EU pakolaisongelman äärellä

EU-johtajat avustajineen lennätettiin helmikuun alussa Maltalle pohtimaan pakolaisongelmaa.. Ajateltiin ilmeisesti, että Afrikan läheisyys auttaa käymään käsiksi Libyasta Eurooppaan tulevaksi ennakoidun pakolaistulvan hallintaan.

Välimerellisessä ilmapiirissä syntyikin kymmenen kohdan periaatelausuma1 ongelman hillitsemiseen. Sen keskiössä oli pakolaisleirien rakentaminen Libyaan Turkin mallin mukaan. Mutta Libya ei ole Turkki. Libya on maa, jonka valtio on tuhottu ja jossa valtaa pitävät keskenään taistelevat ”sotalordit” eli klaanit vaihtelevine liittolaisineen. Sinne pystytetty leiri on nykyoloissa vanhakantaisesti sanoen keskitysleiri kaikkine herkkuineen. Leirintä osaratkaisuna on oikea. Massamuuttojen, siirtolaisuuden ja pakolaisongelman juuret kohdemaissa on kuitenkin hoidettava. EU:n pakolaisongelmalla on syynsä ja peiliin katsominen on paikallaan.2

Pakolaiset, siirtolaiset ja maahanmuuttajat

Siirtolaisten ja pakolaisten yhteismääräksi maailmassa laskettiin viime vuonna noin 65 miljoonaa henkilöä. He pakenevat sotia, terroria, mielivaltaista hallintoa ja köyhyyttä. Noin 40 miljoonaa ihmistä muuttaa toiseen paikkaan maan sisällä. Yli 20 miljoonaa pakeni ulkomaille ja heistä YK:n tietojen mukaan runsaat 3 miljoonaa odottavat ratkaisua turvapaikkahakemukseen.

Eurooppaan vuonna 2016 päätyi noin 270 000 pakolaista. Edellisenä vuonna määrä ylitti miljoonan. Suurimmat Eurooppaan pääätyvien pakolaisten lähtömaat olivat Syyria, Afganistan ja Irak.

Koska pakolaisten on vaikea tulla normaalilla vuorolaivalla tai lentokoneella Eurooppaan, pääosa tulijoita käytti järjestäytyneen rikollisuuden ja useimmiten mafian palveluksia. Venematka Pohjois-Afrikasta Italiaan maksaa 3000-6000 dollaria. Yrittäjä voi yhdellä veneellisellä ansaita 300 000 dollarista ylöspäin nousevan summan puhtaana käteen. YK:n rikollisuutta ja huumeita käsittelevän UNODC:n mukaan bisneksen kokonaisarvo oli vuonna 2016 noin 6,75 mrd dollaria. Mukana luvussa on myös Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan suuntautuva siirtolaisuus ja maahanmuutto.

Kohdemaiden korruptio

Kuvaa täydentää logistiikkaketjun molemmissa päissä toimiva korruptio. Ilman sitä bisnes ei sujuisikaan. Italialaisviranomaisten mukaan maihinnousua läpi sormien katsova virkamies voi sesongin aikana ansaita 40 000 dollaria lisätuloja ihmissalakuljetuksesta. Kaikkineen matkakustannus nousee maahanpyrkijää kohden helposti tasolle 12000-18000 dollaria. On kovin kallista. Köyhä joutuu jäämään kotiin.

Keskeiset tätä logistiikkaa hoitavat mafiaverkostot toimivat perinteiseen tapaan Italiassa ja Albaniassa (jälkimmäinen hoitaa Balkanin reittiä). Mutta yrittäjiä on myös Afrikan mantereella, kuten etiopialainen mafia, joka operoi Libyan rannikolla. Ihmissalakuljetukseen liittyy olennaisena osana erilainen kriminalisoitu hyväksiksikäyttö, jonka uhriksi myös kolmannen osan matkaajista muodostavat avuttomat lapset pakotetaan.

Tässä on yksi ongelmakenttä, joka Maltan EU-ritareilta jäi vähälle huomiolle.

Kehitysavun kohdentuminen

EU-johtajien olisi leirejä suunnitellessaan pysähdyttävä pohtimaan tilannetta lähtömaissa. Länsimaitten kehitysapu vaatisi perusteellista pöllyttämistä. Jos kohdemaahan satsatut summat kohdennettaisiin elinkeinojen ja elinolojen suoraan kohentamiseen, jäisi siirtolaisten määrä automaattisesti vähäisemmäksi. Sama koskee maiden sisäistä vakautta. Gaddafin Libyasta ei virrannut pakolaisia Italiaan.

EU:ssa ei ole poliittisesti korrektia puhua kehitysavun päätymisestä erilaisten apuorganisaatioiden työntekijöille, kohdemaan korruptoituneelle virkamieskunnalle ja suoraan valtionpäämiehille. Tämän seurauksena kymmenet miljoonat ihmiset elävät Afrikassa olosuhteissa, joissa valtaeliitti ei välitä väestön terveydenhoidosta, toimeentulosta eikä koulutuksesta. Rakennuksia voidaan pystyttää, mutta henkilökuntaa ei kouluteta. ”Eliitti” suoranaisesti suosii maastalähtöä.

”Eliitti” hoitaa asiansa ulkomailla ja hankkii miljoona-asunnot esimerkiksi Lontoosta, jossa luksuskiinteistöjen omistajia on listattu mm. Nigeriasta, Ghanasta, Gabunista, Kamerunista, Senegalista ja Kongosta (demokraattinen tasavalta). EU:n johtajien olisi syytä pysähtyä oikeasti pohtimaan, mihin valtioyhteisön kehitysapurahat käytetään. Kyseessä on lähes 60 miljardin euron potti. Siitä Afrikan maihin kohdentuu noin 35 prosenttia pääpainon ollessa Saharan eteläpuoliset valtiot.

Hurskas kurjuus

EU on kriittisen tarkastelijan silmissä arvomaailmaltaan kaksoisstandardien unioni. Puheissa ja asiapapereissa ollaan hyviksiä, eettisesti oikealla asialla. Käytännön politiikassa valtioliitto toimii esimerkiksi lähialuepolitiikassa assosiaatiosopimuksineen ekspansionistisesti.

Tämä tarkoittaa oman taloudellisen ja poliittisen järjestelmän tuputtamista kumppaneiden käyttöön puhtaasti talous- ja työvoimapoliittisen edun saavuttamiseksi. Jäsenmaiden alueilla toimivat suuryritykset ovat amerikkalaisten sisar- ja emoyritysten rinnalla ahkeria alhaisen kustannustason maiden työvoiman ja alueiden hyödyntämisessä.

Libya on tästä pyrkimyksestä karmaiseva esimerkki. Sen jälkeen kun Gaddafin valtio oli tuhottu, alkoi pikajuoksu maan öljylähteille. Tämänhetkisessä kriisissä myös ulkomaisilla öljy-yhtiöillä ja niiden valtiollisilla taustavoimilla on selkeästi näppinsä pelissä. Kukin pyrkii etsimään toiminnalleen paikallista asevoimaa muita vastaan.

Libyan öljylähteitä pumppaavat kotimaisten yrittäjien rinnalla ponnekkaasti Italian ENI, Ranskan Total SA, Espanjan Repsol YPF, U.S. Joint-Venture-firma Waha Oil Co., Englannin BP, USA-firma Exxon Mobil, Norjalainen Statoil, Englanti/Hollanti Royal Dutch Shell, Venäjän Gazprom sekä saksalainen RWE (kartta Stratfor).

libyan-oljy

Öljylähteiden lisäksi kamppailun keskeisenä kohteena on öljyn ja kaasun siirtoverkko, joten konfliktit ovat jokapäiväisiä.

Maltan pakolaiskokouksen asialistalta en pikaisen tsekkauksen tuloksena tätä, suoranaisesti pakolaisongelmaan liittyvää eurooppalaisten öljyfirmojen ja niiden takana olevien valtioiden roolia havainnut tarkasteltavan.

EU komissio on kylläkin tilanteesta informoitu. Mutta EU:lle tyypilliseen tapaan sopimukset rajavalvonnasta ja Libyan viranomaisten tukemisesta vastaanottokeskusten pystyttämisessä tehdään huolimatta siitä, että kymmenen ”prioriteetin” ohjelma ei edellä hahmotellun perusteella voi johtaa myönteiseen tulokseen. Kuten sanottu, Libya ei ole Turkki.

Paljon täytyy tapahtua muualla kuin Libyassa, jotta Afrikasta tuleva siirtolais- ja pakolaispaine saadaan hallintaan.

Kari Arvola

Kirjoittaja on Kansalaispuolue rp:n asiantuntijajäsen

Mainokset

Pakolaisten ja muiden maahan tulijoiden asuttamisesta on puhuttava

Otan kantaa maahantulevien pakolaisten ja muiden joukkoon sopivien matkailijoitten asuttamiseen silläkin uhalla, että leimakirves heilahtaa.

Näen väliaikaiseen, mutta mitä ilmeisimmin vuosia jatkuvaan sijoittamiseen inhimillisellä tavalla ratkaisuksi modernit parakkikylät.

Otan riskin, koska tunnen aikaisemman työkokemukseni perusteella asiaa ja haluaisin aiheesta laajempaa keskustelua. Nyt vaativaan tehtävään pitäisi valjastaa insinöörit ja arkkitehdit, jotka kehittäisivät nykyisen rakennusteknologian pohjalta monikäyttöisiä ja kevyitä asuinmoduleita.

Uusasutuksia varten laadittaisiin pikavauhtia kaavat eri puolille maata, kuntien sopiviksi katsomilla paikoilla. Paikan valinnassa on monia käytännön asettamia kriteereitä, joiden avulla uusasutusten infra saadaan toimimaan. Suomalaiselle puu- ja elementtirakentamiselle tässä olisi todellinen haaste. Myös energiahuollossa ja vesihuoltotekniikan rakentamissessa nykyosaamista olisi hyvä testata.

Idea on vapaasti käytettävissä.

Ei satojen tuhansien ihmisten väliaikaisestakaan asuttamisesta ja arjen organisoinnista muutoin selvitä. Vaikka Lähi-Idän tilanteeseen olisikin näkyvistä kohentumista, niin pakolaisvirtoja tuskin voidaan lopettaa. Siksi on varauduttava jopa vuosikymmenten poikkeusoloihin.

Näissä yhteyksissä voitaisiin soveltaa myös sosiaalisia organisatorisia innovaatioita. Niiden avulla mahdollisuuksien mukaan otettaisiin huomioon tulijoitten uskonnollisyhteisöllisiä ja itsehallinnollisia tarpeita, Suomen lakien pohjalta, luonnollisesti.

Koska ongelma on todellinen, tarvittaisiin avointa ja ideologisista leimoista vapautettua pohdiskelua resurssien käytöstä.
Suomalaisten rahapussi ei ole pohjaton eikä myöskään sietokyky.
Nykyinen tilanne on vasta alkusoitto, mutta orkesteri takertelee jo ensimmäisillä tahdeilla.

Rauhanprosessi on kriisin ratkaisu

Pitkään eläteltiin kuvitelmaa, että EU on rauhanprosessi  ”an sich” ja Suomi kaukana maailman rytinöistä. Pakolaisten ohjelmoitu ryntäys raukoille rajoille ja niistä kepeästi läpi aiheutti reaktion, joka on ymmärrettävä. Mutta se jättää koskematta tapahtumien syvimmät juuret.

Samalla väistetään – varmaankin osin tietoisesti – vastuu sodista, yhteiskuntien sortumisesta kurjuuteen ja massamittaisesta kuolemasta, josta uutiset Syyriasta, Irakista, Jemenistä, Libyasta ja monista muista maista Afrikassa päivittäin kertovat.

Poliitikoilta ei riitä rohkeutta tunnustamaan, että he sekä Suomessa, että laajemmin EU:n piirissä ovat olleet käynnistämässä meneillään olevaa kriisiä siitä lähtien, kun USA hyökkäsi Afganistaniin ja sitten Irakiin lakaisten maton alle kaikki mahdollisesti kansainvälisen oikeuden normit. Koti-Euroopassa tehtiin ”rauhantyötä” hajottamalla humaaneilla pommituksilla Jugoslavia ja panemalla sitä kautta liikkeelle Balkanin pakolaisvyöry kaikkine lieveilmiöineen.

Varusteluteollisuus on kriisien keihäänkärki

Kansainvälinen varustelu- ja aseteollisuus ja sen uskollinen asiakas NATO ylläpitää ja ruokkii viholliskuvia. Se pesiytyy isäntänä jokaiseen kriisikeskukseen ennen kuin poliitikot kunnolla ennättävä sanoa aamenensa kulloisenkin ”rauhanprosessin” kulkuun. Länsimaat myyvät moderneja aseita mm. Saudi-Arabiaan, vaikka maan miljonäärit olivat terrorististen sunniryhmittymien suurin rahoittaja. Samaa linjaa jatkaa Al Qaidan ja IS- nimillä tunnettujen ryhmittymien rahoittaminen ja aseistaminen.

Rahaa ei rikkailta riitä Jordanian, Libanonin ja Turkin alueella olevien suurten pakolaisleirien varusteluun. Näissä maissa miljoonilta syyrialaisilta evätään pakolaisstatus, he eivät saa työtä eivätkä lapset pääse kouluun. Menettely rikkoo Geneven pakolaissopimusta järjestelmällisesti, mutta siihen ei reagoida EU:n eikä Yhdysvaltojen taholla.

Turkille kylläkin annetaan mittavaa varustelu- ja aseapua. Sitä se käyttää oman maansa itsenäisyystaistelua käyviä kurdeja vastaan. Ja konkurssissa oleva Kreikan valtion ylläpitää EU:n suurinta armeijaa. Suuret finanssitalot rahoittavat estoitta miinoja, kranaatteja ja sirpalepommeja tuottavia firmoja. Myös ydinasetuotannon rahoittaminen on kannattavaa.

Sen nimi on riisto

Suuret konsernit ja investointirahastot ostavat tai liisaavat Afrikasta jättimäisiä maa-alueita, joilla tuottavat rehua ja raaka-aineita vietäviksi rikkaisiin maihin pilahinnalla. Myös sellaiselle kriisialueelle kuin Ukrainaan on suuri agrobisnes levittäytynyt.

Näissä projekteissa maan oma väestö saa tyytyä marginaalisiin jäämiin viennin napatessa tuotannosta suurimman osan. Samaan aikaan mm.  Afrikkaan viedään teollisuusmaissa tuotettuja elintarvikkeita valtavat määrät  tuotantotuella pönkitetyin hinnoin. Maailmanpankki ja IMF pitävät rahoituspolitiikassaan huolta siitä, että tuontia ei rajoiteta eikä sille aseteta suojatulleja. Nettoluvuissa laskien Afrikasta viedään ulos pääomia vuosittain yli 50 miljardin arvosta. Summa ylittää merkittävästi maanosaan toimitetun kehitysavun määrän.

Läntisille teollisuusmaille kelpaa useinkin epäinhimillisissä olosuhteissa kaivettujen raaka-aineiden, kuin kuparin, uraanin, kullan ja muiden raaka-aineiden käyttö ilman että alkuperämaan toimintaympäristöön puututtaisiin. Halvat tekstiilit ja muut hikipajojen tuotteet kelpaavat lännessä mainiosti, vaikka tehtaat sortuvat työntekijöiden päälle ja korruptio hallitsee taloutta ja politiikkaa. Se on riistoa, sanan kaikkein perinteisimmässä merkityksessä.

Rauhanprosessi on ainoa ratkaisu

Köyhyys, kurjuus, armoton riisto ja sodat ovat ovat taustalla aina, kun suuret ihmismassat lähtevät liikkeelle. Ja aina löytyy ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka osaavat hyötyä taloudellisesti ja poliittisesti kriiseistä. Näihin ryhmiin kuuluvat myös poliitikot.

Käsillä oleva pakolaiskriisi on voitettavissa ainoastaan kattavan rauhanprosessin avulla. Akuuttiin ongelmaan EU:n tulee reagoida yhtenäisesti kaikilla rajoillaan.

  • Rajoille on perustettava riittävän kapasiteetin omaavat vastaanottokeskukset. Keskusten tehtävä on turvata maahantulijoille asiallinen kohtelu ja selvittää turvapaikan saamisen edellytykset. Jos edellytyksiä ei ole, tulijat pitää käännyttää takaisin lähtömaihinsa. Työtä ja parempaa elämää voi etsiä normaalin matkailun puitteissa.
  • Sama toimintamalli on saatava voimaan kaikissa yksittäisissä EU:n jäsenmaissa.
  • Hankalin ja tärkein toimenpide kriisipesäkkeiden rauhoittamisessa on USA:n itsevaltaisen toiminnan tukemisen ja hyväksynnän lopettaminen EU:n politiikassa. On selvää, että rauhantila ja vakaus voidaan palauttaa vain ottamalla rauhanneuvottelujen piiriin kaikki valtiot tasavertaisina, suuria kehitysmaita, kuten mm. Kiina, Intia, Indonesia ja Brasilia mukaan unohtamatta. Sama koskee luonnollisesti myös Venäjää.

Suomi on EU:n jäsenmaa. Kovin usein se kertoo kärkipoliitikkojensa suulla pyrkivänsä unionin ytimiin vaikuttamaan. Näille puheille tulee katetta vasta sitten, kun suomalaiset poliitikot alkavat EU:n foorumeilla ajaa ja vaatia todellista rauhan politiikkaa.

Ilman poliittisen linjan muutosta pakolaisvyöry jatkuu. Se tulee paisuessaan vaarantamaan ei vain saavutetun elintason, vaan myös sisäisen rauhan ja järjestyksen Euroopan Unionin jäsenmaissa. Myöskään valtioiden väliset vakavat selkkaukset eivät enää ole poissuljettuja.