Visuri Suomen turvallisuudesta

Helsinki 5.5.2022

Pekka Visuri                                       Lausunto puolustusvaliokunnalle

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18 (13.4.2022)

Esitän Eduskunnan puolustusvaliokunnalle lausuntona valtioneuvoston selonteosta seuraavaa:

Tiivistelmä, johdanto ja yleishavaintoja

Heti alkuun selonteossa todetaan: ”Suomen ja Euroopan turvallisuus- ja toimintaympäristössä on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Selonteossa arvioidaan Venäjän hyökkäyksen aiheuttaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutosta ja sen vaikutuksia Suomelle.”

Keskityn lausunnossani erityisesti tilannearvioihin ja yleisiin johtopäätöksiin.

Selonteossa mainitaan, että se täydentää valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa ja puolustusselontekoa, mutta niiden pääkohtia ja toteutusta ei lähemmin selvitetä. Pidän tätä merkittävänä puutteena, sillä olisi tarpeen tietää, mihin asiakirjoihin selonteossa nojataan ja miten arviot poikkeavat aikaisemmista. 

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan selonteko 2020 tuli eduskunnassa hyväksytyksi 4.6.2021, ja puolustuselonteko 7.12.2021, joten kyseessä ovat hyvin tuoreet linjapäätökset. Selontekoja valmisteltiin huolellisesti parin vuoden aikana, ja käsiteltiin eduskunnassa perusteellisesti ennen hyväksymistä. Pitäisi olla hyvät perustelut sille, että ajankohtaisselonteossa ei juuri lainkaan viitata noihin perustaviin asiakirjoihin, jotka sisältävät voimassa olevat turvallisuuspoliittiset linjaukset.

Toimintalinjan perustaksi nyt määritetään: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustana pysyy kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Suomi säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi jatkaa johdonmukaisesti ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja korostaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän tärkeyttä ja kansainvälisen oikeuden noudattamista.” 

Korostetaan siis kansallisen toimintavapauden säilyttämistä ja ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Ajankohtaisen tilanteen vuoksi olisi kuitenkin ollut hyvä kerrata ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset tuoreista selonteoista, sillä ne on tarkoitettu kestämään myös kriisitilanteet. 

Eduskunnan viimeksi joulukuussa 2021 hyväksymässä määrityksessä (Ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta) todetaan, että ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja on vakaa ja ennustettava. Se perustuu hyviin kahdenvälisiin suhteisiin, yhteistoimintaan ja vaikuttamiseen Euroopan unionissa sekä sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmään ja kansainväliseen oikeuteen nojaavaan monenkeskiseen yhteistyöhön. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämääränä on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata valtion itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, vahvistaa Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ylläpitää yhteiskunnan toimivuutta…  Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeä tavoite on, että kansallisin toimin ja kansainvälisellä yhteistyöllä estetään aseellisten konfliktien ja Suomen turvallisuutta ja yhteiskunnan toimintakykyä vaarantavien tilanteiden syntyminen sekä Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin. Jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna, ei Suomi EU:n jäsenenä voisi olla ulkopuolinen… Suomi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa sotilaallisten uhkien ennalta ehkäisemiseksi eikä salli alueensa käyttöä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.” 

Ajankohtaisselonteosta saa käsityksen, että noita linjauksia ei enää pidetä tärkeinä eikä niitä ole haluttu ottaa esille tilannearvion johtopäätösten teossa, vaikka niillä juuri ajankohtaisessa tilanteessa olisi suurta merkitystä. Onkin pakko kysyä, miksi aivan äskettäin eduskunnan tekemät peruslinjaukset halutaan nyt unohtaa? Ukrainan sota on luonnollisesti dramaattinen tapahtuma ja vaikuttaa tilannearvioihin monin tavoin, mutta Eduskunnan hyväksymät turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset oli tarkoitettu kestämään myös kriisiaikojen paineet

Ajankohtaisselonteossa todetaan kuitenkin, että ”vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi jatkaa aktiivista ja ennakoivaa diplomatiaa, vahvistaa puolustuskykyään sekä tiivistää yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Yhteiskunnan kriisinsietokyvyn, kansallisen puolustuskyvyn ja sisäisen turvallisuuden ylläpitämisen merkitys Suomen turvallisuudelle korostuu.” Pidän noita periaatteita tarkoituksenmukaisina vallitsevassa tilanteessa, mutta olennaista on saada tietää, miten konkreettisesti toimitaan.

Muuttunut toimintaympäristö selonteon kuvauksissa

Selonteossa todetaan: ”Venäjän käynnistämä sota vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden ja vakauden. Venäjän julkilausuttuna tavoitteena on muuttaa Euroopan turvallisuusjärjestystä.

Venäjän joulukuussa 2021 esittämät vaatimukset olivat samankaltaisia kuin sen aiemmat esitykset. Venäjä vaatii Natoa ja Yhdysvaltoja pidättäytymään Naton laajentumisesta, sotilastukikohtien perustamisesta entisen Neuvostoliiton alueelle ja asejärjestelmien sijoittamisesta vuoden 1997 jälkeen Natoon liittyneisiin jäsenmaihin. Venäjän vaatimukset itsenäisten valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen valinnanvapauden kaventamisesta eivät ole hyväksyttävissä.”

Nuo havainnot ja johtopäätökset ovat oikeansuuntaisia, mutta aivan liian pintapuolisia pätevän tilannearvion pohjaksi. Huomiota herättää, ettei Euroopassa ja maailmassa meneillään olevan laajan konfliktin kehitysvaiheita ja tärkeimpiä tapahtumia selosteta juuri lainkaan. Historian aloittaminen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022 antaa hyvin typistetyn ja vinoutuneen kuvan tapahtumien kulusta.

Nykyisen toimintaympäristön muutoksen tarkastelu pitäisi vähintään ulottaa Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Silloin syntyi asetelma, joka on myös Ukrainan kriisin ja sodan taustalla. Neuvostoliiton hajotessa ja entisten neuvostotasavaltojen itsenäistyessä laajalle Neuvostoliiton alueelle syntyi lukuisia alueellisia ja paikallisia konflikteja, joista tärkeimmät koskivat yhteisen omaisuuden jakamista, kansallisuusongelmia ja uusien valtioiden rajojen vetoa. 

Keskitetysti ohjatun talousjärjestelmän purku ja uudelleenorganisointi oli erittäin vaikeaa. Se johti vuosien ja jopa vuosikymmenten sekasortoon, jolloin myös ihmisten elintaso suoranaisesti romahti ja osaltaan aiheutti poliittista epävakautta. Pahimmiksi alueiksi tässä suhteessa koettiin Ukraina ja Kaukasia.

Kansallisuuskysymyksen vakavuutta kuvaa tieto, että Neuvostoliiton hajotessa Venäjän federaation rajojen ulkopuolelle jäi noin 25 miljoonaa venäläistä, joista 12 miljoonaa asui Ukrainan alueella. Samantapainen tilanne oli myös Baltian maissa ja Keski-Aasian tasavalloissa. Tuolloin, 30 vuotta sitten, koettiin jo kriittisiä tilanteita erityisesti Ukrainan eteläisillä ja itäisillä alueilla, eikä ongelmille helposti saatu kestäviä ratkaisuja. Yksi tärkeimpiä sopimuksia oli Krimin aseman määrittely vuonna 2010 siten, että Venäjälle annettiin korvausta vastaan oikeus pitää siellä muun muassa Sevastopolin laivastotukikohta, kaksi lentokenttää ja 25 000 sotilasta. Toisaalta taloudellinen toiminta jatkui Ukrainan ja Venäjän välillä verraten hyvässä sovussa, eikä maiden välisen rajan ylittäminen tuottanut ongelmia.

Viime kuukausina sodaksi kärjistyneen Ukrainan tilannekehityksen merkittävänä käänteenä oli kysymys talousyhteistyön vaihtoehdoista syksyllä 2013. Silloin Ukrainan hallitus viime hetkellä perui EU:n kanssa valmistellun sopimuksen ja valitsi kumppaniksi Venäjän, joka tarjosi edullisempia ehtoja. Sitä vastaan protestiksi alkaneet mielenosoitukset Kiovassa johtivat helmikuussa 2014 väkivaltaiseen vallanvaihtoon ja presidentti Janukovitshin pakoon. Krimillä ja Donbasin alueilla alkoi kapinointi, jota Venäjä tuki. Länsimaat olivat puolestaan asettuneet tukemaan Kiovassa valtaan noussutta, lähinnä läntiseen Ukrainaan tukeutunutta hallitusta. Venäjä liitti Krimin federaationsa osaksi, ja länsimaiden pakotteet kohdistettiin Venäjään.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan tuoreen historian tarkastelu osoittaa ainakin sen, että erityisesti viime aikoina harrastettu Suomen vertaaminen Ukrainaan on heikolla pohjalla. Suomi ja Ukraina ovat viimeisen sadan vuoden aikana kulkeneet aivan eri teitä, joten yhtäläisyyksien hakeminen ontuu pahasti. Se näyttää kuitenkin olevan myös ajankohtaisselonteon taustalla vahvasti vaikuttava oletus.

Ajankohtainen suurvaltakonflikti, jossa osallisina ovat ennen kaikkea Kiina, Yhdysvallat, Venäjä ja Euroopan unioni, on selonteossa hyvin heikosti taustoitettu ja kuvattu. Myöskään Suomen lähiympäristön tilannekehityksen ja asetelmien selvityksestä ei juuri saa apua pätevän tilannearvion teolle. Kuvaus on hyvin pintapuolinen jättäen eri osapuolten intressien, voimavarojen ja toimintamahdollisuuksien analyysin avoimeksi.  

Venäjästä ja Ukrainan sodasta todetaan muun muassa (s. 9): ”Venäjän tavoite on Ukrainan suvereniteetin kyseenalaistaminen sekä sen läntisen integraation ja oikeusvaltiokehityksen pysäyttäminen.” Kansainvälisen tason arvioissa asiasta annetaan selvästi monipuolisempi kuva, jollaista olisi odottanut myös tältä selonteolta. Olisi ollut hyvä korostaa sitä, että Venäjän keskeinen julkilausuttu tavoite on ollut estää Ukrainan liittyminen sotilasliitto Naton jäseneksi. 

Seuraava kuvaus on oikean suuntainen mutta verraten ylimalkainen: ”Venäjä pyrkii kasvattamaan vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueella. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on epävakauttanut tilannetta entisestään EU:n itäisessä naapurustossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jatkumoa sen toimille Georgiassa vuonna 2008, Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014 alkaen, mutta nyt hyökkäyksen mittakaava on selvästi aiempaa suurempi. Sota Ukrainaa vastaan osoittaa entistä selvemmin, että voimankäyttö on keskeinen osa Venäjän keinovalikoimaa ja se on valmis käyttämään laajamittaista sotilaallista voimaa myös siviilikohteita vastaan poliittisten päämääriensä tavoittelemiseen.” Jatkossa oleva toteamus ”Venäjä on osoittanut voivansa käyttää myös kemiallisia aseita” on täysin perusteeton, sillä sellaista ei ole ”osoitettu”.

Suomen lähialueen sotilaallisesta tilanteesta todetaan (s. 10), että se ”on tällä hetkellä rauhallinen, eikä Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Sotilaalliseen voimankäyttöön Suomea vastaan tai sillä uhkaamiseen tai poliittiseen painostukseen kuitenkin varaudutaan. Suomi varautuu myös siihen, että sotilaallista voimaa kohdistettaisiin yksinomaan Suomea vastaan.”

On oikein varautua erilaisiin hyökkäyksiin, mutta Ukrainan ottaminen Suomelle esimerkiksi ja varautumisen perusteeksi ikään kuin talvisodan 1939–1940 tilanteen tapaan vaikuttaa perusteettomalta, ellei Suomi omilla toimillaan provosoi hyökkäystä. Toisen maailmansodan jälkeen ei erillisen sodan alkamista ole Suomessa tarvinnut pitää todennäköisenä, eikä sellaiseen viittaavia syitä ole ollut Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän välisissä suhteissa. Olisi osoitus turvallisuuspolitiikan huonosta hoidosta, jos erityisesti Suomeen kohdistuisi Venäjän hyökkäys.

Sivulla 11 on irrallisen tuntuinen ja erikoinen väite: ”Suomessa vilkastunut turvallisuuspoliittinen keskustelu näkyy todennäköisesti Venäjän vaikuttamisyrityksinä.” Jos sillä tarkoitetaan, että Venäjä yrittää vaikuttaa suomalaisiin keskusteluihin, arvio varmaankin on oikea mutta ei välttämättä kovin merkittävä.

Sivulla 12 todetaan: ”Kiinaa ja Venäjää yhdistää tavoite Yhdysvaltojen johtoaseman heikentämisestä ja kansainvälisen järjestelmän muokkaamisesta niiden omista lähtökohdista. Venäjän toimet ovat asettaneet Kiinan vaikeaan tilanteeseen, jossa se joutuu hakemaan linjaansa myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä. Kiinan asemoituminen Venäjän aloittamaan sotaan tulee vaikuttamaan Kiinan kansainväliseen asemaan ja uhkana on jakolinjojen syventyminen entisestään. Kiina pyrkii hakemaan etenkin globaalin etelän tukea omalle linjalleen.” Noihin arvioihin voi pääosin yhtyä, mutta jakolinjojen muodostuminen kansainvälisiin suhteisiin ei ole yksin Kiinasta ja Venäjästä kiinni. Yhdysvallat EU:n tukemana on omaksunut jo pitkään kiristyneellä ja erittäin laajamittaisella pakotepolitiikallaan Kiinan ja Venäjän eristämiseen tähtäävän strategian. Siitä aiheutuu myös Suomelle suuria vaikeuksia.

Jo yhdistelmässä esillä ollut ajatus toistetaan sivulla 14: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalla sekä aktiivisella ja ennakoivalla diplomatialla vahvistetaan turvallisuutta Suomessa ja lähialueillamme niin kansallisin toimin kuin kansainvälisellä yhteistyöllä. Sodan ollessa käynnissä Ukrainassa sen kaikkia vaikutuksia on vaikea arvioida. Vastauksena muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen Suomi joutuu joka tapauksessa vahvistamaan turvallisuuttaan ja puolustuskykyään sekä tiivistämään pitkäaikaista yhteistyötä keskeisten kumppanien kanssa. Turvallisuuden, suvereenin päätöksenteon, liikkumatilan ja yhteiskunnan toimintakyvyn takaaminen korostuvat. Suomi tekee ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa itsenäisesti.”

Noihin linjauksiin ei ole sinänsä huomauttamista, mutta olisi aiheellista samalla todeta, Natojäsenyyden hakeminen on selvästi toimintavapauden korostamiselle vastakkainen toimi. Sehän sitoisi Suomen turvallisuuspoliittisesti Naton päätöksiin ja komentojärjestelmään.

Sivulla 15 esitetään: ”Suomi jatkaa tukeaan Ukrainan ja Venäjän välisille neuvotteluille rauhan saavuttamiseksi. Valtiojohdon kontaktien rinnalla jatketaan vuoropuhelun edistämistä muilla tasoilla. Kansainvälinen tuki Ukrainalle vahvistaa maan neuvotteluasemaa. Ukraina on esittänyt, että turvatakuujärjestelyt olisivat osa mahdollista neuvotteluratkaisua. Kestävän rauhantilan saavuttaminen edellyttää neuvotteluratkaisua, joka on osapuolten hyväksymä.” On oikein korostaa neuvotteluratkaisuun pyrkimisen tärkeyttä.

Puolustuspoliittisesti tärkeää on todeta (s. 15): ”Suomi puolustaa aluettaan ja kansalaisiaan kaikkia yhteiskunnan voimavaroja hyödyntäen. Puolustusvoimien ensisijaisena tehtävänä on muodostaa ennaltaehkäisevä sotilaallinen pidäke ja tarvittaessa torjua maahamme kohdistuvat hyökkäykset. Alueellisen koskemattomuuden valvonnan ja turvaamisen sekä jatkuvan valmiuden lisäksi on varauduttava Ukrainassa käynnissä olevan sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa kriisin laajuus, pitkäkestoisuus ja moniulotteisuus haastavat puolustuskyvyn aiemmin arvioitua voimakkaammin.” Todetaan siis vaatimus maanpuolustuksen kyvystä torjua voimakkaitakin hyökkäyksiä, kuten tehtiin kylmän sodan aikanakin, mutta sen jälkeen vaatimustasoa välillä kevennettiin.

Edelliseen liittyen sanotaan: ”Puolustusvoimat käynnistää lisämateriaalihankinnat välittömästi. Niillä täydennetään pitkällä aikavälillä syntyneitä vajeita ja puutteita sekä vastataan Ukrainan sodan seurauksena muuttuneisiin toimintaympäristön asettamiin vaatimuksiin. Koska kriittisen materiaalin saatavuus on poikkeusoloissa epävarmaa, kasvatetaan erityisesti ampumatarvikkeiden varastomääriä. Lisäksi kehitetään Puolustusvoimien räjähdetuotantoa.” Tuo linjaus on kannatettava, ja se esiintyi jo vuoden 2021 puolustusselonteossa.

Kysymys Natosta

Mahdollista liittymistä Natoon käsitellään selonteossa verraten pinnallisesti ottaen huomioon asian merkittävyyden. Hyvin vähäisen arvion varaan on jätetty, kuinka suuresta Suomen strategisen aseman muutoksesta on kysymys. Useat toteamukset ovat vain väitteitä ilman syvempää analyysia. Esimerkiksi sivulla 25 sanotaan: ”Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä kynnys sotilaalliseen voimankäyttöön Itämeren alueella nousisi, mikä lisäisi alueen vakautta pidemmällä tähtäimellä.”  

Kokonaan selvittämättä jää, mitä tuolla tarkoitetaan ja mihin väite perustuu. On päin vastoin odotettavissa, että Suomen Nato-jäsenyys herättäisi merkittäviä vastatoimia ja toisi tuntuvaa epävakautta Pohjoiselle Itämerelle. Myös ”hyökkäyskynnyksen” nosto on kyseenalainen väite, sillä koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ei Suomea vastaan ole kohdistunut havaittua hyökkäyksen uhkaa. Ei ole mitään päteviä syitä väittää, että Suomen jäsenyys Natossa vähentäisi hyökkäyksen uhkaa. Sen sijaan voidaan sanoa, että jäsenyys veisi Suomen herkemmin mukaan kaukaisiinkin kriiseihin.

Seuraavat väitteet tuntuvat uskottavilta mutta eivät konkretisoi, mistä on kysymys: ”Suomelle mahdollisen Nato-jäsenyyden merkittävin vaikutus olisi se, että Suomi olisi osa Naton yhteistä puolustusta ja viidennen artiklan mukaisten turvatakuiden piirissä… Vastaavasti Suomi varautuisi tukemaan muita liittolaisia mahdollisessa yhteisen puolustuksen tilanteessa…  Lisäksi Suomi osallistuisi erikseen sovittavalla tavalla Naton yhteisen puolustuksen tehtäviin rauhan aikana. Mahdollisen Nato-jäsenyyden myötä Suomen puolustus sovitettaisiin osaksi liittokunnan yhteistä puolustusta Suomen ja Naton yhdessä neuvottelemalla tavalla. Suomen strateginen sijainti huomioiden tärkein panoksemme myös Naton jäsenenä olisi kyky puolustaa omaa aluettamme.” 

Merkittävä toteamus sivulla 27 koskee lainsäädäntöä ja sopimuksia: ”Nato-jäsenyys edellyttäisi tarkempaa valtiosääntöoikeudellista tarkastelua etenkin valtion täysivaltaisuuden ja maanpuolustusvelvollisuuden näkökulmasta. Perustuslakia koskevien kysymysten lisäksi tulisi liittymistä valmisteltaessa tarkastella myös sen vaikutuksia Suomea sitoviin muihin kansainvälisiin velvoitteisiin sekä kansalliseen lainsäädäntöön. Lisäksi osana valmisteluja tulisi tarkastella eräitä muita kansainvälisiä sopimuksia, joiden sopimuspuolena uuden jäsenvaltion tulisi olla.” Olisi aiheellista viitata siihen, että muun muassa Pariisin rauhansopimuksessa on kielto osallistumisesta toista osapuolta vastaan suunnattuihin liittoihin. Venäjä pitää Natoa sellaisena.

Nato-jäsenyyden kannalta perustava kysymys on suhde Venäjään. Selonteossa todetaan: ”Suomen mahdollinen jäsenyys Natossa lisäisi liittokunnan pinta-alaa merkittävästi, kaksinkertaistaisi sen maarajan Venäjän kanssa, sekä siirtäisi liittokunnan entistä lähemmäksi Venäjän strategisesti merkittäviä alueita (Kuola, Pietari). Suomen tavoitteena olisi myös Naton jäsenenä ylläpitää toimivia suhteita Venäjään. Venäjä on ilmaissut julkisesti suhtautuvansa kielteisesti Naton laajentumiseen. Venäjä on yhtäältä todennut, että päätös Natoon liittymisestä kuuluu Suomelle ja Ruotsille sekä toisaalta, että Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon aiheuttaisi sotilaallis-poliittisia seurauksia, mikä vaatisi Venäjältä tasapainottavia toimia.” Selvittämättä jää, miksi Suomen kannattaisi ottaa noin vakavia riskejä, kun ilman niitä on tultu hyvin toimeen? 

Yleisarvio

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko keskittyy Venäjän Ukrainaa vastaan aloittaman sodan tuottamaan tilanteeseen, mutta se on ajallisesti ja alueellisesti hyvin rajoittunut näkökulma Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilannearvion tekemiseen. Jos tarkoituksena on selvittää perusteita turvallisuuspoliittisen linjan perustavalle muutokselle, siis ennen kaikkea kysymykselle Nato-jäsenyydestä, ei kiireesti ja pintapuolisesti tehty selonteko anna päätöksenteolle riittäviä perusteita. Tarvittaisiin ehdottomasti syvällisempää analyysia ja sen käsittelylle riittävästi aikaa. 

Ukrainassa käytävän sodan aiheuttamassa mieliä kiihdyttäneessä tilanteessa ei pitäisi tehdä päätöksiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjojen muuttamisesta. Esillä oleva selonteko ei anna mitään perusteita kiirehtiä uusia ratkaisuja. Siinä todetaankin, ettei ajankohtaista sodan uhkaa kohdistu Suomeen. Juuri viime vuoden lopulla päivitetyt linjaukset ovat edelleen päteviä, vaikka eri aloilla on käytännön toimintoja aiheellista tarkistaa.

Pekka VisuriValtiotieteen tohtori

Valtiotieteen tohtori

Kognitiivinen dissonanssi

Tiedän, että moni inhoaa sanaparia ”kognitiivinen dissonanssi”. Mutta se liittyy nyt tässä yhteydessä mielenterveyteen ja Ukrainan sotaan.


Kaikki varmaan tietävät, että tarkoitan Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa rauhanomaisen naapurivaltion kimppuun.

Se kognitiivinen dissonanssi syntyy näin:
Olen asunut Saksassa, käynyt siellä usein ja katsellut aina 90-luvulta lähtien aika säännöllisesti Saksan televisiota satelliittikanavilta.
Erilaisissa ohjelmissa, varsinkin rikoksiin liittyvissä, syntyi käsitys, että Ukraina on paitsi poliittisen korruption läpitunkema, myös kaikkien mahdollisten rikosten ja monin tavoin järjestäytyneen rikollisuuden pesäpaikka.

Sen lonkerot ulottuivat ympäri Euroopan. Tämän lajin osaamisen skaala kattoi lähes kaikki rikollisen energian lajit lapsi-, ihmis- ja elinkaupasta talousrikoksiin, kirstykseeen, palkkamurhiin ja hienostuneeseen informaatioteknologian rikolliseen käyttöön. Asekauppa jäi tuossa monen muun lohkon ohella mainitsematta.

Nyt Venäjän brutaalin hyökkäyssodan ansiosta olen saanut oppia, että Ukraina onkin eurooppalaisten arvojen puolustaja ja läntisenä demokratiana vauhdilla matkalla Eurooopan unionin jäseneksi!


NATO:n jäsenlistalla maa on ollut 1990-luvulta lähtien. Ryssä vain on kätyreineen kyennyt hidastamaan tätä transatlanttisen yhdynnän orgasmia. Ja nyt vielä brutaali hyökkäyssota!

Tässä minä nyt sitten olen kognitiivisen dissonanssini kanssa.
Toisinaan Saksan telkkarista lipsahtaa jokin poliisisarja, jossa kaikki on vielä kohdallaan.
Mutta epäilemättä suuri joukko toimittajia tekee tekoälyjen tuella pitkää päivää siivottomuuksien poistamiseksi ja Ukrainan tosiolevaisuuden nostamiseksi näkyviin vanhojen harhaisten käsitysten hetteiköstä.

Minä jonotan kognitiivisen dissonanssini kanssa pääsyä psykiatrin pakeille.

Lännen narratiivi Venäjästä ja Kiinasta

Professori Jeffrey D. Sachs 24.8.2022

Maailma on ydinkatastrofin partaalla, mikä johtuu suurelta osin siitä, että länsimaiset poliittiset johtajat eivät ole olleet suorapuheisia globaalin konfliktin kärjistymisen syistä. Länsimaiden hellittämätön kehystarina, jonka mukaan länsi on jalo, kun taas Venäjä ja Kiina ovat pahoja, on yksinkertainen ja äärimmäisen vaarallinen. Tarinalla manipuloidaan yleistä mielipidettä, jotta erittäin reaaliselle ja kiireelliselle diplomatialle ei olisi tilausta.

Lännen perustava kehyskertomus on sisäänrakennettu Yhdysvaltojen kansalliseen turvallisuusstrategiaan. Yhdysvaltain ydinajatus on, että Kiina ja Venäjä ovat leppymättömiä vihollisia, jotka ”yrittävät heikentää Yhdysvaltain turvallisuutta ja vaurautta”. Nämä maat ovat Yhdysvaltojen mukaan ”päättäneet tehdä talouksista vähemmän vapaita ja vähemmän oikeudenmukaisia, kasvattaa armeijoitaan ja hallita tietoa ja dataa yhteiskuntiensa tukahduttamiseksi ja vaikutusvaltansa laajentamiseksi”.

Ironista on se, että vuodesta 1980 lähtien Yhdysvallat on itse ryhtynyt sotimaan ulkomailla ainakin 15 kertaa (Afganistan, Irak, Libya, Panama, Serbia, Syyria ja Jemen vain muutamia mainitakseni), kun taas Kiina ei ole ollut yhdessäkään vastaavassa sodassa ja Venäjä vain yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella. Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia 85 maassa, Kiinalla kolmessa ja Venäjällä yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella.

Kiinaa ja Venäjää koskeva ylikorostunut pelko myydään länsimaiselle yleisölle tosiasioita manipuloimalla. Sukupolvea aiemmin George W. Bush Jr. myi yleisölle ajatuksen, että Amerikan suurin uhka oli islamilainen fundamentalismi, mainitsematta, että juuri CIA oli yhdessä Saudi-Arabian ja muiden maiden kanssa luonut, rahoittanut ja värvännyt Afganistanissa, Syyriassa ja muualla olevat jihadistit taistelemaan Amerikan sotia.

Tai ajatellaanpa Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin vuonna 1980, joka länsimaisessa mediassa maalattiin provosoimattomaksi kavaluudeksi. Vuosia myöhemmin saimme tietää, että Neuvostoliiton hyökkäystä edelsi itse asiassa CIA:n operaatio, jonka tarkoituksena oli provosoida Neuvostoliiton hyökkäys!

Samaa väärää tietoa annettiin myös Syyriasta. Länsimainen lehdistö oli täynnä syytöksiä Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia vastaan, joka antoi sotilaallista apua Syyrian Bashar al-Assadille vuodesta 2015 alkaen, mainitsematta, että Yhdysvallat tuki al-Assadin syrjäyttämistä vuodesta 2011 alkaen ja että CIA rahoitti suuren operaation (Timber Sycamore) Assadin syrjäyttämiseksi jo vuosia ennen Venäjän väliintuloa.

Lännen tarina Ukrainan sodasta on, että se on Putinin provosoimaton hyökkäys, jonka tarkoituksena on luoda uudelleen Venäjän imperiumi. Todellinen historia alkaa kuitenkin länsimaiden Neuvostoliiton presidentille Mihail Gorbatshoville antamasta lupauksesta, jonka mukaan Nato ei laajentuisi itään, ja sitä seurasi neljä Naton laajentumisaaltoa: vuonna 1999 Natoon liitettiin kolme Keski-Euroopan maata, vuonna 2004 Natoon liitettiin seitsemän muuta maata, mukaan lukien Mustanmeren ja Baltian maat, vuonna 2008 Natoon liitettiin Ukrainan ja Georgian maat ja vuonna 2022 Natoon kutsuttiin neljä Aasian ja Tyynenmeren alueen johtajaa tähtäimen siirtämiseksi Kiinaan.

Länsimaiset tiedotusvälineet eivät myöskään mainitse Yhdysvaltojen roolia Ukrainan Venäjä-mielisen presidentin Viktor Janukovitshin syrjäyttämisessä vuonna 2014, Minsk II -sopimuksen takaajien Ranskan ja Saksan hallitusten epäonnistumista painostaa Ukrainaa täyttämään sitoumuksensa, Trumpin ja Bidenin hallintojen aikana Ukrainaan lähetettyä valtavaa Yhdysvaltain asevarustelua sotaa edeltävänä aikana tai Yhdysvaltojen kieltäytymistä neuvottelemasta Putinin kanssa Naton laajentumisesta Ukrainaan.

Nato tietysti sanoo, että tämä on ollut puhtaasti puolustuksellista, joten Putinilla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Toisin sanoen Putinin ei pitäisi ottaa huomioon CIA:n operaatioita Afganistanissa ja Syyriassa, Naton pommituksia Serbiassa vuonna 1999, Naton Muammar Gaddafin syrjäyttämistä vuonna 2011, Naton 15 vuotta kestänyttä Afganistanin miehitystä, Bidenin ”kömmähdystä”, jossa hän vaati Putinin syrjäyttämistä (mikä ei tietenkään ollut mikään kömmähdys), eikä Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austinin lausuntoa, jonka mukaan Yhdysvaltain sodan tavoitteena Ukrainassa on Venäjän heikentäminen.

Kaiken tämän ytimessä on Yhdysvaltojen pyrkimys pysyä hegemonisena maailmanvaltana kasvattamalla sotilaskumppanuuksiaan ympäri maailman Kiinan ja Venäjän hillitsemiseksi tai kukistamiseksi. Tämä on vaarallinen, harhainen ja vanhentunut ajatus, koska Yhdysvaltojen osuus maailman väestöstä on vain 4,2 prosenttia, ja sen osuus maailman bruttokansantuotteesta (kansainvälisin hinnoin mitattuna) on nyt vain 16 prosenttia. Itse asiassa G7-maiden yhteenlaskettu BKT on nyt pienempi kuin BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) BKT, kun taas G7-maiden väkiluku on vain 6 prosenttia maailman väestöstä verrattuna BRICS-maiden 41 prosenttiin.

On vain yksi maa, joka itse julistaa fantasiaansa on olla dominoiva maailmanvalta: Yhdysvallat. On jo aika, että Yhdysvallat tunnustaisi todelliset turvallisuuden lähteet: sisäisen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden ja vastuullinen yhteistyön muun maailman kanssa hegemoniailluusion sijaan. Tällaisen päivitetyn ulkopolitiikan avulla Yhdysvallat ja sen liittolaiset välttäisivät sodan Kiinan ja Venäjän kanssa ja antaisivat maailmalle mahdollisuuden kohdata lukemattomat ympäristö-, energia-, elintarvike- ja sosiaalikriisinsä.

Ennen kaikkea Euroopan johtajien olisi tässä äärimmäisen vaarallisena aikana pyrittävä Euroopan turvallisuuden todelliseen lähteeseen: ei Yhdysvaltojen hegemoniaan vaan eurooppalaisiin turvallisuusjärjestelyihin, joissa kunnioitetaan kaikkien Euroopan kansakuntien oikeutettuja turvallisuusetuja, mukaan lukien Ukraina, mutta myös Venäjä, joka vastustaa edelleen Naton laajentumista Mustallemerelle. Euroopan olisi pohdittava sitä, että Naton laajentumattomuus ja Minsk II -sopimusten täytäntöönpano olisivat estäneet tämän kauhean sodan Ukrainassa. Tässä vaiheessa diplomatia, ei sotilaallinen laajentuminen, on todellinen tie Euroopan ja maailman turvallisuuteen.

(vapaasti)

Kiitos käännöksestä!

Kuin viimeistä päivää

Olen luvannut, etten enää kirjoittele Ukrainan sodan tapahtumista.Turhaa se olisikin. Media on sotamoodissa ja kaikki tiedotus sovitetaan virallisen ”tarinan” puitteisiin.
Ukrainassa on ”vapaana” vain muutama yksittäinen toimittaja, jotka henkensä kaupalla yrittävät saada selkoa tilanteesta.

Mutta muutama sana sodan luonteen muuttumisesta. Kiovan hallituksella on täysi oikeus ja velvollisuuskin puolustautua Venäjän hyökkäystä vastaan. Tavoitteena tulisi olla tilanne, jossa hyökkääjän ei kannata jatkaa sotimista saavutettuaan tavoitteensa. Päästäisiin neuvottelemaan rauhasta.
On myös oikein, että maata tuetaan eri tavoin puolustautumisessa.

Mutta tehdään suuri virhe, jos maan hallituksen käyttöön aletaan toimittaa sellaista aseistusta, joka mahdollistaa operaatiot hyökkääjän eli Venäjän alueella.
Tältä nyt näyttää sen jälkeen, kun läntiset valtionjohtajat USA:n johdolla pitivät strategiakokouksensa Saksan Ramsteinissa. Se on USA:n ilma- ja ydinasevoimien johtokeskus Euroopassa.

Kun Ukrainan armeijan iskut uusilla asejärjestelmillä lisääntyvät Venäjän alueella, sodasta alkaa automaattisesti tulla luonteeltaan enemmänkin sota NATO-maiden ja Venäjän välillä, kuin Ukrainan puolustautumisekseen käymä taistelu.

Sodan tarkoitukseksi tuleekin Venäjän sitominen sotaan ja sen heikentäminen, johon pakotteillakin tähdätään.

Venäjä voi vastata kahdella tavalla. Ensimmäiseksi se julistaa sodan Ukrainalle ja suorittaa reserviensä liikekannallepanon.
Tämä näkyy Ukrainan rintamalla joukkojen ja kaluston merkittävänä lisääntymisenä. Puhutaan kaksin- tai kolminkertaistumisesta.

Se tarkoittaa väistämättä myös sodan ja sen tuhojen laajenemista koko Ukrainan alueelle.

Toiseksi Venäjä voi ottaa oman alueensa puolustamiseksi käyttöön taktiset ydinaseet, jonka seurauksena ollaankin nopeasti täysimittaisessa maailmansodassa.

Tämä ei ole enää vain teoreettinen mahdollisuus. Sen todennäköisyys kasvaa jokaisen Venäjän alueelle tapahtuvan iskun seurauksena.

Venäjän hyökkäystä kohtaan tunnettu moraalinen kauhistuminen ja vastustus on muuttunut jo moralismiksi, jota sodan lietsojat tietoisesti hyödyntävät median ja politiikan välityksellä.

Tästä havainnollisin esimerkki saatiin, kun Suomen pääministeri alkoi kyynelehtiä julkisesti Ukrainan tilanteesta puhuesssan.
Tilanne on vakava. Näyttää siltä, että rauhaa ei tavoittele yksikään läntinen NATO-maa liittolaisineen.

Varustelukierteeseen osallistuvat lähes kaikki valtiot, muutamin poikkeuksin.
Minskin sopimukset tarjoaisivat edelleen hyvän perustan diplomatialle ja rauhan tavoittelulle. NATOn intressissä se ei ole. Saksa voisi vielä katkaista tämän kehityksen.

Suomi on NATO-hankkeineen astumassa junaan, joka vie onnettomuuteen. Nyt kannattaa tarkoin seurata, mikä viesti Venäjältä kuullaan Voiton päivän juhlallisuuksien yhteydessä.

Sota vai rauha?

Palmusunnuntaina mietin, miten näin lyhyessä ajassa, vain muutamassa viikossa kokonaisten kansakuntien politiikka ja mieliala voi kääntyä sotaiseksi?
Nyt vaaditaan jo siviileille oikeutta lähteä ase kourassa taisteluun julmaa tyranniaa eli Putinin Venäjää vastaan. Voiko tämä olla tottakaan?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kansainvälisen oikeuden törkeä ja anteeksiantamaton loukkaus. Se ei ole lajissaan ensimmäinen. USA:n johdolla niitä on nähty aivan lähimenneisyydessä myös Euroopassa. Muistakaa Jugoslaviaa!
Sota on julmaa tuhoa ja joukkomittaista murhaamista modernilla teknologialla.
Sitä se on molemmin puolin. Nyt koko Eurooppa näyttäisi haluavan mieli palaen mukaan sotatantereille.

Onko täysin mahdotonta järjellä ymmärtää, että Ukrainan sodalla on vuosikausien tausta? Siihen kuuluu amerikkalaisten johdolla edennyt Venäjän eristäminen kansainvälisestä turvallisuusjärjestelmästä. Myöskään NATOn itälaajeneminen uusine ohjustukikohtineen ei ole tyhjä fraasi.
Ukraina on koko 2000 luvun tullut yhä voimakkaammin ns. punaiseksi linjaksi, jonka läntistä varustelua ja kytkemistä osaksi NATO:n kiristyvää rengasta Venäjä ei voi turvallisuutensa vuoksi hyväksyä.

Kyllä tämä on tullut vuosien mittaan ja etenkin viime syksyn aikana kaikille asianosaisille selväksi.

Venäjä on autoritaarinen, oligarkkivetoinen kapitalistinen maa. Se ei ole lajissaan läheskään ainutlaatuinen.
Mutta se on myös taloudellisesti tärkeä, maailman toiseksi suurin ydinasevaltio.
Suomen kanssa sillä on yhteistä maarajaa yli 1300 kilometriä. Saman Itämeren rantojakin jaamme.
Meille olisi elintärkeää säilyttää toimivat poliittiset yhteydet, taloudellinen yhteistyö ja kulttuuriyhteydetkin Venäjän kanssa.
Suomi on muutoin vain EU:n köyhä itäinen provinssi, pian NATOn tukikohtineen myös Venäjän ydinohjusten maali. Tätäkö haluamme?

Ukrainan sodan uhreja pitää auttaa. Rauhantahtoinen solidaarisuus on arvostettavaa ja tuettavaa toimintaa.
Mutta kiihkoisa varustelukierre ja sotaisa, tunteenomainen poliittinen retoriikka äärimmäisine Venäjän eristämistoimineen ei lopeta Ukrainan sotaa. Ei, vaikka presidentti Zelenskyi kaksinkertaistaisi ohjelma-aikansa eri valtioiden parlamenteissa.

Sotavarustelu nielee rahat ja johtaa sotaan. Rauha tulee vain neuvotellen. Myös kompromisseja tarvitaan.
Venäjän ulkopuolelta esitettävät vaatimukset Putinin syrjäyttämisestä ovat turhaa provosointia ja vain lisäävät hänen kannatustaan.

Minkäänlaiset pakotteet eivät Venäjää kaada. Ne kaatavat meidän taloutemme järkyttävästi kohoavine hintoineen.
Venäjän vastaisiin pakotteisiin ei osallistu suurin osa maailman väestöstä.

Sotaisa kiihko vie meitä lähemmäksi ydinsotaa. Nyt olisi kylmän harkinnan viimeinen hetki.
Siinä on minun sanani palmusunnuntaiksi.

Nytkö sitten sotimaan?

Minä ihmettelen.

Suomessa on hirveä sotakiihko päällä ja NATO-jäsenyyttä tullaan 95-prosenttisella varmuudella hakemaan.
Syynä on Ukrainan sota, joka on seurausta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tässäkin tapauksessa sota on politiikan jatkamista aseellisen väkivallan keinoin. Se on äärimmäinen keino, jota kaikki pöyristyneinä kauhistelevat ja aivan oikeutetusti. Silti sotimalla on asioita järjestelty jatkuvasti Euroopassa, Lähi-Idässä, Aasiassa ja Afrikassa, myös aivan viime vuosinakin!

Venäjä on vuosikaudet yrittänyt poliittisesti torjua NATOn laajenemisen itään, omille rajoilleen. Se on yrityksissään onnistunut huonosti.
Ukrainan hakeutuminen USA:n vaikutuspiiriin ja NATO-yhteistyöhön oli viimeinen pisara, se punainen viiva, jonka ylittämistä Venäjä ei hyväksy.
Lisäksi tuli vuoden 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen maan venäläisväestöön kohdistuva sorto ja syrjintä.

Tämä on tilanne ja Venäjän sotimisen tavoitteet hyvin selvät.
Sodan tuhoista ja julmuuksista puhutaan nyt, niinkuin ne olisivat sotatilanteessa yllätys. Mutta ainakin minulle on täysin käsittämätöntä, että niitä voitaisiin vähentää tai estää aseistautumiskierrettä ja yhteiskuntien militarisointia kiihdyttämällä.

Eikö tulos ole juuri päinvastainen? Lisää vainajia, lisää aineellisia tuhoja ja itseään ruokkivaa julmuuden lisääntymistä rintamalintojen molemmin puolin.
Lisäksi uhkana on nopeasti kasvava ydinsodan vaara.

Kun hegemonistinen maailman supervalta Yhdysvallat kamppailee globaalista johtoasemastaan, on maailmansota hyvin todennäköinen. Siinä Ukraina on vain pelinappula Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävässä kamppailussa.
USA:n mielestä Ukrainan tulee jatkaa taisteluaan hamaan loppuun asti, ilmeisesti niin kauan, että suurimmat kaupungit ovat raunioina. Vai kuvitteleeko joku tosissaan, että Venäjä häviää sodan, lähettää joukkonsa kotiin ja Putin kuittaa: Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä?

Katastrofi voidaan estää vain aidoilla neuvotteluilla osapuolten kesken. Myös kompromisseja tarvitaan.
USA:lla ei näille seuduille pitäisi olla mitään asiaa.

Välipuhe Ukrainasta

Sodittu on. Kohta kolme viikkoa.

Kaiken tragedian keskellä: Nykyinen tilanne ei olisi ollut välttämätön. Olisi pitänyt kuulla niiden puhetta, jotka jo vuosia sitten ennakoivat tulevan.
Mutta ei kuunneltu. Koska Venäjä ei ole mikään. Eikä sen intressejä tarvitse huomioida. Ja nyt on sitten sota.

Toinen näkökohta: Meni sota Ukrainassa miten tahansa, maan sijainti ja geopoliittinen rooli eivät muutu miksikään. Maa säilyy uhkana tai vihamielisten voimien (NATO) astinlautana Venäjälle. Tai sitten ei.

Eli: Sodan jälkeen tilanteen pitää olla sellainen, ettei tätä uhkaa ole. TÄMÄ on rauhanneuvottelujen päätavoite Venäjän näkökulmasta.

Miksi Venäjän johto pelkää ulkoista uhkaa? Siksi, että maa on energiapotentiaaliltaan ja raaka-ainevaroiltaan maailman rikkaimpia maita. Energian tarve kasvaa ja raaka-ainevarat ovat rajalliset.
Venäjä on erittäin tärkeä myös Kiinan kannalta. Ja etenkin Kiinan kannalta. Lisäksi Venäjä on keskeinen reitti Kiinalle Euroopan markkinoille.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö ei enää ole taktista, vaan strategista. Globaalitalous ei enää pyöri vain dollarin varassa.
Kiina kumppaneineen muodostaa kasvavan valuutta-alueen, johon Venäjäkin kuuluu. Lisäksi Kauko-Idässä on joukko suuria ja kasvavia valtoita, joiden kesken on muodostunut alueellisia valuutta-alueita.

Maailman yksinapaisuus on ohi. Sitä mikään NATO ei enää kykene palauttamaan. NATO kykenee kyllä haastamaan ja uhkailemaan, mutta se ei kykene globaalitaloutta enää ohjaamaan.

Kiinan ja USA:n neuvotteluista keskusteltaessa on hyvä muistaa, että merkittävä osa Yhdysvaltojen sisäisestä taloudesta pyörii kiinalaisen pääoman voimalla. USA:lla on omat kahleensa.

Ukrainan kohtalon hetket

Monenlaista huolta ja murhetta liittyy ratkaisuvaiheeseen tulevaan Ukrainan sotaan.


Pakolaisvirrat puhuvat omaa traagista kieltään. Mutta harva olisi ennakoinut, että maailman suurimmat vehnän tuottajat, Venäjä ja Ukraina, tätä kautta eristetään maailmanmarkkinoista. Ruokapula tai vähintäänkin ruoan hinnan jyrkkä nousu on edessä. Kuka olisi uskonut? Unkari on jo kieltänyt viljatuotteiden viennin maasta.

Sotakentiltä kuuluu uutinen, että ns. humanitaaristen käytävien luomisesta Ukrainan ja Venäjän kesken olisi sovittu.
Se voi tarkoittaa kahta asiaa: pakolaiset pääsevät vapaammin ulos maasta. Sen sijaan Ukrainan armeijan vielä kontrollissa olevien alueiden ja Kiovan kaupungin ruokahuolto ei käytävien kautta tule toimimaan.


Se johtuu siitä, että näin mahdollisesti toimittevat ruokatarvikkeet, ehkä myös lääkkeet yms. otettaisiin välittömästi Ukrainan asejoukkojen ja palkkasoturiryhmien käyttöön. Sitä Venäjä ei salli.

Ns. humanitaaristen käytävien ehkä tärkein tehtävä onkin toimia (Kiovan) evakuoinnin pääkanavina. Venäjän armeijan suuroffensiivi pääkaupungin haltuun saamiseksi alkaa välittömästi, kun evakuointi sen mielestä on jatkunut riittävän kauan.

Silloin on edessä Zelenskin kohtalon hetki.

Jälkipuhe.

Mediapoolin hallitsemassa propagandamaailmassa venäläisten puheet Ukrainan natseista on kuitattu pilkalla ja naurulla.
Mutta etenkin kaksi uusnatsijärjestöä vaikuttaa maassa aktiivisesti venäjänkielistä ja -mielistä väestöä vastaan.

Ne olivat hyvin ratkaisevasti myötävaikuttamassa maan kehitykseen aina Maidanin vallankaappauksesta 2014 lähtien. Suurelta osalta niiden vastuulle voidaan panna myös Donbasin ns. kansantasavaltojen synty, aseellinen puolustautuminen uusnatsien väkivaltaa ja hyökkäystä vastaan.

P.S. Poistin Wikipedia-linkit.

Perusteellinen info täällä:

https://www.facebook.com/groups/tilannehuone/permalink/1925064294370155/