Krimin liittymisestä Venäjään kaksi vuotta

Kaksi vuotta on kulunut Krimin liittymisestä Venäjään. Kaksi vuotta on saatu kuunnella kiihtyvää propagandaa kokoomuslaisen Häkämiehen tunnetuksi tekemään tyyliin: Russia, Russia, Russia tai pikemminkin Putin, Putin, Putin.

Pari käsiteselvennystä tarvitaan. Ne ovat tarpeen paitsi totuudellisemman kuvan saamiseksi tapahtuneesta myös siitä syystä, että Yhdysvallat tukijoineen ja alamaisineen käyttää tapahtumista nimitystä pakkoliitos (annektio). Siitä yksinkertaisesta syystä, että pakkoliitos avaa mahdollisuuden YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden perusteella syyllisen rankaisemiseen ja jopa sotatoimiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston lupaa. Tässä on perustelu pakotepolitiikkaan ja yksityisiä kansalaisia koskeviin pakotteisiin, kuten pankkitilien sulkemiseen.

Annektio ja sekessio

Venäjä ei liittänyt Krimiä väkivallalla jäseneksi federaatioon. Kyseessä ei ollut kansainvälisen oikeuden termein annektio eli pakkoliitos, vaan sekessio, irtisanoutuminen nykyisestä isäntämaasta. Sitä seurasi tahdonilmaisu liittyä toiseen valtioon, Venäjän federaatioon.
Käsitteillä on tärkeä ero. Asiasta julkaistiin keväällä 2014 Hampurin yliopiston Reinhard Merkelin kiinnostava analyysi saksalaisessa Frankfurter Allgemeine Zeitungissa. Selostan artikkelin ydinkohtia lyhyesti.

Sekessio on kyseessä silloin, kun alueen väestön enemmistö ilmaisee halunsa itsenäistyä, irtaantua valtiosta ja/tai liittyä toiseen. Esimerkkejä löytyy historiasta. Näin tapahtui Krimillä, jossa väestö kansanäänestyksen perusteella ilmaisi halunsa liittyä Venäjään ja Venäjä liitymistahdon hyväksyi lainsäädännöllisesti. Yksikään näistä toimenpiteistä ei ole vastoin kansainvälistä oikeutta.

Ukrainan perustuslaki ei eroamista hyväksy. Sekessio ei muutu sen takia kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. Myöskään ei ole suurta merkitystä sillä, oliko eron ja liittymisen kannalla 96,8 prosenttia äänestäneistä tai jotain muuta. Krimin venäläiset ovat joka tapauksessa alueen vahvin etninen ryhmä 58 prosentin osuudella. Kielisuhteet ilmenevät alla olevasta kartasta.

Se, että Venäjä mahdollisesti toi Krimillä olevien varuskuntiensa ulkopuolelle väkeä (eli kuuluisia vihreitä miehiä) turvaamaan kansanäänestyksen ja esti Ukrainan armeijan puuttumisen peliin laukaustakaan ampumatta, oli vastoin kansainvälisen oikeuden periaatteita. Mutta se ei mitätöi alueen väestön sekessio-oikeutta.

Tapahtumaketjua voidaan verrata Kosovon nopealla aikataululla 17.2.2008 toimeen pantuun itsenäistymiseen serbialaisesta keskusvallasta. Sillä olennaisella erolla, että alueella oli voimassa YK:n turvallisuusneuvoston päätös 1244 vuodelta 1999. Päätöksellä turvattiin Serbian rajojen koskemattomuus sen jälkeen, kun alue oli NATO:n pommitushyökkäysten jälkeen julistettu YK:n valvomaksi alueeksi. Kansainvälinen oikeus venyy tilanteesta riippuen.

(http://tinyurl.com/qznzf2m).

Maidanin impulssi

Krimin irtaantumisprosessin laukaisi pitkällinen mielenosoitusten ja mellakoitten ketju, joka huipentui Kiovan Maidanilla orkestroituun vallankaappaukseen.

Aluksi aitoa kansalaisten tyytymättömyyttä ja raivoa vallanpitäjiä kohtaan ilmaissut mielenilmaus ohjailtiin puhdasoppiseen false flag -operaatioon. Sen dramaattisessa taitekohdassa vaaleilla valitun presidentti Janukovitsin vastustajat ampuivat säälittä ihmisjoukkoon hotellin katolta ja tappoivat kymmenittäin ihmisiä. Hallitus vaihtui pikatahtia ja Janukovits pakeni maasta. Tämä oli signaali, johon Venäjä reagoi Krimillä.

Maidan-prosessia on tutkinut akateemisella tasolla Ottawan yliopiston Ivan Katchanovski. Hän sanoo mm. näin selvityksensä yhteenvedossa:

”This academic investigation concludes that the massacre was a false flag operation,which was rationally planned and carried out with a goal of the overthrow of the government and seizure of power. It found various evidence of the involvement of an alliance of the far right organizations, specifically the Right Sector and Svoboda, and oligarchic parties, such as Fatherland. Concealed shooters and spotters were located in at least 20 Maidan-controlled buildings or areas. The various evidence that the protesters were killed from these locations include some 70 testimonies, primarily by Maidan protesters, several videos of “snipers” targeting protesters from these buildings, comparisons of positions of the specific protesters at the time of their killing and their entry wounds, and bullet impact signs. The study uncovered various videos and photos of armed Maidan “snipers” and spotters in many of these buildings”.

https://www.academia.edu/8776021/The_Snipers_Massacre_on_the_Maidan_in_Ukraine

Kaakkois-Ukraina ja Novorossija

Aiheeseen liittyy myös kehitys Kaakkois-Ukrainassa. Siellä kaksi kaupunkia alueineen julistautui sekavien käänteiden jälkeen itsenäisiksi kansantasavalloiksi, ilmeisestikin hieman Krimin tapahtumien hurmassa.
Alueen väestöä NATO/EU-propaganda luonnehtii Suomessa adjektiivilla ”venäjämieliset” tai ”venäjämyönteiset separatistit”.
Kyseessä on tarkoituksellinen propagandistinen vääristely, tuskin tietämättömyys. Nimitys antaa ymmärtää, että sisällissodan aktivistit Donbasissa ovat Venäjän kauko-ohjaamia joukkoja, jotka toteuttavat Moskovan tai miksei Putinin käskyjä Kiovan hallituksen päänmenoksi.
Propagandistit eivät kerro kansalaisille, että Kiovan hallitus käy ”terrorismin vastaista kampanjaansa” 3,6 miljoonaa Donbasin venäjää puhuvaa ja syntyperältään venäläistä vastaan. Eivät siis venäjämielisiä, vaan venäläisiä.

official_russian_language_support_in_ukraine

Alueella on nostettu esiin hieman erilaisin painotuksin pyrkimys laajaan itsehallintoon tai jopa eroon Kiovan Ukrainan valtiosta. Asia on yhtenä keskeisenä kohtana ns. Minskin prosessissa. Kiovan hallitukselta ei tule tukea laajalle autonomialle eikä itsenäisyydelle.
Oma näkemykseni on, ettei Venäjän hallinto tai ”Putin” ole rohkaissut Donbasin kansalaisia aseelliseen kapinaan. Sisällissota on Venäjälle raskas rasite. Moskova on vaatinut neuvotteluissa venäläisväestön oikeuksien turvaamista ja laajaa itsehallintoa. Sotatilanteessa venäläisten tuki hyökkäyksen kohteena oleville on luonnollista. Olen pohtinut Ukrainan tilannetta aikaisemminkin. Yksi pohdiskelu, päivätty 12.3.2014 on täällä.

Kaksi vuotta jatkuneen tappamisen jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että Donbas (tai Novorossija) enää palaa Kiovan Ukrainan alaisuuteen. Liikaa on verta vuodatettu.

Jälkikirjoitus 6.12.2018

Krimin suhteen kuluneina vuosina on vallinut jäätyneen konfliktin vaihe. Tilanne alkoi kiristyä sen jälkeen, kun Venäjä Kiovan hallituksen erilaisten pakotus- ja sabotaasitoimien jälkeen joutui pikavauhtia rakentamaan maayhteyden emämaasta Krimille Kertshin salme yli.

Ukrainan Maidanin kaappauksen kautta valtaan tullut johto ei ole sillan rakentamista hyväksynyt. Samaten se pitää jääräpäisesti kiinni propagandistisesta ajatuksesta, että Krim Venäjän federaation täysivaltaisena subjektina kuuluisi Ukrainan valtapiiriin.

Kertshin salmen selkauksen yhteydessä on osoittautunut, ettei pelkästään Kiovan hallitus, vaan myös Maidanin kaappauksen läntiset taustavoimat ovat autuaasti unohtaneet Asovan meren ja Kertshin salmen laivaliikennöintiä koskevat Ukrainan ja Venäjän väliset sopimukset. Niiden mukaan Asovan meri on Venäjän ja Ukrainan yhteinen sisämeri. Liikennöintiä koskevat teknisluonteiset määräykset ovat toimineet vuosikaudet normaalisti, jopa Krimin itsenäistymis- ja Venäjään liittymisen aiheuttaman konfliktin aikanakin. Ukrainalaisten sota-alusten provakaatio, Venäjän reaktio siihen ja presidentti Poroshenkon julistama sotatila on nähtävä ennen muuta sisäpoliittisena pelinä, jolla voi olla vaaralisia seurauksia kun tiedämme, että Krimiä ei varmuudella tulla enää siirtämään Ukrainan yhteyteen ja Luhanskin ja Donetskin julistamien, ei-tunnustettujen kansantasavaltojen tilanne on avoin ja herkkä.

Suomessa vallitsee kuuliainen eurotulkinta tapahtumista. Krimiläisten oikeus sekession kautta tehtyihin valtiollisiin rakaisuihin kielletään, vaikka samalla hyväksytään esim. Eestin, Slovenian ja Kosovon irtaantumiseen johtaneet tapahtumat kansainvälisen oikeuden kanssa yhteen sopivina.

Aiheesta on paljon edellä linkatun lisäksi tutkimusta. Suosittelen mm. seuraavaa tutkielmaa lähdeviitteineen:

Der Beitritt der Republik Krim zur Russ-
ländischen Föderation aus der Warte
des Selbstbestimmungsrechts der Völker
Ao. Univ.-Prof. Dr. iur. Michael Geistlinger,
Universität Salzburg

Pdf-tedosto täällä

https://drive.google.com/open?id=1lhnVc5O88ydwBHGBw6eZGfXeHtbu_r-m

Artikkeli löytyy haulla ja se sisältää englanninkielisen yhteenvedon.

 

 

 

 

 

Meillä on ongelma, nimeltään Ukraina

Meillä EU-alamaisilla on ongelma. Sen taloudelliset mittasuhteet tulevat lyhyessä ajassa ylittämään moninkertaisesti Kreikan konkurssin torjumiseksi suunnitellut panostukset. Maanosan ja jopa maailman turvallisuutta järkyttävät geopoliittiset muutokset ovat jo kuukausia muistuttaneet itsestään USA:n, EU:n ja Venäjän suhteiden kriisiydyttyä vain muutaman kuukauden kuluessa. Ongelman nimi on Ukraina.

Ukrainan konkurssitalouden rahoitukseen on jo käytetty rahaa sekä dollareissa että euroissa summa, joka lasketaan kymmenissä miljardeissa ja se on vasta alkua. Pahinta on, että maassa jatkuu sisällissota eikä Kiovan hallituksella takapiruineen näytä olevan aikomustakaan luopua Itä-Ukrainan, ns. Novorossijan kapinallisten alueitten aseellisesta nutistamisesta. Ei  tarvita kovin suurta ennustajan lahjaa jos toteaa, että erinäisistä syistä aseellinen ratkaisu ei tule onnistumaan.

Ukrainan valtion ulkomainen lainoitus virtaa suoraan varusteluun ja sotimiseen. Mutta  jokaisesta vastikkeettomasta ulkomaisesta rahoituserästä kamppailevat myös maan oligarkit ja muut välistä vetäjät osuuttansa vaatien. Ja kansa kärsii huutavasta köyhyydestä.

Puhtaan Ukrainan kaipuu

Ukrainassa kaikuu puhtaan ukrainalaisen valtion nationalistinen korkeaveisu. Sitä ylläpitävät yksittäisten poliitikkojen ohella erilaiset organisaatiot, joiden nationalistinen paatos on selvästi fasistinen Bandera-idoleineen, tappelupukareineen ja asevoimineen.

Uhoamisen ja propagandan keskellä unohdetaan todellisuus. Ukraina ei ole, eikä koskaan ole ollut etnisesti, kielellisesti, uskonnollisesti eikä historiallisestikaan yhtenäinen kansallisvaltio. Nykyisen rajat sille veti Neuvostoliitto. Ei ole siis mitenkään kaukaa haettu hanke, että Itä-Ukrainan venäjänkielinen ja monin tavoin myös Venäjä-mielinen väestönosa pyrkii hankkimaan autonomian tai jopa valtiollisen itsenäisyyden. Moniarvoisessa EU-kodissa hankkeen luulisi herättävän pelkästään lämminhenkistä sympatiaa.

Mutta ei. Länsi katselee passiivisesti päältä kuukaudesta toiseen enemmän tai vähemmän voimakasta aseiden kalistelua ja suoranaisia sotilasoperaatioita kapinallisia vastaan. Syntyy vaikutelma, että läntiset poliitikot katsovat myös aktiivisesti muualle, kun maan itäosissa veri lentää. Ja syykin on mitä ilmeisin.

Ukrainan rikkaudet ovat idässä

Itse itsensä itsenäisiksi tasavalloiksi nimittäneet Luganskin ja Donetskin alueet ovat Ukrainan teollisuuden ja maaperärikkauksien tärkeintä aluetta. Venäläisvastaisuuden ja suoranaisen väkivallan provosoima itsenäisyyshanke tuli Kiovan uudelle hallitukselle ja sen amerikkalais-eurooppalaisille kätilöille ja kummeille mahdollisimman ikävään aikaan.

Ukrainan ja EU:n välisen assosiaatiosopimuksen ydin oli ja on edelleen laajamittainen EU-standardien käyttöön otto maan taloudessa ja hallinnossa. Sen tärkein lohko on yltiöliberaalinen julkisten palvelujen ja valtion omaisuuden yksityistäminen amerikkalaisen mallin mukaan. Rutiköyhässä maassa ohjelma tarkoittaa kurjistumista.

Sisällissota katkaisi lupaavasti alkaneet liuskekaasun koeporaukset (Exxon, Shell). Se esti Itä-Ukrainan alueella myös suuren mittakaavan biopolttoainehankkeet samoin kuin ainakin toistaiseksi lupaavasti edenneen Ukrainan rauhankumppanuuden kehittymisen NATOn täysjäsenyydeksi.

EU:n jäsenyys jää haaveeksi

EU:n täysjäsenyys on kansainväliseksi muuttuneen konflktin vuoksi vain unelma. Hövelit konkurssitalouden rahoituspäätökset kertovat kuitenkin siitä, että EU:n ja USA:n politiikassa Ukrainan varaan lasketaan paljon sekä taloudessa, kuin myös omalle tielleen lähtenyttä Venäjää vastaan suuntautuvan kuristuspolitiikan rintamalohkona.

Niin kauan kuin Ukraina on Venäjän vihollinen ja seisoo länsivaltojen rintamassa, niin kauan tukea annetaan.  Brysselissä ja Washingtonissa viis veisataan siitä, että Kiovan Ukraina polkee jalkoihinsa mistään piittaamatta kaikki ne arvot, joita lännen poliittinen johto toitottaa juhlapuheissaan.

Ukraina on uusi piikki EU:n jäsenmaiden ja niiden veronmaksajien lihassa. Ennusmerkit ovat sen laatuisia, että suonta isketään niin kauan, kuin potilas vähänkin hengittää.

Ukrainan ja NATOn kaunis ystävyys

”Pohjois-Atlantin liitto (lyhenne Nato tai NATO[1] engl. sanoista North Atlantic Treaty Organization; ranskankielinen lyhenne OTAN) on poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma.[2] Nato perustettiin 4. huhtikuuta 1949 WashingtonissaYhdysvalloissa. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä Belgiassa. Naton ”kova ydin” on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että ”hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja sen on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiksi katsomillaan keinoin, myös asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella”.(Wikipedia)

Neuvostoliittoa vastaan

Järjestö perustettiin vuonna 1949. Ehkä on mielenkiintoista tietää, että Neuvostoliitto tarjosi itseään jäseneksi vuonna 1954. Tarjous kuitenkin hylättiin syistä, jotka ehkä tässä vaiheessa on jo mahdollista ymmärtää. Korulauseet sikseen. NATO perustettiin Neuvostoliiton muodostamaa todellista tai hypoteettista uhkaa vastaan ns. kylmän sodan keskellä. Monille näyttää olevan ylikäymätön tosiasia, että NATO on Yhdysvaltojen politiikan keskeinen työkalu silloinkin, kuin käynnissä ei ole aseellinen puuttuminen jonkin valtion tapahtumiin tai voiman osoittaminen poliittisen viestin tehostamiseksi, kuten juuri näinä päivinä Ukrainan kriisin yhteydessä tapahtuu. USA vastaa sotilasliiton kustannuksista 70-prosenttisesti. NATO-sopimus mahdollistaa Yhdysvalloille tulkinnan, jonka mukaan mikä tahansa uhka missä tahansa maapallolla voidaan katsoa sitä vastaan suuntautuvaksi hyökkäykseksi, jonka NATO on oikeutettu torjumaan.

NATOn ja Ukrainan ystävyys

NATOn ja Ukrainan yhteinen historia alkoi välittömästi Ukrainan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991. Neuvostoliitto oli romahtamassa ja Ukraina liittyi  Pohjois-Atlanttin yhteistyöneuvoston jäseneksi (nykyisin Euro-Atlanttinen Kumppanuusneuvosto). Vuonna 1994 Ukraina ensimmäisenä maan solmi NATOn kanssa ns. rauhankumppanuussopimuksen ja osallistui heti NATO-operaatioihin Balkanilla (Bosniassa ja Herzegovinassa). Vuonna 1997 valtio solmi  Erityisen Kumppanuussopimuksen NATOn kanssa. Samana vuonna NATO avasi Informaatio- ja dokumentaatiokeskuksen Kiovaan. Madridin huippukokouksen yhteydessä perustettiin maiden välinen yhteiskomissio NUC, Nato-Ukraine-Comission. Samalla Ukraina sai NATOn diplomaattistatuksen. Kiovan informaatiokeskuksen ympärille luotiin vuonna 1998  yhteinen NATO-Ukraina työryhmä. Sen tehtävänä oli Ukrainan asevoimien sovittaminen yhteen NATO-standardin kanssa. Vuonna 1999  infotoimistosta tuli pysyvä kumppanuustoimisto. Puolalais-ukrainalainen pataljoona osallistui NATO-missioon Kosovossa. Vuonna 2000 järjestettiin Trans-Carpathia 2000 –nimellä ensimmäinen mittava monikansallinen NATO-sotaharjoitus. Sen teemana oli maahantunkeutumisen aiheuttama kriisitilanne. Yhteistyö syveni edelleen Janukovitsin pääministerikaudella ja Leonid Kutsman presidenttikaudella 2002-2004. Kutsma julisti Ukrainan tavoitteeksi täysjäsenyyden NATOssa. Tavoite hyväksyttiin virallisesti NATOn päätöksellä, jossa tulevan kumppanin kanssa solmittiin jäsenyyden edellyttämä  NATO-Ukraina  Aktionplan. Vuodesta 2004 Ukraina on sopimuksellisesti sitoutunut olemaan NATOn isäntämaa. Tämä sopimus tarkoittaa aivan kuin Suomenkin kohdalla valmiutta tarjota lentokentät ja muu sopimukseen sisällytetty infrastruktuuri NATOn strategisten operaatioiden käytettäväksi. Lähentymisvauhtia jarrutettiin ns. oranssivallankumouksen aikoihin. NATO-jäsenyyshakemus pantiin jäihin, jotta yhteistyösuhteet Venäjän kanssa talouden ja energiatoimitusten osalta olisi voitu varmistaa. Silti tuore presidentti Viktor Jutshenko osallistui vuoden 2005 NATO-huippukokoukseen Brysselissä. Yhteistyötä jatkettiin siten, että NATOn kanssa sovittiin vanhan neuvostoaikaisen sotilaskaluston uudistamisesta yhteistyössä. NATOn spesialistit ovat siitä lähtien toimineet maassa säännöllisesti neuvonantajina  sotilas- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Vuonna 2006 NATO ja Ukraina perustivat yhteisen puolustusvoimien ja armeijan jälleenrakentamis- ja harjoituskeskuksen Ukrainan sisämaahan. Vaikka Ukraina oli vetänyt jäsenhakemuksensa muodollisesti pois, päätettiin NATOn Bukarestin huippukokouksessa vuonna 2008, että Ukraina tulee järjestön jäseneksi pidemmällä aikavälillä. Tauolla olleet yhteistyöjärjestelyt käynnistettiin uudelleen. NATO-Ukraina komissio aloitti työnsä ja vuosittain tarkistettava jäsenyyttä valmisteleva sopeuttamisohjelma otettiin jälleen käyttöön. Vuonna 2009 Ukraina antoi NATOlle oikeuden käyttää ISAF-operaatioissa alueen maareittejä ja erityisen kumppanuuden sopimusasiakirjaa täydennettiin. 2010 yhteistyön kehittäminen jatkui uuden presidentti Janukovitsin johdolla. Ensimmäiset Ukrainan ja Naton väliset eksperttikeskustelut kybersodan teemoista (Cyber-Defense, SIGINT) käytiin tuossa vaiheessa. Vuonna 2012 kenraali Richard Shirreff, NATO-liittoutuman varakomentaja Euroopassa, matkasi Kiovan tutustuakseen maan puolustusvoimien uudistustyöhön ja keskustellakseen yhteistyön edistämisestä. Hieman myöhemmin seurasi samoissa tehtävissä NATOn sotilaskomission puheenjohtaja Knud Bartels. Ukraina on osallistunut merirosvojahtiin Somalian edustalla sekä on solminut Atlanttin liiton kanssa 5-vuotissopimuksen puolustusvoimien henkilökunnan, upseerien ja erikoisjoukkojen kehitys- ja koulutusohjelmaksi.

Ennen mies sanansa syö

Läntinen liittoutuma sitoutui Saksojen yhdistämisen ja neuvostojoukkojen poisvetämisen ehtona DDR:stä pidättäytymään  kaikista Venäjän rajoilla tapahtuvista sotilaallisista aktiviteeteista. Käytäntö on ollut juuri päinvastainen. Kenellekään ei voisi oikeastaan olla epäselvää, että NATO on instrumentti, jonka yksinomainen ja tärkein tehtävä on säilynyt ennallaan siitä huolimatta, että järjestön perustamisen syy eli Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Neuvostoliiton sijasta toiminnan kohteena on 90-luvun alusta lähtien ollut Venäjä siitä huolimatta, että maa 2000-luvulla oli muodollisesti NATOn rauhankumppanuusvaltio ja maan nyttemmin vihattu presidentti Putin oli NATOn rakastama ”hyödyllinen idiootti”. Tämän hetkinen NATO on riisunut rauhan höyhenensä ja osoittaa käytännössä, mitä varten se on luotu ja miksi sitä ylläpidetään. Hyödyllisestä idiootista on tullut USAn rajoittamattoman maailmanvallan tärkein vastus ja vastarinnan symboli. Vielä tällä hetkellä on avoin kysymys, onko USA saavuttamassa tärkeimmän Eurooppaa koskevan tavoitteensa. Se on Saksan ja Venäjän yhteistyösuhteiden lopullinen katkaiseminen. USA yrittää nyt NATOn avulla viedä väkisin. Jonkinlaista vikinää on Saksan ja Ranskan suunnalta kuultavissa, mutta riittääkö se estämään USAn pyrkimykset Euroopassa on enemmän kuin epävarmaa.

Kyllä värivallankumous aina sodan voittaa – mutta vaatii rahaa ja järjestelyjä

Spontaanin kansannousun tehtailuun on olemassa sosiologiseen ja politiikan tutkimukseen nojautuva resepti.  Tässä sen pääainekset, kuten tutkijat asian näkevät:

  • Lähetetään ryhmä koulutettuja agentteja kohdemaahan, jossa se solmii yhteyksiä opiskelijoihin, liikemiehiin, turisteihin, taiteilijoihin, mediaihmisiin ja muihin.
  • Perustetaan mahdollisimman monia vapaita kansalaisjärjestöjä (NGO), jotka ilmoittavat kamppailevansa ihmisoikeuksien, demokratian, ekologian ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kerätään paikallisyhdistyksiin tyytymättömiä, liberaaleja ja hyväuskoisia, etenkin opiskelijat ja nuoret henkilöt ovat sopivia.
  • Verkostoidutaan samanhenkisten intellektuellien, toimittajien, poliitikkojen ja mielellään myös protestihenkisten sotilashenkilöiden kanssa. Käytetään rahaa voiteluun ja voidaan myös lievästi tai vähemmän lievästi kiristää ao. henkilön henkilökohtaisia heikkouksia hyödyntäen.
  • Luodaan symbolit ja värit ”vallankumoukselle”. Suunnitellaan logot, julisteet ja lennäkit nettiä unohtamatta ja huom., aina myös englannin kielellä.
  • Käynnistetään ”spontaanit” protestimielenosoitukset, joissa on hyvä nostaa esille ihmisoikeuksien loukkauksia maassa, vaalipetoksia, korruptiota ja muuta vallanpitäjien kannalta epäedullista. Syytösten ei tarvitse olla tosia, mutta mielenosoitusten pitää olla vakuuttavia.
  • Taustatueksi organisoidaan twitter ja facebook. Keskustelutilaisuuksiin ja haastatteluihin tarjotaan sopivia tutkijoita ja poliitikkoja. Heidän kirjoituksiaan levitetään verkoissa ja muussa mediassa. Organisoidaan uusia mielenosoituksia ja protestiliikkeitä, pidetään huolta siitä, että myös kansainvälinen media, ihmisoikeusjärjestöt ja aktiivipoliitikot EU:ssa kiinnostuvat asiasta.
  • Prosessin edetessä tarvitaan mielenosoitus, jossa hyvin valmistautuneet provokaattorit saavat aikaan väkivaltaisen yhteenoton poliisin kanssa. Lehtikuviin ja televisioon on hyvä saada kuvia loukkaantuneen naisen verisistä kasvoista. Myötämieliset poliitikot voimistavat kritiikkiään hallitusta vastaan.
  • Tässä vaiheessa on todennäköistä, että USA, YK tai EU ovat jo aktiivisesti ja näkyvästi mukana vallassa olevan hallituksen painostamisessa. Korjauksia politiikkaan tai hallituksen ero vaaditaan, uhataan pakotteilla, kauppasaarrolla. Kielletään lentoliikenteen ylilennot, kannustetaan väkivaltaisia hallituksen vastaisia voimia ja aseellista toimintaa hallitusta vastaan. Hallitus alkaa olla kypsä taipumaan kansan tahtoon, se ilmoittaa suostuvansa uusiin vaaleihin tai eroaa välittömästi.

Resepti on koeteltu monilla tantereilla. Mutta postmoderneilla vallankaappauksilla on aina myös perälautansa. Jos väri- tai vuodenaikavallankumous ei ota edetäkseen, pitää turvautua suoraan sotilaallisen toimintaan.

Tässä on selvä ja olennainen yhtymäkohta markkinoita ohjaavaan näkymättömään käteen. Vapaat markkinat perustuvat viimekädessä sotilaallisen hallintaan. Myös rauhanomaisten värivallankumousten ja vastaavien varmistukseen on aina valmiina aseellinen nyrkki, joka viimeistelee lopputuloksen suunnittelijoitten toivomalla tavalla.

Malesialaiskoneen kohtalon hetket Ukrainan yllä

Venäjän ulkoministeriö on toistuvasti viime kuukausien aikana pyytänyt USA:n sotilasviranomaisia julkistamaan vakoilusatelliitin kuvat Ukrainassa tapahtuneen malesialaisen matkustajakoneen MH17 traagisen maahansyöksyn hetkistä. Venäjällä on tiedetty kuvien olemassaolo, koska heillä itsellään on vastaavanlaista materiaalia. Sitä on toimitettu Hollannin vetämän onnettomuustutkijaryhmän käyttöön, mutta ei ole julkistettu.

USA:n taholta ei venäläispyyntöihin ole reagoitu syystä, joka tuntuu selvältä: kuvat sisältävät informaatiota, joka osoittaa etteivät matkustajakoneen turmaan ole syyllisiä sen paremmin  ns. separatistit kuin Venäjäkään.

Kun vuori ei tule Muhametin luokse, niin on mentävät itse. Ja 14.11.2014 venäläiset viranomaiset julkistivat yhden kuvan amerikkalaisen vakoilusatelliitin aineistosta. Siinä Ukrainan armeijan Mig-hävittäjä ampuu ohjuksen matkustajalentokoneen suuntaan tuhoisin seurauksin.

Nykyisin salaisinkaan tieto ei pysy salassa. Sen tuloa julkisuuteen voidaan hidastaa, mutta ei estää.

Mig ja matkustajakone

Kuvassa neliön sisällä oleva hävittäjä on Mig ja korkearesoluutioisessa alkuperäiskuvassa tilanne on selvästi nähtävissä. Kuvan ottamishetki on 17.7.2014 klo 13.19.47.

Putin Valdain klubilla – Uudet pelisäännöt vai peli ilman sääntöjä

Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski esitteli presidentti Vladimir Putinin Valdain kansainvälisen keskustelufoorumin puhetta artikkelissaan 25.10.2014. Esittely päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Putin syyttää länttä ja etenkin USA:ta siitä, mistä lännessä syytetään Venäjää.

Kävisi pitkäksi toistaa mistä kaikesta lännessä Venäjää nykyisin syytetään. Samoin on hankala käydä asia asialta lävitse Putinin laaja Sotshin puhe. Mutta yritän kiteyttää puheen sisällön muutamaan näkökohtaan, joihin Hesarin toimittajalla ei ole ollut tarvetta tai kiinnostusta kiinnittää huomiota. Putinin analyysi sisältää avaimet maan politiikan suurten linjojen ymmärtämiseen.

Yksityiskohtaisen kuvan Venäjän hallituksen maailman tilaa koskevista arvioista saa tutustumalla Putinin laajaan artikkeliin täällä: http://valdaiclub.com/politics/39300.html

Valdain puheen englanninkielinen versio: http://eng.kremlin.ru/news/23137

Dialogin välttämättömyys ja puute

Putinin ulkopoliittisissa kannanotoissa on hänen kautensa alusta nähtävissä yksi keskeinen ja nykytilannetta arvioitaessa tärkein johtoaate. Sen hän lausui selkeästi julki jo Saksan liittopäivillä 25.9.2001, ensimmäisenä venäläisenä valtionpäämiehenä kyseisellä foorumilla pitämässään puheessa. Se oli aikaa, jolloin Venäjä ja länsivallat olivat Naton puitteissa jo aloittaneet rauhankumppanuuden ja Venäjälle suitsutettiin ystävällisiä sanoja sen mukautuvuudesta.

Putin huomautti, että monista myönteisistä edistysaskeleista huolimatta nykyinen (siis silloinenkaan) turvallisuuspoliittinen järjestelmä ei enää vastaa muodostunutta tilannetta konflikteineen ja terroristiuhkineen ja jatkoi:

”Tähän mennessä luodut koordinaatioelimet eivät anna Venäjälle todellista mahdollisuutta myötävaikuttaa päätöksenteon valmisteluissa. Nykyisin ratkaisut tehdään monesti ylipäänsä meitä lainkaan kuulematta. Meitä pyydetään jälkikäteen hyväksymään ne. Silloin puhutaan jälleen lojaalisuudesta NATO:a kohtaan. Sanotaan jopa, että ilman Venäjää ratkaisujen toteuttaminen on mahdotonta. Meidän on kysyttävä, onko tämä normaalia, onko tämä aitoa kumppanuutta.”

Sen jälkeen Putin on toistanut näkemyksenä eri variaatioina  jokaisessa julkisessa ulkopoliittisessa puheessaan, kotimaassa ja ulkomailla. Ja sama aihe oli korostetusti keskeisenä myös Valdain puheessa. Mutta toisin kuin Helsingin Sanomat kertoo, ei Putinin puheen ydin ole Venäjän suurvaltapoliittisen aseman korostaminen tai haikaileminen, vaan jälleen kerran esitetty voimakas vetoomus kansainvälisten turvallisuusrakenteiden nostaminen nykyisiä vaatimuksia vastaavalle, aivan uudenlaiselle tasolle.

Tilannetta havainnollistaakseen Putin esittää retorisen kysymyksen, jonka kärki suuntautui USA:n NATO-vetoista turvallisuuspolitiikkaa kohtaan:

”Ehkäpä Yhdysvaltojen erinomaisuus, se tapa jolla se harjoittaa johtavaa rooliaan maailmassa, tuokin kaikille jotain hyvää, ja ehkä sen kaikkialla läsnä oleva puuttuminen kaikkiin tämän maailman asioihin tuokin todellisuudessa tullessaan rauhaa, hyvinvointia, edistystä, menestystä ja demokratiaa – eikö meidän pitäisi ainoastaan rentoutua ja nauttia? ”

Putinin vastaus on jyrkästi kielteinen.  USA:n ja sen eurooppalaisten liittolaisten toimet lisäävät yleistä turvattomuutta. Nykyinen suuntaus vie yhä selvemmin kohti globaalia anarkiaa. Esimerkkeinä lännen epäonnistuneista operaatioista Putin mainitsee puuttumisen Venäjän näkemyksistä piittaamatta monin tavoin, myös sotilaallisin voimatoimin Balkanin, Irakin, Afganistanin, Libyan ja Syyrian kehitykseen.

Yksipuolinen sanelupolitiikka ja oman toimintakaavan pakottaminen muille johtaa turvallisuuspolitiikassa kielteisiin tuloksiin: Konfliktien hautaamisen sijasta niiden laajenemiseen, suvereenien ja aikaisemmin vakaiden valtioiden kasvavaan kaaokseen, demokratian sijasta mitä epäilyttävimpien virtausten tukemiseen – ilmeisistä uusnatseista islamilaisiin ääriaineksiin.

Putinin arvion mukaan tuhoisa tie näyttää jatkuvan, eikä muutoksesta parempaan ole merkkejä. Siksi turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle tarvitaan uudet säännöt, jotka estävät viime vuosisadalla rakennetun turvallisuusjärjestelmän antamien tulosten romuttumisen kokonaan. Mutta se ei riitä, tarvitaan kokonaan uusi turvallisuuspoliittinen  järjestelmä, joka nostaa yhteistyön aivan uudelle tasolle.

Lännen toiminta tuloksetonta, myös johtorooli on menneisyyttä

Putin kyseenalaistaa siis Valdain puheessaan USA:n ja sen liittolaisten toiminnan tulokset globaalin turvallisuuden takaajana. Mutta samalla hän kiistää suoraan myös USA:n johtoroolin maailmassa. Tämä on luonnollisesti nostanut läntiset tarkkailijat ja poliitikot takajaloilleen.

Putin ei kuitenkaan vaadi Venäjää USA:n manttelin perijäksi, vaan haluaa luoda yhteisen turvallisuusjärjestelmän. Siinä järjestelmässä Venäjällä tulee olla sen voimavaroihin ja reaalisiin mahdollisuuksiin perustuva oma roolinsa ja omat etunsa valvottavina. Ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Putinin viesti lännelle kuuluu: Jatkossa ei enää toimita USA:n asettamien sääntöjen mukaan, vaan yhteisesti sovittavien sääntöjen mukaan, joita on noudatettava myös käytännössä. Tässä valossa on nähtävä toimet Krimin jälleenyhdistämiseksi Venäjään.

Jos sääntöjä ei ole tai jos niitä ei noudateta, Venäjä on valmis toimimaan omien etujensa puolustamiseksi aivan siitä riippumatta, mitä muut siitä mahdollisesti ajattelevat. Tämä on vastareaktio lännen toimille, joissa Venäjän toistuvasti korostamat turvallisuusnäkökohdat on jätetty huomiotta.

Yhteisten turvallisuuspoliittisten sääntöjen luominen edellyttää tasavertaista kumppanuutta länsimaiden, Venäjän ja muiden maiden kesken. Käytännössä USA:n globaalin johtoaseman kyseenalaistaminen korostaa Venäjän yhteistyön syventämistä ja laajentamista Euraasian talousunionin, Shanghain yhteistyöjärjestön, muiden BRICS-maiden sekä kaikkien yhteistyötä haluavien valtioiden ja tahojen kanssa. Mutta yhteistyössä ei Venäjä etsi erityisasemaa, ei pyri rakentamaan imperiumia eikä puuttumaan muiden valtioiden sisäisiin asioihin. Tämä on presidentti Putinin Valdain puheen ydinviesti.

Lännen valinta

Toimittaja Aittokosken mielestä johtopäätökset Putinin puheen johdosta ovat masentavia. Ja niin ne varmasti ovatkin niin kauan, kuin toimittaja ja hänen työnantajansa tarkastelevat Venäjää ja sen johtajaa lännen marionetteina, jotka luvattomasti alkoivat elää itsenäistä elämäänsä omia etujaan ajatellen.

Mutta toisin kuin Aittokoski väittää, ei Putin rakenna lännestä viholliskuvaa. Hän kritisoi USA:ta ja sen liittolaisia syvästi pettyneenä niiden kaksinaismoraaliin ja omien normiensa rikkomiseen.

USA:n hegemonian tukijoille Putinin arvio USA:n johtoroolin menettämisestä globaalilla näyttämällä on myrkkyä. Mutta ei tosiasioiden toteaminen tarkoita, että USA:ta vastaan ollaan Venäjällä ja sen liittolaismaissa tai puolueettomissa valtioissa puuhaamassa maailmansotaa. Valinta entisen menon jatkamisen tai todellisen yhteistyön välillä on kriittisen arvioinnin kohteeksi joutuneilla asianomaisilla itsellään.

Amerikkalaisnäkemys Ukrainan kriisin syistä ja tilanteesta

Harvinaiselta taholta harvinaisen järkevää puhetta Ukrainan kriisistä.

Kaikkia ajatuksia en jaa, mutta päälinja artikkelissa on hyvin saman suuntainen kuin omat näkemykseni.

”According to the prevailing wisdom in the West, the Ukraine crisis can be blamed almost entirely on Russian aggression. Russian President Vladimir Putin, the argument goes, annexed Crimea out of a long-standing desire to resuscitate the Soviet empire, and he may eventually go after the rest of Ukraine, as well as other countries in eastern Europe. In this view, the ouster of Ukrainian President Viktor Yanukovych in February 2014 merely provided a pretext for Putin’s decision to order Russian forces to seize part of Ukraine.

But this account is wrong: the United States and its European allies share most of the responsibility for the crisis. The taproot of the trouble is NATO enlargement, the central element of a larger strategy to move Ukraine out of Russia’s orbit and integrate it into the West. At the same time, the EU’s expansion eastward and the West’s backing of the pro-democracy movement in Ukraine — beginning with the Orange Revolution in 2004 — were critical elements, too. Since the mid-1990s, Russian leaders have adamantly opposed NATO enlargement, and in recent years, they have made it clear that they would not stand by while their strategically important neighbor turned into a Western bastion. For Putin, the illegal overthrow of Ukraine’s democratically elected and pro-Russian president — which he rightly labeled a “coup” — was the final straw. He responded by taking Crimea, a peninsula he feared would host a NATO naval base, and working to destabilize Ukraine until it abandoned its efforts to join the West.”

Jatkoa artikkelissa.