Mitäs sitten?

Jaoin hiljattain facebookissa erään saksalaiskenraalin tekstin. Se oli hyvin kriittinen ”meillä lännessä” Ukrainan sotaan liittyvää, hallitsevaa ajattelua kohtaan. Kenraalin puheen ydin oli tässä:
”Ei ole olemassa realistista sodan lopputilan määrittelyä. Ja ilman poliittisesti strategista kokonaiskonseptia asetoimitukset ovat pelkkää militarismia”.

Tuo kenraali, Erich Vad, oli vuosina 2006–2013 liittokansleri Angela Merkelin sotilaspoliittinen neuvonantaja. https://de.m.wikipedia.org/wiki/Erich_Vad

Tällä hetkellä eri hallitusten taholta tulee enemmän tai vähemmän selvänä sellainen kuva, että tavoitteena olisi Ukrainaan hyökänneen Venäjän häviö sodassa.

Häviötä määritellään mm. siten, että se tarkoittaisi ainakin Venäjän joukkojen vetämistä pois sekä Ukrainasta, että Krimiltä.

Mutta monesta suusta on kuulunut myös ajatus Venäjän tuhoamisesta tai hajottamisesta ja ainakin nykyisen presidentin vaihtamisesta mukavampaan mieheen tai henkilöön.

En puutu siihen, miten demokraattisesti Ukrainan tukirintama avustuksineen ja liittoineen on muodostettu.

Mutta saksalaiskenraalin kysymys antaa luvan perätä vastausta toiseen, hyvin vakavaan kysymykseen.

Mitäs, jos lännen tukema Ukraina ei voitakkaan? Venäläiset pysyvät miehittämillään alueilla ja pahimmassa tapauksessa käyttävät taktista ydinasetta kriittisillä alueilla? Voi syttyä myös maailmansota.

Niin mitäs sitten? On tehty traaginen ja käsittämättömän kallis virhearvio.
Tässä ei moralisoimisella ole mitään arvoa. Virhearvio olisi seurauksiltaan niin merkittävä, että sitä ei kukaan eikä mikään pystyisi korjaamaan.

Nyt ollaan viimeisillä rajoilla. Keskusteluun tulisi ottaa oudoksi käynyt sana. Se sana on rauha.

Ei rauhan tekeminen ole häpeä. Se vain edellyttää rohkeutta ja selkärankaa. Ehkä myös poliittista pelisilmää.

Nyt tuntuu siltä, kuin ajettaisiin silmät sidottuina kohti jyrkänteen reunaa, kaasupoljinta yhä syvemmälle painaen.