetään väittäen, ettei mikään ole muuttunut.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa näyttää johtavan taustalta joidenkin poliitikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseereiden muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä. Jyri Häkämiehen nimittäminen EK:n toimitusjohtajaksi ei ollut sattuma.

Merkkejä salaliitosta oli nähtävissä jo ennen eduskuntavaaleja. Useat talouselämän vaikuttajat painostivat poliitikkoja kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä.

Keskustaankin nämä paineet heijastuivat. Vuoden 2014 puoluekokoukselle valmisteltuun kannanottoluonnokseen ei sisältynyt kantaa Nato-jäsenyyteen, ja syksyn mittaan käytiin sekavaa keskustelua tulevan hallitusohjelman sisällöstä.

Viime kevään hallitusratkaisuun ulko- ja turvallisuuspolitiikalla näyttää olleen ratkaiseva vaikutus. Hallitukseen haluttiin Nato-jäsenyyttä ajava Kokoomus, vaikka Keskustassa enemmistö kannatti punamultaa.

Turvallisuuspolitiikan avainpaikat sai haltuunsa Perussuomalaiset, jonka linja on sekava. Sekä puheenjohtaja Timo Soini että eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho ovat sanoneet kannattavansa henkilökohtaisesti Nato-jäsenyyttä, mutta puolueella on toinen kanta. Historian harrastajana Jussi Niinistön uskoisi pysyttäytyvän Paasikiven linjalla, mutta hän näyttää hurmaantuneen yhteistyöstä Naton ja Yhdysvaltojen kanssa.

Keskustasta hallitukseen tuli vain liberaaleja, jotka ovat myös ulko- ja Eurooppa-politiikassa lähellä Kokoomuksen linjaa.

Liittoutumispolitiikan kannattajien strategia on muuttunut. Kun suora Nato-jäsenyys ei etene, on ryhdytty tiivistämään kahdenvälisiä suhteita sen johtaviin jäsenmaihin, Yhdysvaltoihin ja Britanniaan. Toinen raide on toiminta EU:n yhteisen puolustuksen kehittämiseksi. Tätä kautta unionista pyritään kehittämään sotilasliitto ja Naton eurooppalainen pilari.

On vaikea päästä perille siitä, ketkä uutta linjaa hallitustasolla johtavat.

Päällisin puolin näyttää siltä, että vallankäytön tosiasiallinen painopiste on valtioneuvoston puolella ja linjan määräävät sen liittoutumispolitiikkaa kannattavat jäsenet.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö näyttää pyrkivän pitämään Suomen Paasikiven linjalla. Hän on vaalinut suhteita Venäjään. Yhdysvaltain kanssa toteutettavien sotaharjoitusten sisältyminen puolustusministeriön esityksestä hyväksyttyyn ohjelmaan näytti tulleen Niinistölle epämiellyttävänä yllätyksenä.

Jännitteistä valtioneuvoston ja tasavallan presidentin välillä kertoo myös se kritiikki, jota ulko- ja puolustusministeriöistä vuodettiin julkisuuteen Niinistön tehtyä aloitteensa lentoturvallisuuden parantamiseksi Itämeren alueella.

Sauli Niinistön turvallisuuspoliittinen linja ei kuitenkaan ole johdonmukainen. Hän näyttää tukevan EU:n kehittämistä jopa valtioksi, jolla on yhteinen armeija.

Äskettäin Niinistö kysyi, ”onko unioni mikään unioni, ellei se kanna huolta alueellisesta koskemattomuudestaan”. Aluepuolustuksen järjestäminen on valtioiden tehtävä, jonka ne voivat toteuttaa joko ylläpitämällä uskottavaa itsenäistä puolustusta tai liittoutumalla.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaa on selkiytettävä. Päätöksentekoon on saatava avoimuutta. Kansan on saatava tietää, millaista linjaa kukin puolue ja poliitikko ajaa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee olla keskeinen kysymys tulevissa presidentin- ja eduskuntavaaleissa. Äänestäjien on voitava ottaa kantaa Suomen linjaan ja kansan enemmistön tahtoa on noudatettava.

Jos näin tapahtuu, ryhdymme taas vahvistamaan itsenäisyyttämme, vaalimaan puolueettomuuttamme ja toteuttamaan rauhaa lujittavaa vakauspolitiikkaa.”

Paavo Väyrynen

Mainokset

Kysymys kansanedustajille

Arvoisa kansanedustaja

Valtamediassa on viimeksi kuluneen vuoden aikana toisteltu ahkerasti käsitettä ”trollaus”. Se yhdistetään käytännössä puheenvuoroihin sosiaalisessa mediassa. Puheenvuorojen yhteinen nimittäjä on hallituksen toimien arvostelu ja kritiikki Venäjän ulko- ja geopolitiikan arvioinnissa ja käytännön toiminnassa sekä hallituksen pakolaispolitiikassa.

Valtioneuvoston tiedotuspäällikkö Markku Mantila on julkisuudessa aktiivisesti varotellut ”trollauksesta”, mutta muutama päivä sitten katsonut, että ilmiö olisi viime aikoina heikentynyt. Mantila kuitenkin arvioi, että ”trollaus” tulee jälleen voimistumaan.

Jos vaikkapa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevan pääkirjoituksen perässä on kymmenittäin Venäjän näkökulmaa esiintuovia kommentteja, voi epäillä kyseessä olevan trollauksen. Tällaista trollausta Markku Mantila uskoo näkevänsä myöhemmin keväällä, kun Suomessa aletaan keskustella Nato-selvityksestä sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta.

Trollit pyrkivät käyttämään hyväksi myös pakolaiskriisiä.– Ilmapiiri Suomessa on kääntynyt turvapaikanhakijavastaiseksi. Siihen maaperään on helppo levittää huhuja ja valheita.” Näin Mantila sanomalehti Kalevan mukaan 11.3.2016.

Mantila myöntää, että trollauksen määrän arviointi on menetelmällisesti vaikeaa. Kansalaisen kannalta Mantilan kannanotto luo kuvaa, että Suomen politiikassa on tällä hetkellä aihepiirejä, joihin kriittisesti kantaa ottava henkilö mielipiteineen voidaan leimata vieraan vallan, tässä yhteydessä Venäjän valtion propagandaa levittäväksi henkilöksi. Asenne heijastuu voimakkaasti myös valtamediassa. Hallituksen ja ns. länsileirin toimia tukevia kannanottoja sen sijaan ei virallisella taholla pelätä eikä niitä luonnehdita trollaukseksi.

Kysymys kansanedustajalle kuuluu, onko eduskunnan jäsenillä sellainen kanta, että Suomen hallituksen tai EU:n ja USA:n toimiin kansainvälisessä politiikassa ja Suomen sisäpolitiikassa kriittisesti suhtautuvat henkilöt ja verkkojulkaisut ovat Venäjän valtion propagandisteja?

Jollei ole, niin eikö kansan edustajien tulisi aktiivisesti vaikuttaa siihen, että Suomen poliittisessa päätöksenteossa on käytettävissä muutakin tietoa ja näkemystä, kuin valtioneuvoston tiedotusosaston legitimoima ja suoraan propagoima ajatustapa? Mitä aiotte tehdä, jotta valtion julkisuuspolitiikka, mukaan lukien eduskunnan valvonnassa oleva radio- ja tv-toiminta, korjaa linjaansa moniarvoisuutta ja sanan vapautta lisäävään suuntaan?

Jos yhdytte Mantilan edustamaan kantaan, niin eikö olisi kansalaisten mielipiteen vapauden ja perusoikeuksien kannalta välttämätöntä vaatia, että ”trollisodassa” esitettyjen väitteiden ja syytösten tueksi esitetään faktatietoa ja näyttöä samaan tapaan, kuin oikeusprosessissa joudutaan näyttö esittämään? Trollisyytös voi ääritapauksessa tarkoittaa viranomaisen epäilevän valtiopetosta.

Kysymys on kansalaisten perusoikeuksista ja oikeusturvasta. Suomessa ei vallitse poikkeustilaa, joka laillistaisi valtioelinten harjoittaman kansalaisten mielipiteiden kontrollin.

Ystävällisin terveisin,

Kari Arvola

http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkomaat/venaja-trollaus-hiljeni-suomeen-kohdistuvat-lokakampanjat-vahentyneet/722330/

http://yle.fi/uutiset/venajan_trollaus_otetaan_tosissaan__paattomyyksia_ammutaan_alas/7812071

Kannanotto on toimitettu kansanedustajille 18.3.2016.

 

Ukrainan ja NATOn kaunis ystävyys

”Pohjois-Atlantin liitto (lyhenne Nato tai NATO[1] engl. sanoista North Atlantic Treaty Organization; ranskankielinen lyhenne OTAN) on poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma.[2] Nato perustettiin 4. huhtikuuta 1949 WashingtonissaYhdysvalloissa. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä Belgiassa. Naton ”kova ydin” on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että ”hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja sen on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiksi katsomillaan keinoin, myös asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella”.(Wikipedia)

Neuvostoliittoa vastaan

Järjestö perustettiin vuonna 1949. Ehkä on mielenkiintoista tietää, että Neuvostoliitto tarjosi itseään jäseneksi vuonna 1954. Tarjous kuitenkin hylättiin syistä, jotka ehkä tässä vaiheessa on jo mahdollista ymmärtää. Korulauseet sikseen. NATO perustettiin Neuvostoliiton muodostamaa todellista tai hypoteettista uhkaa vastaan ns. kylmän sodan keskellä. Monille näyttää olevan ylikäymätön tosiasia, että NATO on Yhdysvaltojen politiikan keskeinen työkalu silloinkin, kuin käynnissä ei ole aseellinen puuttuminen jonkin valtion tapahtumiin tai voiman osoittaminen poliittisen viestin tehostamiseksi, kuten juuri näinä päivinä Ukrainan kriisin yhteydessä tapahtuu. USA vastaa sotilasliiton kustannuksista 70-prosenttisesti. NATO-sopimus mahdollistaa Yhdysvalloille tulkinnan, jonka mukaan mikä tahansa uhka missä tahansa maapallolla voidaan katsoa sitä vastaan suuntautuvaksi hyökkäykseksi, jonka NATO on oikeutettu torjumaan.

NATOn ja Ukrainan ystävyys

NATOn ja Ukrainan yhteinen historia alkoi välittömästi Ukrainan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991. Neuvostoliitto oli romahtamassa ja Ukraina liittyi  Pohjois-Atlanttin yhteistyöneuvoston jäseneksi (nykyisin Euro-Atlanttinen Kumppanuusneuvosto). Vuonna 1994 Ukraina ensimmäisenä maan solmi NATOn kanssa ns. rauhankumppanuussopimuksen ja osallistui heti NATO-operaatioihin Balkanilla (Bosniassa ja Herzegovinassa). Vuonna 1997 valtio solmi  Erityisen Kumppanuussopimuksen NATOn kanssa. Samana vuonna NATO avasi Informaatio- ja dokumentaatiokeskuksen Kiovaan. Madridin huippukokouksen yhteydessä perustettiin maiden välinen yhteiskomissio NUC, Nato-Ukraine-Comission. Samalla Ukraina sai NATOn diplomaattistatuksen. Kiovan informaatiokeskuksen ympärille luotiin vuonna 1998  yhteinen NATO-Ukraina työryhmä. Sen tehtävänä oli Ukrainan asevoimien sovittaminen yhteen NATO-standardin kanssa. Vuonna 1999  infotoimistosta tuli pysyvä kumppanuustoimisto. Puolalais-ukrainalainen pataljoona osallistui NATO-missioon Kosovossa. Vuonna 2000 järjestettiin Trans-Carpathia 2000 –nimellä ensimmäinen mittava monikansallinen NATO-sotaharjoitus. Sen teemana oli maahantunkeutumisen aiheuttama kriisitilanne. Yhteistyö syveni edelleen Janukovitsin pääministerikaudella ja Leonid Kutsman presidenttikaudella 2002-2004. Kutsma julisti Ukrainan tavoitteeksi täysjäsenyyden NATOssa. Tavoite hyväksyttiin virallisesti NATOn päätöksellä, jossa tulevan kumppanin kanssa solmittiin jäsenyyden edellyttämä  NATO-Ukraina  Aktionplan. Vuodesta 2004 Ukraina on sopimuksellisesti sitoutunut olemaan NATOn isäntämaa. Tämä sopimus tarkoittaa aivan kuin Suomenkin kohdalla valmiutta tarjota lentokentät ja muu sopimukseen sisällytetty infrastruktuuri NATOn strategisten operaatioiden käytettäväksi. Lähentymisvauhtia jarrutettiin ns. oranssivallankumouksen aikoihin. NATO-jäsenyyshakemus pantiin jäihin, jotta yhteistyösuhteet Venäjän kanssa talouden ja energiatoimitusten osalta olisi voitu varmistaa. Silti tuore presidentti Viktor Jutshenko osallistui vuoden 2005 NATO-huippukokoukseen Brysselissä. Yhteistyötä jatkettiin siten, että NATOn kanssa sovittiin vanhan neuvostoaikaisen sotilaskaluston uudistamisesta yhteistyössä. NATOn spesialistit ovat siitä lähtien toimineet maassa säännöllisesti neuvonantajina  sotilas- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Vuonna 2006 NATO ja Ukraina perustivat yhteisen puolustusvoimien ja armeijan jälleenrakentamis- ja harjoituskeskuksen Ukrainan sisämaahan. Vaikka Ukraina oli vetänyt jäsenhakemuksensa muodollisesti pois, päätettiin NATOn Bukarestin huippukokouksessa vuonna 2008, että Ukraina tulee järjestön jäseneksi pidemmällä aikavälillä. Tauolla olleet yhteistyöjärjestelyt käynnistettiin uudelleen. NATO-Ukraina komissio aloitti työnsä ja vuosittain tarkistettava jäsenyyttä valmisteleva sopeuttamisohjelma otettiin jälleen käyttöön. Vuonna 2009 Ukraina antoi NATOlle oikeuden käyttää ISAF-operaatioissa alueen maareittejä ja erityisen kumppanuuden sopimusasiakirjaa täydennettiin. 2010 yhteistyön kehittäminen jatkui uuden presidentti Janukovitsin johdolla. Ensimmäiset Ukrainan ja Naton väliset eksperttikeskustelut kybersodan teemoista (Cyber-Defense, SIGINT) käytiin tuossa vaiheessa. Vuonna 2012 kenraali Richard Shirreff, NATO-liittoutuman varakomentaja Euroopassa, matkasi Kiovan tutustuakseen maan puolustusvoimien uudistustyöhön ja keskustellakseen yhteistyön edistämisestä. Hieman myöhemmin seurasi samoissa tehtävissä NATOn sotilaskomission puheenjohtaja Knud Bartels. Ukraina on osallistunut merirosvojahtiin Somalian edustalla sekä on solminut Atlanttin liiton kanssa 5-vuotissopimuksen puolustusvoimien henkilökunnan, upseerien ja erikoisjoukkojen kehitys- ja koulutusohjelmaksi.

Ennen mies sanansa syö

Läntinen liittoutuma sitoutui Saksojen yhdistämisen ja neuvostojoukkojen poisvetämisen ehtona DDR:stä pidättäytymään  kaikista Venäjän rajoilla tapahtuvista sotilaallisista aktiviteeteista. Käytäntö on ollut juuri päinvastainen. Kenellekään ei voisi oikeastaan olla epäselvää, että NATO on instrumentti, jonka yksinomainen ja tärkein tehtävä on säilynyt ennallaan siitä huolimatta, että järjestön perustamisen syy eli Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Neuvostoliiton sijasta toiminnan kohteena on 90-luvun alusta lähtien ollut Venäjä siitä huolimatta, että maa 2000-luvulla oli muodollisesti NATOn rauhankumppanuusvaltio ja maan nyttemmin vihattu presidentti Putin oli NATOn rakastama ”hyödyllinen idiootti”. Tämän hetkinen NATO on riisunut rauhan höyhenensä ja osoittaa käytännössä, mitä varten se on luotu ja miksi sitä ylläpidetään. Hyödyllisestä idiootista on tullut USAn rajoittamattoman maailmanvallan tärkein vastus ja vastarinnan symboli. Vielä tällä hetkellä on avoin kysymys, onko USA saavuttamassa tärkeimmän Eurooppaa koskevan tavoitteensa. Se on Saksan ja Venäjän yhteistyösuhteiden lopullinen katkaiseminen. USA yrittää nyt NATOn avulla viedä väkisin. Jonkinlaista vikinää on Saksan ja Ranskan suunnalta kuultavissa, mutta riittääkö se estämään USAn pyrkimykset Euroopassa on enemmän kuin epävarmaa.

Putin Valdain klubilla – Uudet pelisäännöt vai peli ilman sääntöjä

Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski esitteli presidentti Vladimir Putinin Valdain kansainvälisen keskustelufoorumin puhetta artikkelissaan 25.10.2014. Esittely päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Putin syyttää länttä ja etenkin USA:ta siitä, mistä lännessä syytetään Venäjää.

Kävisi pitkäksi toistaa mistä kaikesta lännessä Venäjää nykyisin syytetään. Samoin on hankala käydä asia asialta lävitse Putinin laaja Sotshin puhe. Mutta yritän kiteyttää puheen sisällön muutamaan näkökohtaan, joihin Hesarin toimittajalla ei ole ollut tarvetta tai kiinnostusta kiinnittää huomiota. Putinin analyysi sisältää avaimet maan politiikan suurten linjojen ymmärtämiseen.

Yksityiskohtaisen kuvan Venäjän hallituksen maailman tilaa koskevista arvioista saa tutustumalla Putinin laajaan artikkeliin täällä: http://valdaiclub.com/politics/39300.html

Valdain puheen englanninkielinen versio: http://eng.kremlin.ru/news/23137

Dialogin välttämättömyys ja puute

Putinin ulkopoliittisissa kannanotoissa on hänen kautensa alusta nähtävissä yksi keskeinen ja nykytilannetta arvioitaessa tärkein johtoaate. Sen hän lausui selkeästi julki jo Saksan liittopäivillä 25.9.2001, ensimmäisenä venäläisenä valtionpäämiehenä kyseisellä foorumilla pitämässään puheessa. Se oli aikaa, jolloin Venäjä ja länsivallat olivat Naton puitteissa jo aloittaneet rauhankumppanuuden ja Venäjälle suitsutettiin ystävällisiä sanoja sen mukautuvuudesta.

Putin huomautti, että monista myönteisistä edistysaskeleista huolimatta nykyinen (siis silloinenkaan) turvallisuuspoliittinen järjestelmä ei enää vastaa muodostunutta tilannetta konflikteineen ja terroristiuhkineen ja jatkoi:

”Tähän mennessä luodut koordinaatioelimet eivät anna Venäjälle todellista mahdollisuutta myötävaikuttaa päätöksenteon valmisteluissa. Nykyisin ratkaisut tehdään monesti ylipäänsä meitä lainkaan kuulematta. Meitä pyydetään jälkikäteen hyväksymään ne. Silloin puhutaan jälleen lojaalisuudesta NATO:a kohtaan. Sanotaan jopa, että ilman Venäjää ratkaisujen toteuttaminen on mahdotonta. Meidän on kysyttävä, onko tämä normaalia, onko tämä aitoa kumppanuutta.”

Sen jälkeen Putin on toistanut näkemyksenä eri variaatioina  jokaisessa julkisessa ulkopoliittisessa puheessaan, kotimaassa ja ulkomailla. Ja sama aihe oli korostetusti keskeisenä myös Valdain puheessa. Mutta toisin kuin Helsingin Sanomat kertoo, ei Putinin puheen ydin ole Venäjän suurvaltapoliittisen aseman korostaminen tai haikaileminen, vaan jälleen kerran esitetty voimakas vetoomus kansainvälisten turvallisuusrakenteiden nostaminen nykyisiä vaatimuksia vastaavalle, aivan uudenlaiselle tasolle.

Tilannetta havainnollistaakseen Putin esittää retorisen kysymyksen, jonka kärki suuntautui USA:n NATO-vetoista turvallisuuspolitiikkaa kohtaan:

”Ehkäpä Yhdysvaltojen erinomaisuus, se tapa jolla se harjoittaa johtavaa rooliaan maailmassa, tuokin kaikille jotain hyvää, ja ehkä sen kaikkialla läsnä oleva puuttuminen kaikkiin tämän maailman asioihin tuokin todellisuudessa tullessaan rauhaa, hyvinvointia, edistystä, menestystä ja demokratiaa – eikö meidän pitäisi ainoastaan rentoutua ja nauttia? ”

Putinin vastaus on jyrkästi kielteinen.  USA:n ja sen eurooppalaisten liittolaisten toimet lisäävät yleistä turvattomuutta. Nykyinen suuntaus vie yhä selvemmin kohti globaalia anarkiaa. Esimerkkeinä lännen epäonnistuneista operaatioista Putin mainitsee puuttumisen Venäjän näkemyksistä piittaamatta monin tavoin, myös sotilaallisin voimatoimin Balkanin, Irakin, Afganistanin, Libyan ja Syyrian kehitykseen.

Yksipuolinen sanelupolitiikka ja oman toimintakaavan pakottaminen muille johtaa turvallisuuspolitiikassa kielteisiin tuloksiin: Konfliktien hautaamisen sijasta niiden laajenemiseen, suvereenien ja aikaisemmin vakaiden valtioiden kasvavaan kaaokseen, demokratian sijasta mitä epäilyttävimpien virtausten tukemiseen – ilmeisistä uusnatseista islamilaisiin ääriaineksiin.

Putinin arvion mukaan tuhoisa tie näyttää jatkuvan, eikä muutoksesta parempaan ole merkkejä. Siksi turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle tarvitaan uudet säännöt, jotka estävät viime vuosisadalla rakennetun turvallisuusjärjestelmän antamien tulosten romuttumisen kokonaan. Mutta se ei riitä, tarvitaan kokonaan uusi turvallisuuspoliittinen  järjestelmä, joka nostaa yhteistyön aivan uudelle tasolle.

Lännen toiminta tuloksetonta, myös johtorooli on menneisyyttä

Putin kyseenalaistaa siis Valdain puheessaan USA:n ja sen liittolaisten toiminnan tulokset globaalin turvallisuuden takaajana. Mutta samalla hän kiistää suoraan myös USA:n johtoroolin maailmassa. Tämä on luonnollisesti nostanut läntiset tarkkailijat ja poliitikot takajaloilleen.

Putin ei kuitenkaan vaadi Venäjää USA:n manttelin perijäksi, vaan haluaa luoda yhteisen turvallisuusjärjestelmän. Siinä järjestelmässä Venäjällä tulee olla sen voimavaroihin ja reaalisiin mahdollisuuksiin perustuva oma roolinsa ja omat etunsa valvottavina. Ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Putinin viesti lännelle kuuluu: Jatkossa ei enää toimita USA:n asettamien sääntöjen mukaan, vaan yhteisesti sovittavien sääntöjen mukaan, joita on noudatettava myös käytännössä. Tässä valossa on nähtävä toimet Krimin jälleenyhdistämiseksi Venäjään.

Jos sääntöjä ei ole tai jos niitä ei noudateta, Venäjä on valmis toimimaan omien etujensa puolustamiseksi aivan siitä riippumatta, mitä muut siitä mahdollisesti ajattelevat. Tämä on vastareaktio lännen toimille, joissa Venäjän toistuvasti korostamat turvallisuusnäkökohdat on jätetty huomiotta.

Yhteisten turvallisuuspoliittisten sääntöjen luominen edellyttää tasavertaista kumppanuutta länsimaiden, Venäjän ja muiden maiden kesken. Käytännössä USA:n globaalin johtoaseman kyseenalaistaminen korostaa Venäjän yhteistyön syventämistä ja laajentamista Euraasian talousunionin, Shanghain yhteistyöjärjestön, muiden BRICS-maiden sekä kaikkien yhteistyötä haluavien valtioiden ja tahojen kanssa. Mutta yhteistyössä ei Venäjä etsi erityisasemaa, ei pyri rakentamaan imperiumia eikä puuttumaan muiden valtioiden sisäisiin asioihin. Tämä on presidentti Putinin Valdain puheen ydinviesti.

Lännen valinta

Toimittaja Aittokosken mielestä johtopäätökset Putinin puheen johdosta ovat masentavia. Ja niin ne varmasti ovatkin niin kauan, kuin toimittaja ja hänen työnantajansa tarkastelevat Venäjää ja sen johtajaa lännen marionetteina, jotka luvattomasti alkoivat elää itsenäistä elämäänsä omia etujaan ajatellen.

Mutta toisin kuin Aittokoski väittää, ei Putin rakenna lännestä viholliskuvaa. Hän kritisoi USA:ta ja sen liittolaisia syvästi pettyneenä niiden kaksinaismoraaliin ja omien normiensa rikkomiseen.

USA:n hegemonian tukijoille Putinin arvio USA:n johtoroolin menettämisestä globaalilla näyttämällä on myrkkyä. Mutta ei tosiasioiden toteaminen tarkoita, että USA:ta vastaan ollaan Venäjällä ja sen liittolaismaissa tai puolueettomissa valtioissa puuhaamassa maailmansotaa. Valinta entisen menon jatkamisen tai todellisen yhteistyön välillä on kriittisen arvioinnin kohteeksi joutuneilla asianomaisilla itsellään.

Amerikkalaisnäkemys Ukrainan kriisin syistä ja tilanteesta

Harvinaiselta taholta harvinaisen järkevää puhetta Ukrainan kriisistä.

Kaikkia ajatuksia en jaa, mutta päälinja artikkelissa on hyvin saman suuntainen kuin omat näkemykseni.

”According to the prevailing wisdom in the West, the Ukraine crisis can be blamed almost entirely on Russian aggression. Russian President Vladimir Putin, the argument goes, annexed Crimea out of a long-standing desire to resuscitate the Soviet empire, and he may eventually go after the rest of Ukraine, as well as other countries in eastern Europe. In this view, the ouster of Ukrainian President Viktor Yanukovych in February 2014 merely provided a pretext for Putin’s decision to order Russian forces to seize part of Ukraine.

But this account is wrong: the United States and its European allies share most of the responsibility for the crisis. The taproot of the trouble is NATO enlargement, the central element of a larger strategy to move Ukraine out of Russia’s orbit and integrate it into the West. At the same time, the EU’s expansion eastward and the West’s backing of the pro-democracy movement in Ukraine — beginning with the Orange Revolution in 2004 — were critical elements, too. Since the mid-1990s, Russian leaders have adamantly opposed NATO enlargement, and in recent years, they have made it clear that they would not stand by while their strategically important neighbor turned into a Western bastion. For Putin, the illegal overthrow of Ukraine’s democratically elected and pro-Russian president — which he rightly labeled a “coup” — was the final straw. He responded by taking Crimea, a peninsula he feared would host a NATO naval base, and working to destabilize Ukraine until it abandoned its efforts to join the West.”

Jatkoa artikkelissa.

 

 

 

Ukraina Naton laajenemisen uhri

Pääministeri Alexander Stubbin tuoreeltaan esittämä kehotus avoimen NATO-keskustelun käynnistämiseen ei ole saanut suomalaisia innostumaan sotilasliittoon liittymisestä. Enemmistö kansalaisista on yhä sitä mieltä, ettei liittyminen lisäisi suomalaisten turvallisuutta. Venäjään suhtautumisessa Ukrainan tapahtumia säestänyt mediamylly on saanut aikaan muutoksia. Nyt osa suomalaisista pelkää, että Venäjä muodostaa Suomelle sotilaallisen uhan.

Suurempi vaikutus Stubbin ja hänen hallituksensa noudattamasta linjasta näkyy mediassa. Kun Venäjästä nyt puhutaan, on kuin maamme asema sen naapurina ja yhteisen historian opetukset olisivat kokonaan unohtuneet. Ukrainan kriisi ja Krimin liittäminen Venäjään nähdään yksioikoisesti Venäjän käsittämättömänä rikkomuksena. Syyllinen Ukrainan sisäisiin ongelmiin on Venäjä ja etenkin presidentti Putin. Hänestä jokaisella on lupa ja oikeus lausua mitä tahansa ja missä tahansa. Näin myös tapahtuu.

Median ja johtavien poliitikkojen lietsoma asenneilmapiiri on nyt niin Venäjän vastainen, että muutaman viikon poissaolon jälkeinen television katsominen panee hieraisemaan silmiä. Ei nähtävästi kukaan enää muista Kekkosen ja Paasikiven nimiin liittyneen idänpolitiikan keskeistä viestiä.

Suomen suhtautuminen Venäjään (taannoiseen Neuvostoliittoon) ei saa olla riippuvaista suhdanteista. Suhteiden on toimittava ja luottamuksen vallittava maiden kesken siitä riippumatta, mikä on suurvaltojen ja muiden valtioiden ja Venäjän välisten suhteiden kulloinenkin tila.
Suomen on varmistauduttava siitä, ettei Venäjään maastamme tai sen alueen kautta kohdistu sen turvallisuutta vaarantavia toimia. Sama periaate pätee myös kääntäen. Suomen on pidettävä huolta puolustuskyvystään, jotta esimerkiksi minkään naapurimaan, Venäjä mukaan lukien, suistuminen poliittiseen tai taloudelliseen kaaokseen ei vaaranna Suomen itsenäisyyttä ja kykyä asioiden hoitamiseen.

Tällä hetkellä näyttää siltä, kuin meneillään olisi maaottelu maiden välisten luottamuksellisten ja Suomen kannalta myös taloudellisesti erittäin edullisten suhteiden romuttamiseksi. Suomi johtaa maaottelua ylivoimaisesti.

Viholliskuvan aktiivinen rakennustyö on täydessä vauhdissa.

Millä tavalla Venäjä on syyllinen Ukrainan kriisiin?

Käypä vastaus on viitata Krimin liittämiseen Venäjään. Sen perusteella tehdään summaarinen johtopäätös, jonka mukaan Venäjä himoitsee koko Ukrainaa, mutta myös Baltiaa ja miksei sitten myös Suomea. Siksi Venäjä lietsoo ja tukee Itä-Ukrainan autonomialiikettä, separatisteja.
Puhe ”venäjämielisestä” separatistiliikkeestä on harhainen. Itä-Ukrainan oppositio- ja kapinaliike koostuu monenkirjavista aineksista. Suurin yhteinen nimittäjä on venäjänkieli, jota väestön enemmistö puhuu äidinkielenään tai ykköskielenään.
Aseelliseen kapinaan noussut väestönosa ei ole läheskään enemmistö alueella. Kuitenkin Kiovan hallitus käy alueella avointa hyökkäyssotaa perustellen sitä terrorismin kukistamisella. Uhreiksi joutuu itsepuolustusjoukkojen vapaaehtoisten lisäksi merkittävässä määrin siviilejä ja lapsia.

Mutta autonomialiikettä ei käynnistänyt Venäjä tai Putin. Sen sysäsi liikkeelle Kiovan vallankaappaushallitus. Sen johtohahmot julistivat heti valtaan noustuaan Venäjän päävihollisekseen ja käynnistivät toimenpiteitä venäjänkielisen väestönosan oikeuksien rajoittamiseksi.
Johtopäätöksiä ei ollut vaikea tehdä. Itäukrainalaiset aktivoituivat kielipoliittiseen ja itsenäisyystaisteluun. Venäjä turvasi sotilaalliset asemansa ja tukikohtansa säilymisen Krimillä liittämällä Krimin alueen Venäjän federaatioon.

Yksisuuntainen kehitys, peruuttamattomat teot

Tällä hetkellä verta on vuodatettu jo niin paljon, että rauhanomainen ratkaisu Itä-Ukrainan suhteen näyttää mahdottomalta. Kiovan hallitus ei puhu itsehallinnosta, vaan terrorismista. Kiovasta lähtee päivittäin bussilastillinen vapaaehtoisia sotarintamalle, kuten he tilannetta Itä-Ukrainassa kuvaavat. Heille idässä ei ole ukrainalaisia, vaan vihollisia. Tämä on pelin henki, kun lännelle tarkoitetut viralliset korulauseet siivotaan pelikentältä.

Itä-Ukrainan aseelliset kapinalliset tietävät, että tappio tarkoittaa sotaoikeutta ja nappia otsaan. Siksi he jatkavat hamaan loppuun saakka, elleivät tilaisuuden tullen kykene pakenemaan maasta. Kiovan hallitus ei ole suostunut Venäjän ehdottaman, molempien osapuolten yhdessä valvoman humanitaarisen käytävän avaamiseen Venäjälle. Sen tarkoitus olisi helpottaa pakolaisten asemaa. Heidän lukumääränsä lasketaan jo sadoissa tuhansissa ja pahin on vielä edessä.

Saattaa olla, että osalla aseisiin tarttuneista oli Krimin hurmoksessa harhakuvitelmia Venäjän tuen suhteen. Pidän kuitenkin täysin selvänä, ettei Venäjällä ole ollut eikä ole mitään tarvetta Itä-Ukrainan liittämiseen eikä myöskään lupauksia sellaisesta ole esitetty. Venäjän ulkoministeriö on toistamistaan toistanut ajatusta Itä-Ukrainan alueellisen itsehallinnon tarpeellisuudesta. Historialliset, taloudelliset ja etniset seikat huomioiden se olisi kestävä ratkaisu. Se ei kuitenkaan kelpaa Kiovan oligarkkivetoiselle hallitukselle syistä, joista muutama ajatus jäljempänä.
Nyt puhe autonomiasta on myöhäistä, hallitus on linjansa valinnut. Venäjällä ei toisaalta ole käytössään taikasauvaa, jota heilauttamalla tehty saadaan tekemättömäksi ja kapinalliset panemaan päänsä mestauspölkylle Putinin mahtikäskyä noudattaen.

Geopolitiikka ja Venäjän linja

Kun Krim ja Sevastopol virallisesti hyväksyttiin Venäjän federaation jäseniksi, piti presidentti Putin tilaisuudessa 18.3.2014 merkittävän linjapuheen. Siinä hän kävi läpi Venäjän ja Ukrainan yhteistä historiaa sekä Krimin asemaa Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa. Hän kosketteli myös Krimin liittämisen kansainvälisoikeudellisia näkökohtia vertaamalla tilannetta mm. Kosovon tapahtumiin. Lisäksi hän korosti kansanäänestyksen tulosta.

Puheensa jälkiosassa Putin tarkasteli Neuvostoliiton romahtamista seurannutta Venäjän alennustilaa 1990-luvulla. Sitä länsivallat ja NATO USA:n johdolla käyttivät siekailematta hyväkseen. Venäjällä koettiin, että Saksojen yhdistymisen yhteydessä sovitut periaatteet oli sotkettu jalkoihin. Tämä tarkoittaa NATO:n itälaajentumista, johon NL:n joukkojen vetäminen DDR:stä avasi mahdollisuuden.
Putinin puhe sisältää myös kriittisen viittauksen NL:n viimeisen johtajan Gorbatshovin toimintaan Saksojen yhdistämisestä neuvoteltaessa. Sopimuspaperia NATOn itälaajenemisen kiellosta ei laadittu eikä mitään vakuuksia annettu Venäjälle siitä, että geopoliittinen status quo säilyy. Venäjää vedettiin mennen tullen pöydän ali, kunnes mitta tuli täyteen.
Ukrainan laajaa kansalaisprotestia seurannut vallankaappaus ja sitä seurannut maan ulkoisten suhteiden uudelleen järjestely läntisen leirin tarkoitusperien mukaan NATO-optioineen oli se viimeinen viritys, joka laukaisi Venäjän vastatoimet ja Krimin liittämisen Venäjään.

Yksipuolinen tulkinta lännessä

Putinin puhe sai aiheellisesti suuren huomion läntisessä mediassa. Puhetta luonnehdittiin aivan turhaan kukkoiluksi ja uhoamiseksi. Siitä selviää Ukrainan nykytapahtumiin johtanut pidempi historiallinen prosessi. Kyseessä ei minkään logiikan mukaan voi olla Venäjän yksipuolisesti aiheuttama tai lietsoma kriisi. Se että sekä EU ja NATO USA:n johdolla ovat kriisin olennaisia osapuolia, jää läntisessä mediassa ja poliittisissa spekulaatioissa lähes kokonaan käsittelemättä. Aivan yhtä vähälle huomiolle jää länsivaltojen, etenkin USA:n sekaantuminen Ukrainan sisäpolitiikkaan jo ns. oranssivallankumouksen aikaan.

Faktoja ei voi ohittaa. Vuonna 2004 USA myönsi ns. Ukraina-apuun liittovaltion budjetista vastikkeetonta tukea 189 miljoonaa dollaria. Tästä 55 miljoonaa oli sidottu vaalitulokseen ja siihen yhdistettyyn ”demokratiaohjelmaan”. On ilmeistä, että vaalikarnevaalin massiivisen materiaalinkäytön avulla luotu oranssinen imago tekstiileineen ja painotuotteineen toteutettiin amerikkalaisella rahalla.

Avulla on yleensä vastikkeensa. Se näkyy nykyisen kriisin yhteydessä mm. siten, että amerikkalaisen senaattorin ja USA:n varapresidentin Joseph Bidenin poika Hunter istuu suurimman yksityisen Ukrainan kaasuyhtiön (Burisma Holding) hallituksessa.
Itse senaattori kävi huhtikuussa kannattajiansa innostamassa ja häärää aktiivisesti amerikkalaisen rahan järjestämiseksi Ukrainan hallitukselle.
Bidenin USA rahoitti myös Ukrainan presidentin vaalia 58 miljoonan dollarin avustuksella. USA on jo myöntänyt Ukrainan runsaan miljardin dollarin lainoille takuut. Tässä mielessä suklaamiljonääripresidentin laariin satanut vaaliavustus oli pikkuraha.

Tapahtumien taustalla on USA:n pitkäntähtäimen geopoliittinen strategia. Siinä NATO:n ja EU:n laajeneminen etenevät vuorovaikutuksessa USA:n globaalia hegemoniaa vahvistaen. Strategia sai USA:n poliittisten leirien hyväksynnän jo vuonna 1997. Silloin hallituksen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbiegniev Brzezinski linjasi politiikan päälinjat. Tavoitteena oli Venäjän ajaminen kakkoskastiin kansainvälisellä areenalla. Ei ole sattuma, että hänen pohdiskelunsa mainittuna vuonna sisälsi Baltian maiden ohella myös Ukrainan nimeltä mainiten.

Myös nykytilanteeseen Z.B:llä on sanottavaa. EU:ta hän kehottaa aktiiviseen panostamiseen Ukrainassa. Se avaa EU:lle mahdollisuuden maailmanvallaksi nousemiseen.

Tämän strategian tielle Putinin Venäjä asettui Krimin ratkaisullaan.

Katso myos aikaisempi artikkeli aiheesta.

Jälkikirjoitus 9.8.2014

Demarien Maria Guzenina näyttää osallistuneen Ukraina-keskusteluun. Hän korostaa perustellusti venäläisen kulttuurin ominaispiirteitä ja nostaa esiin myös kansallisten sankareitten suuren merkityksen maan historiassa. Tämä selittää kansanedustaja Guzeninan mielestä sen, miksi presidentti Vladimir Putinia usein kuvataan ilman paitaa, treenattua ylävartaloa korostaen. Mikäpäs siinä.

Guzenina on oikeassa, kun hän toteaa lännen lähteneen Venäjän kanssa soitellen sotaan. Mutta jos Ukrainan tapahtumien syyt pyritään projisoimaan presidentti Putinin henkilökohtaisen sankaruuden tavoitteluun, ollaan aivan hakoteillä, vailla historiallista perspektiiviä.
Putin käsitteli maaliskuun puheessaan duumalle yksityiskohtaisesti kehitystä, jonka vuoksi Krimin liittäminen Venäjään tuli välttämättömäksi.
Hän korosti vuosikaudet jatkunutta epäsuhtaa Venäjän ja lännen, nimenomaan NATO-maiden, välisten suhteiden kehityksessä. Hänen mukaansa Venäjä on systemaattisesti ohitettu, kun länsimaat ovat tehneet turvallisuuspoliittisesti Venäjää koskevia ratkaisujaan.

Presidentti Putin ei improvisoi eikä ole twitterissä elävä hetken lapsi. Jo valtiovierailullaan Saksaan syyskuussa 2001 Putin nosti painokkaasti esiin turvallisuusongelman liittopäivillä pitämässään puheessa.  Hän pahoitteli, ettei lännen taholla ole tartuttu Venäjän moneen otteeseen esittämiin yhteistyötarjouksiin.
Tuosta puheesta on aikaa vierähtänyt kohta 13 vuotta. NATO-maat ovat EU:n tuella jatkaneet saartorenkaansa kiristämistä Venäjän rajoilla. Ukraina on viimeisin siirto NATO:n strategiassa. Ja se oli Venäjän ja presidentti Putinin näkökulmasta yksi siirto liikaa.

Putinin puhe Saksan Liittopäivillä syyskuussa 2001 löytyy täältä:
https://www.bundestag.de/kulturundgeschichte/geschichte/gastredner/putin/putin_wort/244966

EU:n venäläinen ruletti Ukrainassa

Sen jälkeen kun Ukrainan katuparlamentti oli pyyhkinyt edellisenä päivänä allekirjoitetulla neuvottelusopimuksella takapuoltaan ja ryhtynyt yksipuoliseen vallanottoon, on tilanne edennyt siihen, että Krimin provinssi on erkaantumassa Ukrainan keskushallinnosta ja Ukrainan itäosissakin kytee monin paikoin irtaantumisajatus.

Syylliseksi on lännessä, eli EU:n johtomaissa ja USA:ssa löydetty Venäjä ja etenkin sen presidentti Putin. Nyt kerrotaan venäläisjoukkojen miehittäneen Krimin ja valmistautuvan laajaan sotilasoperaatioon mahdollisesti myös Ukrainan itäosien suhteen. Tätä ajatusta toistava kuoro ei tiedä tai ei myönnä, että Krimillä on omasta takaa tuhatlukuinen joukko puolisotilaallisia yhteenliittymiä tai järjestöjä. Ne eivät ole mitään vapaapalokuntia, vaan hyvin koulutettuja ja varustettuja, koordinoituun toimintaan kykeneviä sotilaallisluontoisia osastoja. Osastojen venäläismielisyydestä tai Venäjän materiaalituesta ei ole epäilystä, mutta puhe miehityksestä on vailla pohjaa.

Krimin väestöstä nyt valtaosa on venäläistä, se on tämän ruletin yksi tosiasia. Lisäksi Venäjällä on sotilastukikohdissaan lähes 20 000 miestä, joten kyllä Krimillä venäläistä sotavoimaakin riittää.

EU:n pelihalut Ukrainassa

Spekulaatioita Ukrainan ympärillä riittää, enkä ryhdy tässä syvällisemmin siihen leikkiin. Silti olen kummastellut EU:n kiirettä Ukraina-kysymyksessä. Etenkin Saksan aktiivinen rooli herättää kysymyksiä. En ole ainoa ihmettelijä. Myös monet politiikan tarkkailijat ja joukossa myös Saksan entinen liittokansleri Helmut Kohl ovat esittäneet kriittisiä näkemyksiä omaksutun linjan suhteen.

Itse näen Saksan aktiivisen hääräilyn taustalla historiallisia syitä ja kasvavia taloudellisia intressejä. Ukraina on taloutena köyhä, mutta sillä on potentiaalia. Maan läpi kulkee Keski-Eurooppaan venäläinen kaasuputki, joka sinänsä on yksi osa ongelmaa. Mutta myös liittokansleri Angela Merkelin ja liittopresidentti Joachim Gauckin DDR-tausta on ilmeinen syy Saksan johdon linjauksille. Molemmille tuntuu tärkeältä näyttää, että historiastaan huolimatta he ovat reippaita Venäjän vastustajia ja seisovat lännen etuvartiossa nyt Ukrainassa.

Venäläismotiiveja minun on helppo ymmärtää, vaikka en ole sotilaallisten interventioiden tai sotapelien kannattaja. Venäjällä Krim nähdään historiallisesti omana alueena. Donbasin kaivos- ja teollisuusalue sekä koko itäinen Ukraina on samaten sellaista seutua, jossa venäläisillä ja venäläisellä pääomalla on vuosisatojen takaa rooli sekä taloudessa, että siviilielämässä.

Ukrainan katuparlamentin ensimmäisiin päätöksiin sekä poliittisiin julistuksiin kuului venäjän kielen roolin hävittäminen julkishallinnosta. Samalla äärilaidan natsihenkiset järjestöt korostivat Venäjää arkkivihollisenaan. Johtopäätös voi Venäjän näkökulmasta olla vain sellainen, että venäläisväestö ja venäläiset omistukset ovat uuden hallinnon Ukrainassa vaarassa. Että kehitys kulkee tähän suuntaan, siitä kertovat osaltaan oikeusprosessit, joiden sisältönä on erilaisten rikossyytteiden avulla ottaa venäläisomistus Ukrainan valtion haltuun tai myydä se ”omille” oligarkeille.

Venäjän tavoitteet

Arvioin, että Venäjän näkökulmasta tärkeitä tavoitteita on periaatteessa kolme: 1) Venäjän laivaston tukikohdat säilyvät Krimillä. 2) Krim saa laajan autonomian tai liittyy Venäjään. 3) Ukrainan itäosien autonomia varmistetaan ja sitä laajennetaan siten, että venäläisväestön asema turvataan eikä venäläispääomaa ryöstetä.

Kun EU yhdessä amerikkalaisten kanssa nyt puhuu pakotteista ja korostaa kansainvälisen oikeuden merkitystä, se pelaa Ukrainalla venäläistä rulettia. Pakotteita suunnitellaan niitä yksittäisiä henkilöitä vastaan, joiden katsotaan olevan vastuussa Ukrainan tapahtumista. Näillä viitataan lähinnä niihin venäläisiin, joiden EU-konstruktio katsoo olevan syyllisiä Krimin erkaantumisprosessin ja mahdolliseen Ukrainan hajoamiseen. Kyseeseen tulevat siis lähinnä ne venäläiset monimiljärdöörit ja heidän yrityksensä, joilla on konkreettisia vastuita ja velvoitteita valvottavanaan Ukrainassa ja Krimillä. Lukumäärää on vaikea arvioida. Mutta kansainvälisiä suurliikemiehiä on Venäjällä runsaat sata ja he omistavat sveitsiläispankki Credit Suissen arvion mukaan noin 35 prosenttia Venäjän finanssiomaisuudesta. Ilmeisesti monella näistä on asiointia myös Ukrainassa.

Oligarkkien varoja on sijoitettu eniten Englantiin, mutta myös Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin, varsinaisista veroparatiiseista puhumatta. Näihin kohdistuvat sulkutoimet ja tilien jäädyttämiset ovat sananmukaisesti venäläistä rulettia. Vaikutukset tuntuvat myös jäädyttäjien taloudessa, sillä venäläistä rahaa on sidottu valtavasti läntisiin yrityksiin ja ihan oikeaan yritystoimintaan. Varoituksen ääniä kuuluukin eripuolilta Eurooppaa ja myös Yhdysvalloista.

Siksi en henkilökohtaisesti jaksa uskoa, että tälle tielle puhtaasti poliittisen arvovallan ja diplomaattisen pelin viehätyksen vuoksi lähdettäisiin. Lisäksi Venäjällä on mahdollisuus melkoisiin vastatoimiin myös talouden alueella. Vaikka Venäjä tällä hetkellä on yhteistyön kautta sitonut suuria pääomia mm. kaasun toimitukseen Eurooppaan, on sillä potentiaalisia energia-asiakkaita runsaasti toisella ilmansuunnalla. Euroopan kannalta on kohtalokas virhe, jos energiayhteistyö Venäjän kanssa katkeaa.

Liturgia kansainvälisestä oikeudesta

Pidän selvänä, että Venäjä pyrkii edellä listaamani tavoitteet saavuttamaan rauhanomaista tietä, vaikkakin sotilaallisesta voimasta muistuttaen. Puheet kansainvälisestä oikeudesta voitaisiin tässä yhteydessä siirtää hieman syrjään. Nimittäin ellei muisti ole kokonaan mennyt, voitaisiin nostaa keskusteluun esimerkiksi 15 vuotta sitten tapahtunut NATO-hyökkäys Jugoslavian osavaltioon Kosovoon. Pommituksissa kuoli 3500 ihmistä. Se oli USA:n suurin sotaoperaatio Vietnamin sodan jälkeen ja tehtiin täysin ilman YK:n mandaattia, vastoin kaikkia lakeja. Tavoite oli Jugoslavian hajoittaminen.

Maaliskuussa 2003 amit ja englantilaiset hyökkäsivät Irakiin. Kahden kuukauden operaation jälkeen Saddam Hussein kukistui, mutta ulkomaiset joukot miehittävät maata aina vuoteen 2011 saakka. Taustalla oli öljy, vaikka muuta puhuttiin. Ja tilanne tänään on se mikä on. Missä piileskeli kansainvälinen oikeus?

Pakistanissa USA harrastaa ja Obaman kaudella aikaisempaa aktiivisemmin täsmäohjattujen lennokkien avulla yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien tapppamista. Ei tälle ole oikeudellista perustaa, mutta vuoden 2004 jälkeen ruumiita on 330 lennon tuloksina syntynyt YK:n tietojen mukaan 2200 ja 600 ihmistä on vakavasti haavoittunut. Muutama tapetuista on voitu määritellä USA:n vihaamiksi terroristeiksi. Tämän toiminnan perusteella ei kukaan vaadi amerikkalaisia asetehtailijoita matkustuskieltoon eikä heidän tilejään ole jäädytetty.

Guantanamossa USA pitää yllä vankileiriä, jonka toimintaa ei valvo minkäänlainen tuomioistuin. 2000-luvulla leirille on suljettu vajaat 800 jostakin epäiltyä henkilöä. Kansainvälisoikeudellista perustaa tällekään toiminnalle ei ole. Obama matkustuskieltoon?

Afganistanin pommitukset ja sotilasoperaatio maan miehittämiseksi alkoi vuonna 2001. Asialla olivat USA, Englanti ja Australia. Tavoitteeksi julistettiin terrorismin vastainen kamppailu, eli lähinnä talibanit ja hypoteettinen terroristijärjestö Al Kaida. Operaatiolle hankittiin YK:n mandaatti, mutta kansainvälisen oikeuden mukaista perustelua sotilaalliselle puuttumiselle ja miehitykselle ei asiantuntijoiden näkemyksen mukaan ole. Mutta ei sitä tarvita, kun oikein yhdessä yritetään.

Libyan tapaukset ovat nekin vielä muistissa. Kun kampanja Gaddafia vastaan käynnistyi, siihen yhtyi ihmeteltävällä ripeydellä EU ja etenkin Ranska, jonka hävittäjäpommittajat ryhtyivät auttamaan kapinallisia. Gaddaf saatiin tapetuksi ja uusi valta rakennettiin. Mutta kuten uutisista oikein etsimällä saa tietää, maa on sekasortoisessa tilassa ja esimerkiksi yhtä öljysatamaa pitää hallussaan jokin kapinoiva klaani. Ja näitä maassa riittää. Oliko Libyan operaatiolle kansainvälisen oikeuden antama perusta?

Kysymys on absurdi, kuten koko tältä pohjalta lähtevä argumentointi.

Tämä pätee myös Ukrainan tapahtumiin. Niitä pitää arvioida todellisten taustojen ja syiden pohjalta. Poliittiset viritykset ja median takapirujen luomat tarinat palvelevat aina jotakin tarkoitusperiä. Niiden ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää. Ja etenkin maltti, kuten myös vanha Saksan liittokansleri Helmut Kohl muistuttaa.

Jälkikommentti

Tuossa kirjoituksessani jätin kokonaan huomiotta puhtaasti sotilaallispoliittiset näkökannat, koska en ole aihepiiriin syvällisemmin perehtynyt. Asiaa valottaa alan tutkimuslaitoksen selvitys täällä.