Sota ja rauha

Olen miettinyt, miksi moni Ukrainan sodasta puhuttaessa penää Venäjän tuomitsemista ja ja kauhistelee sotaa.

Sen jälkeen saattaa seurata aggressiivinen puheryöppy ”ryssistä” sekä Ukrainan auttamisesta ja tukemisesta, jotta Venäjä ajettaisiin pois maasta.

Ymmärrän kauhistelun. On inhimillistä pitää sotaa kauheana ja epäinhimillistä toimintana, tapahtui se missä tahansa. Se osoittaa, että diplomatia on epäonnistunut.

Clausewitzin 1800-luvulla muotoilema lause ”Sota on politiikan jatkoa toisin keinoin” on verisesti totta. Sotaan ryhdytään aina tärkeiden intressien tai hyötyjen vuoksi.

Niiden ei tarvitse olla yleviä, eikä moraalinen tai arvopohjainen ideologia koskaan olekaan sodan perimmäinen syy. Moralismilla peitellään sotaan johtaneita aitoja syitä.

Ei USA esimerkiksi Irakia sen vuoksi tuhonnut, että Saddam. Puhe hermokaasuista oli pelkkää propagandaa. Eikä ”halullisten liitto” tuhonnut Libyaa sen vuoksi, että Gaddafi. Eikä Jugoslaviaa hajotettu sisällissodan kauheuksien vuoksi.

Kaikissa näissä, Vietnamista yms. puhumattakaan, on ollut Yhdysvaltojen globaalia hegemoniaa ja taloutta uhkaava kehitys maassa tai alueella. Paljaimmillaan taloudellinen intressi paistaa silloin, kun jokin alue vallataan asevoimin öljyn tai muiden maaperän rikkauksien vuoksi.

Eräs tärkeimmistä sotia provosoinneista intresseistä on valtion turvallisuus. USA turvaa itseänsä kaikkialla maailmassa kaikin keinoin. USA on hegemoniamahti, globaali ylivalta.

Venäjä turvaa länsilaitaansa nyt Ukrainassa aseellisesti. Koko 2000 luvun ajan kestäneet diplomaattiset ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Venäjää ei otettu vakavasti. NATO laajenee jatkuvasti itään. Saartorengas Venäjän ympärillä kiristyy.

Johtopäätös kuuluu: moralismin sijasta tarvitaan aktiivista rauhantyötä, geopoliittista realismia ja taitavaa diplomatiaa.

Sillä sota vältetään – ja lopetetaan.

Suojaudu medialta!

MAUNO SAARI

1) Ohjus osuu kerrostaloon. Ihmisiä kuolee. 2) Ukraina syyttää Venäjää. 2) Ukraina tunnustaa, että kyseessä olikin heidän oma ilmatorjuntaohjuksensa. 3) Ukraina syyttää Venäjää. 4) Yle / HS / IS ym. kertovat varmana tietona, että se oli Venäjän ohjus.

Paras tapa suojella mielenterveyttään on noudattaa monen asiantuntevan tahon neuvoa: ”Älä usko mihinkään, mitä media väittää.” John Pilger muotoili sen tuolla tavalla. Allekirjoitan. On aivan joutavaa ruveta väittelemään asiasta. Me emme tiedä, mitä todella tapahtuu.

Yleinen havainto siitä osasta mediaa, jota olen tänään ehtinyt selailla: läntinen usko Ukrainan voittoon on vaihtumassa epätoivoon. ”Katastrofi lähenee Ukrainassa”, arvioi Jukka Tarkka.

Ehkä parhaiten tunnelmaa kuvaa US:n blogissaan muuan Jouni Snellman: ”Hyvältä ei näytä…Sodan voitto on ollut monelle – ehkä ajoittain minullekin – väkevä haave, mutta taitaa olla niin, että nyt on vähitellen palattava maan pinnalle…”

Kaikki näkemäni ”influensserit” kuitenkin päättelevät, että katastrofi voidaan estää, jos länsi nyt yhtenäistyy, unohtaa valtioiden ”itsekkäät” ajatukset (kuten elintason) ja lähettää Ukrainalle sen yhä kiihkeämmin VAATIMIA aseita massiivisesti. Varsinaisia rauhan rakentajia!

Venäjällä nousee ääniä, joiden perusteella saattaisi odottaa, että sota yritetään saattaa loppuun pääsiäiseen mennessä. Jos näin on, se tarkoittaa suurhyökkäystä ja Ukrainan asevoimien romuttumista.

Entä Suomi? Turkki on esittänyt uuden vaatimuksen. Ruotsin ja Suomen on palautettava 130 ”terroristia”. Ruotsi ehti jo tätä ennen todeta Turkin aikaisemmatkin vaatimuksen mahdottomiksi. Niinistö pidentää Nato-ratifioinnin aikataulua. Sen piti olla lyhyt ja voittoisa tie sotaliittoon. Nyt Suomi on kuin rotta nurkassa. (Oikein arvattu, viittaan HS:n erään pääkirjoituksen piirroskuvaan Putinista.)

Mitäs sitten?

Jaoin hiljattain facebookissa erään saksalaiskenraalin tekstin. Se oli hyvin kriittinen ”meillä lännessä” Ukrainan sotaan liittyvää, hallitsevaa ajattelua kohtaan. Kenraalin puheen ydin oli tässä:
”Ei ole olemassa realistista sodan lopputilan määrittelyä. Ja ilman poliittisesti strategista kokonaiskonseptia asetoimitukset ovat pelkkää militarismia”.

Tuo kenraali, Erich Vad, oli vuosina 2006–2013 liittokansleri Angela Merkelin sotilaspoliittinen neuvonantaja. https://de.m.wikipedia.org/wiki/Erich_Vad

Tällä hetkellä eri hallitusten taholta tulee enemmän tai vähemmän selvänä sellainen kuva, että tavoitteena olisi Ukrainaan hyökänneen Venäjän häviö sodassa.

Häviötä määritellään mm. siten, että se tarkoittaisi ainakin Venäjän joukkojen vetämistä pois sekä Ukrainasta, että Krimiltä.

Mutta monesta suusta on kuulunut myös ajatus Venäjän tuhoamisesta tai hajottamisesta ja ainakin nykyisen presidentin vaihtamisesta mukavampaan mieheen tai henkilöön.

En puutu siihen, miten demokraattisesti Ukrainan tukirintama avustuksineen ja liittoineen on muodostettu.

Mutta saksalaiskenraalin kysymys antaa luvan perätä vastausta toiseen, hyvin vakavaan kysymykseen.

Mitäs, jos lännen tukema Ukraina ei voitakkaan? Venäläiset pysyvät miehittämillään alueilla ja pahimmassa tapauksessa käyttävät taktista ydinasetta kriittisillä alueilla? Voi syttyä myös maailmansota.

Niin mitäs sitten? On tehty traaginen ja käsittämättömän kallis virhearvio.
Tässä ei moralisoimisella ole mitään arvoa. Virhearvio olisi seurauksiltaan niin merkittävä, että sitä ei kukaan eikä mikään pystyisi korjaamaan.

Nyt ollaan viimeisillä rajoilla. Keskusteluun tulisi ottaa oudoksi käynyt sana. Se sana on rauha.

Ei rauhan tekeminen ole häpeä. Se vain edellyttää rohkeutta ja selkärankaa. Ehkä myös poliittista pelisilmää.

Nyt tuntuu siltä, kuin ajettaisiin silmät sidottuina kohti jyrkänteen reunaa, kaasupoljinta yhä syvemmälle painaen.

Identiteettiä etsimässä

Kommenttipuheenvuoro Pohjanrannan Alkio-keskusteluun 7.-8.1.2023

 

Santeri Alkion elämän aktiivi kausi ajoittui Suomen historian ehkä vaikeimpiin vuosiin.

Oli itsenäistytty Venäjän suuriruhtinaskunnasta, aloiteltiin suomalaisen parlamentarismin rakentamista, kun oli ensin irtauduttu keisarihaaveista ja käyty katkera sisällissota kaikkine seurauksineen.

Näiltä ja seuraavilta vuosilta Alkion kirjoituksia ja ajatuksia löytyy valtaisa joukko. Hänen kokemuksensa kirjailijana ja lehtimiehenä, mutta myös epäonnistuneena yrittäjänä, menestyksekkäänä kansanedustajana ja puoluejohtajana tarjoavat mittavan kirjallisen aineiston.

Siitä saattaisi löytyä perusteluja tai jonkinlaisia puolusteluja jopa nykyisen hallituksen sotaisalle ulkopolitiikalle.

Politiikassa kyse on aina eräänlaisesta strategisesta pelistä. Siinä on osapuolia vähintäänkin kaksi, mutta yleensä useampia.

Olennaista toimijoiden kannalta on tietää, millainen on toimiva subjekti itse, siis esim. järjestö tai järjestelmä, joka joutuu ympäristönsä tai vastustajanssa kanssa elämään tai kamppailemaan.

Kysymys voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei aivan helposti olekaan ratkaistavissa. Toimijalla pitää olla monenlaisia resursseja. Ne ja niiden potentiaali ja rajoitukset tulee tuntea.

Toimijan pitää omata tai luoda oma identiteettinsä, minuutensa, jotta voitaisiin ylipäätänsä puhua sen tavoitteellisesta toiminnasta. Identiteetti tulisi myös säilyttää ja sitä ylläpitää, ”päivittää”.

Olemme nähneet viime vuosina Suomessa erikoisen näytelmän. Vain muutamassa kuukaudessa kansalaisten enemmistö näytti muuttuneen sotaisaksi sotaliittoon kääntymisen tai liittymisen kannattajaksi.

Se alkoi myös suhtautua vihamielisesti naapurimaahamme Venäjään, jonka kanssa meillä oli jo 70 vuotta ollut hyvinkin rauhanomaiset ja taloudellisesti edulliset suhteet. Onko suomalaisilla kansallista identiteettia lainkaan?

Asiantuntijat, kuten esimerkiksi Pekka Visuri eivät nähneet kannanotossaan Turvallisuuspoliittiseen selontekoon Ukrainan sodassa sen kansainvälis-oikeudellisesta laittomuudesta ja jopa rikollisuudesta huolimatta uhkaa Suomelle, Suomen itsenäisyydelle tai turvallisuudelle.

Ja näitä näkijöitä oli muitakin. Mutta syntyneessä hurmostilassa heitä ei kuunneltu. Näyttää ja kuulostaa siltä, että tässä maassa presidentti ja pääministeri vetävät linjat –  ja pulinat pois. Sitä linjaa media uskollisesti toistelee.

Minun pointtini tässä asiassa on se, että tunnemmeko me itsemme, mikä todellisuudessa on suomalainen identiteettimme ja käsityksemme tämän kansakunnan eduista?

Ovatko presidentti ja pääministeri SEN aitoja tulkkeja?

Toinen, tähän liittyvä kysymys ja pohdittava on tunnemmeko me todella myöskin ympäristömme, Euroopan, Venäjän ja niiden ulkopuolella olevat valtiot?

Ne muodostavat kaikkiin asioihin ja toimintoihin, siis elämäämme tässä maanosassa ja meidän maassamme vaikuttavat voimat, meidän toimintamme ympäristön, ”vastapelurin”.

Tämäkään kysymys ei ole kovin yksinkertainen. Esimerkiksi presidentti Niinistöä on jossain pidetty Venäjän asiantuntijana. Siitäkin huolimatta, että hän puheissaan viljelee absurdeja kasakkavertauksia ja rinnastuksia. Eivät hänen, nykyisestä pääministeristä puhumattakaan, kannanottonsa ole diplomaatin puhetta. Eivätkä ne osoita merkittävää Venäjän ja sen historian tuntemusta.

Ei Suomen tarvitse Venäjää rakastaa – mutta ei vihatakaan. Pitäisi ymmärtää, että se on meille läheisin, tärkeä ja valtava maa.

Siellä asuu paljon ihmisiä, mutta väkilukuun verrattuna se suhteellisesti omistaa vielä paljon enemmän sellaisia rikkauksia, joita suuret kehittyvät maat, valtiot ja niitten yrityselämä ja teollisuus tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa, kautta maailman. Vihan pito tuon valtion kanssa on Suomelle epäterveellistä.

Tarpeet voidaan tyydyttää monella lailla. Yleensä se onnistuu parhaiten, kun käydään kauppaa ja ylläpidetään rauhanomaisia suhteita – toisten edut ja intressit riittävässä määrin huomioon ottaen.

Venäjän tapauksessa tuo viimeksi mainittu tärkeä ehto ei minun mielestäni ole enää toteutunut. Ei ole kuunneltu eikä ole ymmärretty selkeitä viestejä, joita maan johdolta on kuultu koko kaksituhattaluvun, alkaen Putinin puheesta Saksan liittopäivillä 2001. On siis tehty vakava väärinarvio.

Tunnemmeko tai tunnistammeko Suomen intressit todella? Tällä hetkellä elämme aikaa, joka muistuttaa  julkisessa puheessa ja mediassa sodan jälkeistä pula-aikaa rajoituksineen.

Se on hämmästyttävää kun tiedetään, miten pitkälle teknistaloudellinen osaaminen tässäkin maassa on edistynyt.

Siksi voisi väittää, että joissakin  tätä maata hallitsevissa piireissä ei haluta tuntea tätä maata ja sen resursseja. Maakuvamme, kuten myös viholliskuvamme luodaan ja tuodaan meille muualta. Sitä miten se tapahtuu, sietää poliitikon pohtia.

Jos haluaisi Alkiota pyytää tähän paikkaan avuksi, niin hänen maahenkinen isänmaallisuutensa olisi yksi näkökohta. Emme voi todellakaan turvautua vieraan apuun.

Toinen näkökohta voisi olla kysymys identiteetistä. Alkio uskoi ihmisen henkiseen kehitykseen. Tämä tarkoittaisi samalla myös yksilön identiteetin kehittymistä ja lujittumista .

Voiko nykypäivänä jokin aate tai ideologinen rakennelma toimia ikään kuin identiteettia luovana välineenä sen paremmin yksilölle kuin poliittiselle liikkeellekään?

Elämme median maailmassa. Lisäksi vielä niin, ettei media voi toimia vapaana ja kriittisenä tiedon välittäjänä, vailla valtiovallan ohjastusta. Valtamedia toimii kuin sotatilassa, vaikka valtio ei virallisesti sellaisessa ole. 

Tämä on vakava kipupiste, jos ajatellaan rationaalisen poliittisen toiminnan edellytyksiä kansakunnan parhaaksi. Jos identiteettia ei voida rakentaa aatteen tai ideologian pohjalta, niin onko sellainen luotavissa ylipäätänsä ollenkaan?

Vai onko niin, että jatkossakin puolueet ja erilaiset ryhmittymät tekevät identiteettiaan mainostavia repäisyjä tai puheenvuoroja yleisölle milloin mistäkin, ilman sen vakavampaa syvempää pyrkimystä?

Tässä on joukko kysymyksiä joihin en kykene vastaamaan. Eräs ajattelija on sanonut, että historian vetureita ovat nälkä ja rakkaus. Minä täydentäisin häntä lisäämällä käyttövoimiin pelon ja vihan.

Jos nämä kaksi päästetään hallitseviksi, edessä on katastrofi niin aineellisessa, kuin myös henkisessä maailmassamme.

Hyvää joulua?

Olen aika vanha, mutta tällaista joulunalusaikaa en muista eläneeni.

Olen sukupolveni kanssa yhdessä, saanut elää tällä maailman kolkalla, suurta sotaa seuranneen rauhan ajan.

Kuka olisi kuvitellut:
Nyt meitä uhkaa sähköpula, energiapula, ilmastokriisi, suursota, taloudellinen supertaantuma, hallitsematon siirtolaisuus ja korkeimman tason korruptio. Ja paljon muuta.

Emme ole kansakuntana ja kansojen yhteisönä mitään oppineet.

Kolmekymmentä vuotta sitten eräs huipulle nostettu filosofi julisti historian loppua. Hän oli perusteellisesti väärässä.

Tapahtui vain suuri murros. Sen tuloksena ihanteisiin ja ideologioihin perustuva politiikka ajoi lopullisesti päin seinää.

Todistamme aikaa, jossa kaikkien poliittisten päätösten takaa häämöttää jättimäisten kansainvälisten pääomien, suuromaisuuksien kasvun logiikka.

Se on kuin valloilleen päästetty ruukun henki. Sillä ei ole herroja, sillä on vain alamaisia. Kukin omalla paikallaan ottamassa, vaatimassa tai maksamassa.

Hyvää joulua.

Visuri Suomen turvallisuudesta

Helsinki 5.5.2022

Pekka Visuri                                       Lausunto puolustusvaliokunnalle

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18 (13.4.2022)

Esitän Eduskunnan puolustusvaliokunnalle lausuntona valtioneuvoston selonteosta seuraavaa:

Tiivistelmä, johdanto ja yleishavaintoja

Heti alkuun selonteossa todetaan: ”Suomen ja Euroopan turvallisuus- ja toimintaympäristössä on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Selonteossa arvioidaan Venäjän hyökkäyksen aiheuttaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutosta ja sen vaikutuksia Suomelle.”

Keskityn lausunnossani erityisesti tilannearvioihin ja yleisiin johtopäätöksiin.

Selonteossa mainitaan, että se täydentää valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa ja puolustusselontekoa, mutta niiden pääkohtia ja toteutusta ei lähemmin selvitetä. Pidän tätä merkittävänä puutteena, sillä olisi tarpeen tietää, mihin asiakirjoihin selonteossa nojataan ja miten arviot poikkeavat aikaisemmista. 

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan selonteko 2020 tuli eduskunnassa hyväksytyksi 4.6.2021, ja puolustuselonteko 7.12.2021, joten kyseessä ovat hyvin tuoreet linjapäätökset. Selontekoja valmisteltiin huolellisesti parin vuoden aikana, ja käsiteltiin eduskunnassa perusteellisesti ennen hyväksymistä. Pitäisi olla hyvät perustelut sille, että ajankohtaisselonteossa ei juuri lainkaan viitata noihin perustaviin asiakirjoihin, jotka sisältävät voimassa olevat turvallisuuspoliittiset linjaukset.

Toimintalinjan perustaksi nyt määritetään: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustana pysyy kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Suomi säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi jatkaa johdonmukaisesti ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja korostaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän tärkeyttä ja kansainvälisen oikeuden noudattamista.” 

Korostetaan siis kansallisen toimintavapauden säilyttämistä ja ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Ajankohtaisen tilanteen vuoksi olisi kuitenkin ollut hyvä kerrata ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset tuoreista selonteoista, sillä ne on tarkoitettu kestämään myös kriisitilanteet. 

Eduskunnan viimeksi joulukuussa 2021 hyväksymässä määrityksessä (Ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta) todetaan, että ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja on vakaa ja ennustettava. Se perustuu hyviin kahdenvälisiin suhteisiin, yhteistoimintaan ja vaikuttamiseen Euroopan unionissa sekä sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmään ja kansainväliseen oikeuteen nojaavaan monenkeskiseen yhteistyöhön. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämääränä on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata valtion itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, vahvistaa Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ylläpitää yhteiskunnan toimivuutta…  Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeä tavoite on, että kansallisin toimin ja kansainvälisellä yhteistyöllä estetään aseellisten konfliktien ja Suomen turvallisuutta ja yhteiskunnan toimintakykyä vaarantavien tilanteiden syntyminen sekä Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin. Jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna, ei Suomi EU:n jäsenenä voisi olla ulkopuolinen… Suomi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa sotilaallisten uhkien ennalta ehkäisemiseksi eikä salli alueensa käyttöä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.” 

Ajankohtaisselonteosta saa käsityksen, että noita linjauksia ei enää pidetä tärkeinä eikä niitä ole haluttu ottaa esille tilannearvion johtopäätösten teossa, vaikka niillä juuri ajankohtaisessa tilanteessa olisi suurta merkitystä. Onkin pakko kysyä, miksi aivan äskettäin eduskunnan tekemät peruslinjaukset halutaan nyt unohtaa? Ukrainan sota on luonnollisesti dramaattinen tapahtuma ja vaikuttaa tilannearvioihin monin tavoin, mutta Eduskunnan hyväksymät turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset oli tarkoitettu kestämään myös kriisiaikojen paineet

Ajankohtaisselonteossa todetaan kuitenkin, että ”vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi jatkaa aktiivista ja ennakoivaa diplomatiaa, vahvistaa puolustuskykyään sekä tiivistää yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Yhteiskunnan kriisinsietokyvyn, kansallisen puolustuskyvyn ja sisäisen turvallisuuden ylläpitämisen merkitys Suomen turvallisuudelle korostuu.” Pidän noita periaatteita tarkoituksenmukaisina vallitsevassa tilanteessa, mutta olennaista on saada tietää, miten konkreettisesti toimitaan.

Muuttunut toimintaympäristö selonteon kuvauksissa

Selonteossa todetaan: ”Venäjän käynnistämä sota vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden ja vakauden. Venäjän julkilausuttuna tavoitteena on muuttaa Euroopan turvallisuusjärjestystä.

Venäjän joulukuussa 2021 esittämät vaatimukset olivat samankaltaisia kuin sen aiemmat esitykset. Venäjä vaatii Natoa ja Yhdysvaltoja pidättäytymään Naton laajentumisesta, sotilastukikohtien perustamisesta entisen Neuvostoliiton alueelle ja asejärjestelmien sijoittamisesta vuoden 1997 jälkeen Natoon liittyneisiin jäsenmaihin. Venäjän vaatimukset itsenäisten valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen valinnanvapauden kaventamisesta eivät ole hyväksyttävissä.”

Nuo havainnot ja johtopäätökset ovat oikeansuuntaisia, mutta aivan liian pintapuolisia pätevän tilannearvion pohjaksi. Huomiota herättää, ettei Euroopassa ja maailmassa meneillään olevan laajan konfliktin kehitysvaiheita ja tärkeimpiä tapahtumia selosteta juuri lainkaan. Historian aloittaminen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022 antaa hyvin typistetyn ja vinoutuneen kuvan tapahtumien kulusta.

Nykyisen toimintaympäristön muutoksen tarkastelu pitäisi vähintään ulottaa Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Silloin syntyi asetelma, joka on myös Ukrainan kriisin ja sodan taustalla. Neuvostoliiton hajotessa ja entisten neuvostotasavaltojen itsenäistyessä laajalle Neuvostoliiton alueelle syntyi lukuisia alueellisia ja paikallisia konflikteja, joista tärkeimmät koskivat yhteisen omaisuuden jakamista, kansallisuusongelmia ja uusien valtioiden rajojen vetoa. 

Keskitetysti ohjatun talousjärjestelmän purku ja uudelleenorganisointi oli erittäin vaikeaa. Se johti vuosien ja jopa vuosikymmenten sekasortoon, jolloin myös ihmisten elintaso suoranaisesti romahti ja osaltaan aiheutti poliittista epävakautta. Pahimmiksi alueiksi tässä suhteessa koettiin Ukraina ja Kaukasia.

Kansallisuuskysymyksen vakavuutta kuvaa tieto, että Neuvostoliiton hajotessa Venäjän federaation rajojen ulkopuolelle jäi noin 25 miljoonaa venäläistä, joista 12 miljoonaa asui Ukrainan alueella. Samantapainen tilanne oli myös Baltian maissa ja Keski-Aasian tasavalloissa. Tuolloin, 30 vuotta sitten, koettiin jo kriittisiä tilanteita erityisesti Ukrainan eteläisillä ja itäisillä alueilla, eikä ongelmille helposti saatu kestäviä ratkaisuja. Yksi tärkeimpiä sopimuksia oli Krimin aseman määrittely vuonna 2010 siten, että Venäjälle annettiin korvausta vastaan oikeus pitää siellä muun muassa Sevastopolin laivastotukikohta, kaksi lentokenttää ja 25 000 sotilasta. Toisaalta taloudellinen toiminta jatkui Ukrainan ja Venäjän välillä verraten hyvässä sovussa, eikä maiden välisen rajan ylittäminen tuottanut ongelmia.

Viime kuukausina sodaksi kärjistyneen Ukrainan tilannekehityksen merkittävänä käänteenä oli kysymys talousyhteistyön vaihtoehdoista syksyllä 2013. Silloin Ukrainan hallitus viime hetkellä perui EU:n kanssa valmistellun sopimuksen ja valitsi kumppaniksi Venäjän, joka tarjosi edullisempia ehtoja. Sitä vastaan protestiksi alkaneet mielenosoitukset Kiovassa johtivat helmikuussa 2014 väkivaltaiseen vallanvaihtoon ja presidentti Janukovitshin pakoon. Krimillä ja Donbasin alueilla alkoi kapinointi, jota Venäjä tuki. Länsimaat olivat puolestaan asettuneet tukemaan Kiovassa valtaan noussutta, lähinnä läntiseen Ukrainaan tukeutunutta hallitusta. Venäjä liitti Krimin federaationsa osaksi, ja länsimaiden pakotteet kohdistettiin Venäjään.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan tuoreen historian tarkastelu osoittaa ainakin sen, että erityisesti viime aikoina harrastettu Suomen vertaaminen Ukrainaan on heikolla pohjalla. Suomi ja Ukraina ovat viimeisen sadan vuoden aikana kulkeneet aivan eri teitä, joten yhtäläisyyksien hakeminen ontuu pahasti. Se näyttää kuitenkin olevan myös ajankohtaisselonteon taustalla vahvasti vaikuttava oletus.

Ajankohtainen suurvaltakonflikti, jossa osallisina ovat ennen kaikkea Kiina, Yhdysvallat, Venäjä ja Euroopan unioni, on selonteossa hyvin heikosti taustoitettu ja kuvattu. Myöskään Suomen lähiympäristön tilannekehityksen ja asetelmien selvityksestä ei juuri saa apua pätevän tilannearvion teolle. Kuvaus on hyvin pintapuolinen jättäen eri osapuolten intressien, voimavarojen ja toimintamahdollisuuksien analyysin avoimeksi.  

Venäjästä ja Ukrainan sodasta todetaan muun muassa (s. 9): ”Venäjän tavoite on Ukrainan suvereniteetin kyseenalaistaminen sekä sen läntisen integraation ja oikeusvaltiokehityksen pysäyttäminen.” Kansainvälisen tason arvioissa asiasta annetaan selvästi monipuolisempi kuva, jollaista olisi odottanut myös tältä selonteolta. Olisi ollut hyvä korostaa sitä, että Venäjän keskeinen julkilausuttu tavoite on ollut estää Ukrainan liittyminen sotilasliitto Naton jäseneksi. 

Seuraava kuvaus on oikean suuntainen mutta verraten ylimalkainen: ”Venäjä pyrkii kasvattamaan vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueella. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on epävakauttanut tilannetta entisestään EU:n itäisessä naapurustossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jatkumoa sen toimille Georgiassa vuonna 2008, Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014 alkaen, mutta nyt hyökkäyksen mittakaava on selvästi aiempaa suurempi. Sota Ukrainaa vastaan osoittaa entistä selvemmin, että voimankäyttö on keskeinen osa Venäjän keinovalikoimaa ja se on valmis käyttämään laajamittaista sotilaallista voimaa myös siviilikohteita vastaan poliittisten päämääriensä tavoittelemiseen.” Jatkossa oleva toteamus ”Venäjä on osoittanut voivansa käyttää myös kemiallisia aseita” on täysin perusteeton, sillä sellaista ei ole ”osoitettu”.

Suomen lähialueen sotilaallisesta tilanteesta todetaan (s. 10), että se ”on tällä hetkellä rauhallinen, eikä Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Sotilaalliseen voimankäyttöön Suomea vastaan tai sillä uhkaamiseen tai poliittiseen painostukseen kuitenkin varaudutaan. Suomi varautuu myös siihen, että sotilaallista voimaa kohdistettaisiin yksinomaan Suomea vastaan.”

On oikein varautua erilaisiin hyökkäyksiin, mutta Ukrainan ottaminen Suomelle esimerkiksi ja varautumisen perusteeksi ikään kuin talvisodan 1939–1940 tilanteen tapaan vaikuttaa perusteettomalta, ellei Suomi omilla toimillaan provosoi hyökkäystä. Toisen maailmansodan jälkeen ei erillisen sodan alkamista ole Suomessa tarvinnut pitää todennäköisenä, eikä sellaiseen viittaavia syitä ole ollut Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän välisissä suhteissa. Olisi osoitus turvallisuuspolitiikan huonosta hoidosta, jos erityisesti Suomeen kohdistuisi Venäjän hyökkäys.

Sivulla 11 on irrallisen tuntuinen ja erikoinen väite: ”Suomessa vilkastunut turvallisuuspoliittinen keskustelu näkyy todennäköisesti Venäjän vaikuttamisyrityksinä.” Jos sillä tarkoitetaan, että Venäjä yrittää vaikuttaa suomalaisiin keskusteluihin, arvio varmaankin on oikea mutta ei välttämättä kovin merkittävä.

Sivulla 12 todetaan: ”Kiinaa ja Venäjää yhdistää tavoite Yhdysvaltojen johtoaseman heikentämisestä ja kansainvälisen järjestelmän muokkaamisesta niiden omista lähtökohdista. Venäjän toimet ovat asettaneet Kiinan vaikeaan tilanteeseen, jossa se joutuu hakemaan linjaansa myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä. Kiinan asemoituminen Venäjän aloittamaan sotaan tulee vaikuttamaan Kiinan kansainväliseen asemaan ja uhkana on jakolinjojen syventyminen entisestään. Kiina pyrkii hakemaan etenkin globaalin etelän tukea omalle linjalleen.” Noihin arvioihin voi pääosin yhtyä, mutta jakolinjojen muodostuminen kansainvälisiin suhteisiin ei ole yksin Kiinasta ja Venäjästä kiinni. Yhdysvallat EU:n tukemana on omaksunut jo pitkään kiristyneellä ja erittäin laajamittaisella pakotepolitiikallaan Kiinan ja Venäjän eristämiseen tähtäävän strategian. Siitä aiheutuu myös Suomelle suuria vaikeuksia.

Jo yhdistelmässä esillä ollut ajatus toistetaan sivulla 14: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalla sekä aktiivisella ja ennakoivalla diplomatialla vahvistetaan turvallisuutta Suomessa ja lähialueillamme niin kansallisin toimin kuin kansainvälisellä yhteistyöllä. Sodan ollessa käynnissä Ukrainassa sen kaikkia vaikutuksia on vaikea arvioida. Vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi joutuu joka tapauksessa vahvistamaan turvallisuuttaan ja puolustuskykyään sekä tiivistämään pitkäaikaista yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Turvallisuuden, suvereenin päätöksenteon, liikkumatilan ja yhteiskunnan toimintakyvyn takaaminen korostuvat. Suomi tekee ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa itsenäisesti.”

Noihin linjauksiin ei ole sinänsä huomauttamista, mutta olisi aiheellista samalla todeta, Natojäsenyyden hakeminen on selvästi toimintavapauden korostamiselle vastakkainen toimi. Sehän sitoisi Suomen turvallisuuspoliittisesti Naton päätöksiin ja komentojärjestelmään.

Sivulla 15 esitetään: ”Suomi jatkaa tukeaan Ukrainan ja Venäjän välisille neuvotteluille rauhan saavuttamiseksi. Valtiojohdon kontaktien rinnalla jatketaan vuoropuhelun edistämistä muilla tasoilla. Kansainvälinen tuki Ukrainalle vahvistaa maan neuvotteluasemaa. Ukraina on esittänyt, että turvatakuujärjestelyt olisivat osa mahdollista neuvotteluratkaisua. Kestävän rauhantilan saavuttaminen edellyttää neuvotteluratkaisua, joka on osapuolten hyväksymä.” On oikein korostaa neuvotteluratkaisuun pyrkimisen tärkeyttä.

Puolustuspoliittisesti tärkeää on todeta (s. 15): ”Suomi puolustaa aluettaan ja kansalaisiaan kaikkia yhteiskunnan voimavaroja hyödyntäen. Puolustusvoimien ensisijaisena tehtävänä on muodostaa ennaltaehkäisevä sotilaallinen pidäke ja tarvittaessa torjua maahamme kohdistuvat hyökkäykset. Alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen sekä jatkuvan valmiuden lisäksi on varauduttava Ukrainassa käynnissä olevan sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa kriisin laajuus, pitkäkestoisuus ja moniulotteisuus haastavat puolustuskyvyn aiemmin arvioitua voimakkaammin.” Todetaan siis vaatimus maanpuolustuksen kyvystä torjua voimakkaitakin hyökkäyksiä, kuten tehtiin kylmän sodan aikanakin, mutta sen jälkeen vaatimustasoa välillä kevennettiin.

Edelliseen liittyen sanotaan: ”Puolustusvoimat käynnistää lisämateriaalihankinnat välittömästi. Niillä täydennetään pitkällä aikavälillä syntyneitä vajeita ja puutteita sekä vastataan Ukrainan sodan seurauksena muuttuneisiin toimintaympäristön asettamiin vaatimuksiin. Koska kriittisen materiaalin saatavuus on poikkeusoloissa epävarmaa, kasvatetaan erityisesti ampumatarvikkeiden varastomääriä. Lisäksi kehitetään Puolustusvoimien räjähdetuotantoa.” Tuo linjaus on kannatettava, ja se esiintyi jo vuoden 2021 puolustusselonteossa.

Kysymys Natosta

Mahdollista liittymistä Natoon käsitellään selonteossa verraten pinnallisesti ottaen huomioon asian merkittävyyden. Hyvin vähäisen arvion varaan on jätetty, kuinka suuresta Suomen strategisen aseman muutoksesta on kysymys. Useat toteamukset ovat vain väitteitä ilman syvempää analyysia. Esimerkiksi sivulla 25 sanotaan: ”Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä kynnys sotilaalliseen voimankäyttöön Itämeren alueella nousisi, mikä lisäisi alueen vakautta pidemmällä tähtäimellä.”  

Kokonaan selvittämättä jää, mitä tuolla tarkoitetaan ja mihin väite perustuu. On päin vastoin odotettavissa, että Suomen Nato-jäsenyys herättäisi merkittäviä vastatoimia ja toisi tuntuvaa epävakautta Pohjoiselle Itämerelle. Myös ”hyökkäyskynnyksen” nosto on kyseenalainen väite, sillä koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ei Suomea vastaan ole kohdistunut havaittua hyökkäyksen uhkaa. Ei ole mitään päteviä syitä väittää, että Suomen jäsenyys Natossa vähentäisi hyökkäyksen uhkaa. Sen sijaan voidaan sanoa, että jäsenyys veisi Suomen herkemmin mukaan kaukaisiinkin kriiseihin.

Seuraavat väitteet tuntuvat uskottavilta mutta eivät konkretisoi, mistä on kysymys: ”Suomelle mahdollisen Nato-jäsenyyden merkittävin vaikutus olisi se, että Suomi olisi osa Naton yhteistä puolustusta ja viidennen artiklan mukaisten turvatakuiden piirissä… Vastaavasti Suomi varautuisi tukemaan muita liittolaisia mahdollisessa yhteisen puolustuksen tilanteessa…  Lisäksi Suomi osallistuisi erikseen sovittavalla tavalla Naton yhteisen puolustuksen tehtäviin rauhan aikana. Mahdollisen Nato-jäsenyyden myötä Suomen puolustus sovitettaisiin osaksi liittokunnan yhteistä puolustusta Suomen ja Naton yhdessä neuvottelemalla tavalla. Suomen strateginen sijainti huomioiden tärkein panoksemme myös Naton jäsenenä olisi kyky puolustaa omaa aluettamme.” 

Merkittävä toteamus sivulla 27 koskee lainsäädäntöä ja sopimuksia: ”Nato-jäsenyys edellyttäisi tarkempaa valtiosääntöoikeudellista tarkastelua etenkin valtion täysivaltaisuuden ja maanpuolustusvelvollisuuden näkökulmasta. Perustuslakia koskevien kysymysten lisäksi tulisi liittymistä valmisteltaessa tarkastella myös sen vaikutuksia Suomea sitoviin muihin kansainvälisiin velvoitteisiin sekä kansalliseen lainsäädäntöön. Lisäksi osana valmisteluja tulisi tarkastella eräitä muita kansainvälisiä sopimuksia, joiden sopimuspuolena uuden jäsenvaltion tulisi olla.” Olisi aiheellista viitata siihen, että muun muassa Pariisin rauhansopimuksessa on kielto osallistumisesta toista osapuolta vastaan suunnattuihin liittoihin. Venäjä pitää Natoa sellaisena.

Nato-jäsenyyden kannalta perustava kysymys on suhde Venäjään. Selonteossa todetaan: ”Suomen mahdollinen jäsenyys Natossa lisäisi liittokunnan pinta-alaa merkittävästi, kaksinkertaistaisi sen maarajan Venäjän kanssa, sekä siirtäisi liittokunnan entistä lähemmäksi Venäjän strategisesti merkittäviä alueita (Kuola, Pietari). Suomen tavoitteena olisi myös Naton jäsenenä ylläpitää toimivia suhteita Venäjään. Venäjä on ilmaissut julkisesti suhtautuvansa kielteisesti Naton laajentumiseen. Venäjä on yhtäältä todennut, että päätös Natoon liittymisestä kuuluu Suomelle ja Ruotsille sekä toisaalta, että Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon aiheuttaisi sotilaallis-poliittisia seurauksia, mikä vaatisi Venäjältä tasapainottavia toimia.” Selvittämättä jää, miksi Suomen kannattaisi ottaa noin vakavia riskejä, kun ilman niitä on tultu hyvin toimeen? 

Yleisarvio

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko keskittyy Venäjän Ukrainaa vastaan aloittaman sodan tuottamaan tilanteeseen, mutta se on ajallisesti ja alueellisesti hyvin rajoittunut näkökulma Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilannearvion tekemiseen. Jos tarkoituksena on selvittää perusteita turvallisuuspoliittisen linjan perustavalle muutokselle, siis ennen kaikkea kysymykselle Nato-jäsenyydestä, ei kiireesti ja pintapuolisesti tehty selonteko anna päätöksenteolle riittäviä perusteita. Tarvittaisiin ehdottomasti syvällisempää analyysia ja sen käsittelylle riittävästi aikaa. 

Ukrainassa käytävän sodan aiheuttamassa mieliä kiihdyttäneessä tilanteessa ei pitäisi tehdä päätöksiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjojen muuttamisesta. Esillä oleva selonteko ei anna mitään perusteita kiirehtiä uusia ratkaisuja. Siinä todetaankin, ettei ajankohtaista sodan uhkaa kohdistu Suomeen. Juuri viime vuoden lopulla päivitetyt linjaukset ovat edelleen päteviä, vaikka eri aloilla on käytännön toimintoja aiheellista tarkistaa.

Pekka VisuriValtiotieteen tohtori

Valtiotieteen tohtori

Kognitiivinen dissonanssi

Tiedän, että moni inhoaa sanaparia ”kognitiivinen dissonanssi”. Mutta se liittyy nyt tässä yhteydessä mielenterveyteen ja Ukrainan sotaan.


Kaikki varmaan tietävät, että tarkoitan Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa rauhanomaisen naapurivaltion kimppuun.

Se kognitiivinen dissonanssi syntyy näin:
Olen asunut Saksassa, käynyt siellä usein ja katsellut aina 90-luvulta lähtien aika säännöllisesti Saksan televisiota satelliittikanavilta.
Erilaisissa ohjelmissa, varsinkin rikoksiin liittyvissä, syntyi käsitys, että Ukraina on paitsi poliittisen korruption läpitunkema, myös kaikkien mahdollisten rikosten ja monin tavoin järjestäytyneen rikollisuuden pesäpaikka.

Sen lonkerot ulottuivat ympäri Euroopan. Tämän lajin osaamisen skaala kattoi lähes kaikki rikollisen energian lajit lapsi-, ihmis- ja elinkaupasta talousrikoksiin, kirstykseeen, palkkamurhiin ja hienostuneeseen informaatioteknologian rikolliseen käyttöön. Asekauppa jäi tuossa monen muun lohkon ohella mainitsematta.

Nyt Venäjän brutaalin hyökkäyssodan ansiosta olen saanut oppia, että Ukraina onkin eurooppalaisten arvojen puolustaja ja läntisenä demokratiana vauhdilla matkalla Eurooopan unionin jäseneksi!


NATO:n jäsenlistalla maa on ollut 1990-luvulta lähtien. Ryssä vain on kätyreineen kyennyt hidastamaan tätä transatlanttisen yhdynnän orgasmia. Ja nyt vielä brutaali hyökkäyssota!

Tässä minä nyt sitten olen kognitiivisen dissonanssini kanssa.
Toisinaan Saksan telkkarista lipsahtaa jokin poliisisarja, jossa kaikki on vielä kohdallaan.
Mutta epäilemättä suuri joukko toimittajia tekee tekoälyjen tuella pitkää päivää siivottomuuksien poistamiseksi ja Ukrainan tosiolevaisuuden nostamiseksi näkyviin vanhojen harhaisten käsitysten hetteiköstä.

Minä jonotan kognitiivisen dissonanssini kanssa pääsyä psykiatrin pakeille.

Nytkö sitten sotimaan?

Minä ihmettelen.

Suomessa on hirveä sotakiihko päällä ja NATO-jäsenyyttä tullaan 95-prosenttisella varmuudella hakemaan.
Syynä on Ukrainan sota, joka on seurausta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tässäkin tapauksessa sota on politiikan jatkamista aseellisen väkivallan keinoin. Se on äärimmäinen keino, jota kaikki pöyristyneinä kauhistelevat ja aivan oikeutetusti. Silti sotimalla on asioita järjestelty jatkuvasti Euroopassa, Lähi-Idässä, Aasiassa ja Afrikassa, myös aivan viime vuosinakin!

Venäjä on vuosikaudet yrittänyt poliittisesti torjua NATOn laajenemisen itään, omille rajoilleen. Se on yrityksissään onnistunut huonosti.
Ukrainan hakeutuminen USA:n vaikutuspiiriin ja NATO-yhteistyöhön oli viimeinen pisara, se punainen viiva, jonka ylittämistä Venäjä ei hyväksy.
Lisäksi tuli vuoden 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen maan venäläisväestöön kohdistuva sorto ja syrjintä.

Tämä on tilanne ja Venäjän sotimisen tavoitteet hyvin selvät.
Sodan tuhoista ja julmuuksista puhutaan nyt, niinkuin ne olisivat sotatilanteessa yllätys. Mutta ainakin minulle on täysin käsittämätöntä, että niitä voitaisiin vähentää tai estää aseistautumiskierrettä ja yhteiskuntien militarisointia kiihdyttämällä.

Eikö tulos ole juuri päinvastainen? Lisää vainajia, lisää aineellisia tuhoja ja itseään ruokkivaa julmuuden lisääntymistä rintamalintojen molemmin puolin.
Lisäksi uhkana on nopeasti kasvava ydinsodan vaara.

Kun hegemonistinen maailman supervalta Yhdysvallat kamppailee globaalista johtoasemastaan, on maailmansota hyvin todennäköinen. Siinä Ukraina on vain pelinappula Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävässä kamppailussa.
USA:n mielestä Ukrainan tulee jatkaa taisteluaan hamaan loppuun asti, ilmeisesti niin kauan, että suurimmat kaupungit ovat raunioina. Vai kuvitteleeko joku tosissaan, että Venäjä häviää sodan, lähettää joukkonsa kotiin ja Putin kuittaa: Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä?

Katastrofi voidaan estää vain aidoilla neuvotteluilla osapuolten kesken. Myös kompromisseja tarvitaan.
USA:lla ei näille seuduille pitäisi olla mitään asiaa.

Välipuhe Ukrainasta

Sodittu on. Kohta kolme viikkoa.

Kaiken tragedian keskellä: Nykyinen tilanne ei olisi ollut välttämätön. Olisi pitänyt kuulla niiden puhetta, jotka jo vuosia sitten ennakoivat tulevan.
Mutta ei kuunneltu. Koska Venäjä ei ole mikään. Eikä sen intressejä tarvitse huomioida. Ja nyt on sitten sota.

Toinen näkökohta: Meni sota Ukrainassa miten tahansa, maan sijainti ja geopoliittinen rooli eivät muutu miksikään. Maa säilyy uhkana tai vihamielisten voimien (NATO) astinlautana Venäjälle. Tai sitten ei.

Eli: Sodan jälkeen tilanteen pitää olla sellainen, ettei tätä uhkaa ole. TÄMÄ on rauhanneuvottelujen päätavoite Venäjän näkökulmasta.

Miksi Venäjän johto pelkää ulkoista uhkaa? Siksi, että maa on energiapotentiaaliltaan ja raaka-ainevaroiltaan maailman rikkaimpia maita. Energian tarve kasvaa ja raaka-ainevarat ovat rajalliset.
Venäjä on erittäin tärkeä myös Kiinan kannalta. Ja etenkin Kiinan kannalta. Lisäksi Venäjä on keskeinen reitti Kiinalle Euroopan markkinoille.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö ei enää ole taktista, vaan strategista. Globaalitalous ei enää pyöri vain dollarin varassa.
Kiina kumppaneineen muodostaa kasvavan valuutta-alueen, johon Venäjäkin kuuluu. Lisäksi Kauko-Idässä on joukko suuria ja kasvavia valtoita, joiden kesken on muodostunut alueellisia valuutta-alueita.

Maailman yksinapaisuus on ohi. Sitä mikään NATO ei enää kykene palauttamaan. NATO kykenee kyllä haastamaan ja uhkailemaan, mutta se ei kykene globaalitaloutta enää ohjaamaan.

Kiinan ja USA:n neuvotteluista keskusteltaessa on hyvä muistaa, että merkittävä osa Yhdysvaltojen sisäisestä taloudesta pyörii kiinalaisen pääoman voimalla. USA:lla on omat kahleensa.

Ukraina – rakastettuni?

Ukraina ongelmineen nähdään meillä virallisesti ja valtamedian totuutena uhrina Venäjän aggressiosta eli sotaisesta hyökkäyshalusta.
Jää huomiotta, että Donbasin eli Luhanskin ja Donetskin ns. kansantasavaltoja ei luonut Venäjä aluevaltauksillaan.
Ne otti lähialueineen vuonna 2014 hallintaansa hyvin aseistautunut sotilaallinen aktivistijoukko. Esikuvana lienee ollut Krimin ja Sevastopolin kivuton ja rauhanomainen irtautuminen Kiovan Ukrainasta.
Tällaista kutsutaan kansainvälisessä oikeudessa sekessioksi, ei siis annektioksi.

Siirtymä ei Donbasissa onnistunut Krimin tapaan. Irtautumisen ja itsenäistymisen tielle tuli Kiovan hallituksen komennossa olevien joukkojen ja yksittäisten, värvättyjen natsihenkisten joukkueiden aseellinen hyökkäys.

Hyökkäys torjuttiin ja separatistialeen ja muun Ukrainan välille vakiintui monien taistelujen ja kahakoiden tuloksena tarkoin vartioitu demarkaatiolinja.

Konflikti oli syntynyt ja Putinin hallitus asetettu pahaan välikäteen. Venäjä on tukenut Donbasin ”valtioita” monin tavoin ja tehnyt mahdolliseksi suhteellisen normaalin elämän Kiovan hallituksen jatkuvasta painostuksesta huomimatta.


Monien vaiheiden jälkeen saatiin osapuolten eli separatistien ja Kiovan hallituksen kesken aikaan sopimus rauhanomaisesta konfliktin ratkaisemisesta. Näin syntyivät Minskin sopimukset I ja II. Niiden kummeina olivat Ranska, Saksa ja Venäjä.

Nykyisen konfliktin aktiivinen tekijä on Kiovan hallituksen ohjastama Ukraina.
Minskissä neuvoteltujen molempien sopimusten keskeinen kohta on kaikkien osapuolten hyväksymä autonomiaperiaate, jonka mukaan Kiovan hallituksella ei ole suvereenisia valtaoikeuksia Luhanskin ja Donetskin aluueilla. Periaatetta ei ole toteutettu. Jo 12. helmikuuta 2015 osapuolet eli Ranska, Saksa, Venäjä ja Ukraina tuon Minskin nimeä kantavan laajan sopimusryppään laativat. Siinä Ukrainan hallitus sitoutuu mainittujen kahden ”venäläisalueen” erityisen statuksen hyväksymiseen.

Tähän mennessä Ukrainan presidentit eivät ole rohjenneet viedä sopimusta maan parlamentin käsittelyyn. Syynä on yksinkertaisesti pelko oman aseman menettämisestä.
Ehkä keskeisin ongelma – itse autonomia-ajatuksen rinnalla – liittyy mahdollisen erillisalueen rajavalvontaan. Kiovan hallitus on lähtenyt siitä, että se valvoisi myös autonomisen Donbasin alueen Venäjän puolista rajaa.
Separatistien pelko, ja varmasti aiheellinen, on, että tämä tarkoittaisi saartoa ja yhteyksien katkaisemista alueen elinkeinoelämän toiminnan ja turvallisuuden takaajaan eli Venäjään.

Hyvällä tahdolla ongelma voitaisiin välttää kansainvälisillä turvatakuilla ja rajavalvonnalla. Mutta kun Donbasin siviiliväestön ja asepalveluksessa menehtyneiden määrä lienee noin 15 000 henkilöä, valvonnan ja vallan antaminen Kiovan hallituksen viranomaisille on ylivoimaisen raskas ajatus. Eivät vainajat ole Donbasin ”kansantasavaltojen” omaa tuotantoa. He ovat tulosta Ukrainan armeijan ja värvättyjen hyökkäyksistä ja tulituksista Donbasin aluueelle. Kuolleet eivät aivan heti unohdu.
Näillä näkymin Ukraina ja sen separatistialue pysyy eräänä Euroopan geo- ja turvallisuuspolitiikan kipupisteenä vielä pitkän aikaa USA:n ja NATO:n huolehtiessa haavojen tuorestamisesta.

Toisaalla odottaa ratkaisuaan myös Venäjän painokkaasti esiin nostama kysymys omasta turvallisuudestaan NATO:n itälaajentumisen seurauksena.

Pitkän päälle Donbassin ”kansantasavaltojen” pönkittäminen on myös Venäjälle ratkaisua vaativa ongelma.

Jälkikirjoitus 27.2.2022

Tänään tiedämme, mikä Venäjän ratkaisu oli. Moralisoinnilla, sympatialla ja tunteilla on oma paikkansa ihmisen ja yhteisöjen elämässä.

Mutta geo-ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta Venäjän ratkaisu on looginen. Se ei lisää jännitteitä sen paremmin Suomen, kuin Baltian maidenkaan rajoilla – elleivät nämä maat sitä itse halua ja aiheuta.

On hyvä pitää kirkkaana mielessä, ettei NATO ole epäitsekäs hyväntekeväisyysjärjestö. Sen tärkein tehtävä on edistää ja tukea USA:n taloudellisia ja valtapoliittisia etuja kaikkialla, missä se toimii.