Identiteettiä etsimässä

Kommenttipuheenvuoro Pohjanrannan Alkio-keskusteluun 7.-8.1.2023

 

Santeri Alkion elämän aktiivi kausi ajoittui Suomen historian ehkä vaikeimpiin vuosiin.

Oli itsenäistytty Venäjän suuriruhtinaskunnasta, aloiteltiin suomalaisen parlamentarismin rakentamista, kun oli ensin irtauduttu keisarihaaveista ja käyty katkera sisällissota kaikkine seurauksineen.

Näiltä ja seuraavilta vuosilta Alkion kirjoituksia ja ajatuksia löytyy valtaisa joukko. Hänen kokemuksensa kirjailijana ja lehtimiehenä, mutta myös epäonnistuneena yrittäjänä, menestyksekkäänä kansanedustajana ja puoluejohtajana tarjoavat mittavan kirjallisen aineiston.

Siitä saattaisi löytyä perusteluja tai jonkinlaisia puolusteluja jopa nykyisen hallituksen sotaisalle ulkopolitiikalle.

Politiikassa kyse on aina eräänlaisesta strategisesta pelistä. Siinä on osapuolia vähintäänkin kaksi, mutta yleensä useampia.

Olennaista toimijoiden kannalta on tietää, millainen on toimiva subjekti itse, siis esim. järjestö tai järjestelmä, joka joutuu ympäristönsä tai vastustajanssa kanssa elämään tai kamppailemaan.

Kysymys voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei aivan helposti olekaan ratkaistavissa. Toimijalla pitää olla monenlaisia resursseja. Ne ja niiden potentiaali ja rajoitukset tulee tuntea.

Toimijan pitää omata tai luoda oma identiteettinsä, minuutensa, jotta voitaisiin ylipäätänsä puhua sen tavoitteellisesta toiminnasta. Identiteetti tulisi myös säilyttää ja sitä ylläpitää, ”päivittää”.

Olemme nähneet viime vuosina Suomessa erikoisen näytelmän. Vain muutamassa kuukaudessa kansalaisten enemmistö näytti muuttuneen sotaisaksi sotaliittoon kääntymisen tai liittymisen kannattajaksi.

Se alkoi myös suhtautua vihamielisesti naapurimaahamme Venäjään, jonka kanssa meillä oli jo 70 vuotta ollut hyvinkin rauhanomaiset ja taloudellisesti edulliset suhteet. Onko suomalaisilla kansallista identiteettia lainkaan?

Asiantuntijat, kuten esimerkiksi Pekka Visuri eivät nähneet kannanotossaan Turvallisuuspoliittiseen selontekoon Ukrainan sodassa sen kansainvälis-oikeudellisesta laittomuudesta ja jopa rikollisuudesta huolimatta uhkaa Suomelle, Suomen itsenäisyydelle tai turvallisuudelle.

Ja näitä näkijöitä oli muitakin. Mutta syntyneessä hurmostilassa heitä ei kuunneltu. Näyttää ja kuulostaa siltä, että tässä maassa presidentti ja pääministeri vetävät linjat –  ja pulinat pois. Sitä linjaa media uskollisesti toistelee.

Minun pointtini tässä asiassa on se, että tunnemmeko me itsemme, mikä todellisuudessa on suomalainen identiteettimme ja käsityksemme tämän kansakunnan eduista?

Ovatko presidentti ja pääministeri SEN aitoja tulkkeja?

Toinen, tähän liittyvä kysymys ja pohdittava on tunnemmeko me todella myöskin ympäristömme, Euroopan, Venäjän ja niiden ulkopuolella olevat valtiot?

Ne muodostavat kaikkiin asioihin ja toimintoihin, siis elämäämme tässä maanosassa ja meidän maassamme vaikuttavat voimat, meidän toimintamme ympäristön, ”vastapelurin”.

Tämäkään kysymys ei ole kovin yksinkertainen. Esimerkiksi presidentti Niinistöä on jossain pidetty Venäjän asiantuntijana. Siitäkin huolimatta, että hän puheissaan viljelee absurdeja kasakkavertauksia ja rinnastuksia. Eivät hänen, nykyisestä pääministeristä puhumattakaan, kannanottonsa ole diplomaatin puhetta. Eivätkä ne osoita merkittävää Venäjän ja sen historian tuntemusta.

Ei Suomen tarvitse Venäjää rakastaa – mutta ei vihatakaan. Pitäisi ymmärtää, että se on meille läheisin, tärkeä ja valtava maa.

Siellä asuu paljon ihmisiä, mutta väkilukuun verrattuna se suhteellisesti omistaa vielä paljon enemmän sellaisia rikkauksia, joita suuret kehittyvät maat, valtiot ja niitten yrityselämä ja teollisuus tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa, kautta maailman. Vihan pito tuon valtion kanssa on Suomelle epäterveellistä.

Tarpeet voidaan tyydyttää monella lailla. Yleensä se onnistuu parhaiten, kun käydään kauppaa ja ylläpidetään rauhanomaisia suhteita – toisten edut ja intressit riittävässä määrin huomioon ottaen.

Venäjän tapauksessa tuo viimeksi mainittu tärkeä ehto ei minun mielestäni ole enää toteutunut. Ei ole kuunneltu eikä ole ymmärretty selkeitä viestejä, joita maan johdolta on kuultu koko kaksituhattaluvun, alkaen Putinin puheesta Saksan liittopäivillä 2001. On siis tehty vakava väärinarvio.

Tunnemmeko tai tunnistammeko Suomen intressit todella? Tällä hetkellä elämme aikaa, joka muistuttaa  julkisessa puheessa ja mediassa sodan jälkeistä pula-aikaa rajoituksineen.

Se on hämmästyttävää kun tiedetään, miten pitkälle teknistaloudellinen osaaminen tässäkin maassa on edistynyt.

Siksi voisi väittää, että joissakin  tätä maata hallitsevissa piireissä ei haluta tuntea tätä maata ja sen resursseja. Maakuvamme, kuten myös viholliskuvamme luodaan ja tuodaan meille muualta. Sitä miten se tapahtuu, sietää poliitikon pohtia.

Jos haluaisi Alkiota pyytää tähän paikkaan avuksi, niin hänen maahenkinen isänmaallisuutensa olisi yksi näkökohta. Emme voi todellakaan turvautua vieraan apuun.

Toinen näkökohta voisi olla kysymys identiteetistä. Alkio uskoi ihmisen henkiseen kehitykseen. Tämä tarkoittaisi samalla myös yksilön identiteetin kehittymistä ja lujittumista .

Voiko nykypäivänä jokin aate tai ideologinen rakennelma toimia ikään kuin identiteettia luovana välineenä sen paremmin yksilölle kuin poliittiselle liikkeellekään?

Elämme median maailmassa. Lisäksi vielä niin, ettei media voi toimia vapaana ja kriittisenä tiedon välittäjänä, vailla valtiovallan ohjastusta. Valtamedia toimii kuin sotatilassa, vaikka valtio ei virallisesti sellaisessa ole. 

Tämä on vakava kipupiste, jos ajatellaan rationaalisen poliittisen toiminnan edellytyksiä kansakunnan parhaaksi. Jos identiteettia ei voida rakentaa aatteen tai ideologian pohjalta, niin onko sellainen luotavissa ylipäätänsä ollenkaan?

Vai onko niin, että jatkossakin puolueet ja erilaiset ryhmittymät tekevät identiteettiaan mainostavia repäisyjä tai puheenvuoroja yleisölle milloin mistäkin, ilman sen vakavampaa syvempää pyrkimystä?

Tässä on joukko kysymyksiä joihin en kykene vastaamaan. Eräs ajattelija on sanonut, että historian vetureita ovat nälkä ja rakkaus. Minä täydentäisin häntä lisäämällä käyttövoimiin pelon ja vihan.

Jos nämä kaksi päästetään hallitseviksi, edessä on katastrofi niin aineellisessa, kuin myös henkisessä maailmassamme.

Kun väärä oikaistaan

MAUNO SAARI

Helsingin Sanomien itsenäisyyspäivän pääkirjoitus nosti mieleeni nobelisti Samuel Agnonin teoksen ”Kun väärä oikaistaan”. Vähän irralisena itse asiasta, vain kirjan nimen vuoksi. Tietyin väliajoin historiaa kirjoitetaan uudestaan. Rosot silitetään, mutkia oikaistaan, unohdetaan tarkoitushakuisesti kiusallisia asioita, väärä oikaistaan kulloisenkin vallanpitäjän mielen mukaisesti.

Pääkirjoituksen mukaan Suomen Venäjä-suhteelta ”putosi pohja” 24. helmikuuta 2022. ”Se on synnyttänyt keskustelua siitä, oliko koko Venäjä-politiikka perustunut valheelle”, lehti kirjoittaa. Tekstin kokonaisuuden perusteella HS on tätä mieltä. Siis että koko Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittinen linja oli valhe.

Pian pohjan putoamisen jälkeen Suomi pääsi siihen leiriin ”jonne se olisi kuulunut jo aiemmin”, HS toteaa ja kertoo, että Venäjän silmissä Suomesta tuli epäystävällinen maa. ”Ja Suomi on tässä ihan oikeassa joukossa. Suomen valinta se ei kuitenkaan ollut.”

Kuka pudotti pohjan, kuka valitsi? Lehden – ja Sauli Niinistön – mielestä valinnan teki Venäjä.

Jos liki 80 vuoden rauhan ja hyvinvoinnin aika oli valhe, kuka valehteli? Sitä HS ei kerro, mutta tarkoittaa tietysti Paasikiven ja Kekkosen lisäksi suurta joukkoa sotien jälkeisiä poliitikkoja, yritysten johtajia ja idänsuhteita rakentaneita ihmisiä.

Lehtitalolla on ollut omanlainen suhde historiaan aikaisemminkin. Kuten tunnettua ulkoministeri Eljas Erkko lähetti vuonna 1939 Moskovaan sähkeen: ”Tiedätte myönnytyksissä menty niin pitkälle kuin turvallisuutemme, itsenäisyytemme sallivat. Jollei sopimusta ehdotetulla pohjalla, keskeyttänette neuvottelut. Erkko.”

Väinö Tannerin mukaan ulkoministeri yritti myöhemmin siivota jälkiään, eli kirjoittaa historiaa mieleisekseen. Hän oli sanonut kokouksessa, että myönnytyksiin oli annettu mahdollisuus. Lausuma tuli merkityksi eduskunnan pöytäkirjaan: ”…Suomen valtuutetuilla oli tässä suhteessa oikeus mennä vieläkin pitemmälle, kuin mitä aikaisemmin on mainittu…”

Väinö Tanner oli tuoreeltaan huomauttanut Erkolle, ettei tämä puhunut totta, ja Erkko (Tannerin mukaan) oli luvannut korjata asian eduskunnan pöytäkirjaan, jonka jälkikäteinen muuttaminen olisi ollut rikos. Tanner tarkisti ja huomasi, ettei rikosta ollut tapahtunut. Pöytäkirjassa luki ja lukee edelleen: ”…Ja olisi Suomi voinut ajatella mahdollisesti hiukan pitemmällekin menevää ratkaisua, jos Neuvostoliitto omasta puolestaan olisi katsonut voivansa suostua luopumaan Hangon tukikohdasta ja Saarenpäästä…”

Moskovaan lähetetty sähke ja Erkon rivit eduskunnan pöytäkirjassa ovat ristiriidassa keskenään. Sähke oli totta, Erkon väite ei. Neuvottelijat palasivat Helsinkiin ja sota alkoi.

Sanna Marinin kuuluisan lausuman mukaan Suomi on voittanut sodassa (Neuvostoliiton). Nyt HS antaa pääministerille hieman tukea kirjoittamalla, että Suomen ”onnistunut taistelu” rohkaisee ukrainalaisia.

Nyt Suomi lehden mukaan ”varautuu Venäjältä tulevaan painostukseen ja sotilaalliseen uhkailuun”. Tässä uuden ulkopolitiikan tuomassa tilanteessa, joka kuulemma ei ole meidän oma valintamme, pääkirjoituksen loppu viitoittaa kansakunnan tietä kohti tulevaisuutta: ”Ukrainalaisten taistelu muistuttaa suomalaisia siitä, minkä puolesta me kerran taistelimme ja olemme valmiita aina taistelemaan.”

Julkaistut jutut päätyvät arkistoon. Siellä ne kypsyvät totuudeksi. Kun itse mistään tietämätön toimittaja joskus myöhemmin saa pöydälleen HS:n pääkirjoituksen 6.12.2022, hän lukee ja ymmärtää, miten rauhantahtoinen lehti on ollut: ”Suomi osaa rakentaa aitoja, mutta mieluummin me niitä purkaisimme.”

Minne tuuli kuljettaa

Mauno Saari

Alkuvuonna 2022 tapahtui ihme. Suomen kansan enemmistö, joka oli kauan vastustanut Naton jäsenyyttä, käänsi äkkiä sarkatakkinsa. Mielipidekyselyt olivat hataria ja ehkä manipuloituja, mutta uskon silti, että nutun kääntö tapahtui. Syy on yksinkertainen. Suomen ”kansa”, väestön suuri hiljainen enemmistö on aina ollut vietävissä, ja nyt sitä veivät Niinistö ja media.

Karismaattiset hahmot ovat vetäneet puoleensa. Mannerheim pystyi yhdistämään kansan. Se on hämmästyttävää, koska takana oli kansan kahtia halkaissut raaka sisällissota, jonka voittajien johtaja oli sitä paitsi huonosti suomea puhuva venäläinen sotilas. Sodat hävittiin, mutta Suomi säilyi itsenäisenä ja Marskista tuli pitkäksi aikaa suosituin suomalainen.

Paasikivi manasi suomalaisten ulkopoliittista tyhmyyttä. Hän ei tarkoittanut eliittiä vaan ”kansaa”, jossa venäjävihaa ja epäluuloa oli paljon. Hän ja Kekkonen onnistuivat ankaralla työllä hinaamaan ajattelua ja tunteita uuteen suuntaan. Paasikiven urakkaa helpotti ulkoinen uhka ja pakko, äsken käyty sota.

Kekkosen etuna oli sähköistävä karismaattisuus. ”Vaikka seisoin selkä oveen päin, tiesin että hän tuli huoneeseen”, kuvattiin Kekkosen auraa. Hän oli Suomen vihatuin mies, mutta vihaajat kuuluivat eliittiin. Kansa uskoi Kekkosta, josta tuli UKK ja Urkki, koska hän oli aito sekä ylimyksenä että kansanmiehenä.

Urho Kekkosta on viime vuosina haukuttu, koska hänen kuolemansa jälkeen siihen on ollut rohkeutta. Haukkujatkin myöntävät silti, että Kekkosen urakka oli valtava, kun hän kiskoi koko epäluuloisen kansan – eliittiä lukuun ottamatta – uskomaan, että puolueeton Suomi voi elää hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa.

Kekkosen loppuvuosiin asti elettiin ilman, että medialla oli olennainen vaikutus poliitikkojen nousuun. Sitten tuli Mauno Koivisto. Juuri kukaan ei taida muistaa hänen poliittisia puheitaan muusta kuin että ne olivat usein kryptisiä arvoituksia. Mutta hiuskiehkuran muistavat kaikki. Koivisto oli vakavamielinen ja uskottava hurmuri, ja niin hänestä tuli koko kansan Manu.

Suurten presidenttien (joihin minun listallani kuuluu tässä mainittujen lisäksi K.J. Ståhlberg) jälkeen alkoi toisenlaisten persoonien ja median kasvaneen vallan aika. Martti Ahtisaaren presidenttiys jäi yhteen kauteen, jonka aikana ulkoista ja sisäistä vetovoimaa ei suuresti tarvittu, onneksi. Tarja Halonen nousi presidentiksi, koska aika oli siihen kypsä. Hän suoriutui hyvin siksikin, että Muumimamma sai purjehtia melko tyvenessä kelissä.

Sauli Niinistö on Suomen ensimmäinen mediapresidentti. Hänen ja median yhteensopivuus on ollut saumatonta ja miehen brändi vahva. Se on luotu amerikkalaiseen malliin komealla ulkonäöllä, rullaluistelulla, puolivallattomilla naisjutuilla, perhetarinoilla koirasta, vaimosta ja lapsesta ja uudenlaisella mainonnalla. ”Työväen presidentti” ja ”Vastakkainasettelun aika on ohi” olivat kampanjoita, jotka ovat kääntyneet ironiaksi, mutta ne toimivat aikanansa.

Vähättelemättä Niinistön poliittisia saavutuksia tosiasia on, että hänen ylimaallinen suosionsa ei perustu niihin vaan näihin politiikan ulkopuolisiin seikkoihin. Poliittisia suorituksia ei pidäkään vähätellä. Jos Niinistö onnistuu viemään Suomen Natoon, hän on tehnyt historiaa, murskannut Kekkosen elämäntyön. Mutta jos Nato-hanke ajautuu kiville, Niinistön kansansuosio menee hukkaan. Se katoaa kuin tuhka tuuleen. Molemmissa tapauksissa Suomen asema ja sen turvallisuus on saatettu vakavan uhan alle.

Kansa on seurannut karismaa ja sitten uskonut mediaa. Sitä on viety suuntaan ja toiseen. Sen mieli on ollut häilyväinen, epävarma ja auktoriteettiuskoinen. Suomalaisilla ei kansana ole koskaan ollut vankkaa tahtoa, itsetietoisuutta ja selvää omakuvaa. Äkkikäännös Nato-uskoon on todiste siitä, että kansa on pehmeää, kuin taikinaa, jota eliitti ja sen media helposti muokkaavat.

Niinistö johtaa harhaan

Kyse on ympäristöministeri Ville Niinistöstä ja hänen energiapoliittisesta kannanotostaan YLEn lauantaiaamuisessa lähetyksessä 8.3.2014. Kun puhe on poliittisista vihreistä, on selvää että he puhuvat mielellään pehmeitä energiapolitiikasta.

Ei ole myöskään yllätys, että he aika-ajoin hallituksessakin yltyvät vastustamaan ydinvoimaa. Tällä kertaa halutaan torjua Fennovoiman ydinvoimalahanke. Samalla vihreät linjaavat ”keskitettyä” sähköntuotantoa vastaan ja korostavat epämääräisesti hajautetun, uusiintuvan energian etuja. Se että samaan yhtälöön mahtuu vielä energiatehokkuuden nostovaatimus, on ihan oman pohdiskelunsa arvoinen asia.

Ensinnä ulkopoliittinen argumentti. Niinistö pitää eksplisiittisesti virheenä, ellei peräti vaarana, ydinvoimalan hankkimista Venäjältä siten, että voimalayhtiössä on myös venäläinen osaomistaja. Muutama näkökohta puhuu jyrkästi Niinistön käsityksiä vastaan.

Ensinnäkin Suomella on aina 1970-luvulta lähtien kokemusta yhteistyöstä venäläisen ydinvoimatoimittajan kanssa. Ei ole tullut tietooni, mikä tuossa Loviisaan keskittyneessä yhteistyössä on ollut Suomen energiahuollon kannalta ongelmallista.

Toiseksi, Rosatomin Suomeen rakentama voimala on eräänlainen näyteikkunalaitos. Sitä tullaan sekä suunnittelu-, että rakennusvaiheessa samoin kuin käytön alkaessa tarkastelemaan aivan erityisen suurennuslasin kautta. Venäläisosapuolella on kaikki syy huolehtia laitoksen korkeasta laadusta yhdessä suomalaisten insinöörien kanssa.

Kolmanneksi, uusi voimala avaa suomalaisille alan eksperteille myös aivan uusia näköaloja käytetyn uraanin käsittelyssä ja mahdollisesti myös kierrätyksessä. Se on osaamista, joka tulevina vuosina on arvossaan. Ei ole Venäjä-kortista mihinkään tässä yhteydessä.

Energiapoliittinen sumutus

Toinen argumentaatiolinja, mitä vihreänkään ministerin ei pitäisi julkisuudessa samoilla, on energiapoliittinen sumutus. Kun Niinistö vastustaa osin ydinvoimalle rakentuvaa perusvoimaa, hän esittää samalla vaihtoehtoa, joka on sisäisesti ristiriitainen ja kansantaloudellisesti kestämätön.

Hajautettu, virheellisesti uusiintuvaksi luonnehdittu pehmeä energia ei tule milloinkaan korvaamaan tiheydeltään ylivoimaisia energiamuotoja, joihin myös ydinvoima lukeutuu. Vaikka Suomen kaikki bioenergia otettaisiin käyttöön ryöstöhakkuilla ja joka jumalan pellot kääntämällä, ei näin kyettäisi maan tuontienergiantarpeesta (fossiiliset, tuontisähkö) tyydyttämään kuin karkeasti ottaen 15 prosentin osuus.

Se voi näyttää paljolta, mutta se on vähän kun ajatellaan kysymystä, millä loput energiasta tuotetaan. On tietenkin selvää, että omia energialähteitä, kuten puu ja turve, tullaan käyttämään niin pitkälle kuin varat ja ympäristö sallivat. Tuulivoiman kanssa on jo sitten ongelmallisempaa, koska se ei ilman vara- ja säätövoimaa voi milloinkaan olla luotettava perussähkön lähde.
Sähköä on saatava jatkuvasti ja kaikkialla, missä sitä tarvitaan. Tämä tarkoittaa, että jokaista tuuli- ja aurinkovoimalaa kohden pitää olla reservivoimaa joko koti- tai ulkomailla. Tämä taas tarkoittaa, että energiaomavaraisuudesta näiden kahden energiatyypin avulla ei kannata unelmoida eikä siitä ole perusvoimaksi sähköverkkoihin.

Särähtikö korvaan tai sattuiko silmään ”uusiintuvan energian” käsitettä kohtaan esittämäni kommentti? Tosiasia kuitenkin on, että uusiintuvaa energiaa ei voi maailmankaikkeudessa esiintyä. Sekä suora auringon säteily, että sen johdannaisina syntyvät ilman liikkeet ovat peräisin suuresta ydinvoimalasta. Se toimittaa maapallolle luotettavasti energiaa vielä pitkiä aikoja. Mutta ei se energia uusiinnu sen paremmin biosfäärissä, kuin aurinkopaneeleissa tai tuulivoimaloissakaan.

Kun se kerran otetaan käyttöön, tulee se hyödyntämisketjussa menettämään korkean laatunsa ja muuttuu erilaisten vaiheitten kautta entropiaksi. Jäljelle jää vain jätelämpö. Energiaa ei takaisin saa. Tämä voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta ei sitä ole. Kaikki ns. uusiintuva ja pehmeä energia joudutaan ottamaan käyttöön materiaalisen hyödyntämisketjun, kaluston ja laitteiston avulla. Näiden rakentaminen, käyttö, kunnossapito ja lopulta romuttaminen ja uusiminen ovat sitä samaa entropiatuotantoa, joka liittyy kaikkeen energian ”tuotantoon”, ts. energiamuotojen muuttamiseen ja hyödyntämiseen teknisissä laitteissa.

Energiaa tuotetaan käyttämällä energiaa, kuluttamalla aineellisia resursseja ja luomalla erilaisia verkkoja energian ja energiapotentiaalien siirtämiseksi paikasta toiseen. Ja kun metsä hakataan ja pellon öljykasvit korjataan syksyllä, tarvitaan uusi kierros istutuksia, ravinteita ja melkoinen määrä myös konetyötä, jotta ”uusiintuvaa” energiaa saadaan seuraavalla korjuukierroksella.

Niinistölle voisi esittää kysymyksen energiatehokkuuden olemuksesta. Onko tehokkaampaa tai edes mahdollista rakentaa joka kylään esim. oma autonominen risuvoimala erillisine voimansiirto- ja muuntojärjestelmineen siten, että sen asiakkaat kykenisivät vastaamaan kustannuksista?

Olisivatko asukkaat myös halukkaita luopumaan olemassaolevan energiainfran luomasta varmuudesta Niinistön tavoitteen vuoksi? Nämä ovat kysymyksiä, joita toivoisin myös energiateollisuuden kommentoivan. Olen jo pitkään ihmetellyt, miten esimerkiksi juuri vihreiden annetaan täysin vapaasti mellastaa energiapoliittisine kannanottoineen ilman että niiden asiasisältöön kukaan julkisuudessa puuttuu. Tämähän pätee myös ilmastoproblematiikkaan.

Vihreä vaatimus energiatehokkuuden lisäämisestä

Kyse on myös käsitteiden määrittelystä. Kun Niinistö vaatii energiatehokkuuden lisäämistä, tarkoittaako hän sillä alan kirjallisuudessa ja ammattilaisten keskuudessa hyväksyttyä bruttokansantuotteen ja sen tuotantoon vaaditun primäärienergian määrän välistä suhdetta? Niinistön vaatimus merkitsee karkeasti ottaen sitä, että jokainen kansantaloudessa tuotettu euro tulisi saada aikaan vähemmällä primäärienergian käytöllä. Puhutaan myös energian säästöstä tässä yhteydessä.

Niinistön vaatimukseen sisältyy edellä ohimennen viittaamani ristiriita, joka vaikuttaa kaikkien vihreiden ajattelussa. Energian ”tuotantoa” eli energialajien muuntamista loppukäyttäjän tarpeita vastaavaan muotoon, säätelee termodynamiikaksi kutsuttu fysiikan ala. Sen perusteella tiedämme, että primäärienergian monipolvinen muuntoketju loppukäyttäjän stöpseliin tai auton tankkiin nielaisee alkuperäisenergian määrästä noin kaksi kolmannesta. Tästä moni vihreä poliitikko saa aiheen moittia pääosin fossiilisiin lähteisiin perustuvaa energiataloutta haaskaavaksi.

Osittain kyse on todellakin siitä, että lähtökohtaisesti suuren energiasisällön omaavia arvokkaita energialähteita, kuten öljyä, käytetään edelleen lämmitykseen. Sitä voidaan pitää haaskauksena ja siirtyminen tarkoituksenmukaisempiin lämmön lähteisiin on käynnissä. Mutta samainen termodynamiikka kertoo, että jos nykyinen fossiililähteiden hallitsema energiahuolto korvattaisiin kokonaan ns. uusiintuvilla, pehmeillä energiamuodoilla, primäärienergian käyttö kaksinkertaistuisi. Mitä se tarkoittaisi esimerkiksi energian tuotannon materiaalitaloudessa, siirtoketjuissa ja jakelussa on toistaiseksi hämärän peitossa. Mutta varmuudella ei kyse ole ainakaan ekotehokkuuden tai ekologisesti järkevämmän yhteiskunnan rakentamisesta. Energiatalouden fysikaalisiin perusteisiin tulen palaamaan lähitulevaisuudessa.

Ministeri Niinistö kumppaneineen nojautuu asiantuntijoihinsa, joiden ideologis-poliittinen näkemys on jo ennalta annettu ja kaikkien tiedossa. Sitä he toistavat mantran tavoin kaikkialla ainakin näennäisesti ilman vastalauseita.

Poikkeuksia tosin löytyy teollisuuden puolella, mutta tiedän vain yhden yrityksen, joka julkisuudessa esittää ns. virallisesti linjasta poikkeavia käsityksiä energia-ja ilmastopolitiikasta: Katternö. Kannattaa piipahtaa katsomassa. Poikkeus vahvistaa säännön.