Paavo Väyrysen loppukiri

Paavo Väyrysen perustama ja luotsaama Seitsemän tähden liike lähtee eduskuntavaaleihin 177 ehdokkaan voimalla. Ehdokkaita on asetettu kaikkiin muihin vaalipiireihin paitsi Ahvenanmaalle.

Saavutus on melkoinen, kun ottaa huomioon, että Tähtiliike merkittiin puoluerekisteriin vasta kolmisen kuukautta sitten ja että puolueen perustamiseen tarvitut 5000 tukijaa saatiin kokoon juuri sitä ennen muutaman kuukauden ankaran työn avulla.

Keskeinen tekijä ja nimien kerääjä on ollut Paavo Väyrynen itse. Hän on historiallisen edeltäjänsä apostoli Paavalin tapaan ollut väsymätön matkasaarnaaja, joka on toistanut maan ja maailman tilasta tekemäänsä analyysiä ja Tähtiliikkeen ohjelmallisia tavoitteita sadoissa paikoissa tuhansille kuulijoille.

Paavali piestiin monilla puhujamatkoillaan vallanpitäjien toimeksiannosta. Sellaista kohtelua Paavo Väyrysen kohdalle ei ole tullut, mutta julkisuus on kohdellut kaltoin ahkeraa miestä. Ylen ratkaisu estää Väyrysen osallistuminen eduskuntapuolueitten johtajatenttiin ja keskusteluihin on demokraattiseksi itseään kutsuvassa maassa käsittämätön.

Ei kai Paavo nyt sentään niin vaarallinen ole, että hänet pitäisi yrittää vaieta poliittisesti kuoliaaksi? Vai ovatko hänen teemansa sittenkin poliittiselle valtaeliitille niin kiusallisia, että hyvänä puhujana ja nopeana ajattelijana tunnettu Väyrynen todella pudottaa pohjaa Suomen länsihakuiselta ja militaristisia piirteitä saaneelta ulko-ja turvallisuuspolitiikalta tekijöineen?

Tähtiliikkeen tausta

Tähtiliikkeen perustamiseen tultiin sen jälkeen, kun Väyrysen niin ikään perustama Kansalaispuolue joutui valtataistelun ja kaappauksen kohteeksi. Sen ns. asiantuntijajäsenistön valtajoukko oli Väyrysen tukena, mutta erotettiin järjestögangsterismin keinoin. Asioita setvitään edelleen oikeusistuimissa. Myös tämän artikkelin kirjoittaja oli erotettujen joukossa. Tähän päivään mennessä tietooni ei ole saatettu sen paremmin erotuspäätöstä kuin sen perusteluja. Mutta se on menneen talven lumia.

Käytännössä jupakka merkitsi Kansalaispuolueen loppua vaihtoehtoisena puoluemallina nykyisin yksinomaisesti vallalla olevalle puolueitten “diktatuurille”. Monille suomalaisille politiikka on yhtä kuin puolueitten harjoittama poliittinen toiminta. Piste. Tähtiliikkeen Kansalaispuolueelta perimä suoran parlamentarismin politiikkakäsitys lähtee siitä, että kansanedustaja on vastuussa viime kädessä vain valitsijoilleen. Moniportainen puoluerakenne parusjärjestöineen ja piirijärjestöineen puuttuu.

Poliittista struktuuria rakentuu vaalien edellä väistämättä vaalipiireittäin. Suoran parlamentarismin kantava ajatus on tarjota kansalaisyhteiskunnalle ja sen aktivisteille toiminta-alusta ja vaikutusmahdollisuus valtakunnalliseen päätöksentekoon. Kannattajat voivat toimia yksin tai perustaa erilaisia yhteenliittymiä, yhdistyksistä osuuskuntiin. Mutta sääntömääräistä vaikutusmahdollisuutta puolueen tekemisiin niillä ei ole. Vaikutus realisoituu esitysten painoarvon ja joukkovoiman perusteella.

Mallin Akilleen kantapää on juuri tässä. Suomessa ei välttämättä ole totuttu ajattelemaan niin, että politiikka voi olla juuri minunkin asiani ilman, että juoksen erilaisissa kokouksissa ja tyydyn puolueosastojen ja piirijärjestöjen suodattavaan ja ohjaavaan toimintaan aktiviteettieni suhteen.

Malli ei Tähtiliikkeen sääntöjen perusteella erittele niitä mekanismeja, joiden avulla kannattajajäsenet voivat vaikuttaa puolueen ja sen parlamenttiryhmän toimintaan. Puolueella voi olla varsinaisia jäseniä nykyisten ja entisten parlamentaarikkojen lisäksi enintään viisi.

Liikkeeksi itseään luonnehtivan puolueen erikoisuus on sekin, että siihen voivat kannatusjäseninä liittyä myös muiden puolueiden jäsenet, puolueettomien lisäksi. Rajoituksena on ainoastaan se, että tulija hyväksyy liikkeen säännöt ja tavoitteet. Ongelmia syntyy, jos eduskuntaryhmässä joudutaan tulkitsemaan kovin ristiriitaisten näkemysten yhteensopimista liikkeen periaatteiden kanssa. Eduskuntaryhmän sääntöjä ei ole julkistettu.

Suomen kuten muidenkaan parlamentaaristen demokratioiden lainsäädännössä ei ole voimassa ns. imperatiivinen mandaatti. Se mahdollistaisi kansanedustajan kutsumisen pois tehtävästään kesken vaalikauden, jos hän on selvästi rikkonut antamansa vaalilupaukset. Niinpä vaalien alla nähdään tarjousten ja lupausten kavalkadi, josta puolueen ja johtavien poliitikkojen valtaan pääsyn jälkeen jää jäljelle savuavat rauniot, jos niitäkään. Usein kuultu puhe “poliittisesta vastuusta” onkin käytännössä pelkkää puhetta.

Hyvämaineiset ehdokkaat

Tähtiliikkeen edustakuntavaaliehdokkaiden asettamisen kohdalla on todettu, että muutaman täysipäiväisen työntekijän on hankala selvitellä tarkkaan tulijoitten taustoja. Malliesimerkki lipsumisesta oli ns. Börje Börgelssonin tapaus. Siinä ehdokaslistalle pääsi valtamedian riemuksi hetkeksi henkilö, jota ei ole olemassakaan. Se oli selvää kiusantekoa, mutta iski oman leimansa Tähtiliikkeen toimintaan.

Valtajulkisuuden harrastama boikotointi on johtanut Tähtiliikkeen tekemään ratkaisuja, joiden lopulliset seuraukset voidaan nähdä vasta vaalitulosten vahvistamisen jälkeen. Vaikka MV-lehden perustaja ja toimittaja Ilja Janitskin voidaan hyvällä ja venyvällä tahdolla ymmärtää sananvapauden puolustajaksi, se ei poista hänen saamaansa mainetta rasistisena ja hänen julkaisuaan keskivertosuomalaisen silmissä epämiellyttävänä. Mikä on monenlaisista rikoksista tuomitun henkilön ehdokuuden etumerkki?

Toinen, vastaavia pohdintoja herättävä ehdokas on jo 80-luvulta asti tunnettu suurliikemies Peter Fryckman (kansan suussa Fyrkman). Hänen mainettaan on vaikea korjata ainakaan kovin lyhyen taloustieteen oppimäärän avulla. Se, että Fryckman käy mahdollisesti oikeutettuakin kamppailua veroviranomaisten kanssa, ei muuta yleiskuvaa.

Tässä voi vain kysyä, onko molempien edellä mainittujen Tähtiliikkeelle tuoma toivottu apu näkyvyyden ohella myös taloudellista laatua? Ehdokkaitten yhteisrahoitus jää nimittäin nykyaikaista vaalikamppailua ajatellen kovin pieneksi, jääden joka tapauksessa alle 100 000 euron. Vakavasti kilpaan osallistuvien ehdokkaiden oma panos on välttämättä merkittävä, jos he aikovat tulla laajemman yleisön näkyviin.

Paavo Väyrysen puhujamatkojen arvoa ja merkitystä liikkeen vaalimenestykseen on lähes mahdotonta arvioida. Hänen presidentinvaaleissa 2018 saamansa äänimäärä 185 305 riitti jättämään taakseen Keskustan Vanhasen ja sosialidemokraattien Haataisen, Vasemmiston Kyllösestä ja RKP:n Thorsvaldista puhumattakaan. Mutta kansanedustajien vaaleissa ei joka vaalipiirissä ole pikku Väyrysiä, kuten Paavo on itsekin pahoitellut. Myöskään taloudellisesti koko maan poliittinen herättäminen puhujakierroksilla ei ole aivan halpaa lystiä. Siksi voidaan asettaa kysymys, miksi Tähtiliike lähti kilpaan kaikissa vaalipiireissä?

Päätös voidaan nähdä demokraattisena osallistumismahdollisuutena kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet nykyisten puolueitten viime vuosina harjoittamaan politiikkaan. Siinä tapauksessa kyllästyminen kohdistuu hyvällä syynä käytännössä kaikkiin hallituksissa olleisiin puolueisiin. Sipilän hallituksen nousu, uho ja tuho ovat ikään kuin muistomerkki petetyille lupauksille.

Tai sitten taustalla on vain kylmä laskelmointi. Mitä enemmän ehdokkaita, sitä enemmän julkisuutta ja sitä enemmän varoja kampanjointiin.

Tähtiliikkeen kansanedustajaehdokkaitten kokonaiskuvaa on hankala rakentaa. Väyrynen luonnehtii liikettä keskustavasemmistolaiseksi (tai kääntäen). Siksi hänelle on tärkeää osoittaa, että joukossa on myös vasemmistolaisia, vaikka nimenomaan heitä saa ehdokkaitten joukosta etsiä. Myöskään kokoomuslaisia joukossa tuskin on. Näppituntumalla voi ajatella, että keskustan viime vuosien politiikka on herättänyt niin paljon närää, että puolueen kannattajien joukossa voisi olla enemmänkin nimenomaan Väyrysen kannattajia. Heitä tuskin miellyttää lähes ainoiden julkisuutta saaneiden ehdokkaitten eli Janitskinin ja Fryckmanin mukanaolo listoilla. Myös uusien ja poliittisesti kokemattomien kannalta tilanne voi olla hämmentävä.

Kun silmäilee ehdokkaitten Facebook-sivuja, niin perussuomalaisten läsnäolo on vaikuttava. Suurella joukolla ehdokkaita on perussuomalainen tausta ja kaverit ovat seinillä näkyvästi esillä. Muutamat Tähtiliikkeen ehdokkaat liputtavat julkisesti perussuomalaisten puolesta tulevassa hallituksessa. Myös Halla-aho on saanut julkista tukea liikkeen Fb-seinällä.

Tämä herättää kysymyksen, onko perussuomalaisten ajatuspajoissa käynnistetty suora Tähtiliikkeen valjastaminen heidän asialleen? Ei voine olla tarkoituksenmukaista, että Tähtiliikkeen ehdokkaat alkavat pohjustaa sellaisia hallitusratkaisuja, joiden harkinta kuuluu puolueen johdolle. Se, onko Tähtiliikkeellä tulevassa eduskunnassa riittävästi voimaa, jotta sen ääni ylipäätänsä kiinnostaa hallitusneuvottelijoita, on oma kysymyksensä.

Paavo Väyrynen on lähinnä presidentinvaalin tulokseen vedoten ennakoinut, että Tähtiliikkeellä voisi olla mahdollisuus jopa kymmeneen kansanedustajaan. Matemaattinen mahdollisuus on kylläkin kaukana poliittisesta todellisuudesta. Valtamedia vaikenee huolella Tähtiliikkeestä. Alueellisissa lehdissä ollaan tasapuolisempia ja erilaisiin keskusteluihin on kutsuttu ja tullaan kutsumaan myös Tähtiliikkeen edustajia. Mutta riittääkö ehdokkaitten ahertaminen ja marginaalinen julkisuus? Oma lähinnä arvauksenomainen ennustukseni kuuluu: kolme kansanedustajaa. Ja sekin voi olla optimistinen arvio.

Spekulaatiota tulevasta

Jatketaan spekulaation linjalla ja katsotaan vaalien jälkeistä tulevaisuutta. Oli Tähtiliikkeen kansanedustajien lukumäärä mikä tahansa, puolue joutuu silmäkkäin monenkirjavan, heterogeenisen kannattajakuntansa kanssa. Joukossa on mahdollisesti muutama vaaleissa menestynyt, joka nousee puolueen sääntöjen mukaan päätöksiä tekevään johtoon. Valtaosa joukosta on pettynyt talkoilunsa ja rahansa mennessä hukkaan. Liike ei ole sellainen yhteisö, joka voisi toimia kollektiivisena ongelmien analysoijana ja motivoida toimintaan osallistumista eteenpäin. Vaaleihin on lähdetty eräänlaisina vaaliheimolaisina, joiden poliittinen identiteetti rakentuu Paavo Väyrysen varaan.

Näihin asti liikkeen johdossa ei ole suuresti identiteettiongelmaan kiinnitetty huomiota. Se on ohitettu eräänlaisen tilanteesta toiseen rientävän aktionismin vallitessa. Näkemykseni mukaan ongelma on edessä välittömästi vaalien jälkeen. Olen asiaa pohtinut optimistisessa valossa blogissani. Lähdin siitä, että identiteetti voi rakentua Paavo Väyrysen henkilön ympärille vähitellen lujittuen. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että se ei riitä. Poliittiset liikkeet tarvitsevat välttämättä suuria aatteita tullakseen laajoiksi kansanliikkeiksi.

Tähtiliikkeen keskeiset poliittiset vaatimukset ovat kylläkin relevantteja ja ajankohtaisia. Mutta ne hukkuvat helposti uutisvirtaan, kun mediamyllyt jauhavat suuria otsikoitaan. Alkiolaisuudesta en tässä yhteydessä kehtaa juuri puhua. Santeri Alkio, kuten kaikki merkittävät poliittikot ja ajattelijat, taipuu moneksi. Tuskin kuitenkaan sentään demokratian jälkeisen ajan politiikan aatteelliseksi pohjaksi.

Viimeisin ja varoittava esimerkki rationaalisen politiikan alleen tallovasta ideologiasta on ilmaston ympärille viritetty paniikki. Se on saaavuttanut hurmoksellisen joukkoliikkeen asteen, jossa eivät enää argumentit paina. Vaaditaan tekoja ja etsitään syntipukkeja. Jos tätä tietä edetään, syntyy myös uhreja.

Vastaava ilmiö on vuosia kytenyt äärikansallinen aatepunos. Se on reaktio EU:n byrokraattiseen vallankäyttöön. Jäsenten eli Euroopan vanhojen kansallisvaltioiden sananvalta on hyvin pitkälle onnistuttu ohittamaan myös muodollisesti, lainsäädännön tasolla.

Käytännössä EU:n päätöksentekoa ohjaa globalistinen suurpääoma, jonka etujen ajajiksi jäsenvaltiot on asetettu massiivisen lobbauksen sekä keppi ja porkkana -menetelmien avulla. Euroopan keskuspankki on käytännössä täysin demokraattisen kontrollin ulkopuolella.

EU:n johtavan talousmahdin Saksan asettuminen lähes hallitsemattoman pakolaispolitiikantukijaksi on tehnyt pakolaisista syntipukin ja ohjannut samanaikaisesti keskustelut syrjään pakolaistulvien syistä. Niistä poliitikot eivät keskustele, koska viime vuosien humanitaarisiin pakolaisvirtoihin ja sen ympärille rakentuneeseen jättibisnekseen on syyllinen nimenomaan USA:n sotilaalliseen puuttumiseen perustuva vallanvaihtopolitiikka. Sitä EU ja sen eräät jäsenmaat ovat aktiivisesti tukeneet. On suurta sokeutta, jos pakolaisongelma yritetään sovittaa ilmaston muutosten seurauksiin. Sitä nyt kuitenkin näkee yritettävän. Ilmapiiri Euroopassa kiristyy ja sen myötä vahvistuvat äärikansalliset, äärioikeistolaiset poliittiset liikkeet.

Suomi ei ole geopoliittisten ristiriitojen sivustakatsoja. Päinvastoin, maan hallituksella on viime vuosina ollut ikään kuin vimma sotkeentua suurvaltapolitiikkaan ja osallistua jopa sotilaalliseen varustautumiseen lähinnä itäistä naapurimaata vastaan, NATOn kumppanina.

Tässä kontekstissa Seitsemän tähden liikkeellä olisi tärkeä rooli, jos se kykenisi saavuttamaan laajaa tukea ja esiintyisi johdonmukaisesti rauhaa rakentavan, sotilaallisesti sitoutumattoman ja puolueettoman Suomen puolesta.

Mutta poliittisen liikkeen synty ja kasvu ei ole yhden miehen projekti. Vaikka Paavo Väyrynen on liikkeen luoja ja ydin, ja vaikka hänellä olisi runsaasti aktiivisia vuosia edessään, hänenkin ulottuvuutensa ovat rajalliset. Tuskallisten vaiheitten myötä käyntiin polkaistu Seitsemän tähden liike on vaalien jälkeen suurten kysymysten äärellä.

Kari Arvola on entinen toimittaja ja eläkkeellä oleva kansalaisaktivisti.

Kirjoitus on julkaistu ensiksi Vastavalkeassa.

Mainokset

Elefantti olohuoneissamme

Vanhustenhoidon kriisin julkitulo – jälleen kerran – on väistämättä osa sote-sotkua. Nyt mediassa myllertävä puoluejohtajien kuoron moniääninen moralisointi ja selittely kätkee taakseen jättimäisen elefantin, jonka olemassaolo kieltäydytään tunnustamasta.

Se on sosiaali- ja työllisyyspolitiikan kokonaisvaltaisen reformin välttämättömyys. Sanoissa tämän myöntävät lähes kaikki, käytännössä uudistushalu sortuu valtapolitiikan nelivuotisajattelun edessä ja suuren rahan intressien paineessa.

Suomessa on aina 1990-luvun lamasta lähtien luisuttu enemmän tai vähemmän tietoisesti tilanteeseen, jossa julkinen valta on yhä enemmän yövartijan roolissa. Muutosta perustellaan jatkuvasti valtiontalouden tarpeilla, vaikka samanaikaisesti ollaan valmiita tekemään miljardihankintoja sotilaallisen varustelun alueella ilman vedenpitäviä geopoliittisia perusteluja.

Suomen perustuslaki pohjautuu ajatukseen, että julkinen valta nojautuu toiminnassaan kansalaisyhteiskuntaan, jonka tahtoa politiikka instituutiona toteuttaa. Käytännössä ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa politikka instituutiona samaistetaan puoluepolitiikkaan. 1960-luvulla käyttöön otettu puoluetuki tukee tätä ajattelua. Puolueista valtaa pitävät vuorollaan keskenään liittoutuneet suurimmat puolueet. Niiden väliset sopimukset tulevat eduskunnassa valtiovallan toteuttamaksi politiikaksi.

JÄRJESTELMÄ HUUTAA heikkouttaan kaikille, jotka haluavat kuulla. Vanhusten hoidossa esiin noussut ns. omavalvonta on kattavana periaatteena ollut modernia jo vuosia sillä seurauksella, että alalla kuin alalla valvonta on nimellistä ja jää usein omavalvontapaperin laadintaan. Joskus ei sitäkään vitsitä tehdä.

Julkisen vallan resursseja vähennetään tietoisesti myös siitä syystä, että virallinen valvoja ja tarkastajat saattavat ikävällä tavalla muistuttaa olemassaolostaan, jos vain aikaa ja rohkeutta riittää.

Käytännön valvonnan olemattomuus tuli nyt julki vanhustenhoidon alueella. Samalla paljastui se suuren rahan intressi, joka määrätietoisesti – maan hallitusten tuella – on aikaisemmin suunnannut kiinnostuksensa julkisen vallan pyörittämiin palveluihin ja laitoksiin. Niistä on järjestelmällisesti hankittu omistuksia ja niitä on jopa kaapattu pääomien tuoton turvaamiseksi.

Tilaisuus tekee varkaan, jos kontrollia ja suoraa selkärankaa ei ole. Hyvin harvoin nähdään suuren puolueen tarttuvan tomerasti olemassaoleviin epäkohtiin ja ryhtyvän niitä korjaamaan. Miksi ryhtyisi, kun puolueen keskeiset henkilöt hääräävät mukana julkisia varoja yksityistämisen kautta hyödyntäen?

Kansanäänestyksiä pelätään, ellei kysymys ole tupakoinnista parvekkeella tai koiran kakan hoidosta kevään lumien sulaessa.

ELEFANTTI on kooltaan sitä luokkaa, että sen kärsä on Brysselissä ja häntä heiluttaa suomalaisia päättäjiä. Tällä hetkellä ongelmat ovat pinnalla ja osa kiivaan keskustelun kohteena. Vaaleista ei näytä tulevan pelkästään ilmastosellaisia, vaikka se olisi ollut kaikkien valtapoliitikkojen mieleen.

Sote-sotku on yhdessä työllisyyspolitiikan kanssa kuitenkin sellainen kesto-ongelma, että sen ratkominen ei vaalilupauksilla hoidu. Missään tapauksessa ei voida lähteä siitä, että perustuslain edellyttämä yhteiskunnan vaikutusvalta muuttuu puoluevallasta yövartijavaltioksi. Sellaista uudistusta ei suomalainen vaikeneva yhteiskuntakaan kestä.


Kuva elefantista olohuoneessa: Banksy


AIHEESEEN LIITTYY Kari Arvolan blogikirjoitus ”Politiikkainstituutio – tunnistamaton ongelma?

Kirjoitus on julkaistu ensin 1.2.2019 Vastavalkeassa https://vastavalkea.fi/2019/02/01/elefantti-olohuoneissamme/

Kirje perussuomalaisten kansanedustajille

Arvoisa kansan edustaja!

Sipilän hallitus on tekemässä historiallista kaappausta, jolla kansainvälisessä laatuvertailussa kärkisijoilla oleva Suomen sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestelmä ollaan siirtämässä suurten ulko- ja kotimaisten yritysten rahastuksen kohteeksi.
Järjestely on nähtävästi tullut mahdolliseksi siten, että Keskustan tavoittelema maakuntien hallintomalli on koplattu poliittisesti Kokoomuksen edustaman suuren rahan vaatimaan, laaja-alaiseen palvelujen yksityistämiseen.
Samalla kunnilta riistetään mahdollisuus julkisen palvelun tarjoamiin, paikkakunnan olosuhteet tuntevien henkilöiden antamiin palveluihin.

Kautta linjan toteutettava yhtiöittäminen tuo kustannuksiin uuden lisän arvonlisäveron muodossa. Kun yhtiömalli sinänsä edellyttää sekä päätöksenteon siirtämistä yhtiön sisäisen päätöksenteon piiriin, että nettotuottoa tuloksen muodossa, ja kun maakuntauudistus sekä täydellinen organisaatiouudistus varmuudella tarkoittavat myös siirtymäkaudella jyrkästi nousevia kustannuksia voidaan antaa takuu siitä, että tarveydenhuollon ja sosiaalipavelujen kustannukset tulevat olennaisella tavalla kohoamaan.

Kokoomuksen haluama yksityistämismalli halutaan markkinoida korostamalla valinnan vapautta. Jokainen järkevästi ajatteleva ihmisen tietää, että ilman rahaa ei ole valinnan vapautta ja että rahaa on käytettävissä valikoidusti riippuen ihmisen asuinpaikasta ja sosiaalisesta statuksesta. Vapaus valita on tässä yhteydessä pelkkää suuren rahan propagandaa.

Ruotsissa on toteutettu sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus. Kansanedustajien olisi terveellistä tutustua syntyneisiin ongelmiin. Te pelaatte, arvoisat kansanedustajat, uhkapeliä suomalaisten terveydenhoidon ja sosiaaliturvan kustannuksella ja veronmaksajien rahoilla.

Siksi suosittelen, että estätte tässä vaiheessa uudistuksen etenemisen ja edesautatte sitä, että maakuntahallinnon ja Sote-palvelujen uudistus valmistelua jatketaan ja että valmistelusta irroitetaan välittömien ulkoisten edunsaajien lobbaajat, etten sanoisi kätyrit.

Suomessa on runsaasti asiantuntemusta myös asialliseen ja sosiaalisen markkinatalouden periaatteita vastaavan uudistuksen toteuttamiseen. Antakaa heille mahdollisuus toimia kansalaisten laajan enemmistön etujen puolesta.

P.S. Lisäksi pitää ehkä muistuttaa arvon Perussuomalaiset, että puolueenne edessä on suurten lupausten pettämisen vuoksi romahdus. Sote-uudistuksen tukeminen kokoomuksen edustaman suuren rahan ja keskustan valtapoliitikkojen vaikutusvallan eduksi tulee olemaan viimeinen naula poliittisen arkkunne kanteen.

Kevätterveisin Raaseporissa 29.3.2017

Kari Arvola

Lähetetty aamulla 29.3.2017

Väyrynen: Helsingin kuntavaalit vaikuttavat koko Suomeen

”Helsingin valtapuolueet ovat toteuttaneet keskittävää metropolipolitiikkaa, jolla pääkaupunkiseudulle pyritään haalimaan useita satoja tuhansia uusia asukkaita joko Suomen maakunnista tai ulkomailta. Viime vuosina valtio on voimakkaasti tukenut keskittämistä mm. rahoittamalla paikallisliikenteen investointeja ja keskittämällä asuntorahoitusta suurimpiin kaupunkeihin.

Tämä keskittävä metropolipolitiikka on kohottanut elinkustannuksia, huonontanut elinympäristöä ja ilman laatua, pahentanut liikenneruuhkia ja lisännyt meluhaittoja. Ihmisten turvallisuus on heikentynyt. Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kaupunkien investoinnit väestönkasvua lisääviin hankkeisiin ovat johtaneet siihen, että alueella jo asuville ihmisille välttämättömien palvelujen kehittämistä on laiminlyöty.

Kansalaispuolueen kannattajista koostuvan ”Terve Helsinki” -liikkeen ehdokkaiden tavoitteena on, että Helsingin kaupunki keskittyy alueellaan jo asuvien ihmisten – sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien – olojen ja elämän laadun kohentamiseen sen sijaan, että varoja tuhlataan vahingolliseen keskittävään metropolipolitiikkaan.

”Terve Helsinki” -liike haluaa kehittää pääkaupunkia siten, että se tukee koko Suomen tervettä kehitystä.

Kansalaispuolueen kannattajat ovat mukana Helsingin kuntavaaleissa. Ajatuksemme oli, että olisimme muodostaneet valitsijayhdistykset ja niiden yhteislistan. Ajan puutteen vuoksi listamme olisi jäänyt heiveröiseksi. Siksi päätimme hyväksyä Kristillisdemokraattien ehdotuksen ja osallistua vaaleihin heidän listallaan sitoutumattomina ehdokkaina. Meillä on omat tunnukset ja erillinen vaalityö. Luottamustehtävät jaetaan äänimäärien suhteessa.

Helsingin vaalitulos vaikuttaa koko Suomeen. Koko maan tasapuolinen kehittäminen ei ole mahdollista, jos voimavarat keskitetään pääkaupunkiseudun ja muiden kasvukeskusten kehittämiseen.

Toivon, että Kansalaispuolueen kannattajat kautta maan ottaisivat yhteyttä Helsingissä asuviin sukulaisiinsa ja tuttaviinsa ja kehottaisivat heitä tukemaan ”Terve Helsinki” –liikkeen vaalityötä. Uusia ehdokkaitakin mahtuu vielä mukaan.”

Paavo Väyrynen

Puolueet, valta ja politiikka

Suomessa puolueiden jäsenmäärä on yhteensä n. 320 000 henkilöä. Jäsenistä aktiivisia on arviolta 32 000 (10 %). Äänioikeutettuja suomalaisia on n. 4 400 000. Puolueiden jäsenten osuus äänioikeutetuista on n. 7 %. Puolueaktiivien osuus äänioikeutetuista on 0,7 %.1

Näiden lukujen valossa voi väittää, että Suomessa vallitsee puoluevalta, jonka legitimiteetti on äärimmäisen hataralla pohjalla.

Suomen puoluekartalle on viime vuoden aikana ilmestynyt kolme uutta puoluetta, Kansalaispuolue, Itsenäisyyspuolue ja Eläinoikeuksien puolue. Nimet kertovat jotain kunkin puolueen ideasta.

Mutta Kansalaispuoluetta lukuun ottamatta mikään muu tulokkaista ei ole ottanut kantaa puoluejärjestelmämme olemukseen ja toimintaan. Kansalaispuolue minimoi puolueaparaatin painoarvon ja ottaa kansalaisyhteiskunnan mukaan kannattajajäsenten panoksella.

Tämän kirjoituksen idea on haastaa keskustelua politiikan olemuksesta ja siitä tavasta, jolla sitä tehdään.

Valta kuuluu kansalle, niinkö?

Valta kuuluu perustuslain mukaan Suomessa kansalle. Kansaa edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tämä on periaate, mutta käytännössä poliittista valtaa Suomessa käyttävät puolueet, joiden asettamia ehdokkaita kansalaisilla on vapaus äänestää yleensä neljän vuoden välein eduskuntaan. Sen jälkeen, kun henkilö on valittu kansanedustajaksi, hänen vastuunsa valitsijalle ja usein myös puolueelle katkeaa. Eduskuntaryhmä päättää ja jos et ole samaa mieltä, niin ongelmia on tulossa.

Vastaava järjestely toimii kuntien valtuustoissa. Niissä puolueitten rinnalla nähdään ajoittain kansalaisten erityisesti vaaleja varten perustamien ryhmien edustajia. Käytännössä suomalaisen politiikan linjaukset tehdään suurimpien puolueiden puheenjohtajien ja heidän apuelintensä toimistoissa. Myös paikallisesti.

Haluavatko puolueet toimia vaikutuksen kanavina?

Puolueet eivät ymmärrettävistä syistä pidä asiallisesta valtamonopolistaan ääntä muutoin, kuin toisinaan moralisoimalla kansalaisten passiivisuudesta. Voi olla näköharhaa, mutta tuntuu siltä, että myös kehotukset puolueisiin liittymisestä yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi olisivat harventuneet.

Tässä mielessä tuore Kansalaispuolue on erilainen. Sen varsinaisten jäsenten määrä on hyvin pieni, koostuen ”neuvonantajista” ja kansanedustajista. Kansalaisten yhteys puolueen kanssa järjestetään erityisen kannattajajäsenten verkoston avulla. Kannattajajäset voivat organisoitua haluamallaan tavalla. Heillä on oikeus osallistua ehdokasasetteluun ja heitä kuullaan erilaisten kyselyjen ja tilaisuuksien muodossa. Yhteys puoluejohtoon on suora.

Vaikka puolueet eivät yleensä pidä itsenäisistä ihmisistä, spontaania poliittista aktiviteettia ja puoluehakuisuutta esiintyy tästä huolimatta. Nähtävästi on vallalla myös virheellisiä käsityksiä siitä, miten puolueorganisaatiot toimivat. Rivijäsenenä vaikuttaminen tarkoittaa normaalisti vain osallistumista silloin tällöin perusjärjestön kokouksiin. Toisinaan tarjoutuu mahdollisuus ilmaisen työpanoksen antamiseen, varsinkin vaalien alla. Ehdokkaita etsitään nytkin lehtien palstoilla.

Puolueet ovat valtaorganisaatioita

Puolueet ovat hierarkisia valtaorganisaatioita. Niiden sisällä vallitsee tiukka järjestys, jossa ylöspäin, siis todella aktiivisesti vaikuttamaan pyrkivä henkilö huomaa nopeasti olevansa kontrollin alaisena. Mitä ylemmäksi organisaatiopyramidissa kohoaa, sitä tiukempaa on tarkkailu ja sitä voimakkaampi on lojaalisuuden vaatimus johtoa kohtaan.

Valtataistelu on valtaorganisaatiossa potentiaalisesti läsnä aina, enemmän tai vähemmän aktiivisena. Päätökset ja linjaukset tekee puheenjohtaja/puheenjohtajisto, joka leimauttaa päätökset puolueen muodollisilla valtaelimillä.

Suppea politiikkakäsitys

Poliittisen vallan legitimiteettiongelmaa pahentaa vallitseva politiikkakäsitys. Saatetaan väittää vakavin kasvoin, että kansalaisten vaikutuskanavaksi riittää äänestäminen neljän vuoden välein. Sen jälkeen vastuu on valituilla.

Lisäksi politiikka ymmärretään eksplisiittisesti puolueitten agendaksi, johon sivullisella ei ole asiaa. Yritykset kansanäänestysten aikaansaamiseksi ovat järjestään kaatuneet tai mitätöityneet eduskunnan myllyssä. Tilanne ei puolueiden voimin tule muuttumaan. Puoluediktatuuri kestää ja puolustaa olemassaoloaan. Kuka omaa valtaansa haluaisi vapaaehtoisesti rajoittaa?

Vallan rajoittaminen ja politiikan laajentaminen puolueiden ulkopuoliseen elämään onkin kansalaisyhteiskunnassa toimivien autonomisten kansalaisten ja heidän yhteenliittymiensä asia.

En tarkoita kansalaisyhteiskunnalla poliittisten puolueiden apujärjestöjä, jotka verovaroin ruokittuina pitävät välillä ääntä aiheesta jos toisestakin. Käytännössä ne hoitavat järjestötöitä rakentaen puoluevallan verkostoja yhteiskunnan eri sektoreille ja alueille.

Kansalaisyhteiskunta edellyttää käsitteenä autonomisten ihmisen aktiivista roolia itseään koskevien asioiden poliittisessa järjestämisessä. Päätökset tehdään nykyisin kaukana. Usein puoluetoimistot tyytyvät vain siunaamaan ne linjaukset, joita Brysselistä ja Frankfurtista saadaan. Eduskunta on paljolti verovaroilla pyöritettävä puoluepäätösten leimauskonttori. Demokratiavaje on kovin laimea ilmaisu asiain tilalle.

Mitä kansalaisten politiikka voi olla?

Kansalaisyhteiskunta edellyttää toimiakseen ihmisten vapaata tiedon saantia, vapautta organisoitua ja vapautta myös vaikuttaa ilman, että joutuu alistumaan valtaorganisaatioiden hallitsemien agendojen ja toimintamuotojen sääntöihin. Mitä autonomisen kansalaisen politiikka voi olla?

Ensimmäinen askel tämän pohdintaan voi olla puolueiden ensiyön oikeuden kieltäminen politiikan kentällä. Pitää rakentaa todellista oppositiota, jonka työn sisältöä ei jokin puoluetoimisto peukaloi. Se tarkoittaa edelleen, että todellisen opposition politiikkaan vaikuttamisen tulisi olla puoluevalta-doktriinin kyseenalaistamista, sen legitimaation jatkuvaa murentamista kaikkia mahdollisia kanavia ja suhteita käyttäen.

Valtapuolueet pitäisi saada kilpailemaan poliittisen substanssin kehittämisestä ja ratkaisujen esittämisestä kansalaisyhteiskunnan paineen alla. Tämä edellyttäisi puolueiden ensiyön oikeuden rajoittamista politiikkaan esimerkiksi siten, että huomattava osa kansan edustajista valittaisiin vaalipiireittäin arpomalla äänivaltaisista suomalaisista.

Toinen vaihtoehto syntyisi siten, että hallituksessa olisivat edustettuina aina kaikki eduskuntapuolueet. Tällöin puolueilla olisi tarve profiloitua sekä hallituksessa, että eduskunnassa ja ns. kentällä aktiivisilla aloitteillaan ja innovaatioillaan.

Tärkeimmät ratkaisut tehtäisiin aina neuvoa-antavilla tai sitovilla kansanäänestyksillä. Menettely katkaisisi poliittisen puoluespektaakkelin ja loisi yli yhteiskunnan yltävälle jännitteelle ja debatille edellytykset.

Nämä ovat joitain ideoita puoluepolitiikan muuttamiseksi laajemmaksi kansalaisyhteiskunnan poliittiseksi päätöksenteoksi. Ellei puolueiden yksinvaltaa saada murretuksi, ei myöskään kansalaisyhteiskunnan demokraattinen osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ja rakennustyöhön ole mahdollista.

Epäsymmetrinen kamppailu

Peliteoreettisesti katsoen vaihtoehtoja etsivällä on edessään lähtö epäsymmetrisen kamppailun tielle. Ei kannata satsata voimia sinne, missä hierarkinen puolueorganisaatio hallitsee valtion verovaroista ja yksityiseltä pääomalta saamiensa resurssiensa ja järjestötekniikan avulla.

Ei hyödytä mennä heidän pelikentälleen eikä toimia heidän säännöillään. Aina kun saadaan aikaan pienikin muutos puolueiden linjauksissa tai yksittäisten poliitikkojen kannanotoissa parempaan suuntaan, sitä hyödynnetään ja tuetaan. Onnistuneista kampanjoista on kokemusta.

Puolueiden sisällä on erilaisia näkemyksiä. Saattaa olla, että todellisia muutoksia ajava kansalaisliike joutuu poimimaan eri puolueissa viriäviä aloitteita ja näkökohtia. Mutta tämä voi vain laajentaa demokraattista näköalaa.

Postmodernissa yhteiskunnassa yleisinhimilliset tasa-arvoon, demokratiaan ja ihmisen perusoikeuksien kunnioittamiseen nojautuvat arvot eivät hevillä voi nousta yksittäisen puolueen keskeisiksi poliittisiksi tavoitteiksi. Politiikan perusarvoiksi ne voivat nousta vain kansalaisyhteiskunnan jatkuvan paineen ja painostuksen avulla.

Puolueet eivät ole yhtäkuin demokratia

Puolueet kuuluvat järjestäytyneen yhteiskunnan poliittiseen koneistoon. Mutta tehdään vakava teoreettinen ja anteeksiantamaton poliittinen virhe, jos aletaan ajatella, että puolueet ovat yhtä kuin demokratia ja että politiikka on vain puolueiden toimintaa. Poliittinen puolue on valtaorganisaatio, joka edustaa toiminnassaan aina jotakin taustayhteisöä. Tuon yhteisön arvot ja tavoitteet voivat edistää demokraattista kehitystä — tai sitten eivät.

Poliittisen puoluekentän joukkoon mahtuu myös puolueita, jotka edustavat vain itseään ja ovat olemassa sen aktiivijoukon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Tällaisiakaan puolueita ei demokraattiseksi itseään luonnehtiva valtio halua kieltää. Mutta vain puolueisiin juuttuva ja luottava poliittinen ajattelu ei ratkaise mitään yhteiskunnallista ongelmaa. Demokratiavajeeseen se on jo määritelmänsä vuoksi mahdoton lääke.

Politiikan aika

Nykyiseen politiikkakäsitykseen liittyy vielä yksi hyvin keskeinen periaatteellinen ongelma, joka yleensä ohitetaan. Se on aika.

Poliittiset puolueet elävät vaalikaudesta toiseen ikään kuin aikaa ei muutoin olisikaan. Kuitenkin reaalimaailman prosessit etenevät koko ajan. Lisäksi ne ovat ainutkertaisia, ne eivät koskaan toistu. Ihmiset ja sukupolvet elävät ja kuolevat tietyn ajankierron mukaan.

Poliittinen ratkaisu johonkin ajankohdan konkreettiseen ongelmaan on mahdollista tehdä joko nyt tai myöhemmin, tai ei koskaan. Arkisten realiteettien paineessa ja puristuksessa elävien aikalaisten kannalta puolue-elämää luonnehtiva byrokraattinen ”aikafatalismi” ei ole hyväksyttävissä. Ratkaisun etsintä ongelmaan on aloitettava silloin kun ongelma todetaan. Se on yksi demokraattisen politiikan perusperiaatteista.

1Lukuja ei ole päivitetty, mutta antavat kuvaa demokratiavajeesta.

Väyrynen ja vaihtoehto

En ole ensi kuulemalta ollut kovin ihastunut Paavo Väyrysen puoluehankkeesta. Hän on voimakastahtoinen poliitikko, joka etsii nopeita teitä valta-asemiin. Tässä tilanteessa vauhti voi olla liian nopea, näin ajattelin.

Perussuomalaisten nousu ja uho, hallituskaipuu ja lamaantuminen ovat nyt havaintoesimerkkinä politiikan käänteistä. Mutta Väyrysen joukkopuolueeseen on tässä vaiheessa vielä pitkä matka. Aika näyttää, mitä siitä tulee.

Nykyinen tilanne edellyttää mielestäni voimaperäistä aktiivisuutta poliittisen maaperän ja ilmapiirin uudistamiseksi kahdella rinnakkaisella linjalla: Politiikka-instituution uudelleenarvionti ja remontointi sekä Eurooppa-politiikka ja Suomen selviytymisstrategiat. Nämä ovat vaativia teemoja, joihin millään nykyisellä puolueella ei eikä hallituspuolueilla yhdessäkään ole esittää kunnollisia näköaloja.

Nyt näyttää siltä, että Väyrynen on lähtenyt juuri näistä lähtökohdista politiikan pellon raivaajan tehtävään.

Jos Väyrysen suunnitelmissa poliittinen puolue olisi tavoitteena asiallisesti ensisijainen tavoite, oltaisiin nopeasti tilanteessa, jossa kansalaiset voivat hyvin perustein todeta että ”taas uusi puolue vallan kakkua jakamassa”.

Tiedotustilaisuudessaan 5.2.2016 Väyrynen korosti voimakkaasti nykyisen puoluepoliittisen parlamentaarisen järjestelmän epädemokraattisuutta. Se oli merkittävä kannanotto.

Jokainen puolue on aina valtaorganisaatio. Sen toiminnassa on oma dynamiikkansa ja omalakisuutensa. Kansalaisyhteiskunnan ja yksittäisen meikäläisen näkökulmasta tarvitaan järjestelyjä, joilla puolueen muuttuminen itsensä tarkoitukseksi estetään. Nykyisellään poliittisten puolueiden moraalinen ja demokraattinen legitimiteetti eli toiminnan oikeutus on tuskin karvan varassa. Puolueet elävät omaa elämäänsä ja politiikka on spektaakkeli, jolla elämä kuvitetaan kauniiksi ja kunnialliseksi. Tarvitaan politiikka-instituution uudistamista. Aiheesta pohdiskelua myös täällä.

Euroerosta olen Väyrysen kanssa samaa mieltä. Mutta myös eron ”reunaehdoista” ja hinnasta pitää puhua. Tiedotustilaisuudessaan Väyrynen muistutti avanneensa näistä asioista keskustelua koko viime syksyn ajan, ilman sen suurempaa vastakaikua poliittisen kentän taholta. Poliittisen sopan hämmentämisestä lähes kaiken kokeneelle poliitikolle on annettava uudesta avauksesta täydet pisteet.

Muistutan tässä yhteydessä vielä siitä, että Väyrynen sanoo puolueen perustamisen toteutuvan sitten, kun edellytykset siihen ovat olemassa. Kannattajakorttien keräämisessä ei kauaa mene.

Sen jälkeen puolue jatkaa toistaiseksi yhden miehen, eli euroedustaja Paavo Väyrysen ja tukiryhmän voimin poliittista vaikuttamista. Puolueen tavoitteena on englantilaisen parlamentaarisen järjestelmän esikuvan mukaan saada eduskuntaan jäseniä. Puolue toimii vain valtakunnallisella tasolla.

Vain eduskunnan tai EU-parlamentin jäsenet voivat olla Väyrysen kansalaispuolueen jäseniä. Kyseessä on Suomen oloissa uudentyyppisen parlamentarismin sisäänajo. Väyrysen haaste suomalaiselle puolue”diktatuurille” on merkittävä, viime vuosikymmenten tärkein Suomen sisäpolitiikan poliittinen avaus.

JÄLKIKIRJOITUS

Olen tarkistanut kantani Väyrysen puoluehankkeeseen tutustuttuaani tarkemmin hänen perusteluihinsa. Edellä oleva teksti on päivitetty versio ensimmäisestä. Siinä suhtauduin Väyrysen puoluehankkeeseen huomattavasti skeptisemmin. Väyrysen tiedotustilaisuus 5.2.2016 klo 9.00 on katsottavissa YLEn Areenalla. Siihen kannattaa tutustua.

 

 

Tarvitseeko Suomi ilmastolain?

Monien poliitikkojen mielestä tarvitsee, jotta Suomi voisi osallistua kunnianhimoisesti ilmaston muutoksen torjuntaan. Lähinnä heidän tähtäimessään on globaalin lämpenemisen estäminen siten, että eräiden ns. kasvihuonekaasujen pääsyä ilmaan vähennetään. Ilmastolain luonnosehdotus on parhaillaan lausunnolla ja löydettävissä täällä.

Suomalaiset ovat antaneet sitoa valtionsa sellaisiin sopimuksiin, joiden kautta hiilipäästöjä ja niihin rinnastettavia muita päästöjä ilmakehään vähennetään tietyn aikataulun mukaan ilman erityistä nimikkolakia. Sopimusten perimmäisestä järkevyydestä ei juurikaan julkisesti keskustella. Sen sijaan yritetään kylläkin aktiivisesti pohtia, miten Brysselin taholta asetetuista tavoitteista selviydytään.

On pakko rehellisyyden nimissä muistuttaa, että suomalaisten päästötalkoilla ei ole ilmakehän globaaliseen tilaan käytännössä mitään merkitystä. Asia on pohdittu Ilmastofoorumi ry:n julkaisemassa kysymyksiä ja vastauksia -tiedostossa.

Periaatteellisena kannanottona joudun toistamaan, että itseään ruokkivaa, hiilidioksidiin nojautuvaa kasvihuoneilmiötä ei ole olemassa. Tähän mennessä ei ole kyetty esittämään ainuttakaan tutkimusta, joka sitovasti osoittaisi teollisen kulttuurin ja fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttavan katastrofaalista ilmaston muuttumista. Viidentoista vuoden lämpöpysäkki osoittaa osaltaan hiilidioksidihypoteesin mahdottomuutta.

Nykyinen keskustelu pyörii vuodesta toiseen IPCC-vetoisen mallinnussirkuksen ympärillä. Sen lähtökohtana on IPCC:n lukkoon lyömä ilmastoherkkyyden lukuarvo, jolle ei fysiikasta löydy perustetta. Hypoteesin mukaan hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuminen lisää maapallon pinnan saamaa säteilytehoa 3,7 wattia neliömetrille. Se tarkoittaisi lämpötilan nousua 1,1 Kelvin-asteella. Luku perustuu laskelmaan, jonka mukaan hiilidioksidin lisääntyminen estää lämmön säteilyä avaruuteen ja sitä kautta aiheuttaa ilmakehän lämpenemistä.

Yksisilmäinen IPCC-fysiikka

Hypoteesi jättää huomiotta, että lämpö siirtyy maan ja vesien pinnasta ilmakehään materiaalisten lämpövirtojen muodossa, ei säteilyn kautta. Maapallolla on aurinkoydinvoimalan tehosäteilyn ruokkima lattialämmitys. Jäähdyttävä säteily astuu kuvaan kahta kautta: Ensinnäkin maanpinnan ja vesien suora säteily ns. säteilyikkunan kautta. Sen osuus jäähdyttämisessä on noin 6 prosenttia, kuten aiemmin esitetty NASA:n kaavio osoittaa.

Toinen ja pääasiallinen jäähdytyksen muoto on ilmakehän vesihöyryn, pilvien ja hiilidioksidin ulossäteily. Näiden yhteinen osuus jäähdyttämisessä on 64 prosenttia. Noin 30 prosenttia maapallon ilmakehään osuvan säteilyenergian määrästä poistuu pallolta ennen kuin se pääsee maan ja vesien pintaa lämmittämään.  Myös nämä luvut ilmenevät ko. NASAn kaaviosta. Tähän yhteyteen on hyvä liittää saksalaisen Heidelbergin ylipiston kaavio, josta ilmenee ilmakehän eri kerrosten lämpöprosessien suunta maatasolta aina 100 kilometrin korkeustasolle saakka.  Kuvassa jäähdyttävät aineet ovat vesi h2o ja hiilidioksidi co2. Kahdella korkeustasolla tapahtuva lämmitys syntyy tunnetusta uv-säteilyn vaikutuksesta ilmakehän otsoniin.

Heidelberg_kaavio

Tämä ilmastolain hiilidioksidiin liittyvistä perusteluista.

Ilmasto on otettava vakavasti

Ilmastolliset muutokset ovat yhteiskunnan kannalta tärkeitä. Ne vaativat pitkäjännitteistä ja empiiristä tutkimusta.. Pääpainon tulisi olla alueellisten muutosten ja trendien tunnistamisessa. Ihmiskunta on aina joutunut reagoimaan sääolojen ja ilmaston muutoksiin. Nykyaika ei tee poikkeusta. Valitettavasti tuntuu siltä, että poliittisten päättäjien joukossa elää pahanlaatuinen harhakuvitelma ihmiskunnan kyvyistä säätää säitä ja ilmoja halunsa mukaan. Siksi tutkimus tulisi vapauttaa poliittisista dogmeista ja ennakkoasenteista. Totuus ei määräydy parlamentaristisen menettelyn kautta.

Ns. ilmastopolitiikka on nykyisellään hiilen vainoamista energiataloudessa. Hiili ei kuitenkaan ole ongelma, vaan sen käytön edellyttämien resurssien saatavuus ja epätasainen jakautuminen maailmassa.

Suomella on yhteiskuntana vastuu turvata kansallinen energianhuolto pitäen lähtökohtana määrätyn suuruista omavaraisuusastetta. Mikä on tarpeellinen taso ja millä teknologioilla se saavutetaan? Tämä on olennainen kysymys – varsinkin kun suurta osa suomalaista energiapolitiikkaa pyritään hallinnoimaan Brysselistä.

Kysymykseen liittyy puuraaka-aineen kestävän käytön mittakaavan määrittelyn rinnalla myös tarve määrittää tuuli-, aurinko- ja bioenergian hyödyntämiselle järkevät taloudellis-fysikaaliset puitteet. Energiatiheydeltään heikkoina teknologioina niiden mittava käyttöönotto tarkoittaa ekologisesti miinusmerkkistä lopputulosta. Puulla on mahdollisuuksia johtuen maan suuresta pinta-alasta ja väestön suhteellisesta vähyydestä.

En usko olevani puolueellinen kun väitän, että ilmastolaista on tarkoitus luoda vihreä kestovirus Suomen julkishallintoon.

Vaikka lakiehdotuksessa korostetaan lain vaikutusten jäämistä vain valtionhallinnon sisään, on selvää että nykyisen sopimusjärjestelmän vuoksi vaikutuksia tulisi myös muille sektoreille mm. valvonnan ja julkisrahoituksen painotusten kautta.

On merkille pantavaa, että esityksen laatijat eivät ole kyenneet lain voimaantulon tarkoittamista taloudellisista vaikutuksista kertomaan edes euromääräistä mittaluokkaa.

Imastolakia ei tarvita, sen sijaan kylläkin energiapoliittisen keskustelun ja päätöksenteon perusteellista tuulettamista. Ilmastoon liittyvä spekulatiivinen mielikuvapolitiikka on erotettava energiapoliittisesta päätöksenteosta.