Lännen narratiivi Venäjästä ja Kiinasta

Professori Jeffrey D. Sachs 24.8.2022

Maailma on ydinkatastrofin partaalla, mikä johtuu suurelta osin siitä, että länsimaiset poliittiset johtajat eivät ole olleet suorapuheisia globaalin konfliktin kärjistymisen syistä. Länsimaiden hellittämätön kehystarina, jonka mukaan länsi on jalo, kun taas Venäjä ja Kiina ovat pahoja, on yksinkertainen ja äärimmäisen vaarallinen. Tarinalla manipuloidaan yleistä mielipidettä, jotta erittäin reaaliselle ja kiireelliselle diplomatialle ei olisi tilausta.

Lännen perustava kehyskertomus on sisäänrakennettu Yhdysvaltojen kansalliseen turvallisuusstrategiaan. Yhdysvaltain ydinajatus on, että Kiina ja Venäjä ovat leppymättömiä vihollisia, jotka ”yrittävät heikentää Yhdysvaltain turvallisuutta ja vaurautta”. Nämä maat ovat Yhdysvaltojen mukaan ”päättäneet tehdä talouksista vähemmän vapaita ja vähemmän oikeudenmukaisia, kasvattaa armeijoitaan ja hallita tietoa ja dataa yhteiskuntiensa tukahduttamiseksi ja vaikutusvaltansa laajentamiseksi”.

Ironista on se, että vuodesta 1980 lähtien Yhdysvallat on itse ryhtynyt sotimaan ulkomailla ainakin 15 kertaa (Afganistan, Irak, Libya, Panama, Serbia, Syyria ja Jemen vain muutamia mainitakseni), kun taas Kiina ei ole ollut yhdessäkään vastaavassa sodassa ja Venäjä vain yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella. Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia 85 maassa, Kiinalla kolmessa ja Venäjällä yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella.

Kiinaa ja Venäjää koskeva ylikorostunut pelko myydään länsimaiselle yleisölle tosiasioita manipuloimalla. Sukupolvea aiemmin George W. Bush Jr. myi yleisölle ajatuksen, että Amerikan suurin uhka oli islamilainen fundamentalismi, mainitsematta, että juuri CIA oli yhdessä Saudi-Arabian ja muiden maiden kanssa luonut, rahoittanut ja värvännyt Afganistanissa, Syyriassa ja muualla olevat jihadistit taistelemaan Amerikan sotia.

Tai ajatellaanpa Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin vuonna 1980, joka länsimaisessa mediassa maalattiin provosoimattomaksi kavaluudeksi. Vuosia myöhemmin saimme tietää, että Neuvostoliiton hyökkäystä edelsi itse asiassa CIA:n operaatio, jonka tarkoituksena oli provosoida Neuvostoliiton hyökkäys!

Samaa väärää tietoa annettiin myös Syyriasta. Länsimainen lehdistö oli täynnä syytöksiä Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia vastaan, joka antoi sotilaallista apua Syyrian Bashar al-Assadille vuodesta 2015 alkaen, mainitsematta, että Yhdysvallat tuki al-Assadin syrjäyttämistä vuodesta 2011 alkaen ja että CIA rahoitti suuren operaation (Timber Sycamore) Assadin syrjäyttämiseksi jo vuosia ennen Venäjän väliintuloa.

Lännen tarina Ukrainan sodasta on, että se on Putinin provosoimaton hyökkäys, jonka tarkoituksena on luoda uudelleen Venäjän imperiumi. Todellinen historia alkaa kuitenkin länsimaiden Neuvostoliiton presidentille Mihail Gorbatshoville antamasta lupauksesta, jonka mukaan Nato ei laajentuisi itään, ja sitä seurasi neljä Naton laajentumisaaltoa: vuonna 1999 Natoon liitettiin kolme Keski-Euroopan maata, vuonna 2004 Natoon liitettiin seitsemän muuta maata, mukaan lukien Mustanmeren ja Baltian maat, vuonna 2008 Natoon liitettiin Ukrainan ja Georgian maat ja vuonna 2022 Natoon kutsuttiin neljä Aasian ja Tyynenmeren alueen johtajaa tähtäimen siirtämiseksi Kiinaan.

Länsimaiset tiedotusvälineet eivät myöskään mainitse Yhdysvaltojen roolia Ukrainan Venäjä-mielisen presidentin Viktor Janukovitshin syrjäyttämisessä vuonna 2014, Minsk II -sopimuksen takaajien Ranskan ja Saksan hallitusten epäonnistumista painostaa Ukrainaa täyttämään sitoumuksensa, Trumpin ja Bidenin hallintojen aikana Ukrainaan lähetettyä valtavaa Yhdysvaltain asevarustelua sotaa edeltävänä aikana tai Yhdysvaltojen kieltäytymistä neuvottelemasta Putinin kanssa Naton laajentumisesta Ukrainaan.

Nato tietysti sanoo, että tämä on ollut puhtaasti puolustuksellista, joten Putinilla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Toisin sanoen Putinin ei pitäisi ottaa huomioon CIA:n operaatioita Afganistanissa ja Syyriassa, Naton pommituksia Serbiassa vuonna 1999, Naton Muammar Gaddafin syrjäyttämistä vuonna 2011, Naton 15 vuotta kestänyttä Afganistanin miehitystä, Bidenin ”kömmähdystä”, jossa hän vaati Putinin syrjäyttämistä (mikä ei tietenkään ollut mikään kömmähdys), eikä Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austinin lausuntoa, jonka mukaan Yhdysvaltain sodan tavoitteena Ukrainassa on Venäjän heikentäminen.

Kaiken tämän ytimessä on Yhdysvaltojen pyrkimys pysyä hegemonisena maailmanvaltana kasvattamalla sotilaskumppanuuksiaan ympäri maailman Kiinan ja Venäjän hillitsemiseksi tai kukistamiseksi. Tämä on vaarallinen, harhainen ja vanhentunut ajatus, koska Yhdysvaltojen osuus maailman väestöstä on vain 4,2 prosenttia, ja sen osuus maailman bruttokansantuotteesta (kansainvälisin hinnoin mitattuna) on nyt vain 16 prosenttia. Itse asiassa G7-maiden yhteenlaskettu BKT on nyt pienempi kuin BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) BKT, kun taas G7-maiden väkiluku on vain 6 prosenttia maailman väestöstä verrattuna BRICS-maiden 41 prosenttiin.

On vain yksi maa, joka itse julistaa fantasiaansa on olla dominoiva maailmanvalta: Yhdysvallat. On jo aika, että Yhdysvallat tunnustaisi todelliset turvallisuuden lähteet: sisäisen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden ja vastuullinen yhteistyön muun maailman kanssa hegemoniailluusion sijaan. Tällaisen päivitetyn ulkopolitiikan avulla Yhdysvallat ja sen liittolaiset välttäisivät sodan Kiinan ja Venäjän kanssa ja antaisivat maailmalle mahdollisuuden kohdata lukemattomat ympäristö-, energia-, elintarvike- ja sosiaalikriisinsä.

Ennen kaikkea Euroopan johtajien olisi tässä äärimmäisen vaarallisena aikana pyrittävä Euroopan turvallisuuden todelliseen lähteeseen: ei Yhdysvaltojen hegemoniaan vaan eurooppalaisiin turvallisuusjärjestelyihin, joissa kunnioitetaan kaikkien Euroopan kansakuntien oikeutettuja turvallisuusetuja, mukaan lukien Ukraina, mutta myös Venäjä, joka vastustaa edelleen Naton laajentumista Mustallemerelle. Euroopan olisi pohdittava sitä, että Naton laajentumattomuus ja Minsk II -sopimusten täytäntöönpano olisivat estäneet tämän kauhean sodan Ukrainassa. Tässä vaiheessa diplomatia, ei sotilaallinen laajentuminen, on todellinen tie Euroopan ja maailman turvallisuuteen.

(vapaasti)

Kiitos käännöksestä!

Nytkö sitten sotimaan?

Minä ihmettelen.

Suomessa on hirveä sotakiihko päällä ja NATO-jäsenyyttä tullaan 95-prosenttisella varmuudella hakemaan.
Syynä on Ukrainan sota, joka on seurausta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tässäkin tapauksessa sota on politiikan jatkamista aseellisen väkivallan keinoin. Se on äärimmäinen keino, jota kaikki pöyristyneinä kauhistelevat ja aivan oikeutetusti. Silti sotimalla on asioita järjestelty jatkuvasti Euroopassa, Lähi-Idässä, Aasiassa ja Afrikassa, myös aivan viime vuosinakin!

Venäjä on vuosikaudet yrittänyt poliittisesti torjua NATOn laajenemisen itään, omille rajoilleen. Se on yrityksissään onnistunut huonosti.
Ukrainan hakeutuminen USA:n vaikutuspiiriin ja NATO-yhteistyöhön oli viimeinen pisara, se punainen viiva, jonka ylittämistä Venäjä ei hyväksy.
Lisäksi tuli vuoden 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen maan venäläisväestöön kohdistuva sorto ja syrjintä.

Tämä on tilanne ja Venäjän sotimisen tavoitteet hyvin selvät.
Sodan tuhoista ja julmuuksista puhutaan nyt, niinkuin ne olisivat sotatilanteessa yllätys. Mutta ainakin minulle on täysin käsittämätöntä, että niitä voitaisiin vähentää tai estää aseistautumiskierrettä ja yhteiskuntien militarisointia kiihdyttämällä.

Eikö tulos ole juuri päinvastainen? Lisää vainajia, lisää aineellisia tuhoja ja itseään ruokkivaa julmuuden lisääntymistä rintamalintojen molemmin puolin.
Lisäksi uhkana on nopeasti kasvava ydinsodan vaara.

Kun hegemonistinen maailman supervalta Yhdysvallat kamppailee globaalista johtoasemastaan, on maailmansota hyvin todennäköinen. Siinä Ukraina on vain pelinappula Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävässä kamppailussa.
USA:n mielestä Ukrainan tulee jatkaa taisteluaan hamaan loppuun asti, ilmeisesti niin kauan, että suurimmat kaupungit ovat raunioina. Vai kuvitteleeko joku tosissaan, että Venäjä häviää sodan, lähettää joukkonsa kotiin ja Putin kuittaa: Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä?

Katastrofi voidaan estää vain aidoilla neuvotteluilla osapuolten kesken. Myös kompromisseja tarvitaan.
USA:lla ei näille seuduille pitäisi olla mitään asiaa.

Wovon man nicht sprechen kann..

”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen” eli täsmällisemmin »Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.» Tämän virkkeen teki monille tunnetuksi Mauri Antero Numminen.

Yllättävää ehkä, mutta se on avain myös Ukrainan tilanteen ymmärtämiseen.
Meille puhutaan kaikilla kanavilla, miten Venäjä uhkaa Ukrainaa. Uhka olisi alkanut ja sitä olisi jatkunut vuodesta 2014 lähtien. Venäjä olisi käynyt sotaa koko tämän ajan savijaloilla seisovaa Kiovan hallituksen johtamaa Ukrainaa vastaan – ilmeisesti erittäin huonolla menestyksellä. Jokainen ymmärtää, ettei Venäjä niin heikko ole.

Ukrainan kriisissä kyse on maan kaakkoisosan Donbassin alueesta. Sen keskukset ovat Donetskin ja Luganskin kaupungit. Suuri enemmistö alueen väestöstä on historiallisista syistä venäläisiä tai venäjänkielisiä.

Kun Ukrainan laillisesti valittu presidentti Janukovitsh helmikuussa 2014 syrjäytettiin Maidanin vallankaappauksessa ja ajettiin maanpakoon, Krim ja Sevastopol liittyivät rauhanomaisesti Venäjän federaatioon. Laukaustakaan ei ammuttu.

Samoissa, ehkä jopa euforistisissa tunnelmissa yrittivät itsenäistyä Kiovan Ukrainasta myös Donetsk ja Lugansk pienten aktivistiryhmien johdolla.
Sotilashallinnon alaisuudessa nämä julistivat itsensä kansantasavalloiksi. Itsetehtyjä valtioita ei tietääkseni mikään valtio, Venäjä mukaan lukien, ei ole tunnustanut. Mutta konflikti oli syntynyt.

Kiovan hallituksen Ukraina on yrittänyt kaikki nämä vuodet vallata takaisin kapinoivat, ”separatistiset” alueet. Sotilaalliset operaatiot eivät ole tuottaneet tulosta.

Donetskin alue rajoittuu Venäjään, joten rajan yli apu ja huolto emämaasta on toiminut. Donetskissa ja Luganskissa on kuitenkin itsenäinen hallinto ja talous omine institutioineen. Alue ei ole Venäjän miehittämä. Sen asukasluku on hieman yli 2 miljoonaa. Asevoimien kooksi arvioidaan noin 30 000 henkilöä.

Takaisin Wittgensteiniin:
Se, mistä läntinen propaganda ei halua puhua on tämä:

Kiovan hallitus haluaa alistaa valtaansa kapinoivat venäläisalueet. Minkäänlainen autonomia ei ole sotaisista menetyksistä huolimatta tullut Kiovan hallituksen vakavaan käsittelyyn.

Mikä siis on Venäjän uhka?
Jos Kiovan hallituksen joukot yksin tai NATO-maiden tuella yrittävät väkivalloin ottaa haltuunsa Donetskin ”kansantasavallan”, se on Ukrainan armeijan loppu ja Ukrainan valtion romahdus.

Tämä on se ydinasia, josta ei voida puhua. Siksi siitä vaietaan.
Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.

is.gd/Zoa2fY

Ukraina lännen pelikapulana

Ukrainan ympärille on rakennettu kriisi. Sen syyt löytyvät maan epävakaasta taloudellis-poliittisesta tilanteesta sekä Donbassin venäläisalueen ratkaisemattomasta tilanteesta. Donetskin ja Luhanskin alueella valtaosa asukkaista on venäjää äidinkielenään puhuvia tai venäläisiä.

Kun Krim ja Sevastopol liittyivät Venäjän federaatioon, Donbassin silloiset vallanpitäjät toivoivat samaa. Putinin hallinto ei liitokseen suostunut, mutta tukee alueen autonomiapyrkimyksiä.

Kiovan hallitus on käynyt vuodesta 2014 sisällissotaa Donbassin kanssa. Vaikka alueen autonomiavaateiden tarve on laajalti tunnustettu, ei Kiovan hallitus ole ns. Minskin sopimusten mukaisiin neuvotteluihin aktiivisesti osallistunut. Hallitus pyrkii ylläpitämään pelkoa Venäjää kohtaan ja tätä kautta hankkimaan sekä sympatiaa, että taloudellista ja sotilaallista tukea. Ukrainan hallitus on kestokerjuulla. Tilanne kärjistyy, kun sitä kärjistetään.

https://m.facebook.com/story.php?story_fbid=10226679801930922&id=1524665044

Saan tuosta fb- kirjoituksesta varmaan Venäjä-mielisen leiman. En ole erityisen Venäjä-mielinen. Tunnen jonkin verran venäläisiä. Olen ollut Venäjällä neukkuaikaan 70-luvulla 2 vuotta ”opiskelemassa”. 90-luvullakin, Jeltsinin aikaan, kävin Venäjällä, muutaman kerran ja sain sieltä ystävän.

Putinin Venäjälläkin olen käynyt ja seurannut maan kehitystä aika tarkasti.
Mielestäni Venäjä on nyt Putinin aikaan parempi paikka kuin 70-90 luvuilla.
En ole sikäläisen yhteiskuntamallin kannalla, enkä sitä saarnaa. Mutta luultavasti venäläiset itse päättävät maansa kehityksestä, tavalla tai toisella.

Sen tiedän, että venäläinen haluaa tulla kohdelluksi tasavertaisena sekä ihmisten välisissä, kuin myös valtioiden keskinäisissä suhteissa. Pilkan kohteeksi joutunut avainsana kanssakäymisessä on LUOTTAMUS. Jos luottamus on olemassa, lähes kaikki venäläisten kanssa onnistuu. Presidentti Kekkonen ymmärsi tämän. Suomella meni hyvin. Luottamus voi vallita, vaikka asioista oltaisiin eri mieltä. Nykyiset uuspöyhkeät poliitikot meillä ja muualla eivät tätä näytä ymmärtävän. Se voi tulla kalliiksi. Venäjän yli ei kävellä enää.

Kts. myös https://karvola.wordpress.com/2015/08/07/meilla-on-ongelma-nimeltaan-ukraina/

Alueitten Eurooppaan?

Pohjoismaat ovat yhdessä Tanskan kanssa sopineet yhteistyöstä ilmastonsuojelun alueella. Hanke seisoo päälaellaan, koska ns. ilmastopolitiikka on ylösalaisin käännettyä energiapolitiikkaa.

Se perustuu hypoteesiin, jonka mukaan ilmaston lämpötila voidaan säätää yhtä ilmakehän minikaasua vähentämällä. Onko tämä edes periaatteessa mahdollista, jääköön tässä pohtimatta.

Koska ns. ilmastopolitiikka on energiapolitiikan kääntöpuoli, on neljän pohjoismaan yhteishankkeella hutera pohja. Tanska tuottaa sähkönsä tuulella ja öljyllä. Norjalla on vesivoimaa omiin tarpeisiin ja Ruotsilla vesivoiman ohella ydinvoimaa. Suomessa sähkön tuottamiseen osallistuvat ydinvoiman ohella hiilivoimalat ja teollisuuden sivuprosesseina toimivat lämpövoimalat. Tämä sähköstä.

Mutta maanteillä liikutaan polttomoottoreilla, koska vaihtoehdot ovat Norjaa lukuunottamatta uuden sähköistämisboomin osalta enemmän kuin haasteellisia.

Mitä siis yhteistyöllä voidaan saavuttaa? Lisää veronmaksajien rahaa innovaatioihin, joilla – jälleen veronmaksajien varoilla – tuetaan eri puolilla maailmaa kuvaannollisesti suut avoinna leipäpalaa odottavia eli teollisuutta ja eurooppalaisittain modernia infran ja kulutuksen eli läntisen elintason rakentamista. Siihen rahaa saadaan uppoamaan.

Sen sijaan maanosan tulevaisuuden kannalta olennaiset yhteistyön kysymykset jäävät norsuiksi päättäjien saleihin. Esimerkiksi pohjoismaat voisivat muodostaa EU:n sisälle suhteellisen itsenäisen talousalueen Paavo Väyrysen esittämällä tavalla.

Se voisi pitää euron ohella voimassa omaa erillisvaluuttaansa, jolla mitattaisiin suoraan ilman Euroopan keskuspankin manipulaatioita tämän pohjoisten maitten talousalueen ostovoima suhteessa kansainvälisiin markkinoihin.

Saman mallin mukaan voisi järjestellä muitakin EU:n ristivedossa käpristelevien maitten asioita. Olisi järkevää luopua sovinnolla byrokraattisen keskushallinnon varojensiirtoautomaatista ja siirtyä omaa talouttaan kehittävään ja innovoivaan uuteen alueitten Euroopaan.

Mutta tämä edellyttäisi koko Euroopan unionin täysremonttia. Oikea alueitten Eurooppa ei tarvitsisi koko aluetta edustavaa unionia muissa kuin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kysymyksissä. Näiden käsitteiden sisään mahtuvat myös siirtolaisuus- ja pakolaispolitiika.

Edellytys tälle vaihtoehdolle on kuitenkin EU:n pysyvä periaatteellinen ratkaisu riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta maailman suurten valtioiden kiistakysymyksissä. EU on ajautunut ja myös pakotettu USA:n toimin vakavasti osapuoleksi kiistoissa, jotka aiheutuvat välittömästi USA:n pyrkimyksestä globaalin hegemoniansa ylläpitoon ja jopa laajenttamiseen varsinkin Venäjän rajoille.

Tässä tilanteessa tarvittaisiin päättäviä toimia aivan toiseen suuntaan. USA:n rooli Euroopan vapauttamisessa natsivallasta ja toisaalta NL:n imperiumin uhasta on taaksejäänyttä aikaa. Mutta taistelu energia- ja raaka-ainevaroista sekä niihin liityvän infran ja aseteollisuuden menestyksestä ajaa Yhdysvaltoja yhä epätoivoisempiin siirtoihin geopoliittisella näyttämällä. Siellä riippumattomalla ja puolueettomalla Euroopalla olisi merkittävä rooli esitettävänään.

Ja palatakseni pohjoisten maiden kunnianhimoisiin, mutta valitettavasti yksipuolisen harhaisiin hankkeisiin ilmaston suhteen, helpoimmin energian käytön sektorilla saataisiin aikaan merkittäviä säästöjä ja muutoksia asevarustelun ja jatkuvien sotaharjoitusten välittömällä lopettamisella.

Käsittämättömät määrät kerosiinia palavat tälläkin hetkelllä taivaalla ja yhdessä aseiden hankinnan kanssa haukkaavat kansantuotteen kakkua summilla, joilla perusterveydenhoito saataisiin kerralla kuntoon. Tämä norsu ei nouse keskusteluun sen paremmin pohjoismaitten pääministerien, kuin Suomen eduskunnankaan käänteisissä energiapolitiikan, siis ilmaston epätoivoista säätelyä käsittelevissä keskusteluissa ja kannanotoissa.

Europaan haasteet ovat muualla, kuin sotilasliittojen, asevarustelun ja armeijoitten kasvattamisessa. Tieteellis-tekninen vallankumous etenee vauhdilla ja pudottaa vanhan Euroopan olemassaololta aineellisen ja talouden perustan – ellei linja muutu.

Uusi Eurooppa voisi olla todellinen alueitten ja yhteistyön Eurooppa. Nykysuuntaus tarkoittaa vain ristiriitojen kasvua ja niiden keskusjohtoisen säätely-yritysten jatkuvaa kavalkaadia, jonka heijastumat nähdään kansallisten parlamenttien poliittisina spektaakkeleina suuren rahan ja keskusvallan palvelukseen valjastetun median pohjustuksella.

Paavo Väyrynen: Salaliitto johtaa tiedotusvälineiden avulla Suomen ulkopolitiikkaa

”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa näyttää johtavan taustalta joidenkin poliitikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseereiden muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä. Jyri Häkämiehen nimittäminen EK:n toimitusjohtajaksi ei ollut sattuma…

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaa on selkiytettävä. Päätöksentekoon on saatava avoimuutta. Kansan on saatava tietää, millaista linjaa kukin puolue ja poliitikko ajaa.”

Näin toteaa europarlamentaarikko, Kansalaispuolue ry:n perustaja ja puheenjohtaja blogissaan 25.9.2016. Seuraavassa kirjoitus kokonaisuudessaan:

”Suomen ulkopoliittinen linja on viimeksi kuluneen runsaan vuoden aikana muuttunut. Tämä näkyy selvimmin suhtautumisessa Venäjään, Yhdysvaltoihin ja EU:n puolustusyhteistyöhön. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on siirrytty vakauden vaalimisesta asevaraisen ajattelun ja toiminnan suuntaan. Muutos alkoi jo viime vaalikaudella, mutta nykyisellä se on selvästi voimistunut.

Suhteemme Venäjään ovat olleet ohuet. Niissä on koettu myös kielteisiä ilmiöitä. EU:n pakotepolitiikassa Suomi on ollut kovalla linjalla, kuten duuman puhemiehelle Sergei Naryshkinille asetettu kielto osallistua ETY-järjestön parlamentaarikkojen kokoukseen osoittaa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on pitänyt kiitettävästi yhteyksiä presidentti Vladimir Putiniin, mutta valtioneuvoston jäsenten tasolla on ollut hyvin hiljaista.

Samaan aikaan yhteydenpitoa ja yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa on tiivistetty jopa sotilaallisella tasolla. Tämä näkyy selvästi sotaharjoitusten järjestämisessä.

Ennen eduskuntavaaleja oli esillä suunnitelma Suomen osallistumisesta Virossa Ämarin tukikohdassa pidettäviin ilmasotaharjoituksiin. Käydyn julkisen keskustelun jälkeen päätettiin, että suomalaiset koneet nousevat ilmaan Suomen kentiltä ja harjoitukset järjestetään kansainvälisessä ilmatilassa. Tänä vuonna Yhdysvaltain joukot ovat osallistuneet sotaharjoituksiin Suomen maaperällä, vesialueilla ja ilmatilassa.

EU:n yhteisen puolustuksen kehittämiseen Suomi on suhtautunut suorastaan innokkaasti. Perussopimuksen avunantolauseketta on perusteettomasti tulkittu siten, että se velvoittaa jäsenmaita antamaan toisilleen myös sotilaallista apua. Eduskunnalle on annettu lakiehdotus, joka tekee mahdolliseksi suomalaisten sotilaiden lähettämisen ulkomaille myös taistelutehtäviin.

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Ulkopoliittisen linjan muuttamisesta ei ole päätetty hallituksessa eikä eduskunnassa. Suuretkin käänteet käytännön politiikassa selitetään väittäen, ettei mikään ole muuttunut.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa näyttää johtavan taustalta joidenkin poliitikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseereiden muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä. Jyri Häkämiehen nimittäminen EK:n toimitusjohtajaksi ei ollut sattuma.

Merkkejä salaliitosta oli nähtävissä jo ennen eduskuntavaaleja. Useat talouselämän vaikuttajat painostivat poliitikkoja kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä.

Keskustaankin nämä paineet heijastuivat. Vuoden 2014 puoluekokoukselle valmisteltuun kannanottoluonnokseen ei sisältynyt kantaa Nato-jäsenyyteen, ja syksyn mittaan käytiin sekavaa keskustelua tulevan hallitusohjelman sisällöstä.

Viime kevään hallitusratkaisuun ulko- ja turvallisuuspolitiikalla näyttää olleen ratkaiseva vaikutus. Hallitukseen haluttiin Nato-jäsenyyttä ajava Kokoomus, vaikka Keskustassa enemmistö kannatti punamultaa.

Turvallisuuspolitiikan avainpaikat sai haltuunsa Perussuomalaiset, jonka linja on sekava. Sekä puheenjohtaja Timo Soini että eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho ovat sanoneet kannattavansa henkilökohtaisesti Nato-jäsenyyttä, mutta puolueella on toinen kanta. Historian harrastajana Jussi Niinistön uskoisi pysyttäytyvän Paasikiven linjalla, mutta hän näyttää hurmaantuneen yhteistyöstä Naton ja Yhdysvaltojen kanssa.

Keskustasta hallitukseen tuli vain liberaaleja, jotka ovat myös ulko- ja Eurooppa-politiikassa lähellä Kokoomuksen linjaa.

Liittoutumispolitiikan kannattajien strategia on muuttunut. Kun suora Nato-jäsenyys ei etene, on ryhdytty tiivistämään kahdenvälisiä suhteita sen johtaviin jäsenmaihin, Yhdysvaltoihin ja Britanniaan. Toinen raide on toiminta EU:n yhteisen puolustuksen kehittämiseksi. Tätä kautta unionista pyritään kehittämään sotilasliitto ja Naton eurooppalainen pilari.

On vaikea päästä perille siitä, ketkä uutta linjaa hallitustasolla johtavat.

Päällisin puolin näyttää siltä, että vallankäytön tosiasiallinen painopiste on valtioneuvoston puolella ja linjan määräävät sen liittoutumispolitiikkaa kannattavat jäsenet.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö näyttää pyrkivän pitämään Suomen Paasikiven linjalla. Hän on vaalinut suhteita Venäjään. Yhdysvaltain kanssa toteutettavien sotaharjoitusten sisältyminen puolustusministeriön esityksestä hyväksyttyyn ohjelmaan näytti tulleen Niinistölle epämiellyttävänä yllätyksenä.

Jännitteistä valtioneuvoston ja tasavallan presidentin välillä kertoo myös se kritiikki, jota ulko- ja puolustusministeriöistä vuodettiin julkisuuteen Niinistön tehtyä aloitteensa lentoturvallisuuden parantamiseksi Itämeren alueella.

Sauli Niinistön turvallisuuspoliittinen linja ei kuitenkaan ole johdonmukainen. Hän näyttää tukevan EU:n kehittämistä jopa valtioksi, jolla on yhteinen armeija.

Äskettäin Niinistö kysyi, ”onko unioni mikään unioni, ellei se kanna huolta alueellisesta koskemattomuudestaan”. Aluepuolustuksen järjestäminen on valtioiden tehtävä, jonka ne voivat toteuttaa joko ylläpitämällä uskottavaa itsenäistä puolustusta tai liittoutumalla.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaa on selkiytettävä. Päätöksentekoon on saatava avoimuutta. Kansan on saatava tietää, millaista linjaa kukin puolue ja poliitikko ajaa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee olla keskeinen kysymys tulevissa presidentin- ja eduskuntavaaleissa. Äänestäjien on voitava ottaa kantaa Suomen linjaan ja kansan enemmistön tahtoa on noudatettava.

Jos näin tapahtuu, ryhdymme taas vahvistamaan itsenäisyyttämme, vaalimaan puolueettomuuttamme ja toteuttamaan rauhaa lujittavaa vakauspolitiikkaa.”

Paavo Väyrynen

Venäjän tahrattu maine

Mikä on Venäjän keskeinen intressi ja miksi puolueettoman maan ei tarvitse Venäjää pelätä?

EU:n ja Venäjän rauhanomaiselle yhteistyölle on harvinaisen hyvä objektiivinen perusta. Ne täydentävät toisiaan tavalla, joka yhteistyön kautta lisäisi maanosan vaurautta, kehittäisi ja kasvattaisi taloutta ja rikastaisi kulttuuria. Venäjän yhteiskunnan kehittyminen – ja jos niin halutaan – myös demokratia kehittyisi vakaasti monipuolisen yhteistyön avulla.
Etenkin Saksan teollisuus ja maatalous hyötyisivät aktiivisesta Venäjä-kumppanuudesta ja Venäjä puolestaan saksalaisesta osaamisesta ja investoinneista.
Venäjä on aktiivisesti yhteistyötä etsinyt ja ilmaissut useaan otteeseen haluavansa sitä syventää. Samalla Venäjä on mm. Putinin suurissa linjapuheissa korostanut tasavertaisuuden merkitystä kanssakäymisessä.Tämä on tärkeätä.

Hegemoniavaatimuksen logiikka

Mutta tämä on kehityslinja, jota USA tukijoineen ei halua. Syyt ovat päivän selvät. Kehittyvä ja kasvava euro-aasialainen yhteistyö Kiina-kytkentöineen romahduttaisi nopeasti US-amerikkalaisen hegemonian sekä talouden, että geopoliittisen valtajärjestelmän piirissä.

Siksi USA on tehnyt hartiavoimin töitä romuttaakseen EU:n johtavan valtion, Saksan, ja itsenäisen Venäjän väliset suhteet. USA:n viimeaikainen kiinnostus myös pohjoismaihin on nähtävä tässä kontekstissa. Pakotepolitiikka on nimenomaan USA:n työväline EU:n Venäjä-suhteiden turmelemiseksi.

Kun prosessi ei Saksankaan osalta ole edennyt USA:n kannalta riittävän nopeasti eikä riittävän syvälle, on USA valjastanut NATO-haukkansa offensiiviin Itä-Euroopan ja pohjoismaiden kytkemiseksi suoraan valtapiiriinsä sotilaallisen varustautumisen tietä.
Tätä päämäärää palvelee 1990-luvun taitteen jälkeen mittavin Venäjän vastaisen kiihotusprosessin käynnistäminen ja viholliskuvan rakentaminen sekä kaiken kattava poliittinen ja informatiivinen propagandakampanja.

Sen johtoaate on väitetty Venäjän aggressio ja uhka. Kampanjaa voi seurata kaikilla valtamedian kanavilla päivittäin.

Nyt on tosi kyseessä. USA on kadottamassa globaalin johtoroolinsa. Siksi sen alttius aseellisiin selkkauksiin kasvaa ja lisää samalla objektiivisesti jännitteitä ja suoranaista suursodan vaaraa.

Miten kauan viisautta riittää?
Kun lähdetään USA:n maailmanoptiikasta ja myös nykyisen presidentin julkilausumasta geopoliittisesta hegemoniavaateesta, tullaan tilanteeseen, jossa hegemoniapyrkimyksen kohdemailta, poliittisilta ja taloudellisilta kilpailijoilta, vaaditaan poikkeuksellisen suurta poliittista ja intellektuaalista kyvykkyyttä konfliktihakuisen vastustajan siirtojen neutralisoimiseksi.
Tähän asti Kiina ja Venäjä ovat kyenneet torjumaan provokaatiot ja Venäjä Syyrian politiikallaan jopa luomaan reaalisen mahdollisuuden rauhan pohjustamiselle maassa.

Mutta historiallinen kokemus valtajärjestelmien toiminnasta osoittaa, että jännitteisen valtasuhteen toisen osapuolen yksipuolinen eteneminen valtapyyteissään johtaa väistämättä jossain vaiheessa aseelliseen konfliktiin. Se raja lähestyy huolestuttavalla vauhdilla.

USA valtameren takana ei tajua sitä tosiasiaa, ettei se kykene opettamaan eikä rankaisemaan Venäjää ja Kiinaa tottelemattomuudesta, jos ne eivät toimi USA:n toivomalla tavalla.

USA:lta ja sen eräiltä liittolaisilta puuttuu globaalien kilpakumppaneittensa kunnioitus ja arvostus. USA ei halua maailmaan sellaista turvallisuuspoliittista järjestelmää, jossa se ei automaattisesti omista johtoasemaa. Tämä on suuri ja kohtalokas virhe globaalilla näyttämöllä erityisesti juuri nyt.

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Vastavalkean kommenttina kirjoitukseen Kun metsä ei vastaa.

Krimin liittymisestä Venäjään kaksi vuotta

Kaksi vuotta on kulunut Krimin liittymisestä Venäjään. Kaksi vuotta on saatu kuunnella kiihtyvää propagandaa kokoomuslaisen Häkämiehen tunnetuksi tekemään tyyliin: Russia, Russia, Russia tai pikemminkin Putin, Putin, Putin.

Pari käsiteselvennystä tarvitaan. Ne ovat tarpeen paitsi totuudellisemman kuvan saamiseksi tapahtuneesta myös siitä syystä, että Yhdysvallat tukijoineen ja alamaisineen käyttää tapahtumista nimitystä pakkoliitos (annektio). Siitä yksinkertaisesta syystä, että pakkoliitos avaa mahdollisuuden YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden perusteella syyllisen rankaisemiseen ja jopa sotatoimiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston lupaa. Tässä on perustelu pakotepolitiikkaan ja yksityisiä kansalaisia koskeviin pakotteisiin, kuten pankkitilien sulkemiseen.

Annektio ja sekessio

Venäjä ei liittänyt Krimiä väkivallalla jäseneksi federaatioon. Kyseessä ei ollut kansainvälisen oikeuden termein annektio eli pakkoliitos, vaan sekessio, irtisanoutuminen nykyisestä isäntämaasta. Sitä seurasi tahdonilmaisu liittyä toiseen valtioon, Venäjän federaatioon.
Käsitteillä on tärkeä ero. Asiasta julkaistiin keväällä 2014 Hampurin yliopiston Reinhard Merkelin kiinnostava analyysi saksalaisessa Frankfurter Allgemeine Zeitungissa. Selostan artikkelin ydinkohtia lyhyesti.

Sekessio on kyseessä silloin, kun alueen väestön enemmistö ilmaisee halunsa itsenäistyä, irtaantua valtiosta ja/tai liittyä toiseen. Esimerkkejä löytyy historiasta. Näin tapahtui Krimillä, jossa väestö kansanäänestyksen perusteella ilmaisi halunsa liittyä Venäjään ja Venäjä liitymistahdon hyväksyi lainsäädännöllisesti. Yksikään näistä toimenpiteistä ei ole vastoin kansainvälistä oikeutta.

Ukrainan perustuslaki ei eroamista hyväksy. Sekessio ei muutu sen takia kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. Myöskään ei ole suurta merkitystä sillä, oliko eron ja liittymisen kannalla 96,8 prosenttia äänestäneistä tai jotain muuta. Krimin venäläiset ovat joka tapauksessa alueen vahvin etninen ryhmä 58 prosentin osuudella. Kielisuhteet ilmenevät alla olevasta kartasta.

Se, että Venäjä mahdollisesti toi Krimillä olevien varuskuntiensa ulkopuolelle väkeä (eli kuuluisia vihreitä miehiä) turvaamaan kansanäänestyksen ja esti Ukrainan armeijan puuttumisen peliin laukaustakaan ampumatta, oli vastoin kansainvälisen oikeuden periaatteita. Mutta se ei mitätöi alueen väestön sekessio-oikeutta.

Tapahtumaketjua voidaan verrata Kosovon nopealla aikataululla 17.2.2008 toimeen pantuun itsenäistymiseen serbialaisesta keskusvallasta. Sillä olennaisella erolla, että alueella oli voimassa YK:n turvallisuusneuvoston päätös 1244 vuodelta 1999. Päätöksellä turvattiin Serbian rajojen koskemattomuus sen jälkeen, kun alue oli NATO:n pommitushyökkäysten jälkeen julistettu YK:n valvomaksi alueeksi. Kansainvälinen oikeus venyy tilanteesta riippuen.

http://tinyurl.com/qznzf2m

Maidanin impulssi

Krimin irtaantumisprosessin laukaisi pitkällinen mielenosoitusten ja mellakoitten ketju, joka huipentui Kiovan Maidanilla orkestroituun vallankaappaukseen.

Aluksi aitoa kansalaisten tyytymättömyyttä ja raivoa vallanpitäjiä kohtaan ilmaissut mielenilmaus ohjailtiin puhdasoppiseen false flag -operaatioon. Sen dramaattisessa taitekohdassa vaaleilla valitun presidentti Janukovitsin vastustajat ampuivat säälittä ihmisjoukkoon hotellin katolta ja tappoivat kymmenittäin ihmisiä. Hallitus vaihtui pikatahtia ja Janukovits pakeni maasta. Tämä oli signaali, johon Venäjä reagoi Krimillä.

Maidan-prosessia on tutkinut akateemisella tasolla Ottawan yliopiston Ivan Katchanovski. Hän sanoo mm. näin selvityksensä yhteenvedossa:

”This academic investigation concludes that the massacre was a false flag operation,which was rationally planned and carried out with a goal of the overthrow of the government and seizure of power. It found various evidence of the involvement of an alliance of the far right organizations, specifically the Right Sector and Svoboda, and oligarchic parties, such as Fatherland. Concealed shooters and spotters were located in at least 20 Maidan-controlled buildings or areas. The various evidence that the protesters were killed from these locations include some 70 testimonies, primarily by Maidan protesters, several videos of “snipers” targeting protesters from these buildings, comparisons of positions of the specific protesters at the time of their killing and their entry wounds, and bullet impact signs. The study uncovered various videos and photos of armed Maidan “snipers” and spotters in many of these buildings”.

https://www.academia.edu/8776021/The_Snipers_Massacre_on_the_Maidan_in_Ukraine

Kaakkois-Ukraina ja Novorossija

Aiheeseen liittyy myös kehitys Kaakkois-Ukrainassa. Siellä kaksi kaupunkia alueineen julistautui sekavien käänteiden jälkeen itsenäisiksi kansantasavalloiksi, ilmeisestikin hieman Krimin tapahtumien hurmassa.
Alueen väestöä NATO/EU-propaganda luonnehtii Suomessa adjektiivilla ”venäjämieliset” tai ”venäjämyönteiset separatistit”.
Kyseessä on tarkoituksellinen propagandistinen vääristely, tuskin tietämättömyys. Nimitys antaa ymmärtää, että sisällissodan aktivistit Donbasissa ovat Venäjän kauko-ohjaamia joukkoja, jotka toteuttavat Moskovan tai miksei Putinin käskyjä Kiovan hallituksen päänmenoksi.
Propagandistit eivät kerro kansalaisille, että Kiovan hallitus käy ”terrorismin vastaista kampanjaansa” 3,6 miljoonaa Donbasin venäjää puhuvaa ja syntyperältään venäläistä vastaan. Eivät siis venäjämielisiä, vaan venäläisiä.

official_russian_language_support_in_ukraine

Alueella on nostettu esiin hieman erilaisin painotuksin pyrkimys laajaan itsehallintoon tai jopa eroon Kiovan Ukrainan valtiosta. Asia on yhtenä keskeisenä kohtana ns. Minskin prosessissa. Kiovan hallitukselta ei tule tukea laajalle autonomialle eikä itsenäisyydelle.
Oma näkemykseni on, ettei Venäjän hallinto tai ”Putin” ole rohkaissut Donbasin kansalaisia aseelliseen kapinaan. Sisällissota on Venäjälle raskas rasite. Moskova on vaatinut neuvotteluissa venäläisväestön oikeuksien turvaamista ja laajaa itsehallintoa. Sotatilanteessa venäläisten tuki hyökkäyksen kohteena oleville on luonnollista. Olen pohtinut Ukrainan tilannetta aikaisemminkin. Yksi pohdiskelu, päivätty 12.3.2014 on täällä.

Kaksi vuotta jatkuneen tappamisen jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että Donbas (tai Novorossija) enää palaa Kiovan Ukrainan alaisuuteen. Liikaa on verta vuodatettu.

Jälkikirjoitus 6.12.2018

Krimin suhteen kuluneina vuosina on vallinut jäätyneen konfliktin vaihe. Tilanne alkoi kiristyä sen jälkeen, kun Venäjä Kiovan hallituksen erilaisten pakotus- ja sabotaasitoimien jälkeen joutui pikavauhtia rakentamaan maayhteyden emämaasta Krimille Kertshin salme yli.

Ukrainan Maidanin kaappauksen kautta valtaan tullut johto ei ole sillan rakentamista hyväksynyt. Samaten se pitää jääräpäisesti kiinni propagandistisesta ajatuksesta, että Krim Venäjän federaation täysivaltaisena subjektina kuuluisi Ukrainan valtapiiriin.

Kertshin salmen selkauksen yhteydessä on osoittautunut, ettei pelkästään Kiovan hallitus, vaan myös Maidanin kaappauksen läntiset taustavoimat ovat autuaasti unohtaneet Asovan meren ja Kertshin salmen laivaliikennöintiä koskevat Ukrainan ja Venäjän väliset sopimukset. Niiden mukaan Asovan meri on Venäjän ja Ukrainan yhteinen sisämeri. Liikennöintiä koskevat teknisluonteiset määräykset ovat toimineet vuosikaudet normaalisti, jopa Krimin itsenäistymis- ja Venäjään liittymisen aiheuttaman konfliktin aikanakin. Ukrainalaisten sota-alusten provakaatio, Venäjän reaktio siihen ja presidentti Poroshenkon julistama sotatila on nähtävä ennen muuta sisäpoliittisena pelinä, jolla voi olla vaaralisia seurauksia kun tiedämme, että Krimiä ei varmuudella tulla enää siirtämään Ukrainan yhteyteen ja Luhanskin ja Donetskin julistamien, ei-tunnustettujen kansantasavaltojen tilanne on avoin ja herkkä.

Suomessa vallitsee kuuliainen eurotulkinta tapahtumista. Krimiläisten oikeus sekession kautta tehtyihin valtiollisiin rakaisuihin kielletään, vaikka samalla hyväksytään esim. Eestin, Slovenian ja Kosovon irtaantumiseen johtaneet tapahtumat kansainvälisen oikeuden kanssa yhteen sopivina.

Aiheesta on paljon edellä linkatun lisäksi tutkimusta. Suosittelen mm. seuraavaa tutkielmaa lähdeviitteineen:

Der Beitritt der Republik Krim zur Russ-
ländischen Föderation aus der Warte
des Selbstbestimmungsrechts der Völker
Ao. Univ.-Prof. Dr. iur. Michael Geistlinger,
Universität Salzburg

Pdf-tedosto täällä

https://drive.google.com/open?id=1lhnVc5O88ydwBHGBw6eZGfXeHtbu_r-m

Artikkeli löytyy haulla ja se sisältää englanninkielisen yhteenvedon.

Kysymys kansanedustajille

Arvoisa kansanedustaja

Valtamediassa on viimeksi kuluneen vuoden aikana toisteltu ahkerasti käsitettä ”trollaus”. Se yhdistetään käytännössä puheenvuoroihin sosiaalisessa mediassa. Puheenvuorojen yhteinen nimittäjä on hallituksen toimien arvostelu ja kritiikki Venäjän ulko- ja geopolitiikan arvioinnissa ja käytännön toiminnassa sekä hallituksen pakolaispolitiikassa.

Valtioneuvoston tiedotuspäällikkö Markku Mantila on julkisuudessa aktiivisesti varotellut ”trollauksesta”, mutta muutama päivä sitten katsonut, että ilmiö olisi viime aikoina heikentynyt. Mantila kuitenkin arvioi, että ”trollaus” tulee jälleen voimistumaan.

Jos vaikkapa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevan pääkirjoituksen perässä on kymmenittäin Venäjän näkökulmaa esiintuovia kommentteja, voi epäillä kyseessä olevan trollauksen. Tällaista trollausta Markku Mantila uskoo näkevänsä myöhemmin keväällä, kun Suomessa aletaan keskustella Nato-selvityksestä sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta.

Trollit pyrkivät käyttämään hyväksi myös pakolaiskriisiä.– Ilmapiiri Suomessa on kääntynyt turvapaikanhakijavastaiseksi. Siihen maaperään on helppo levittää huhuja ja valheita.” Näin Mantila sanomalehti Kalevan mukaan 11.3.2016.

Mantila myöntää, että trollauksen määrän arviointi on menetelmällisesti vaikeaa. Kansalaisen kannalta Mantilan kannanotto luo kuvaa, että Suomen politiikassa on tällä hetkellä aihepiirejä, joihin kriittisesti kantaa ottava henkilö mielipiteineen voidaan leimata vieraan vallan, tässä yhteydessä Venäjän valtion propagandaa levittäväksi henkilöksi. Asenne heijastuu voimakkaasti myös valtamediassa. Hallituksen ja ns. länsileirin toimia tukevia kannanottoja sen sijaan ei virallisella taholla pelätä eikä niitä luonnehdita trollaukseksi.

Kysymys kansanedustajalle kuuluu, onko eduskunnan jäsenillä sellainen kanta, että Suomen hallituksen tai EU:n ja USA:n toimiin kansainvälisessä politiikassa ja Suomen sisäpolitiikassa kriittisesti suhtautuvat henkilöt ja verkkojulkaisut ovat Venäjän valtion propagandisteja?

Jollei ole, niin eikö kansan edustajien tulisi aktiivisesti vaikuttaa siihen, että Suomen poliittisessa päätöksenteossa on käytettävissä muutakin tietoa ja näkemystä, kuin valtioneuvoston tiedotusosaston legitimoima ja suoraan propagoima ajatustapa? Mitä aiotte tehdä, jotta valtion julkisuuspolitiikka, mukaan lukien eduskunnan valvonnassa oleva radio- ja tv-toiminta, korjaa linjaansa moniarvoisuutta ja sanan vapautta lisäävään suuntaan?

Jos yhdytte Mantilan edustamaan kantaan, niin eikö olisi kansalaisten mielipiteen vapauden ja perusoikeuksien kannalta välttämätöntä vaatia, että ”trollisodassa” esitettyjen väitteiden ja syytösten tueksi esitetään faktatietoa ja näyttöä samaan tapaan, kuin oikeusprosessissa joudutaan näyttö esittämään? Trollisyytös voi ääritapauksessa tarkoittaa viranomaisen epäilevän valtiopetosta.

Kysymys on kansalaisten perusoikeuksista ja oikeusturvasta. Suomessa ei vallitse poikkeustilaa, joka laillistaisi valtioelinten harjoittaman kansalaisten mielipiteiden kontrollin.

Ystävällisin terveisin,

Kari Arvola

http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkomaat/venaja-trollaus-hiljeni-suomeen-kohdistuvat-lokakampanjat-vahentyneet/722330/

http://yle.fi/uutiset/venajan_trollaus_otetaan_tosissaan__paattomyyksia_ammutaan_alas/7812071

Kannanotto on toimitettu kansanedustajille 18.3.2016.

 

Meillä on ongelma, nimeltään Ukraina

Meillä EU-alamaisilla on ongelma. Sen taloudelliset mittasuhteet tulevat lyhyessä ajassa ylittämään moninkertaisesti Kreikan konkurssin torjumiseksi suunnitellut panostukset. Maanosan ja jopa maailman turvallisuutta järkyttävät geopoliittiset muutokset ovat jo kuukausia muistuttaneet itsestään USA:n, EU:n ja Venäjän suhteiden kriisiydyttyä vain muutaman kuukauden kuluessa. Ongelman nimi on Ukraina.

Ukrainan konkurssitalouden rahoitukseen on jo käytetty rahaa sekä dollareissa että euroissa summa, joka lasketaan kymmenissä miljardeissa ja se on vasta alkua. Pahinta on, että maassa jatkuu sisällissota eikä Kiovan hallituksella takapiruineen näytä olevan aikomustakaan luopua Itä-Ukrainan, ns. Novorossijan kapinallisten alueitten aseellisesta nutistamisesta. Ei  tarvita kovin suurta ennustajan lahjaa jos toteaa, että erinäisistä syistä aseellinen ratkaisu ei tule onnistumaan.

Ukrainan valtion ulkomainen lainoitus virtaa suoraan varusteluun ja sotimiseen. Mutta  jokaisesta vastikkeettomasta ulkomaisesta rahoituserästä kamppailevat myös maan oligarkit ja muut välistä vetäjät osuuttansa vaatien. Ja kansa kärsii huutavasta köyhyydestä.

Puhtaan Ukrainan kaipuu

Ukrainassa kaikuu puhtaan ukrainalaisen valtion nationalistinen korkeaveisu. Sitä ylläpitävät yksittäisten poliitikkojen ohella erilaiset organisaatiot, joiden nationalistinen paatos on selvästi fasistinen Bandera-idoleineen, tappelupukareineen ja asevoimineen.

Uhoamisen ja propagandan keskellä unohdetaan todellisuus. Ukraina ei ole, eikä koskaan ole ollut etnisesti, kielellisesti, uskonnollisesti eikä historiallisestikaan yhtenäinen kansallisvaltio. Nykyisen rajat sille veti Neuvostoliitto. Ei ole siis mitenkään kaukaa haettu hanke, että Itä-Ukrainan venäjänkielinen ja monin tavoin myös Venäjä-mielinen väestönosa pyrkii hankkimaan autonomian tai jopa valtiollisen itsenäisyyden. Moniarvoisessa EU-kodissa hankkeen luulisi herättävän pelkästään lämminhenkistä sympatiaa.

Mutta ei. Länsi katselee passiivisesti päältä kuukaudesta toiseen enemmän tai vähemmän voimakasta aseiden kalistelua ja suoranaisia sotilasoperaatioita kapinallisia vastaan. Syntyy vaikutelma, että läntiset poliitikot katsovat myös aktiivisesti muualle, kun maan itäosissa veri lentää. Ja syykin on mitä ilmeisin.

Ukrainan rikkaudet ovat idässä

Itse itsensä itsenäisiksi tasavalloiksi nimittäneet Luganskin ja Donetskin alueet ovat Ukrainan teollisuuden ja maaperärikkauksien tärkeintä aluetta. Venäläisvastaisuuden ja suoranaisen väkivallan provosoima itsenäisyyshanke tuli Kiovan uudelle hallitukselle ja sen amerikkalais-eurooppalaisille kätilöille ja kummeille mahdollisimman ikävään aikaan.

Ukrainan ja EU:n välisen assosiaatiosopimuksen ydin oli ja on edelleen laajamittainen EU-standardien käyttöön otto maan taloudessa ja hallinnossa. Sen tärkein lohko on yltiöliberaalinen julkisten palvelujen ja valtion omaisuuden yksityistäminen amerikkalaisen mallin mukaan. Rutiköyhässä maassa ohjelma tarkoittaa kurjistumista.

Sisällissota katkaisi lupaavasti alkaneet liuskekaasun koeporaukset (Exxon, Shell). Se esti Itä-Ukrainan alueella myös suuren mittakaavan biopolttoainehankkeet samoin kuin ainakin toistaiseksi lupaavasti edenneen Ukrainan rauhankumppanuuden kehittymisen NATOn täysjäsenyydeksi.

EU:n jäsenyys jää haaveeksi

EU:n täysjäsenyys on kansainväliseksi muuttuneen konflktin vuoksi vain unelma. Hövelit konkurssitalouden rahoituspäätökset kertovat kuitenkin siitä, että EU:n ja USA:n politiikassa Ukrainan varaan lasketaan paljon sekä taloudessa, kuin myös omalle tielleen lähtenyttä Venäjää vastaan suuntautuvan kuristuspolitiikan rintamalohkona.

Niin kauan kuin Ukraina on Venäjän vihollinen ja seisoo länsivaltojen rintamassa, niin kauan tukea annetaan.  Brysselissä ja Washingtonissa viis veisataan siitä, että Kiovan Ukraina polkee jalkoihinsa mistään piittaamatta kaikki ne arvot, joita lännen poliittinen johto toitottaa juhlapuheissaan.

Ukraina on uusi piikki EU:n jäsenmaiden ja niiden veronmaksajien lihassa. Ennusmerkit ovat sen laatuisia, että suonta isketään niin kauan, kuin potilas vähänkin hengittää.