Välipuhe Ukrainasta

Sodittu on. Kohta kolme viikkoa.

Kaiken tragedian keskellä: Nykyinen tilanne ei olisi ollut välttämätön. Olisi pitänyt kuulla niiden puhetta, jotka jo vuosia sitten ennakoivat tulevan.
Mutta ei kuunneltu. Koska Venäjä ei ole mikään. Eikä sen intressejä tarvitse huomioida. Ja nyt on sitten sota.

Toinen näkökohta: Meni sota Ukrainassa miten tahansa, maan sijainti ja geopoliittinen rooli eivät muutu miksikään. Maa säilyy uhkana tai vihamielisten voimien (NATO) astinlautana Venäjälle. Tai sitten ei.

Eli: Sodan jälkeen tilanteen pitää olla sellainen, ettei tätä uhkaa ole. TÄMÄ on rauhanneuvottelujen päätavoite Venäjän näkökulmasta.

Miksi Venäjän johto pelkää ulkoista uhkaa? Siksi, että maa on energiapotentiaaliltaan ja raaka-ainevaroiltaan maailman rikkaimpia maita. Energian tarve kasvaa ja raaka-ainevarat ovat rajalliset.
Venäjä on erittäin tärkeä myös Kiinan kannalta. Ja etenkin Kiinan kannalta. Lisäksi Venäjä on keskeinen reitti Kiinalle Euroopan markkinoille.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö ei enää ole taktista, vaan strategista. Globaalitalous ei enää pyöri vain dollarin varassa.
Kiina kumppaneineen muodostaa kasvavan valuutta-alueen, johon Venäjäkin kuuluu. Lisäksi Kauko-Idässä on joukko suuria ja kasvavia valtoita, joiden kesken on muodostunut alueellisia valuutta-alueita.

Maailman yksinapaisuus on ohi. Sitä mikään NATO ei enää kykene palauttamaan. NATO kykenee kyllä haastamaan ja uhkailemaan, mutta se ei kykene globaalitaloutta enää ohjaamaan.

Kiinan ja USA:n neuvotteluista keskusteltaessa on hyvä muistaa, että merkittävä osa Yhdysvaltojen sisäisestä taloudesta pyörii kiinalaisen pääoman voimalla. USA:lla on omat kahleensa.

Ukraina – rakastettuni?

Ukraina ongelmineen nähdään meillä virallisesti ja valtamedian totuutena uhrina Venäjän aggressiosta eli sotaisesta hyökkäyshalusta.
Jää huomiotta, että Donbasin eli Luhanskin ja Donetskin ns. kansantasavaltoja ei luonut Venäjä aluevaltauksillaan.
Ne otti lähialueineen vuonna 2014 hallintaansa hyvin aseistautunut sotilaallinen aktivistijoukko. Esikuvana lienee ollut Krimin ja Sevastopolin kivuton ja rauhanomainen irtautuminen Kiovan Ukrainasta.
Tällaista kutsutaan kansainvälisessä oikeudessa sekessioksi, ei siis annektioksi.

Siirtymä ei Donbasissa onnistunut Krimin tapaan. Irtautumisen ja itsenäistymisen tielle tuli Kiovan hallituksen komennossa olevien joukkojen ja yksittäisten, värvättyjen natsihenkisten joukkueiden aseellinen hyökkäys.

Hyökkäys torjuttiin ja separatistialeen ja muun Ukrainan välille vakiintui monien taistelujen ja kahakoiden tuloksena tarkoin vartioitu demarkaatiolinja.

Konflikti oli syntynyt ja Putinin hallitus asetettu pahaan välikäteen. Venäjä on tukenut Donbasin ”valtioita” monin tavoin ja tehnyt mahdolliseksi suhteellisen normaalin elämän Kiovan hallituksen jatkuvasta painostuksesta huomimatta.

Monien vaiheiden jälkeen saatiin osapuolten eli separatistien ja Kiovan hallituksen kesken aikaan sopimus rauhanomaisesta konfliktin ratkaisemisesta. Näin syntyivät Minskin sopimukset I ja II. Niiden kummeina olivat Ranska, Saksa ja Venäjä.

Nykyisen konfliktin aktiivinen tekijä on Kiovan hallituksen ohjastama Ukraina.
Minskissä neuvoteltujen molempien sopimusten keskeinen kohta on kaikkien osapuolten hyväksymä autonomiaperiaate, jonka mukaan Kiovan hallituksella ei ole suvereenisia valtaoikeuksia Luhanskin ja Donetskin aluueilla. Periaatetta ei ole toteutettu. Jo 12. helmikuuta 2015 osapuolet eli Ranska, Saksa, Venäjä ja Ukraina tuon Minskin nimeä kantavan laajan sopimusryppään laativat. Siinä Ukrainan hallitus sitoutuu mainittujen kahden ”venäläisalueen” erityisen statuksen hyväksymiseen.

Tähän mennessä Ukrainan presidentit eivät ole rohjenneet viedä sopimusta maan parlamentin käsittelyyn. Syynä on yksinkertaisesti pelko oman aseman menettämisestä.
Ehkä keskeisin ongelma – itse autonomia-ajatuksen rinnalla – liittyy mahdollisen erillisalueen rajavalvontaan. Kiovan hallitus on lähtenyt siitä, että se valvoisi myös autonomisen Donbasin alueen Venäjän puolista rajaa.
Separatistien pelko, ja varmasti aiheellinen, on, että tämä tarkoittaisi saartoa ja yhteyksien katkaisemista alueen elinkeinoelämän toiminnan ja turvallisuuden takaajaan eli Venäjään.

Hyvällä tahdolla ongelma voitaisiin välttää kansainvälisillä turvatakuilla ja rajavalvonnalla. Mutta kun Donbasin siviiliväestön ja asepalveluksessa menehtyneiden määrä lienee noin 15 000 henkilöä, valvonnan ja vallan antaminen Kiovan hallituksen viranomaisille on ylivoimaisen raskas ajatus. Eivät vainajat ole Donbasin ”kansantasavaltojen” omaa tuotantoa. He ovat tulosta Ukrainan armeijan ja värvättyjen hyökkäyksistä ja tulituksista Donbasin aluueelle. Kuolleet eivät aivan heti unohdu.
Näillä näkymin Ukraina ja sen separatistialue pysyy eräänä Euroopan geo- ja turvallisuuspolitiikan kipupisteenä vielä pitkän aikaa USA:n ja NATO:n huolehtiessa haavojen tuorestamisesta.

Toisaalla odottaa ratkaisuaan myös Venäjän painokkaasti esiin nostama kysymys omasta turvallisuudestaan NATO:n itälaajentumisen seurauksena.

Pitkän päälle Donbassin ”kansantasavaltojen” pönkittäminen on myös Venäjälle ratkaisua vaativa ongelma.

Jälkikirjoitus 27.2.2022

Tänään tiedämme, mikä Venäjän ratkaisu oli. Moralisoinnilla, sympatialla ja tunteilla on oma paikkansa ihmisen ja yhteisöjen elämässä.

Mutta geo-ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta Venäjän ratkaisu on looginen. Se ei lisää jännitteitä sen paremmin Suomen, kuin Baltian maidenkaan rajoilla – elleivät nämä maat sitä itse halua ja aiheuta.

On hyvä pitää kirkkaana mielessä, ettei NATO ole epäitsekäs hyväntekeväisyysjärjestö. Sen tärkein tehtävä on edistää ja tukea USA:n taloudellisia ja valtapoliittisia etuja kaikkialla, missä se toimii.

Nadja tulee

Alla on kuva kirjasarjasta. Kirjojen päähenkilö on rakennusmestari Kalervo Mäkinen, Salomäen kaupungin entinen elinkeinoasiamies.

Virka meni, kun kaupungin teollisuuskylä meni konkurssiin. Sen jälkeen Mäkisestä tuli vapaa yrittäjä. Työ johti myös ulkomaille.

Kirjoissa on pieni häive kirjoittajasta, mutta paljon ainesta 90-luvulla kohdalle osuneista sattumuksista.

Kirjoja piti aluksi olla vain yksi. Niitä tuli sitten kolme kuvan osoittamassa järjestyksessä. Nyt on vireillä neljäs ja hyvin todennäköisesti sarjan viimeinen, päätösteos, jos juhlavasti puhutaan.

Kirjan nimi on Nadja. Hän on entinen FSB:n majuri, josta tuli rakennusmestari Kalervo Mäkisen kohtalokas nainen. Käsikirjoitus on valmistunut.

Kaikki kirjat ovat saatavissa verkkokirjakaupoista sekä tilaamalla kirjastoista.

Nadja

Rakennusmestari Kalervo ”Kalle” Mäkisellä on kyky sekaantua asioihin, jotka eivät kohtuudella hänelle kuulu.

Myös henkilökohtaiset asiansa Kalle osaa perusteellisesti sotkea. Soppaa hämmentää asuinkumppani Kirsti, jonka vaikea suhde vihreäsilmäiseen naisvieraaseen rajan takaa tuottaa vakavia seurauksia. Kallella on edessään lopullinen ratkaisu.

Kustantaja: Mediapinta

Taitto ja ulkoasu: J. Vesikko

Kannen kuva: Sirkku Salmi

Trumpin aikaan

Presidentti vaihtui ja hämmennys on suuri.
Avajaispuheessaan Trump ei ryhtynytkään täyttämään vallihautaa entisen Washingtonin eliitin ja uuden, vanhan eliitin välillä.

Sillä uusi eliitti väistämättä astuu osittain vanhan tilalle.
Myötäjäisinään se levittää juhlapöytään hämmentävän määrän lupauksia entisen eliitin aiheuttamien vaurioitten korjaamiseksi.
Köyhyys poistuu, työtä tulee ja terveydenhoito sivistyspalveluiden rinnalla tulee hylätyn kansanosan ulottuville. Amerikasta tulee suuri ja mahtava jälleen.

Tämä tulee mahdolliseksi, kun huomio ja voimavarat suunnataan oman maan kehittämiseen, ei muun maailman pystyssä pitämiseen.
Rapautunut infra, suljetut tehtaat, Kiinaan ja Meksikoon siirretty tuotanto palaa kotimaahan.
Eurooppa saa tulla toimeen omillaan. Kaupalliset suhteet käydään tiheällä kammalla läpi maa kerrallaan. Maailmanpoliisi palaa kotiin.

Miten tämä kaikki on mahdollista? Rahaa tarvitaan ja paljon. Muodissa olevan käsityksen mukaan raha on velkaa. Siispä USA velkaantuu tulevaisuudessa ennen näkemättömässä mitassa.

Onko FED eli keskuspankkien verkosto presidentti Trumpin takana jää nähtäväksi. Kotiutetaanko vierailla mailla olevia joukkoja kotimaan ”sisäpalvelukseen”? Se edellyttäisi mittavaa militaari-infran uusrakentamista sotateollisen kompleksin tyydyttämiseksi.
Onko Venäjä uuden USA:n liittolainen vai vastapeluri Lähi-Idän kuohuissa ja Kiinan kasvavan vaikutuksen mainingeissa?

Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. EU:n suhtautumista kuvannee osuvasti Saksan sosialidemokraattisen varakanskerin Sigmar Gabrielin kommentti presidentti Trumpin virkaanastujaispuheesta: Meidän täytyy pukeutua lämpimästi.

Krimin liittymisestä Venäjään kaksi vuotta

Kaksi vuotta on kulunut Krimin liittymisestä Venäjään. Kaksi vuotta on saatu kuunnella kiihtyvää propagandaa kokoomuslaisen Häkämiehen tunnetuksi tekemään tyyliin: Russia, Russia, Russia tai pikemminkin Putin, Putin, Putin.

Pari käsiteselvennystä tarvitaan. Ne ovat tarpeen paitsi totuudellisemman kuvan saamiseksi tapahtuneesta myös siitä syystä, että Yhdysvallat tukijoineen ja alamaisineen käyttää tapahtumista nimitystä pakkoliitos (annektio). Siitä yksinkertaisesta syystä, että pakkoliitos avaa mahdollisuuden YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden perusteella syyllisen rankaisemiseen ja jopa sotatoimiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston lupaa. Tässä on perustelu pakotepolitiikkaan ja yksityisiä kansalaisia koskeviin pakotteisiin, kuten pankkitilien sulkemiseen.

Annektio ja sekessio

Venäjä ei liittänyt Krimiä väkivallalla jäseneksi federaatioon. Kyseessä ei ollut kansainvälisen oikeuden termein annektio eli pakkoliitos, vaan sekessio, irtisanoutuminen nykyisestä isäntämaasta. Sitä seurasi tahdonilmaisu liittyä toiseen valtioon, Venäjän federaatioon.
Käsitteillä on tärkeä ero. Asiasta julkaistiin keväällä 2014 Hampurin yliopiston Reinhard Merkelin kiinnostava analyysi saksalaisessa Frankfurter Allgemeine Zeitungissa. Selostan artikkelin ydinkohtia lyhyesti.

Sekessio on kyseessä silloin, kun alueen väestön enemmistö ilmaisee halunsa itsenäistyä, irtaantua valtiosta ja/tai liittyä toiseen. Esimerkkejä löytyy historiasta. Näin tapahtui Krimillä, jossa väestö kansanäänestyksen perusteella ilmaisi halunsa liittyä Venäjään ja Venäjä liitymistahdon hyväksyi lainsäädännöllisesti. Yksikään näistä toimenpiteistä ei ole vastoin kansainvälistä oikeutta.

Ukrainan perustuslaki ei eroamista hyväksy. Sekessio ei muutu sen takia kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. Myöskään ei ole suurta merkitystä sillä, oliko eron ja liittymisen kannalla 96,8 prosenttia äänestäneistä tai jotain muuta. Krimin venäläiset ovat joka tapauksessa alueen vahvin etninen ryhmä 58 prosentin osuudella. Kielisuhteet ilmenevät alla olevasta kartasta.

Se, että Venäjä mahdollisesti toi Krimillä olevien varuskuntiensa ulkopuolelle väkeä (eli kuuluisia vihreitä miehiä) turvaamaan kansanäänestyksen ja esti Ukrainan armeijan puuttumisen peliin laukaustakaan ampumatta, oli vastoin kansainvälisen oikeuden periaatteita. Mutta se ei mitätöi alueen väestön sekessio-oikeutta.

Tapahtumaketjua voidaan verrata Kosovon nopealla aikataululla 17.2.2008 toimeen pantuun itsenäistymiseen serbialaisesta keskusvallasta. Sillä olennaisella erolla, että alueella oli voimassa YK:n turvallisuusneuvoston päätös 1244 vuodelta 1999. Päätöksellä turvattiin Serbian rajojen koskemattomuus sen jälkeen, kun alue oli NATO:n pommitushyökkäysten jälkeen julistettu YK:n valvomaksi alueeksi. Kansainvälinen oikeus venyy tilanteesta riippuen.

http://tinyurl.com/qznzf2m

Maidanin impulssi

Krimin irtaantumisprosessin laukaisi pitkällinen mielenosoitusten ja mellakoitten ketju, joka huipentui Kiovan Maidanilla orkestroituun vallankaappaukseen.

Aluksi aitoa kansalaisten tyytymättömyyttä ja raivoa vallanpitäjiä kohtaan ilmaissut mielenilmaus ohjailtiin puhdasoppiseen false flag -operaatioon. Sen dramaattisessa taitekohdassa vaaleilla valitun presidentti Janukovitsin vastustajat ampuivat säälittä ihmisjoukkoon hotellin katolta ja tappoivat kymmenittäin ihmisiä. Hallitus vaihtui pikatahtia ja Janukovits pakeni maasta. Tämä oli signaali, johon Venäjä reagoi Krimillä.

Maidan-prosessia on tutkinut akateemisella tasolla Ottawan yliopiston Ivan Katchanovski. Hän sanoo mm. näin selvityksensä yhteenvedossa:

”This academic investigation concludes that the massacre was a false flag operation,which was rationally planned and carried out with a goal of the overthrow of the government and seizure of power. It found various evidence of the involvement of an alliance of the far right organizations, specifically the Right Sector and Svoboda, and oligarchic parties, such as Fatherland. Concealed shooters and spotters were located in at least 20 Maidan-controlled buildings or areas. The various evidence that the protesters were killed from these locations include some 70 testimonies, primarily by Maidan protesters, several videos of “snipers” targeting protesters from these buildings, comparisons of positions of the specific protesters at the time of their killing and their entry wounds, and bullet impact signs. The study uncovered various videos and photos of armed Maidan “snipers” and spotters in many of these buildings”.

https://www.academia.edu/8776021/The_Snipers_Massacre_on_the_Maidan_in_Ukraine

Kaakkois-Ukraina ja Novorossija

Aiheeseen liittyy myös kehitys Kaakkois-Ukrainassa. Siellä kaksi kaupunkia alueineen julistautui sekavien käänteiden jälkeen itsenäisiksi kansantasavalloiksi, ilmeisestikin hieman Krimin tapahtumien hurmassa.
Alueen väestöä NATO/EU-propaganda luonnehtii Suomessa adjektiivilla ”venäjämieliset” tai ”venäjämyönteiset separatistit”.
Kyseessä on tarkoituksellinen propagandistinen vääristely, tuskin tietämättömyys. Nimitys antaa ymmärtää, että sisällissodan aktivistit Donbasissa ovat Venäjän kauko-ohjaamia joukkoja, jotka toteuttavat Moskovan tai miksei Putinin käskyjä Kiovan hallituksen päänmenoksi.
Propagandistit eivät kerro kansalaisille, että Kiovan hallitus käy ”terrorismin vastaista kampanjaansa” 3,6 miljoonaa Donbasin venäjää puhuvaa ja syntyperältään venäläistä vastaan. Eivät siis venäjämielisiä, vaan venäläisiä.

Alueella on nostettu esiin hieman erilaisin painotuksin pyrkimys laajaan itsehallintoon tai jopa eroon Kiovan Ukrainan valtiosta. Asia on yhtenä keskeisenä kohtana ns. Minskin prosessissa. Kiovan hallitukselta ei tule tukea laajalle autonomialle eikä itsenäisyydelle.
Oma näkemykseni on, ettei Venäjän hallinto tai ”Putin” ole rohkaissut Donbasin kansalaisia aseelliseen kapinaan. Sisällissota on Venäjälle raskas rasite. Moskova on vaatinut neuvotteluissa venäläisväestön oikeuksien turvaamista ja laajaa itsehallintoa. Sotatilanteessa venäläisten tuki hyökkäyksen kohteena oleville on luonnollista. Olen pohtinut Ukrainan tilannetta aikaisemminkin. Yksi pohdiskelu, päivätty 12.3.2014 on täällä.

Kaksi vuotta jatkuneen tappamisen jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että Donbas (tai Novorossija) enää palaa Kiovan Ukrainan alaisuuteen. Liikaa on verta vuodatettu.

Jälkikirjoitus 6.12.2018

Krimin suhteen kuluneina vuosina on vallinut jäätyneen konfliktin vaihe. Tilanne alkoi kiristyä sen jälkeen, kun Venäjä Kiovan hallituksen erilaisten pakotus- ja sabotaasitoimien jälkeen joutui pikavauhtia rakentamaan maayhteyden emämaasta Krimille Kertshin salme yli.

Ukrainan Maidanin kaappauksen kautta valtaan tullut johto ei ole sillan rakentamista hyväksynyt. Samaten se pitää jääräpäisesti kiinni propagandistisesta ajatuksesta, että Krim Venäjän federaation täysivaltaisena subjektina kuuluisi Ukrainan valtapiiriin.

Kertshin salmen selkauksen yhteydessä on osoittautunut, ettei pelkästään Kiovan hallitus, vaan myös Maidanin kaappauksen läntiset taustavoimat ovat autuaasti unohtaneet Asovan meren ja Kertshin salmen laivaliikennöintiä koskevat Ukrainan ja Venäjän väliset sopimukset. Niiden mukaan Asovan meri on Venäjän ja Ukrainan yhteinen sisämeri. Liikennöintiä koskevat teknisluonteiset määräykset ovat toimineet vuosikaudet normaalisti, jopa Krimin itsenäistymis- ja Venäjään liittymisen aiheuttaman konfliktin aikanakin. Ukrainalaisten sota-alusten provakaatio, Venäjän reaktio siihen ja presidentti Poroshenkon julistama sotatila on nähtävä ennen muuta sisäpoliittisena pelinä, jolla voi olla vaaralisia seurauksia kun tiedämme, että Krimiä ei varmuudella tulla enää siirtämään Ukrainan yhteyteen ja Luhanskin ja Donetskin julistamien, ei-tunnustettujen kansantasavaltojen tilanne on avoin ja herkkä.

Suomessa vallitsee kuuliainen eurotulkinta tapahtumista. Krimiläisten oikeus sekession kautta tehtyihin valtiollisiin rakaisuihin kielletään, vaikka samalla hyväksytään esim. Eestin, Slovenian ja Kosovon irtaantumiseen johtaneet tapahtumat kansainvälisen oikeuden kanssa yhteen sopivina.

Aiheesta on paljon edellä linkatun lisäksi tutkimusta. Suosittelen mm. seuraavaa tutkielmaa lähdeviitteineen:

Der Beitritt der Republik Krim zur Russ-
ländischen Föderation aus der Warte
des Selbstbestimmungsrechts der Völker
Ao. Univ.-Prof. Dr. iur. Michael Geistlinger,
Universität Salzburg

Pdf-tedosto täällä

https://drive.google.com/open?id=1lhnVc5O88ydwBHGBw6eZGfXeHtbu_r-m

Artikkeli löytyy haulla ja se sisältää englanninkielisen yhteenvedon.

Kurssin korjaamisen aika

Huolimatta US-presidentti Obaman kiukuttelusta YK:n estradilla länsivaltojen Lähi-Idän politiikassa on nähtävästi tapahtumassa hätäjarrutus ja u-käännös. Pakottava syy on massamittaisen pakolaisongelman rinnalla IS-kapinajoukkojen verinen ja tuhoisa operointi samanaikaisesti usean valtion alueella.
Kokonaisuutta katsottaessa syynä suunnan muutokseen on länsivaltojen USA:n johdolla toteuttaman Syyria-politiikan epäonnistuminen kautta linjan.

• Vielä parisen vuotta sitten ponnekkaasti toisteltu ”maltillisen opposition” muodostaminen ja varustaminen, mukaan lukien ns. Syyrian vapaan armeijan FSA:n voittokulku on pysähtynyt .
• Assadille oppositiosta ei kauko-ohjattuna ja etäruokittunakaan ole vaihtoehdoksi.
  Uhkakuvassa Assadin kukistuminen ja pääkaupungin joutuminen IS-kapinallisten haltuun tietäisi joukkoteurastuksia, kaikkien vääräuskoisten ja muiden epäluotettavien tuhoamista Irakin ISIS-alueitten esimerkin mukaan.
• USA:n ja sen liittolaisten hyvin todennäköisesti suunnittelema sotilaallinen operaatio Assadin syöksemiseksi vallasta ei enää onnistu. Se johtuu Venäjän, Iranin, Syyrian ja Irakin aivan viime viikkoina yhteisneuvotteluin koordinoimasta turvallisuuspolitiikasta.
  Venäjällä ja Iranilla on riittävästi resursseja, sotilaalliset ja taloudelliset mukaan lukien, jotta ne kykenevät pysäyttämään Assadin laillisen hallinnon tuhoamisen asevoimin. Sitä riskiä EU, USA ja NATO eivät enää kykene ottamaan.

Näyttää siltä, että USA:n poliittinen johto on tehnyt viimeisten vuosien aikana, ts. Obaman presidenttikaudella Venäjän suhteen massiivisen väärin arvion.
Amerikkalaiset myötäjuoksijoineen elävät menneessä ajassa ja noudattavat kylmän sodan aikaisten kremnologien ja sovjetologien tutkimusmenetelmiä arvioissaan. Niiden mukaan Venäjän olisi aikapäiviä sitten pitänyt olla sortunut ”siirtymätalouden” epäonnistumisiin.

Näin ei ole tapahtunut. Maassa on kyetty markkinatalouden rinnalla käyttämään merkittävää valtion ohjausta ja osallistumista kansantalouden prosesseihin. Venäjä-tutkimuksen läntinen paradigma on yksinkertaisesti virheellinen.

Menneet kuukaudet ovat myös osoittaneet, että Venäjä kykenee joustaviin ja laaja-alaisiin diplomaattisiin operaatioihin, joita tuetaan tilanteenmukaisilla liittoutumilla. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen näyttää siltä, että hallitsematon ääri-islamilaisin tunnuksin edennyt väkivallan ja militarismin hyökyaalto Lähi-Idässä voidaan saada pysähtymään.

Venäjän presidentti Vladimir Putinilla ja kokeneella ulkoministerillä Sergei Lavrovilla on hyvät perusteet kiinnittää uusi sulka hattuihinsa voitollisen kädenväännön kunniaksi.

Ukrainan ja NATOn kaunis ystävyys

”Pohjois-Atlantin liitto (lyhenne Nato tai NATO^[1] engl. sanoista North Atlantic Treaty Organization; ranskankielinen lyhenne OTAN) on poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma.^[2] Nato perustettiin 4. huhtikuuta 1949 WashingtonissaYhdysvalloissa. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä Belgiassa. Naton ”kova ydin” on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että ”hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja sen on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiksi katsomillaan keinoin, myös asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella”.^(Wikipedia)

Neuvostoliittoa vastaan

Järjestö perustettiin vuonna 1949. Ehkä on mielenkiintoista tietää, että Neuvostoliitto tarjosi itseään jäseneksi vuonna 1954. Tarjous kuitenkin hylättiin syistä, jotka ehkä tässä vaiheessa on jo mahdollista ymmärtää. Korulauseet sikseen. NATO perustettiin Neuvostoliiton muodostamaa todellista tai hypoteettista uhkaa vastaan ns. kylmän sodan keskellä. Monille näyttää olevan ylikäymätön tosiasia, että NATO on Yhdysvaltojen politiikan keskeinen työkalu silloinkin, kuin käynnissä ei ole aseellinen puuttuminen jonkin valtion tapahtumiin tai voiman osoittaminen poliittisen viestin tehostamiseksi, kuten juuri näinä päivinä Ukrainan kriisin yhteydessä tapahtuu. USA vastaa sotilasliiton kustannuksista 70-prosenttisesti. NATO-sopimus mahdollistaa Yhdysvalloille tulkinnan, jonka mukaan mikä tahansa uhka missä tahansa maapallolla voidaan katsoa sitä vastaan suuntautuvaksi hyökkäykseksi, jonka NATO on oikeutettu torjumaan.

NATOn ja Ukrainan ystävyys

NATOn ja Ukrainan yhteinen historia alkoi välittömästi Ukrainan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991. Neuvostoliitto oli romahtamassa ja Ukraina liittyi  Pohjois-Atlanttin yhteistyöneuvoston jäseneksi (nykyisin Euro-Atlanttinen Kumppanuusneuvosto). Vuonna 1994 Ukraina ensimmäisenä maan solmi NATOn kanssa ns. rauhankumppanuussopimuksen ja osallistui heti NATO-operaatioihin Balkanilla (Bosniassa ja Herzegovinassa). Vuonna 1997 valtio solmi  Erityisen Kumppanuussopimuksen NATOn kanssa. Samana vuonna NATO avasi Informaatio- ja dokumentaatiokeskuksen Kiovaan. Madridin huippukokouksen yhteydessä perustettiin maiden välinen yhteiskomissio NUC, Nato-Ukraine-Comission. Samalla Ukraina sai NATOn diplomaattistatuksen. Kiovan informaatiokeskuksen ympärille luotiin vuonna 1998  yhteinen NATO-Ukraina työryhmä. Sen tehtävänä oli Ukrainan asevoimien sovittaminen yhteen NATO-standardin kanssa. Vuonna 1999  infotoimistosta tuli pysyvä kumppanuustoimisto. Puolalais-ukrainalainen pataljoona osallistui NATO-missioon Kosovossa. Vuonna 2000 järjestettiin Trans-Carpathia 2000 –nimellä ensimmäinen mittava monikansallinen NATO-sotaharjoitus. Sen teemana oli maahantunkeutumisen aiheuttama kriisitilanne. Yhteistyö syveni edelleen Janukovitsin pääministerikaudella ja Leonid Kutsman presidenttikaudella 2002-2004. Kutsma julisti Ukrainan tavoitteeksi täysjäsenyyden NATOssa. Tavoite hyväksyttiin virallisesti NATOn päätöksellä, jossa tulevan kumppanin kanssa solmittiin jäsenyyden edellyttämä  NATO-Ukraina  Aktionplan. Vuodesta 2004 Ukraina on sopimuksellisesti sitoutunut olemaan NATOn isäntämaa. Tämä sopimus tarkoittaa aivan kuin Suomenkin kohdalla valmiutta tarjota lentokentät ja muu sopimukseen sisällytetty infrastruktuuri NATOn strategisten operaatioiden käytettäväksi. Lähentymisvauhtia jarrutettiin ns. oranssivallankumouksen aikoihin. NATO-jäsenyyshakemus pantiin jäihin, jotta yhteistyösuhteet Venäjän kanssa talouden ja energiatoimitusten osalta olisi voitu varmistaa. Silti tuore presidentti Viktor Jutshenko osallistui vuoden 2005 NATO-huippukokoukseen Brysselissä. Yhteistyötä jatkettiin siten, että NATOn kanssa sovittiin vanhan neuvostoaikaisen sotilaskaluston uudistamisesta yhteistyössä. NATOn spesialistit ovat siitä lähtien toimineet maassa säännöllisesti neuvonantajina  sotilas- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Vuonna 2006 NATO ja Ukraina perustivat yhteisen puolustusvoimien ja armeijan jälleenrakentamis- ja harjoituskeskuksen Ukrainan sisämaahan. Vaikka Ukraina oli vetänyt jäsenhakemuksensa muodollisesti pois, päätettiin NATOn Bukarestin huippukokouksessa vuonna 2008, että Ukraina tulee järjestön jäseneksi pidemmällä aikavälillä. Tauolla olleet yhteistyöjärjestelyt käynnistettiin uudelleen. NATO-Ukraina komissio aloitti työnsä ja vuosittain tarkistettava jäsenyyttä valmisteleva sopeuttamisohjelma otettiin jälleen käyttöön. Vuonna 2009 Ukraina antoi NATOlle oikeuden käyttää ISAF-operaatioissa alueen maareittejä ja erityisen kumppanuuden sopimusasiakirjaa täydennettiin. 2010 yhteistyön kehittäminen jatkui uuden presidentti Janukovitsin johdolla. Ensimmäiset Ukrainan ja Naton väliset eksperttikeskustelut kybersodan teemoista (Cyber-Defense, SIGINT) käytiin tuossa vaiheessa. Vuonna 2012 kenraali Richard Shirreff, NATO-liittoutuman varakomentaja Euroopassa, matkasi Kiovan tutustuakseen maan puolustusvoimien uudistustyöhön ja keskustellakseen yhteistyön edistämisestä. Hieman myöhemmin seurasi samoissa tehtävissä NATOn sotilaskomission puheenjohtaja Knud Bartels. Ukraina on osallistunut merirosvojahtiin Somalian edustalla sekä on solminut Atlanttin liiton kanssa 5-vuotissopimuksen puolustusvoimien henkilökunnan, upseerien ja erikoisjoukkojen kehitys- ja koulutusohjelmaksi.

Ennen mies sanansa syö

Läntinen liittoutuma sitoutui Saksojen yhdistämisen ja neuvostojoukkojen poisvetämisen ehtona DDR:stä pidättäytymään  kaikista Venäjän rajoilla tapahtuvista sotilaallisista aktiviteeteista. Käytäntö on ollut juuri päinvastainen. Kenellekään ei voisi oikeastaan olla epäselvää, että NATO on instrumentti, jonka yksinomainen ja tärkein tehtävä on säilynyt ennallaan siitä huolimatta, että järjestön perustamisen syy eli Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Neuvostoliiton sijasta toiminnan kohteena on 90-luvun alusta lähtien ollut Venäjä siitä huolimatta, että maa 2000-luvulla oli muodollisesti NATOn rauhankumppanuusvaltio ja maan nyttemmin vihattu presidentti Putin oli NATOn rakastama ”hyödyllinen idiootti”. Tämän hetkinen NATO on riisunut rauhan höyhenensä ja osoittaa käytännössä, mitä varten se on luotu ja miksi sitä ylläpidetään. Hyödyllisestä idiootista on tullut USAn rajoittamattoman maailmanvallan tärkein vastus ja vastarinnan symboli. Vielä tällä hetkellä on avoin kysymys, onko USA saavuttamassa tärkeimmän Eurooppaa koskevan tavoitteensa. Se on Saksan ja Venäjän yhteistyösuhteiden lopullinen katkaiseminen. USA yrittää nyt NATOn avulla viedä väkisin. Jonkinlaista vikinää on Saksan ja Ranskan suunnalta kuultavissa, mutta riittääkö se estämään USAn pyrkimykset Euroopassa on enemmän kuin epävarmaa.

Putin Valdain klubilla – Uudet pelisäännöt vai peli ilman sääntöjä

Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski esitteli presidentti Vladimir Putinin Valdain kansainvälisen keskustelufoorumin puhetta artikkelissaan 25.10.2014. Esittely päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Putin syyttää länttä ja etenkin USA:ta siitä, mistä lännessä syytetään Venäjää.

Kävisi pitkäksi toistaa mistä kaikesta lännessä Venäjää nykyisin syytetään. Samoin on hankala käydä asia asialta lävitse Putinin laaja Sotshin puhe. Mutta yritän kiteyttää puheen sisällön muutamaan näkökohtaan, joihin Hesarin toimittajalla ei ole ollut tarvetta tai kiinnostusta kiinnittää huomiota. Putinin analyysi sisältää avaimet maan politiikan suurten linjojen ymmärtämiseen.

Yksityiskohtaisen kuvan Venäjän hallituksen maailman tilaa koskevista arvioista saa tutustumalla Putinin laajaan artikkeliin täällä: http://valdaiclub.com/politics/39300.html

Valdain puheen englanninkielinen versio: http://eng.kremlin.ru/news/23137

Dialogin välttämättömyys ja puute

Putinin ulkopoliittisissa kannanotoissa on hänen kautensa alusta nähtävissä yksi keskeinen ja nykytilannetta arvioitaessa tärkein johtoaate. Sen hän lausui selkeästi julki jo Saksan liittopäivillä 25.9.2001, ensimmäisenä venäläisenä valtionpäämiehenä kyseisellä foorumilla pitämässään puheessa. Se oli aikaa, jolloin Venäjä ja länsivallat olivat Naton puitteissa jo aloittaneet rauhankumppanuuden ja Venäjälle suitsutettiin ystävällisiä sanoja sen mukautuvuudesta.

Putin huomautti, että monista myönteisistä edistysaskeleista huolimatta nykyinen (siis silloinenkaan) turvallisuuspoliittinen järjestelmä ei enää vastaa muodostunutta tilannetta konflikteineen ja terroristiuhkineen ja jatkoi:

”Tähän mennessä luodut koordinaatioelimet eivät anna Venäjälle todellista mahdollisuutta myötävaikuttaa päätöksenteon valmisteluissa. Nykyisin ratkaisut tehdään monesti ylipäänsä meitä lainkaan kuulematta. Meitä pyydetään jälkikäteen hyväksymään ne. Silloin puhutaan jälleen lojaalisuudesta NATO:a kohtaan. Sanotaan jopa, että ilman Venäjää ratkaisujen toteuttaminen on mahdotonta. Meidän on kysyttävä, onko tämä normaalia, onko tämä aitoa kumppanuutta.”

Sen jälkeen Putin on toistanut näkemyksenä eri variaatioina  jokaisessa julkisessa ulkopoliittisessa puheessaan, kotimaassa ja ulkomailla. Ja sama aihe oli korostetusti keskeisenä myös Valdain puheessa. Mutta toisin kuin Helsingin Sanomat kertoo, ei Putinin puheen ydin ole Venäjän suurvaltapoliittisen aseman korostaminen tai haikaileminen, vaan jälleen kerran esitetty voimakas vetoomus kansainvälisten turvallisuusrakenteiden nostaminen nykyisiä vaatimuksia vastaavalle, aivan uudenlaiselle tasolle.

Tilannetta havainnollistaakseen Putin esittää retorisen kysymyksen, jonka kärki suuntautui USA:n NATO-vetoista turvallisuuspolitiikkaa kohtaan:

”Ehkäpä Yhdysvaltojen erinomaisuus, se tapa jolla se harjoittaa johtavaa rooliaan maailmassa, tuokin kaikille jotain hyvää, ja ehkä sen kaikkialla läsnä oleva puuttuminen kaikkiin tämän maailman asioihin tuokin todellisuudessa tullessaan rauhaa, hyvinvointia, edistystä, menestystä ja demokratiaa – eikö meidän pitäisi ainoastaan rentoutua ja nauttia? ”

Putinin vastaus on jyrkästi kielteinen.  USA:n ja sen eurooppalaisten liittolaisten toimet lisäävät yleistä turvattomuutta. Nykyinen suuntaus vie yhä selvemmin kohti globaalia anarkiaa. Esimerkkeinä lännen epäonnistuneista operaatioista Putin mainitsee puuttumisen Venäjän näkemyksistä piittaamatta monin tavoin, myös sotilaallisin voimatoimin Balkanin, Irakin, Afganistanin, Libyan ja Syyrian kehitykseen.

Yksipuolinen sanelupolitiikka ja oman toimintakaavan pakottaminen muille johtaa turvallisuuspolitiikassa kielteisiin tuloksiin: Konfliktien hautaamisen sijasta niiden laajenemiseen, suvereenien ja aikaisemmin vakaiden valtioiden kasvavaan kaaokseen, demokratian sijasta mitä epäilyttävimpien virtausten tukemiseen – ilmeisistä uusnatseista islamilaisiin ääriaineksiin.

Putinin arvion mukaan tuhoisa tie näyttää jatkuvan, eikä muutoksesta parempaan ole merkkejä. Siksi turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle tarvitaan uudet säännöt, jotka estävät viime vuosisadalla rakennetun turvallisuusjärjestelmän antamien tulosten romuttumisen kokonaan. Mutta se ei riitä, tarvitaan kokonaan uusi turvallisuuspoliittinen  järjestelmä, joka nostaa yhteistyön aivan uudelle tasolle.

Lännen toiminta tuloksetonta, myös johtorooli on menneisyyttä

Putin kyseenalaistaa siis Valdain puheessaan USA:n ja sen liittolaisten toiminnan tulokset globaalin turvallisuuden takaajana. Mutta samalla hän kiistää suoraan myös USA:n johtoroolin maailmassa. Tämä on luonnollisesti nostanut läntiset tarkkailijat ja poliitikot takajaloilleen.

Putin ei kuitenkaan vaadi Venäjää USA:n manttelin perijäksi, vaan haluaa luoda yhteisen turvallisuusjärjestelmän. Siinä järjestelmässä Venäjällä tulee olla sen voimavaroihin ja reaalisiin mahdollisuuksiin perustuva oma roolinsa ja omat etunsa valvottavina. Ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Putinin viesti lännelle kuuluu: Jatkossa ei enää toimita USA:n asettamien sääntöjen mukaan, vaan yhteisesti sovittavien sääntöjen mukaan, joita on noudatettava myös käytännössä. Tässä valossa on nähtävä toimet Krimin jälleenyhdistämiseksi Venäjään.

Jos sääntöjä ei ole tai jos niitä ei noudateta, Venäjä on valmis toimimaan omien etujensa puolustamiseksi aivan siitä riippumatta, mitä muut siitä mahdollisesti ajattelevat. Tämä on vastareaktio lännen toimille, joissa Venäjän toistuvasti korostamat turvallisuusnäkökohdat on jätetty huomiotta.

Yhteisten turvallisuuspoliittisten sääntöjen luominen edellyttää tasavertaista kumppanuutta länsimaiden, Venäjän ja muiden maiden kesken. Käytännössä USA:n globaalin johtoaseman kyseenalaistaminen korostaa Venäjän yhteistyön syventämistä ja laajentamista Euraasian talousunionin, Shanghain yhteistyöjärjestön, muiden BRICS-maiden sekä kaikkien yhteistyötä haluavien valtioiden ja tahojen kanssa. Mutta yhteistyössä ei Venäjä etsi erityisasemaa, ei pyri rakentamaan imperiumia eikä puuttumaan muiden valtioiden sisäisiin asioihin. Tämä on presidentti Putinin Valdain puheen ydinviesti.

Lännen valinta

Toimittaja Aittokosken mielestä johtopäätökset Putinin puheen johdosta ovat masentavia. Ja niin ne varmasti ovatkin niin kauan, kuin toimittaja ja hänen työnantajansa tarkastelevat Venäjää ja sen johtajaa lännen marionetteina, jotka luvattomasti alkoivat elää itsenäistä elämäänsä omia etujaan ajatellen.

Mutta toisin kuin Aittokoski väittää, ei Putin rakenna lännestä viholliskuvaa. Hän kritisoi USA:ta ja sen liittolaisia syvästi pettyneenä niiden kaksinaismoraaliin ja omien normiensa rikkomiseen.

USA:n hegemonian tukijoille Putinin arvio USA:n johtoroolin menettämisestä globaalilla näyttämällä on myrkkyä. Mutta ei tosiasioiden toteaminen tarkoita, että USA:ta vastaan ollaan Venäjällä ja sen liittolaismaissa tai puolueettomissa valtioissa puuhaamassa maailmansotaa. Valinta entisen menon jatkamisen tai todellisen yhteistyön välillä on kriittisen arvioinnin kohteeksi joutuneilla asianomaisilla itsellään.

EU:n venäläinen ruletti Ukrainassa

Sen jälkeen kun Ukrainan katuparlamentti oli pyyhkinyt edellisenä päivänä allekirjoitetulla neuvottelusopimuksella takapuoltaan ja ryhtynyt yksipuoliseen vallanottoon, on tilanne edennyt siihen, että Krimin provinssi on erkaantumassa Ukrainan keskushallinnosta ja Ukrainan itäosissakin kytee monin paikoin irtaantumisajatus.

Syylliseksi on lännessä, eli EU:n johtomaissa ja USA:ssa löydetty Venäjä ja etenkin sen presidentti Putin. Nyt kerrotaan venäläisjoukkojen miehittäneen Krimin ja valmistautuvan laajaan sotilasoperaatioon mahdollisesti myös Ukrainan itäosien suhteen. Tätä ajatusta toistava kuoro ei tiedä tai ei myönnä, että Krimillä on omasta takaa tuhatlukuinen joukko puolisotilaallisia yhteenliittymiä tai järjestöjä. Ne eivät ole mitään vapaapalokuntia, vaan hyvin koulutettuja ja varustettuja, koordinoituun toimintaan kykeneviä sotilaallisluontoisia osastoja. Osastojen venäläismielisyydestä tai Venäjän materiaalituesta ei ole epäilystä, mutta puhe miehityksestä on vailla pohjaa.

Krimin väestöstä nyt valtaosa on venäläistä, se on tämän ruletin yksi tosiasia. Lisäksi Venäjällä on sotilastukikohdissaan lähes 20 000 miestä, joten kyllä Krimillä venäläistä sotavoimaakin riittää.

EU:n pelihalut Ukrainassa

Spekulaatioita Ukrainan ympärillä riittää, enkä ryhdy tässä syvällisemmin siihen leikkiin. Silti olen kummastellut EU:n kiirettä Ukraina-kysymyksessä. Etenkin Saksan aktiivinen rooli herättää kysymyksiä. En ole ainoa ihmettelijä. Myös monet politiikan tarkkailijat ja joukossa myös Saksan entinen liittokansleri Helmut Kohl ovat esittäneet kriittisiä näkemyksiä omaksutun linjan suhteen.

Itse näen Saksan aktiivisen hääräilyn taustalla historiallisia syitä ja kasvavia taloudellisia intressejä. Ukraina on taloutena köyhä, mutta sillä on potentiaalia. Maan läpi kulkee Keski-Eurooppaan venäläinen kaasuputki, joka sinänsä on yksi osa ongelmaa. Mutta myös liittokansleri Angela Merkelin ja liittopresidentti Joachim Gauckin DDR-tausta on ilmeinen syy Saksan johdon linjauksille. Molemmille tuntuu tärkeältä näyttää, että historiastaan huolimatta he ovat reippaita Venäjän vastustajia ja seisovat lännen etuvartiossa nyt Ukrainassa.

Venäläismotiiveja minun on helppo ymmärtää, vaikka en ole sotilaallisten interventioiden tai sotapelien kannattaja. Venäjällä Krim nähdään historiallisesti omana alueena. Donbasin kaivos- ja teollisuusalue sekä koko itäinen Ukraina on samaten sellaista seutua, jossa venäläisillä ja venäläisellä pääomalla on vuosisatojen takaa rooli sekä taloudessa, että siviilielämässä.

Ukrainan katuparlamentin ensimmäisiin päätöksiin sekä poliittisiin julistuksiin kuului venäjän kielen roolin hävittäminen julkishallinnosta. Samalla äärilaidan natsihenkiset järjestöt korostivat Venäjää arkkivihollisenaan. Johtopäätös voi Venäjän näkökulmasta olla vain sellainen, että venäläisväestö ja venäläiset omistukset ovat uuden hallinnon Ukrainassa vaarassa. Että kehitys kulkee tähän suuntaan, siitä kertovat osaltaan oikeusprosessit, joiden sisältönä on erilaisten rikossyytteiden avulla ottaa venäläisomistus Ukrainan valtion haltuun tai myydä se ”omille” oligarkeille.

Venäjän tavoitteet

Arvioin, että Venäjän näkökulmasta tärkeitä tavoitteita on periaatteessa kolme: 1) Venäjän laivaston tukikohdat säilyvät Krimillä. 2) Krim saa laajan autonomian tai liittyy Venäjään. 3) Ukrainan itäosien autonomia varmistetaan ja sitä laajennetaan siten, että venäläisväestön asema turvataan eikä venäläispääomaa ryöstetä.

Kun EU yhdessä amerikkalaisten kanssa nyt puhuu pakotteista ja korostaa kansainvälisen oikeuden merkitystä, se pelaa Ukrainalla venäläistä rulettia. Pakotteita suunnitellaan niitä yksittäisiä henkilöitä vastaan, joiden katsotaan olevan vastuussa Ukrainan tapahtumista. Näillä viitataan lähinnä niihin venäläisiin, joiden EU-konstruktio katsoo olevan syyllisiä Krimin erkaantumisprosessin ja mahdolliseen Ukrainan hajoamiseen. Kyseeseen tulevat siis lähinnä ne venäläiset monimiljärdöörit ja heidän yrityksensä, joilla on konkreettisia vastuita ja velvoitteita valvottavanaan Ukrainassa ja Krimillä. Lukumäärää on vaikea arvioida. Mutta kansainvälisiä suurliikemiehiä on Venäjällä runsaat sata ja he omistavat sveitsiläispankki Credit Suissen arvion mukaan noin 35 prosenttia Venäjän finanssiomaisuudesta. Ilmeisesti monella näistä on asiointia myös Ukrainassa.

Oligarkkien varoja on sijoitettu eniten Englantiin, mutta myös Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin, varsinaisista veroparatiiseista puhumatta. Näihin kohdistuvat sulkutoimet ja tilien jäädyttämiset ovat sananmukaisesti venäläistä rulettia. Vaikutukset tuntuvat myös jäädyttäjien taloudessa, sillä venäläistä rahaa on sidottu valtavasti läntisiin yrityksiin ja ihan oikeaan yritystoimintaan. Varoituksen ääniä kuuluukin eripuolilta Eurooppaa ja myös Yhdysvalloista.

Siksi en henkilökohtaisesti jaksa uskoa, että tälle tielle puhtaasti poliittisen arvovallan ja diplomaattisen pelin viehätyksen vuoksi lähdettäisiin. Lisäksi Venäjällä on mahdollisuus melkoisiin vastatoimiin myös talouden alueella. Vaikka Venäjä tällä hetkellä on yhteistyön kautta sitonut suuria pääomia mm. kaasun toimitukseen Eurooppaan, on sillä potentiaalisia energia-asiakkaita runsaasti toisella ilmansuunnalla. Euroopan kannalta on kohtalokas virhe, jos energiayhteistyö Venäjän kanssa katkeaa.

Liturgia kansainvälisestä oikeudesta

Pidän selvänä, että Venäjä pyrkii edellä listaamani tavoitteet saavuttamaan rauhanomaista tietä, vaikkakin sotilaallisesta voimasta muistuttaen. Puheet kansainvälisestä oikeudesta voitaisiin tässä yhteydessä siirtää hieman syrjään. Nimittäin ellei muisti ole kokonaan mennyt, voitaisiin nostaa keskusteluun esimerkiksi 15 vuotta sitten tapahtunut NATO-hyökkäys Jugoslavian osavaltioon Kosovoon. Pommituksissa kuoli 3500 ihmistä. Se oli USA:n suurin sotaoperaatio Vietnamin sodan jälkeen ja tehtiin täysin ilman YK:n mandaattia, vastoin kaikkia lakeja. Tavoite oli Jugoslavian hajoittaminen.

Maaliskuussa 2003 amit ja englantilaiset hyökkäsivät Irakiin. Kahden kuukauden operaation jälkeen Saddam Hussein kukistui, mutta ulkomaiset joukot miehittävät maata aina vuoteen 2011 saakka. Taustalla oli öljy, vaikka muuta puhuttiin. Ja tilanne tänään on se mikä on. Missä piileskeli kansainvälinen oikeus?

Pakistanissa USA harrastaa ja Obaman kaudella aikaisempaa aktiivisemmin täsmäohjattujen lennokkien avulla yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien tapppamista. Ei tälle ole oikeudellista perustaa, mutta vuoden 2004 jälkeen ruumiita on 330 lennon tuloksina syntynyt YK:n tietojen mukaan 2200 ja 600 ihmistä on vakavasti haavoittunut. Muutama tapetuista on voitu määritellä USA:n vihaamiksi terroristeiksi. Tämän toiminnan perusteella ei kukaan vaadi amerikkalaisia asetehtailijoita matkustuskieltoon eikä heidän tilejään ole jäädytetty.

Guantanamossa USA pitää yllä vankileiriä, jonka toimintaa ei valvo minkäänlainen tuomioistuin. 2000-luvulla leirille on suljettu vajaat 800 jostakin epäiltyä henkilöä. Kansainvälisoikeudellista perustaa tällekään toiminnalle ei ole. Obama matkustuskieltoon?

Afganistanin pommitukset ja sotilasoperaatio maan miehittämiseksi alkoi vuonna 2001. Asialla olivat USA, Englanti ja Australia. Tavoitteeksi julistettiin terrorismin vastainen kamppailu, eli lähinnä talibanit ja hypoteettinen terroristijärjestö Al Kaida. Operaatiolle hankittiin YK:n mandaatti, mutta kansainvälisen oikeuden mukaista perustelua sotilaalliselle puuttumiselle ja miehitykselle ei asiantuntijoiden näkemyksen mukaan ole. Mutta ei sitä tarvita, kun oikein yhdessä yritetään.

Libyan tapaukset ovat nekin vielä muistissa. Kun kampanja Gaddafia vastaan käynnistyi, siihen yhtyi ihmeteltävällä ripeydellä EU ja etenkin Ranska, jonka hävittäjäpommittajat ryhtyivät auttamaan kapinallisia. Gaddaf saatiin tapetuksi ja uusi valta rakennettiin. Mutta kuten uutisista oikein etsimällä saa tietää, maa on sekasortoisessa tilassa ja esimerkiksi yhtä öljysatamaa pitää hallussaan jokin kapinoiva klaani. Ja näitä maassa riittää. Oliko Libyan operaatiolle kansainvälisen oikeuden antama perusta?

Kysymys on absurdi, kuten koko tältä pohjalta lähtevä argumentointi.

Tämä pätee myös Ukrainan tapahtumiin. Niitä pitää arvioida todellisten taustojen ja syiden pohjalta. Poliittiset viritykset ja median takapirujen luomat tarinat palvelevat aina jotakin tarkoitusperiä. Niiden ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää. Ja etenkin maltti, kuten myös vanha Saksan liittokansleri Helmut Kohl muistuttaa.

Jälkikommentti

Tuossa kirjoituksessani jätin kokonaan huomiotta puhtaasti sotilaallispoliittiset näkökannat, koska en ole aihepiiriin syvällisemmin perehtynyt. Asiaa valottaa alan tutkimuslaitoksen selvitys täällä.