Nytkö sitten sotimaan?

Minä ihmettelen.

Suomessa on hirveä sotakiihko päällä ja NATO-jäsenyyttä tullaan 95-prosenttisella varmuudella hakemaan.
Syynä on Ukrainan sota, joka on seurausta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tässäkin tapauksessa sota on politiikan jatkamista aseellisen väkivallan keinoin. Se on äärimmäinen keino, jota kaikki pöyristyneinä kauhistelevat ja aivan oikeutetusti. Silti sotimalla on asioita järjestelty jatkuvasti Euroopassa, Lähi-Idässä, Aasiassa ja Afrikassa, myös aivan viime vuosinakin!

Venäjä on vuosikaudet yrittänyt poliittisesti torjua NATOn laajenemisen itään, omille rajoilleen. Se on yrityksissään onnistunut huonosti.
Ukrainan hakeutuminen USA:n vaikutuspiiriin ja NATO-yhteistyöhön oli viimeinen pisara, se punainen viiva, jonka ylittämistä Venäjä ei hyväksy.
Lisäksi tuli vuoden 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen maan venäläisväestöön kohdistuva sorto ja syrjintä.

Tämä on tilanne ja Venäjän sotimisen tavoitteet hyvin selvät.
Sodan tuhoista ja julmuuksista puhutaan nyt, niinkuin ne olisivat sotatilanteessa yllätys. Mutta ainakin minulle on täysin käsittämätöntä, että niitä voitaisiin vähentää tai estää aseistautumiskierrettä ja yhteiskuntien militarisointia kiihdyttämällä.

Eikö tulos ole juuri päinvastainen? Lisää vainajia, lisää aineellisia tuhoja ja itseään ruokkivaa julmuuden lisääntymistä rintamalintojen molemmin puolin.
Lisäksi uhkana on nopeasti kasvava ydinsodan vaara.

Kun hegemonistinen maailman supervalta Yhdysvallat kamppailee globaalista johtoasemastaan, on maailmansota hyvin todennäköinen. Siinä Ukraina on vain pelinappula Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävässä kamppailussa.
USA:n mielestä Ukrainan tulee jatkaa taisteluaan hamaan loppuun asti, ilmeisesti niin kauan, että suurimmat kaupungit ovat raunioina. Vai kuvitteleeko joku tosissaan, että Venäjä häviää sodan, lähettää joukkonsa kotiin ja Putin kuittaa: Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä?

Katastrofi voidaan estää vain aidoilla neuvotteluilla osapuolten kesken. Myös kompromisseja tarvitaan.
USA:lla ei näille seuduille pitäisi olla mitään asiaa.

Välipuhe Ukrainasta

Sodittu on. Kohta kolme viikkoa.

Kaiken tragedian keskellä: Nykyinen tilanne ei olisi ollut välttämätön. Olisi pitänyt kuulla niiden puhetta, jotka jo vuosia sitten ennakoivat tulevan.
Mutta ei kuunneltu. Koska Venäjä ei ole mikään. Eikä sen intressejä tarvitse huomioida. Ja nyt on sitten sota.

Toinen näkökohta: Meni sota Ukrainassa miten tahansa, maan sijainti ja geopoliittinen rooli eivät muutu miksikään. Maa säilyy uhkana tai vihamielisten voimien (NATO) astinlautana Venäjälle. Tai sitten ei.

Eli: Sodan jälkeen tilanteen pitää olla sellainen, ettei tätä uhkaa ole. TÄMÄ on rauhanneuvottelujen päätavoite Venäjän näkökulmasta.

Miksi Venäjän johto pelkää ulkoista uhkaa? Siksi, että maa on energiapotentiaaliltaan ja raaka-ainevaroiltaan maailman rikkaimpia maita. Energian tarve kasvaa ja raaka-ainevarat ovat rajalliset.
Venäjä on erittäin tärkeä myös Kiinan kannalta. Ja etenkin Kiinan kannalta. Lisäksi Venäjä on keskeinen reitti Kiinalle Euroopan markkinoille.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö ei enää ole taktista, vaan strategista. Globaalitalous ei enää pyöri vain dollarin varassa.
Kiina kumppaneineen muodostaa kasvavan valuutta-alueen, johon Venäjäkin kuuluu. Lisäksi Kauko-Idässä on joukko suuria ja kasvavia valtoita, joiden kesken on muodostunut alueellisia valuutta-alueita.

Maailman yksinapaisuus on ohi. Sitä mikään NATO ei enää kykene palauttamaan. NATO kykenee kyllä haastamaan ja uhkailemaan, mutta se ei kykene globaalitaloutta enää ohjaamaan.

Kiinan ja USA:n neuvotteluista keskusteltaessa on hyvä muistaa, että merkittävä osa Yhdysvaltojen sisäisestä taloudesta pyörii kiinalaisen pääoman voimalla. USA:lla on omat kahleensa.

Ukraina – rakastettuni?

Ukraina ongelmineen nähdään meillä virallisesti ja valtamedian totuutena uhrina Venäjän aggressiosta eli sotaisesta hyökkäyshalusta.
Jää huomiotta, että Donbasin eli Luhanskin ja Donetskin ns. kansantasavaltoja ei luonut Venäjä aluevaltauksillaan.
Ne otti lähialueineen vuonna 2014 hallintaansa hyvin aseistautunut sotilaallinen aktivistijoukko. Esikuvana lienee ollut Krimin ja Sevastopolin kivuton ja rauhanomainen irtautuminen Kiovan Ukrainasta.
Tällaista kutsutaan kansainvälisessä oikeudessa sekessioksi, ei siis annektioksi.

Siirtymä ei Donbasissa onnistunut Krimin tapaan. Irtautumisen ja itsenäistymisen tielle tuli Kiovan hallituksen komennossa olevien joukkojen ja yksittäisten, värvättyjen natsihenkisten joukkueiden aseellinen hyökkäys.

Hyökkäys torjuttiin ja separatistialeen ja muun Ukrainan välille vakiintui monien taistelujen ja kahakoiden tuloksena tarkoin vartioitu demarkaatiolinja.

Konflikti oli syntynyt ja Putinin hallitus asetettu pahaan välikäteen. Venäjä on tukenut Donbasin ”valtioita” monin tavoin ja tehnyt mahdolliseksi suhteellisen normaalin elämän Kiovan hallituksen jatkuvasta painostuksesta huomimatta.


Monien vaiheiden jälkeen saatiin osapuolten eli separatistien ja Kiovan hallituksen kesken aikaan sopimus rauhanomaisesta konfliktin ratkaisemisesta. Näin syntyivät Minskin sopimukset I ja II. Niiden kummeina olivat Ranska, Saksa ja Venäjä.

Nykyisen konfliktin aktiivinen tekijä on Kiovan hallituksen ohjastama Ukraina.
Minskissä neuvoteltujen molempien sopimusten keskeinen kohta on kaikkien osapuolten hyväksymä autonomiaperiaate, jonka mukaan Kiovan hallituksella ei ole suvereenisia valtaoikeuksia Luhanskin ja Donetskin aluueilla. Periaatetta ei ole toteutettu. Jo 12. helmikuuta 2015 osapuolet eli Ranska, Saksa, Venäjä ja Ukraina tuon Minskin nimeä kantavan laajan sopimusryppään laativat. Siinä Ukrainan hallitus sitoutuu mainittujen kahden ”venäläisalueen” erityisen statuksen hyväksymiseen.

Tähän mennessä Ukrainan presidentit eivät ole rohjenneet viedä sopimusta maan parlamentin käsittelyyn. Syynä on yksinkertaisesti pelko oman aseman menettämisestä.
Ehkä keskeisin ongelma – itse autonomia-ajatuksen rinnalla – liittyy mahdollisen erillisalueen rajavalvontaan. Kiovan hallitus on lähtenyt siitä, että se valvoisi myös autonomisen Donbasin alueen Venäjän puolista rajaa.
Separatistien pelko, ja varmasti aiheellinen, on, että tämä tarkoittaisi saartoa ja yhteyksien katkaisemista alueen elinkeinoelämän toiminnan ja turvallisuuden takaajaan eli Venäjään.

Hyvällä tahdolla ongelma voitaisiin välttää kansainvälisillä turvatakuilla ja rajavalvonnalla. Mutta kun Donbasin siviiliväestön ja asepalveluksessa menehtyneiden määrä lienee noin 15 000 henkilöä, valvonnan ja vallan antaminen Kiovan hallituksen viranomaisille on ylivoimaisen raskas ajatus. Eivät vainajat ole Donbasin ”kansantasavaltojen” omaa tuotantoa. He ovat tulosta Ukrainan armeijan ja värvättyjen hyökkäyksistä ja tulituksista Donbasin aluueelle. Kuolleet eivät aivan heti unohdu.
Näillä näkymin Ukraina ja sen separatistialue pysyy eräänä Euroopan geo- ja turvallisuuspolitiikan kipupisteenä vielä pitkän aikaa USA:n ja NATO:n huolehtiessa haavojen tuorestamisesta.

Toisaalla odottaa ratkaisuaan myös Venäjän painokkaasti esiin nostama kysymys omasta turvallisuudestaan NATO:n itälaajentumisen seurauksena.

Pitkän päälle Donbassin ”kansantasavaltojen” pönkittäminen on myös Venäjälle ratkaisua vaativa ongelma.

Jälkikirjoitus 27.2.2022

Tänään tiedämme, mikä Venäjän ratkaisu oli. Moralisoinnilla, sympatialla ja tunteilla on oma paikkansa ihmisen ja yhteisöjen elämässä.

Mutta geo-ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta Venäjän ratkaisu on looginen. Se ei lisää jännitteitä sen paremmin Suomen, kuin Baltian maidenkaan rajoilla – elleivät nämä maat sitä itse halua ja aiheuta.

On hyvä pitää kirkkaana mielessä, ettei NATO ole epäitsekäs hyväntekeväisyysjärjestö. Sen tärkein tehtävä on edistää ja tukea USA:n taloudellisia ja valtapoliittisia etuja kaikkialla, missä se toimii.