Elefantti olohuoneissamme

Vanhustenhoidon kriisin julkitulo – jälleen kerran – on väistämättä osa sote-sotkua. Nyt mediassa myllertävä puoluejohtajien kuoron moniääninen moralisointi ja selittely kätkee taakseen jättimäisen elefantin, jonka olemassaolo kieltäydytään tunnustamasta.

Se on sosiaali- ja työllisyyspolitiikan kokonaisvaltaisen reformin välttämättömyys. Sanoissa tämän myöntävät lähes kaikki, käytännössä uudistushalu sortuu valtapolitiikan nelivuotisajattelun edessä ja suuren rahan intressien paineessa.

Suomessa on aina 1990-luvun lamasta lähtien luisuttu enemmän tai vähemmän tietoisesti tilanteeseen, jossa julkinen valta on yhä enemmän yövartijan roolissa. Muutosta perustellaan jatkuvasti valtiontalouden tarpeilla, vaikka samanaikaisesti ollaan valmiita tekemään miljardihankintoja sotilaallisen varustelun alueella ilman vedenpitäviä geopoliittisia perusteluja.

Suomen perustuslaki pohjautuu ajatukseen, että julkinen valta nojautuu toiminnassaan kansalaisyhteiskuntaan, jonka tahtoa politiikka instituutiona toteuttaa. Käytännössä ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa politikka instituutiona samaistetaan puoluepolitiikkaan. 1960-luvulla käyttöön otettu puoluetuki tukee tätä ajattelua. Puolueista valtaa pitävät vuorollaan keskenään liittoutuneet suurimmat puolueet. Niiden väliset sopimukset tulevat eduskunnassa valtiovallan toteuttamaksi politiikaksi.

JÄRJESTELMÄ HUUTAA heikkouttaan kaikille, jotka haluavat kuulla. Vanhusten hoidossa esiin noussut ns. omavalvonta on kattavana periaatteena ollut modernia jo vuosia sillä seurauksella, että alalla kuin alalla valvonta on nimellistä ja jää usein omavalvontapaperin laadintaan. Joskus ei sitäkään vitsitä tehdä.

Julkisen vallan resursseja vähennetään tietoisesti myös siitä syystä, että virallinen valvoja ja tarkastajat saattavat ikävällä tavalla muistuttaa olemassaolostaan, jos vain aikaa ja rohkeutta riittää.

Käytännön valvonnan olemattomuus tuli nyt julki vanhustenhoidon alueella. Samalla paljastui se suuren rahan intressi, joka määrätietoisesti – maan hallitusten tuella – on aikaisemmin suunnannut kiinnostuksensa julkisen vallan pyörittämiin palveluihin ja laitoksiin. Niistä on järjestelmällisesti hankittu omistuksia ja niitä on jopa kaapattu pääomien tuoton turvaamiseksi.

Tilaisuus tekee varkaan, jos kontrollia ja suoraa selkärankaa ei ole. Hyvin harvoin nähdään suuren puolueen tarttuvan tomerasti olemassaoleviin epäkohtiin ja ryhtyvän niitä korjaamaan. Miksi ryhtyisi, kun puolueen keskeiset henkilöt hääräävät mukana julkisia varoja yksityistämisen kautta hyödyntäen?

Kansanäänestyksiä pelätään, ellei kysymys ole tupakoinnista parvekkeella tai koiran kakan hoidosta kevään lumien sulaessa.

ELEFANTTI on kooltaan sitä luokkaa, että sen kärsä on Brysselissä ja häntä heiluttaa suomalaisia päättäjiä. Tällä hetkellä ongelmat ovat pinnalla ja osa kiivaan keskustelun kohteena. Vaaleista ei näytä tulevan pelkästään ilmastosellaisia, vaikka se olisi ollut kaikkien valtapoliitikkojen mieleen.

Sote-sotku on yhdessä työllisyyspolitiikan kanssa kuitenkin sellainen kesto-ongelma, että sen ratkominen ei vaalilupauksilla hoidu. Missään tapauksessa ei voida lähteä siitä, että perustuslain edellyttämä yhteiskunnan vaikutusvalta muuttuu puoluevallasta yövartijavaltioksi. Sellaista uudistusta ei suomalainen vaikeneva yhteiskuntakaan kestä.

Kuva elefantista olohuoneessa: Banksy

AIHEESEEN LIITTYY Kari Arvolan blogikirjoitus ”Politiikkainstituutio – tunnistamaton ongelma?”

Kirjoitus on julkaistu ensin 1.2.2019 Vastavalkeassa https://vastavalkea.fi/2019/02/01/elefantti-olohuoneissamme/

Puolueet, valta ja politiikka

Suomessa puolueiden jäsenmäärä on yhteensä n. 320 000 henkilöä. Jäsenistä aktiivisia on arviolta 32 000 (10 %). Äänioikeutettuja suomalaisia on n. 4 400 000. Puolueiden jäsenten osuus äänioikeutetuista on n. 7 %. Puolueaktiivien osuus äänioikeutetuista on 0,7 %.¹

Näiden lukujen valossa voi väittää, että Suomessa vallitsee puoluevalta, jonka legitimiteetti on äärimmäisen hataralla pohjalla.

Suomen puoluekartalle on viime vuoden aikana ilmestynyt kolme uutta puoluetta, Kansalaispuolue, Itsenäisyyspuolue ja Eläinoikeuksien puolue. Nimet kertovat jotain kunkin puolueen ideasta.

Mutta Kansalaispuoluetta lukuun ottamatta mikään muu tulokkaista ei ole ottanut kantaa puoluejärjestelmämme olemukseen ja toimintaan. Kansalaispuolue minimoi puolueaparaatin painoarvon ja ottaa kansalaisyhteiskunnan mukaan kannattajajäsenten panoksella.

Tämän kirjoituksen idea on haastaa keskustelua politiikan olemuksesta ja siitä tavasta, jolla sitä tehdään.

Valta kuuluu kansalle, niinkö?

Valta kuuluu perustuslain mukaan Suomessa kansalle. Kansaa edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tämä on periaate, mutta käytännössä poliittista valtaa Suomessa käyttävät puolueet, joiden asettamia ehdokkaita kansalaisilla on vapaus äänestää yleensä neljän vuoden välein eduskuntaan. Sen jälkeen, kun henkilö on valittu kansanedustajaksi, hänen vastuunsa valitsijalle ja usein myös puolueelle katkeaa. Eduskuntaryhmä päättää ja jos et ole samaa mieltä, niin ongelmia on tulossa.

Vastaava järjestely toimii kuntien valtuustoissa. Niissä puolueitten rinnalla nähdään ajoittain kansalaisten erityisesti vaaleja varten perustamien ryhmien edustajia. Käytännössä suomalaisen politiikan linjaukset tehdään suurimpien puolueiden puheenjohtajien ja heidän apuelintensä toimistoissa. Myös paikallisesti.

Haluavatko puolueet toimia vaikutuksen kanavina?

Puolueet eivät ymmärrettävistä syistä pidä asiallisesta valtamonopolistaan ääntä muutoin, kuin toisinaan moralisoimalla kansalaisten passiivisuudesta. Voi olla näköharhaa, mutta tuntuu siltä, että myös kehotukset puolueisiin liittymisestä yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi olisivat harventuneet.

Tässä mielessä tuore Kansalaispuolue on erilainen. Sen varsinaisten jäsenten määrä on hyvin pieni, koostuen ”neuvonantajista” ja kansanedustajista. Kansalaisten yhteys puolueen kanssa järjestetään erityisen kannattajajäsenten verkoston avulla. Kannattajajäset voivat organisoitua haluamallaan tavalla. Heillä on oikeus osallistua ehdokasasetteluun ja heitä kuullaan erilaisten kyselyjen ja tilaisuuksien muodossa. Yhteys puoluejohtoon on suora.

Vaikka puolueet eivät yleensä pidä itsenäisistä ihmisistä, spontaania poliittista aktiviteettia ja puoluehakuisuutta esiintyy tästä huolimatta. Nähtävästi on vallalla myös virheellisiä käsityksiä siitä, miten puolueorganisaatiot toimivat. Rivijäsenenä vaikuttaminen tarkoittaa normaalisti vain osallistumista silloin tällöin perusjärjestön kokouksiin. Toisinaan tarjoutuu mahdollisuus ilmaisen työpanoksen antamiseen, varsinkin vaalien alla. Ehdokkaita etsitään nytkin lehtien palstoilla.

Puolueet ovat valtaorganisaatioita

Puolueet ovat hierarkisia valtaorganisaatioita. Niiden sisällä vallitsee tiukka järjestys, jossa ylöspäin, siis todella aktiivisesti vaikuttamaan pyrkivä henkilö huomaa nopeasti olevansa kontrollin alaisena. Mitä ylemmäksi organisaatiopyramidissa kohoaa, sitä tiukempaa on tarkkailu ja sitä voimakkaampi on lojaalisuuden vaatimus johtoa kohtaan.

Valtataistelu on valtaorganisaatiossa potentiaalisesti läsnä aina, enemmän tai vähemmän aktiivisena. Päätökset ja linjaukset tekee puheenjohtaja/puheenjohtajisto, joka leimauttaa päätökset puolueen muodollisilla valtaelimillä.

Suppea politiikkakäsitys

Poliittisen vallan legitimiteettiongelmaa pahentaa vallitseva politiikkakäsitys. Saatetaan väittää vakavin kasvoin, että kansalaisten vaikutuskanavaksi riittää äänestäminen neljän vuoden välein. Sen jälkeen vastuu on valituilla.

Lisäksi politiikka ymmärretään eksplisiittisesti puolueitten agendaksi, johon sivullisella ei ole asiaa. Yritykset kansanäänestysten aikaansaamiseksi ovat järjestään kaatuneet tai mitätöityneet eduskunnan myllyssä. Tilanne ei puolueiden voimin tule muuttumaan. Puoluediktatuuri kestää ja puolustaa olemassaoloaan. Kuka omaa valtaansa haluaisi vapaaehtoisesti rajoittaa?

Vallan rajoittaminen ja politiikan laajentaminen puolueiden ulkopuoliseen elämään onkin kansalaisyhteiskunnassa toimivien autonomisten kansalaisten ja heidän yhteenliittymiensä asia.

En tarkoita kansalaisyhteiskunnalla poliittisten puolueiden apujärjestöjä, jotka verovaroin ruokittuina pitävät välillä ääntä aiheesta jos toisestakin. Käytännössä ne hoitavat järjestötöitä rakentaen puoluevallan verkostoja yhteiskunnan eri sektoreille ja alueille.

Kansalaisyhteiskunta edellyttää käsitteenä autonomisten ihmisen aktiivista roolia itseään koskevien asioiden poliittisessa järjestämisessä. Päätökset tehdään nykyisin kaukana. Usein puoluetoimistot tyytyvät vain siunaamaan ne linjaukset, joita Brysselistä ja Frankfurtista saadaan. Eduskunta on paljolti verovaroilla pyöritettävä puoluepäätösten leimauskonttori. Demokratiavaje on kovin laimea ilmaisu asiain tilalle.

Mitä kansalaisten politiikka voi olla?

Kansalaisyhteiskunta edellyttää toimiakseen ihmisten vapaata tiedon saantia, vapautta organisoitua ja vapautta myös vaikuttaa ilman, että joutuu alistumaan valtaorganisaatioiden hallitsemien agendojen ja toimintamuotojen sääntöihin. Mitä autonomisen kansalaisen politiikka voi olla?

Ensimmäinen askel tämän pohdintaan voi olla puolueiden ensiyön oikeuden kieltäminen politiikan kentällä. Pitää rakentaa todellista oppositiota, jonka työn sisältöä ei jokin puoluetoimisto peukaloi. Se tarkoittaa edelleen, että todellisen opposition politiikkaan vaikuttamisen tulisi olla puoluevalta-doktriinin kyseenalaistamista, sen legitimaation jatkuvaa murentamista kaikkia mahdollisia kanavia ja suhteita käyttäen.

Valtapuolueet pitäisi saada kilpailemaan poliittisen substanssin kehittämisestä ja ratkaisujen esittämisestä kansalaisyhteiskunnan paineen alla. Tämä edellyttäisi puolueiden ensiyön oikeuden rajoittamista politiikkaan esimerkiksi siten, että huomattava osa kansan edustajista valittaisiin vaalipiireittäin arpomalla äänivaltaisista suomalaisista.

Toinen vaihtoehto syntyisi siten, että hallituksessa olisivat edustettuina aina kaikki eduskuntapuolueet. Tällöin puolueilla olisi tarve profiloitua sekä hallituksessa, että eduskunnassa ja ns. kentällä aktiivisilla aloitteillaan ja innovaatioillaan.

Tärkeimmät ratkaisut tehtäisiin aina neuvoa-antavilla tai sitovilla kansanäänestyksillä. Menettely katkaisisi poliittisen puoluespektaakkelin ja loisi yli yhteiskunnan yltävälle jännitteelle ja debatille edellytykset.

Nämä ovat joitain ideoita puoluepolitiikan muuttamiseksi laajemmaksi kansalaisyhteiskunnan poliittiseksi päätöksenteoksi. Ellei puolueiden yksinvaltaa saada murretuksi, ei myöskään kansalaisyhteiskunnan demokraattinen osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ja rakennustyöhön ole mahdollista.

Epäsymmetrinen kamppailu

Peliteoreettisesti katsoen vaihtoehtoja etsivällä on edessään lähtö epäsymmetrisen kamppailun tielle. Ei kannata satsata voimia sinne, missä hierarkinen puolueorganisaatio hallitsee valtion verovaroista ja yksityiseltä pääomalta saamiensa resurssiensa ja järjestötekniikan avulla.

Ei hyödytä mennä heidän pelikentälleen eikä toimia heidän säännöillään. Aina kun saadaan aikaan pienikin muutos puolueiden linjauksissa tai yksittäisten poliitikkojen kannanotoissa parempaan suuntaan, sitä hyödynnetään ja tuetaan. Onnistuneista kampanjoista on kokemusta.

Puolueiden sisällä on erilaisia näkemyksiä. Saattaa olla, että todellisia muutoksia ajava kansalaisliike joutuu poimimaan eri puolueissa viriäviä aloitteita ja näkökohtia. Mutta tämä voi vain laajentaa demokraattista näköalaa.

Postmodernissa yhteiskunnassa yleisinhimilliset tasa-arvoon, demokratiaan ja ihmisen perusoikeuksien kunnioittamiseen nojautuvat arvot eivät hevillä voi nousta yksittäisen puolueen keskeisiksi poliittisiksi tavoitteiksi. Politiikan perusarvoiksi ne voivat nousta vain kansalaisyhteiskunnan jatkuvan paineen ja painostuksen avulla.

Puolueet eivät ole yhtäkuin demokratia

Puolueet kuuluvat järjestäytyneen yhteiskunnan poliittiseen koneistoon. Mutta tehdään vakava teoreettinen ja anteeksiantamaton poliittinen virhe, jos aletaan ajatella, että puolueet ovat yhtä kuin demokratia ja että politiikka on vain puolueiden toimintaa. Poliittinen puolue on valtaorganisaatio, joka edustaa toiminnassaan aina jotakin taustayhteisöä. Tuon yhteisön arvot ja tavoitteet voivat edistää demokraattista kehitystä — tai sitten eivät.

Poliittisen puoluekentän joukkoon mahtuu myös puolueita, jotka edustavat vain itseään ja ovat olemassa sen aktiivijoukon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Tällaisiakaan puolueita ei demokraattiseksi itseään luonnehtiva valtio halua kieltää. Mutta vain puolueisiin juuttuva ja luottava poliittinen ajattelu ei ratkaise mitään yhteiskunnallista ongelmaa. Demokratiavajeeseen se on jo määritelmänsä vuoksi mahdoton lääke.

Politiikan aika

Nykyiseen politiikkakäsitykseen liittyy vielä yksi hyvin keskeinen periaatteellinen ongelma, joka yleensä ohitetaan. Se on aika.

Poliittiset puolueet elävät vaalikaudesta toiseen ikään kuin aikaa ei muutoin olisikaan. Kuitenkin reaalimaailman prosessit etenevät koko ajan. Lisäksi ne ovat ainutkertaisia, ne eivät koskaan toistu. Ihmiset ja sukupolvet elävät ja kuolevat tietyn ajankierron mukaan.

Poliittinen ratkaisu johonkin ajankohdan konkreettiseen ongelmaan on mahdollista tehdä joko nyt tai myöhemmin, tai ei koskaan. Arkisten realiteettien paineessa ja puristuksessa elävien aikalaisten kannalta puolue-elämää luonnehtiva byrokraattinen ”aikafatalismi” ei ole hyväksyttävissä. Ratkaisun etsintä ongelmaan on aloitettava silloin kun ongelma todetaan. Se on yksi demokraattisen politiikan perusperiaatteista.

1Lukuja ei ole päivitetty, mutta antavat kuvaa demokratiavajeesta.

Kansalaispuolue ja edustuksellinen demokratia

Kirjoittaja Vilho Harle on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin emeritusprofessori sekä Kansalaispuolue ry:n asiantuntijajäsen

Edustuksellisen demokratian perusta on rapautunut. Edustajat on sidottu puoluekurin kautta puoluejohdon tiukkaan ohjaukseen. Puolueet ryöstöviljelevät kansalle kuuluvaa valtiovaltaa. Puoluejohdosta ja puoluekoneistosta on muodostunut rautaesirippu äänestäjän ja edustajan väliin. Kansalaiselle on jäänyt äänestäjän ja katsojan vallaton rooli.

Useimmat puolueet ovat surkastuneet elitistisiksi vaalipuolueiksi. Niissä ihmisiä tarvitaan vain vaalikoneistoksi ja äänestäjiksi. Jäsenen vaikutus puoluejohtoon ja puoluekoneistoon on liki olematon.

Edustajan vaihtaminen vaaleissa ei demokratiavajetta korjaa, koska uusikin edustaja alistuu ryhmäkuriin ja äänestää ryhmän mukana. Ryhmän kanta ei ole välttämättä jonkinlaisen enemmistön vaan puoluejohtajan (puoluejohdon) tahdon mukainen. Varsinkin kun moni edustaja palvelee laskelmoidusti puoluejohtoa nöyrästi ja aktiivisesti. Puolueen ja sen ehdokkaiden linjaukset ennen vaaleja ovat jääneet vaalikoneiden herkuksi. Vaalien jälkeen tehdään sitä, mitä puoluejohto (useimmiten vain puoluejohtaja) hyväksi näkee.

Ns. konsensusparlamentarismi on vienyt tämän puolueen sisäisen ylhäältäohjauksen myös puolueiden välisiin suhteisiin. Kun jokainen puolue pyrkii hallitukseen, hallituksen todennäköisesti muodostavaa puoluetta (puoluejohtajaa) pyritään miellyttämään tai vähintään osoittamaan halua alistua. Omat linjaukset vesittyvät. Puolueiden sisäiset erot ovat kasvaneet suuremmiksi kuin puolueiden väliset erot: puolue edustaa menneisyyttä, ei tätä päivää.

Korjausliike vaatii uutta ajattelua

Vastavoimat ovat monissa maissa nostamassa päätään paljastaen edustuksellisen demokratian ja puoluedemokratian ontot myytit. Jopa kasvottomien puolueiden Yhdysvalloissa tämä on nähty riippumattomien ehdokkaiden — sekä Trumpin että Sandersin — menestyksenä esivaaleissa. Tämä ei tosin näytä jäljittelemisen arvoiselta tieltä; varsinaista ongelmaa pelkkä esivaali ei ratkaise.

Korjausliike ei voi onnistua myöskään tavanomaisia uusia puolueita perustamalla.

Puolue-eliitin käskyvalta edustajan yli pitäisi kumota. Kaikkien puolueiden hallitus ja sitä tukevat muut ratkaisut kuten hallituksen jäsenten ja edustajien itsenäinen harkinta voisivat korjata tilannetta, mutta sitä joudumme odottamaan ehkä kauankin.

Miten Paavo Väyrysen käynnistämä Kansalaispuolue sijoittuu tähän kuvaan ja mitä uutta se on tuomassa suomalaisiin puoluerakenteisiin? Miten Kansalaispuolue eroaa entisistä puolueista? Mitä tarjottavaa sillä on kansanvallan ja edustuksellisen demokratian pelastamiseksi?

Puolueen ohjelmatyö on vasta alkamassa, joten ohjelmallinen ero entiseen voidaan vielä sivuuttaa. Kansalaispuolue toki erottautuu muista ottamalla vakavasti kansalaisten eurokriittisyyden ja tarjoamalla tuolle kriittisyydelle nyt puuttuvan vaikutuskanavan.

Kansalaispuolueen idea: suora vaikuttaminen

On kuitenkin syytä havaita, että Kansalaispuolue on rakenteellisesti erilainen kuin muut.

Tässä on ydin: Kansalaispuolue on muuttamassa parlamenttiryhmän (ja puoluehallituksen) edustuksellisen demokratian välineeksi korostamalla edustajan itsenäisyyttä ja toimintavapautta.

Edustajan valinta ja uudelleenvalinta ovat täysin äänestäjien käsissä, joten ehdokas ja valittu edustaja ovat velvoitettuja edustamaan äänestäjien ja vain äänestäjien tahtoa. Puolueen tavoitteet, ohjelmat ja säännöt ovat yhdistävä tekijä, mutta jokainen jäsen toimii omatuntonsa mukaan tietäen joutuvansa mittauttamaan luottamuksensa ja kannatuksensa seuraavissa vaaleissa. Äänestäjä ei äänestä puoluetta, vaan ehdokasta johon luottaa ja jonka uskoo kykenevän itsenäiseen harkintaan ja toimintaan.

Myös kannatusjäsenten (tukiryhmän jäsenten) ja puolueen suhde on suora: Kansalaispuolueella ei ole koneistoa, joka astuisi äänestäjän ja edustajan väliin kuten nykyiset puoluekorporaatiot tekevät. Kannatusjäsen viestittää ajatuksiaan ja toiveitaan ilman välikäsiä puoluejohdolle ja edustajille, voi osallistua tilaisuuksiin täysin puheoikeuksin ja äänestää esivaaleissa ”ottamatta jäsenkirjaa”. Kannatusjäsenen vaikutusvalta on suurempi kuin jäsenten tavanomaisissa puolueissa, ilman tavanomaista sitoutumista.

Luova ote on tarpeen

Hankkeen onnistuminen vaatii tietenkin lisää luovuutta sääntöjen ja ohjelmien sekä yleensä toimintamuotojen kehittämisessä ja edessä olevien haasteiden ratkaisemisessa. Kykeneekö Kansalaispuolue muodostamaan puoluerajat ylittävän yhteistyömallin ja sallimaan muihin puolueisiin kuuluvien osallistumisen toimintaan? Kykeneekö se purkamaan puoluekurin kahleet ja siis toimimaan moniulotteisena parlamenttiryhmänä?

Kansalaispuoluetta ei olisi ilman parlamentaarikko Paavo Väyrystä. Hänen roolinsa on varmaan myös jatkossa keskeinen sekä idean kehittäjänä ja sen valovoimaisena vetäjänä. Itse hanke kuitenkin kasvaa ja tekee itsensä tarpeelliseksi ratkaisuna puoluedemokratian ja edustuksellisen demokratian ongelmiin.

Edustuksellisen demokratian pelastaminen vaatii myös sitä, että myös muut puolueet olisivat valmiita itsensä rakenteelliseen uudistamiseen. Haaste on esitetty.

Toimittajien ja tutkijoiden on syytä ylittää nyt yllätyskynnys ja omat ennakkoluulonsa ja  seurata tarkoin alkanutta puoluerakenteen uudistusta.

Vilho Harle

Kirjoittaja on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin emeritusprofessori sekä Kansalaispuolue ry:n asiantuntijajäsen.

Otsikointi Kari Arvola.

Puolue, kansalaisyhteiskunta ja politiikka

Puolueet kansan edustajina?

Puolueitten jäsenmäärä Suomessa

• Yhteensä n. 320 000
• Heistä aktiivisia, arvio 32 000 (10%)
• Äänioikeutettuja suomalaisia 4 400 000
• Puolueitten jäsenten osuus äänioikeutetuista n. 7%
• Puolueaktiivien osuus äänioikeutetuista 0,7%

Näiden lukujen valossa voi väittää, että Suomen parlamentarismissa vallitsee puoluevalta, jonka legitimiteetti on äärimmäisen hataralla pohjalla.

Valta kuuluu perustuslain mukaan Suomessa kansalle. Sitä edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tämä on periaate, mutta käytännössä poliittista valtaa Suomessa käyttävät puolueet, joiden asettamia ehdokkaita kansalaisilla on vapaus äänestää yleensä neljän vuoden välein eduskuntaan.

Vastaava järjestely toimii kuntien valtuustoissa. Niissä puolueitten rinnalla nähdään ajoittain kansalaisten erityisesti vaaleja varten perustamien ryhmien edustajia. Käytännössä suomalaisen politiikan linjaukset tehdään suurimpien puolueiden puheenjohtajien ja heidän apuelintensä toimistoissa.

Puolueet eivät ymmärrettävistä syistä asiasta pidä ääntä muutoin kuin toisinaan moralisoimalla kansalaisten passiivisuudesta. Voi olla näköharhaa, mutta tuntuu siltä, että myös kehotukset puolueisiin liittymisestä yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi olisivat harventuneet. Puolueet ovat käytännössä itseriittoisia ja käyttävät hyväkseen sopivat ominaisuudet omaavia julkisuuden henkilöitä. Jälkikasvu on tarpeen, mutta joukkoinvaasio vaarantaa valtatasapainon.

Spontaania poliittista aktiviteettia ja puoluehakuisuutta esiintyy tästä huolimatta, mutta nähtävästi myös virheellisiä käsityksiä siitä, miten puolueorganisaatiot toimivat. Rivijäsenenä vaikuttaminen tarkoittaa normaalisti vain osallistumista silloin tällöin perusjärjestön kokouksiin.  Toisinaan tarjoutuu mahdollisuus ilmaisen työpanoksen antamiseen, varsinkin vaalien alla.

Puolueet ovat valtaorganisaatioita. Niiden sisällä vallitsee tiukka hierarkia, jossa ylöspäin, siis todella aktiivisesti vaikuttamaan pyrkivä henkilö huomaa nopeasti olevansa kontrollin alaisena. Mitä ylemmäksi organisaatiopyramidissa kohoaa, sitä tiukempaa on tarkkailu ja sitä voimakkaampi on lojaalisuuden vaatimus johtoa kohtaan.

Valtataistelu on valtaorganisaatiossa potentiaalisesti läsnä aina, enemmän tai vähemmän aktiivisena. Päätökset ja linjaukset tekee puheenjohta(jisto), joka leimauttaa päätökset puolueen muodollisilla valtaelimillä. Pääsääntö ei sulje pois kiistoja, jotka voivat johtaa myös valtasuhteiden ja henkilöiden muutoksiin puolueessa. Parhaillaan monissa puolueissa on meneillään sen pohtiminen, mikä meni vikaan, kun vaalitunnukset eivät saaneet aikaan toivottua kannatusefektiä.

Suppea politikkakäsitys

Poliittisen vallan legitimiteettiongelmaa pahentaa vallitseva politiikkakäsitys. Saatetaan väittää vakavin kasvoin, että kansalaisten vaikutuskanavaksi riittää äänestäminen neljän vuoden välein. Sen jälkeen vastuu on valituilla.

Lisäksi politiikka ymmärretään eksplisiittisesti puolueitten agendaksi, johon sivullisella ei ole asiaa. Yritykset kansanäänestysten aikaansaamiseksi ovat järjestään kaatuneet tai mitätöityneet. Tilanne ei puolueiden voimin tule muuttumaan. Puoluediktatuuri kestää ja puolustaa olemassaoloaan. Kuka omaa valtaansa haluaisi vapaaehtoisesti rajoittaa?

Vallan rajoittaminen ja politiikan laajentaminen puolueiden ulkopuoliseen elämään onkin kansalaisyhteiskunnassa toimivien autonomisten kansalaisten ja heidän yhteenliittymiensä asia.

En tarkoita kansalaisyhteiskunnalla poliittisten puolueiden apujärjestöjä, jotka verovaroin ruokittuina pitävät välillä ääntä aiheesta ja toisestakin. Käytännössä ne hoitavat järjestötöitä rakentaen puoluevallan verkostoja yhteiskunnan eri sektoreille ja alueille.

Kansalaisyhteiskunta edellyttää käsitteenä autonomisten ihmisen aktiivista roolia itseään koskevien asioiden poliittisessa järjestämisessä. Päätökset tehdään nykyisin kaukana. Usein puoluetoimistot tyytyvät vain siunaamaan ne linjaukset, joita Brysselistä ja Frankfurtista saadaan. Eduskunta on paljolti verovaroilla pyöritettävä puoluepäätösten leimauskonttori.

Kansanedustajat ja kansan edustajat

Kansalaisyhteiskunta edellyttää toimiakseen ihmisten vapaata tiedon saantia, vapautta organisoitumiseen ja vapautta myös vaikuttaa ilman, että joutuu alistumaan valtaorganisaatioiden hallitsemien agendojen ja toimintamuotojen sääntöihin. Mitä autonomisen kansalaisen politiikka voi olla?

Ensimmäinen askel tämän pohdintaan voi olla puolueiden ensiyön oikeuden kieltäminen politiikan kentällä. Pitää rakentaa todellista oppositiota, jonka työn sisältöä ei jokin puoluetoimisto peukaloi. Se tarkoittaa edelleen, että todellisen opposition politiikkaan vaikuttamisen tulisi olla puoluevalta-doktriinin kyseenalaistamista, sen legitimaation jatkuvaa murentamista kaikkia mahdollisia kanavia ja suhteita käyttäen.

Valtapuolueet pitää saada kilpailemaan poliittisen substanssin kehittämisestä ja ratkaisujen esittämisestä kansalaisyhteiskunnan paineen alla. Tämä edellyttäisi, että huomattava osa kansan edustajista valittaisiin vaalipiireittäin arpomalla kaikista äänivaltaisista suomalaisista. Kansan edustajiksi eduskuntaan pitää saada merkittävä joukko suomalaisia, jotka eivät lähtökohtaisesti ole puoluetoimiston ohjauksessa.

Kaikki tärkeimmät ratkaisut tehtäisiin neuvoa antavilla tai sitovilla kansanäänestyksillä. Menettely rikkoisi poliittisen puoluespektaakkelin ja loisi yli yhteiskunnan yltävälle jännitteelle ja debatille edellytykset. Pienet puolueet voisivat antaa panoksensa politiikan muutostyöhön itseään tarpeettomiksi tehden omaksumalla uudenlaisen politiikan käsityksen. (en kuvittele että ne itsensä lopettavat,).Käytännössä nyt jatkuvasti keskenään valtaa jakavat puolueet olisivat tässä kaavailussa merkittävässä määrin vaaliorganisaatioita, jotka saavat puoluetukensa vain siihen tarkoitukseen.

Nämä ovat eräitä edellytyksiä puoluepolitiikan muuttamiseksi laajemmaksi kansalaisyhteiskunnan poliittiseksi päätöksenteoksi. Ellei puolueiden diktatuuria saada murretuksi, ei myöskään kansalaisyhteiskunnan demokraattinen osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ja rakennustyöhön ole mahdollista.

Epäsymmetrinen kamppailu

Peliteoreettisesti katsoen kyseessä on lähtö epäsymmetrisen kamppailun tielle. Ei pyritä satsaamaan voimia sinne, missä hierarkkinen puolueorganisaatio hallitsee valtion verovaroista ja yksityiseltä pääomalta saamiensa resurssiensa ja järjestötekniikan avulla. Ei mennä heidän pelikentälleen eikä toimita heidän säännöillään. Aina kun saadaan aikaan pienikin muutos puolueiden linjauksissa tai yksittäisten poliitikkojen kannanotoissa parempaan suuntaan, sitä hyödynnetään ja tuetaan.

Puolueilla on erilaisia näkemyksiä ja erilaisia ihmisiä sisällään. Saattaa olla, että ”hyviä” näkökohtia joutuu poimimaan eri puolueista ja niitä tukemaan. Mutta tämä voi laajentaa demokraattista näköalaa. Postmodernissa yhteiskunnassa yleisinhimilliset tasa-arvoon, demokratiaan ja ihmisen perusoikeuksien kunnioittamiseen nojautuvat arvot eivät hevillä voi nousta yksittäisen puolueen keskeisiksi poliittisiksi tavoitteeksi. Politiikan perusarvoiksi ne voivat nousta vain kansalaisyhteiskunnan jatkuvan paineen ja painostuksen avulla.

Puolueet kuuluvat järjestäytyneen yhteiskunnan poliittiseen koneistoon. Mutta tehdään vakava teoreettinen ja anteeksiantamaton poliittinen virhe, jos aletaan ajatella, että puolueet ovat yhtä kuin demokratia ja että politiikka on vain puolueiden toimintaa. Poliittinen puolue on valtaorganisaatio, joka edustaa toiminnassaan aina jotakin taustayhteisöä. Tuon yhteisön arvot ja tavoitteet voivat edistää demokraattista kehitystä – tai sitten eivät.

Poliittisen puoluekentän joukkoon mahtuu myös puolueita, jotka edustavat vain itseään ja ovat olemassa sen aktiivijoukon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Tällaisiakaan puolueita ei demokraattiseksi itseään luonnehtiva valtio halua kieltää. Puolueisiin juuttuva ja luottava poliittinen ajattelu ei ratkaise mitään yhteiskunnallista ongelmaa. Demokratiavajeeseen se on jo määritelmänsä vuoksi mahdoton lääke.

Aika, paikka ja politiikka

Nykyiseen politiikkakäsitykseen liittyy vielä eräs hyvin keskeinen periaatteellinen näkökohta, joka yleensä tyystin ohitetaan. Se on aika.

Poliittiset puolueet elävät vaalikaudesta toiseen ikään kuin aikaa ei muutoin olisikaan. Kuitenkin reaalimaailman prosessit etenevät ajassa. Lisäksi ne ovat irreversiibeleitä, ne eivät koskaan toistu.  Ihmiset ja sukupolvet elävät ja kuolevat tietyn ajankierron mukaan. Poliittinen ratkaisu johonkin ajankohdan konkreettiseen ongelmaan on mahdollista tehdä joko nyt tai myöhemmin, tai ei koskaan.

Elämän realiteettien paineessa ja puristuksessa elävien aikalaisten kannalta puolue-elämää luonnehtiva byrokraattinen aikafatalismisi ei ole hyväksyttävissä. Ratkaisun etsintä on aloitettava silloin kun ongelma todetaan. Se on yksi demokraattisen politiikan perusperiaate.

Kari Arvola 28.4.2015

Katso myös täältä:

http://vastavalkea.fi/2015/04/28/puolue/