Venäjän tahrattu maine

Mikä on Venäjän keskeinen intressi ja miksi puolueettoman maan ei tarvitse Venäjää pelätä?

EU:n ja Venäjän rauhanomaiselle yhteistyölle on harvinaisen hyvä objektiivinen perusta. Ne täydentävät toisiaan tavalla, joka yhteistyön kautta lisäisi maanosan vaurautta, kehittäisi ja kasvattaisi taloutta ja rikastaisi kulttuuria. Venäjän yhteiskunnan kehittyminen – ja jos niin halutaan – myös demokratia kehittyisi vakaasti monipuolisen yhteistyön avulla.
Etenkin Saksan teollisuus ja maatalous hyötyisivät aktiivisesta Venäjä-kumppanuudesta ja Venäjä puolestaan saksalaisesta osaamisesta ja investoinneista.
Venäjä on aktiivisesti yhteistyötä etsinyt ja ilmaissut useaan otteeseen haluavansa sitä syventää. Samalla Venäjä on mm. Putinin suurissa linjapuheissa korostanut tasavertaisuuden merkitystä kanssakäymisessä.Tämä on tärkeätä.

Hegemoniavaatimuksen logiikka

Mutta tämä on kehityslinja, jota USA tukijoineen ei halua. Syyt ovat päivän selvät. Kehittyvä ja kasvava euro-aasialainen yhteistyö Kiina-kytkentöineen romahduttaisi nopeasti US-amerikkalaisen hegemonian sekä talouden, että geopoliittisen valtajärjestelmän piirissä.

Siksi USA on tehnyt hartiavoimin töitä romuttaakseen EU:n johtavan valtion, Saksan, ja itsenäisen Venäjän väliset suhteet. USA:n viimeaikainen kiinnostus myös pohjoismaihin on nähtävä tässä kontekstissa. Pakotepolitiikka on nimenomaan USA:n työväline EU:n Venäjä-suhteiden turmelemiseksi.

Kun prosessi ei Saksankaan osalta ole edennyt USA:n kannalta riittävän nopeasti eikä riittävän syvälle, on USA valjastanut NATO-haukkansa offensiiviin Itä-Euroopan ja pohjoismaiden kytkemiseksi suoraan valtapiiriinsä sotilaallisen varustautumisen tietä.
Tätä päämäärää palvelee 1990-luvun taitteen jälkeen mittavin Venäjän vastaisen kiihotusprosessin käynnistäminen ja viholliskuvan rakentaminen sekä kaiken kattava poliittinen ja informatiivinen propagandakampanja.

Sen johtoaate on väitetty Venäjän aggressio ja uhka. Kampanjaa voi seurata kaikilla valtamedian kanavilla päivittäin.

Nyt on tosi kyseessä. USA on kadottamassa globaalin johtoroolinsa. Siksi sen alttius aseellisiin selkkauksiin kasvaa ja lisää samalla objektiivisesti jännitteitä ja suoranaista suursodan vaaraa.

Miten kauan viisautta riittää?
Kun lähdetään USA:n maailmanoptiikasta ja myös nykyisen presidentin julkilausumasta geopoliittisesta hegemoniavaateesta, tullaan tilanteeseen, jossa hegemoniapyrkimyksen kohdemailta, poliittisilta ja taloudellisilta kilpailijoilta, vaaditaan poikkeuksellisen suurta poliittista ja intellektuaalista kyvykkyyttä konfliktihakuisen vastustajan siirtojen neutralisoimiseksi.
Tähän asti Kiina ja Venäjä ovat kyenneet torjumaan provokaatiot ja Venäjä Syyrian politiikallaan jopa luomaan reaalisen mahdollisuuden rauhan pohjustamiselle maassa.

Mutta historiallinen kokemus valtajärjestelmien toiminnasta osoittaa, että jännitteisen valtasuhteen toisen osapuolen yksipuolinen eteneminen valtapyyteissään johtaa väistämättä jossain vaiheessa aseelliseen konfliktiin. Se raja lähestyy huolestuttavalla vauhdilla.

USA valtameren takana ei tajua sitä tosiasiaa, ettei se kykene opettamaan eikä rankaisemaan Venäjää ja Kiinaa tottelemattomuudesta, jos ne eivät toimi USA:n toivomalla tavalla.

USA:lta ja sen eräiltä liittolaisilta puuttuu globaalien kilpakumppaneittensa kunnioitus ja arvostus. USA ei halua maailmaan sellaista turvallisuuspoliittista järjestelmää, jossa se ei automaattisesti omista johtoasemaa. Tämä on suuri ja kohtalokas virhe globaalilla näyttämöllä erityisesti juuri nyt.

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Vastavalkean kommenttina kirjoitukseen Kun metsä ei vastaa.

Mainokset

Poikkeustila ilman päätöksiä

Avoin kysymys viranomaisille ja kenelle tahansa suomalaiselle.

Onko Suomeen kansalaisten tietämättä julistettu poikkeustila, joka sallii perusoikeuksien systemaattisen loukkaamisen ilman, että viranomainen puuttuu asiaan?

Tarkoitan perusoikeudella ilmaisun vapautta ja kansalaisten oikeutta tutkia asioita ja kertoa näkemyksistään muille sekä niin halutessaan järjestää lakien puitteissa myös yhteiskunnallista liikettä tavoitteittensa puolesta.

Mainittua oikeutta loukataan nyt systemaattisesti, kun maan ulkopoliittista linjaa kritisoivia tahoja kortistoidaan ja heitä syytetään julkisesti vieraan vallan asianajajiksi Suomessa.

Kyse on henkilöistä ja yhteisöistä, jotka korostavat rauhanomaisten suhteiden ylläpitämisen välttämättömyyttä Suomen ja Venäjän ja myös Euroopan yhteisön ja Venäjän välillä.

Useasti nämä maanpetoksellisiksi vihjatut tahot ovat omiin tietolähteisiinsä, selvityksiinsä ja muihin tutkimuksiin nojautuen myös olleet sillä kannalla, ettei Venäjää voi yksioikoisesti syyllistää kansainvälisen politiikan ongelmien, kuten Ukrainan kriisin aiheuttamisesta.
Samat kriittiset äänet vastustavat usein myös sotilasliitto NATOa ja Yhdysvaltojen hegemoniaa globaalilla näyttämöllä.

Mielestäni Suomelle elintärkeissä kysymyksissä nykymenon kritisointi on kansalaisvelvollisuus. Sitä ei sovi eikä saa kriminalisoida eikä aktiivista ajattelua tule tukahduttaa julkisen vallan passiivisella tai aktiivisella tuella.
Mustien listojen laatiminen ja yksittäisten ihmisten leimaaminen julkisuudessa tulee laittomana lopettaa ja siihen syyllistyneet saattaa edesvastuuseen. Erityinen vastuu on julkisen sanan edustajilla, mutta myös viranomaisilla ja poliitikoilla.

Toisinajattelu on yhteiskunnan vakauden kannalta arvokas asia. Niinpä esimerkiksi Keski-Euroopan ehkä nimekkäin filosofi Peter Sloterdijk on hiljattain voinut julkaista suuressa sveitsiläislehdessä laajan artikkelin, jossa vaatii Eurooppaa irtaantumaan USAn vanavedestä ja sen 70 vuotisesta sodasta valta-asemansa säilyttämiseksi maailmassa.

Meillä on ongelma, nimeltään Ukraina

Meillä EU-alamaisilla on ongelma. Sen taloudelliset mittasuhteet tulevat lyhyessä ajassa ylittämään moninkertaisesti Kreikan konkurssin torjumiseksi suunnitellut panostukset. Maanosan ja jopa maailman turvallisuutta järkyttävät geopoliittiset muutokset ovat jo kuukausia muistuttaneet itsestään USA:n, EU:n ja Venäjän suhteiden kriisiydyttyä vain muutaman kuukauden kuluessa. Ongelman nimi on Ukraina.

Ukrainan konkurssitalouden rahoitukseen on jo käytetty rahaa sekä dollareissa että euroissa summa, joka lasketaan kymmenissä miljardeissa ja se on vasta alkua. Pahinta on, että maassa jatkuu sisällissota eikä Kiovan hallituksella takapiruineen näytä olevan aikomustakaan luopua Itä-Ukrainan, ns. Novorossijan kapinallisten alueitten aseellisesta nutistamisesta. Ei  tarvita kovin suurta ennustajan lahjaa jos toteaa, että erinäisistä syistä aseellinen ratkaisu ei tule onnistumaan.

Ukrainan valtion ulkomainen lainoitus virtaa suoraan varusteluun ja sotimiseen. Mutta  jokaisesta vastikkeettomasta ulkomaisesta rahoituserästä kamppailevat myös maan oligarkit ja muut välistä vetäjät osuuttansa vaatien. Ja kansa kärsii huutavasta köyhyydestä.

Puhtaan Ukrainan kaipuu

Ukrainassa kaikuu puhtaan ukrainalaisen valtion nationalistinen korkeaveisu. Sitä ylläpitävät yksittäisten poliitikkojen ohella erilaiset organisaatiot, joiden nationalistinen paatos on selvästi fasistinen Bandera-idoleineen, tappelupukareineen ja asevoimineen.

Uhoamisen ja propagandan keskellä unohdetaan todellisuus. Ukraina ei ole, eikä koskaan ole ollut etnisesti, kielellisesti, uskonnollisesti eikä historiallisestikaan yhtenäinen kansallisvaltio. Nykyisen rajat sille veti Neuvostoliitto. Ei ole siis mitenkään kaukaa haettu hanke, että Itä-Ukrainan venäjänkielinen ja monin tavoin myös Venäjä-mielinen väestönosa pyrkii hankkimaan autonomian tai jopa valtiollisen itsenäisyyden. Moniarvoisessa EU-kodissa hankkeen luulisi herättävän pelkästään lämminhenkistä sympatiaa.

Mutta ei. Länsi katselee passiivisesti päältä kuukaudesta toiseen enemmän tai vähemmän voimakasta aseiden kalistelua ja suoranaisia sotilasoperaatioita kapinallisia vastaan. Syntyy vaikutelma, että läntiset poliitikot katsovat myös aktiivisesti muualle, kun maan itäosissa veri lentää. Ja syykin on mitä ilmeisin.

Ukrainan rikkaudet ovat idässä

Itse itsensä itsenäisiksi tasavalloiksi nimittäneet Luganskin ja Donetskin alueet ovat Ukrainan teollisuuden ja maaperärikkauksien tärkeintä aluetta. Venäläisvastaisuuden ja suoranaisen väkivallan provosoima itsenäisyyshanke tuli Kiovan uudelle hallitukselle ja sen amerikkalais-eurooppalaisille kätilöille ja kummeille mahdollisimman ikävään aikaan.

Ukrainan ja EU:n välisen assosiaatiosopimuksen ydin oli ja on edelleen laajamittainen EU-standardien käyttöön otto maan taloudessa ja hallinnossa. Sen tärkein lohko on yltiöliberaalinen julkisten palvelujen ja valtion omaisuuden yksityistäminen amerikkalaisen mallin mukaan. Rutiköyhässä maassa ohjelma tarkoittaa kurjistumista.

Sisällissota katkaisi lupaavasti alkaneet liuskekaasun koeporaukset (Exxon, Shell). Se esti Itä-Ukrainan alueella myös suuren mittakaavan biopolttoainehankkeet samoin kuin ainakin toistaiseksi lupaavasti edenneen Ukrainan rauhankumppanuuden kehittymisen NATOn täysjäsenyydeksi.

EU:n jäsenyys jää haaveeksi

EU:n täysjäsenyys on kansainväliseksi muuttuneen konflktin vuoksi vain unelma. Hövelit konkurssitalouden rahoituspäätökset kertovat kuitenkin siitä, että EU:n ja USA:n politiikassa Ukrainan varaan lasketaan paljon sekä taloudessa, kuin myös omalle tielleen lähtenyttä Venäjää vastaan suuntautuvan kuristuspolitiikan rintamalohkona.

Niin kauan kuin Ukraina on Venäjän vihollinen ja seisoo länsivaltojen rintamassa, niin kauan tukea annetaan.  Brysselissä ja Washingtonissa viis veisataan siitä, että Kiovan Ukraina polkee jalkoihinsa mistään piittaamatta kaikki ne arvot, joita lännen poliittinen johto toitottaa juhlapuheissaan.

Ukraina on uusi piikki EU:n jäsenmaiden ja niiden veronmaksajien lihassa. Ennusmerkit ovat sen laatuisia, että suonta isketään niin kauan, kuin potilas vähänkin hengittää.

Ukrainan ja NATOn kaunis ystävyys

”Pohjois-Atlantin liitto (lyhenne Nato tai NATO[1] engl. sanoista North Atlantic Treaty Organization; ranskankielinen lyhenne OTAN) on poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma.[2] Nato perustettiin 4. huhtikuuta 1949 WashingtonissaYhdysvalloissa. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä Belgiassa. Naton ”kova ydin” on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että ”hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja sen on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiksi katsomillaan keinoin, myös asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella”.(Wikipedia)

Neuvostoliittoa vastaan

Järjestö perustettiin vuonna 1949. Ehkä on mielenkiintoista tietää, että Neuvostoliitto tarjosi itseään jäseneksi vuonna 1954. Tarjous kuitenkin hylättiin syistä, jotka ehkä tässä vaiheessa on jo mahdollista ymmärtää. Korulauseet sikseen. NATO perustettiin Neuvostoliiton muodostamaa todellista tai hypoteettista uhkaa vastaan ns. kylmän sodan keskellä. Monille näyttää olevan ylikäymätön tosiasia, että NATO on Yhdysvaltojen politiikan keskeinen työkalu silloinkin, kuin käynnissä ei ole aseellinen puuttuminen jonkin valtion tapahtumiin tai voiman osoittaminen poliittisen viestin tehostamiseksi, kuten juuri näinä päivinä Ukrainan kriisin yhteydessä tapahtuu. USA vastaa sotilasliiton kustannuksista 70-prosenttisesti. NATO-sopimus mahdollistaa Yhdysvalloille tulkinnan, jonka mukaan mikä tahansa uhka missä tahansa maapallolla voidaan katsoa sitä vastaan suuntautuvaksi hyökkäykseksi, jonka NATO on oikeutettu torjumaan.

NATOn ja Ukrainan ystävyys

NATOn ja Ukrainan yhteinen historia alkoi välittömästi Ukrainan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991. Neuvostoliitto oli romahtamassa ja Ukraina liittyi  Pohjois-Atlanttin yhteistyöneuvoston jäseneksi (nykyisin Euro-Atlanttinen Kumppanuusneuvosto). Vuonna 1994 Ukraina ensimmäisenä maan solmi NATOn kanssa ns. rauhankumppanuussopimuksen ja osallistui heti NATO-operaatioihin Balkanilla (Bosniassa ja Herzegovinassa). Vuonna 1997 valtio solmi  Erityisen Kumppanuussopimuksen NATOn kanssa. Samana vuonna NATO avasi Informaatio- ja dokumentaatiokeskuksen Kiovaan. Madridin huippukokouksen yhteydessä perustettiin maiden välinen yhteiskomissio NUC, Nato-Ukraine-Comission. Samalla Ukraina sai NATOn diplomaattistatuksen. Kiovan informaatiokeskuksen ympärille luotiin vuonna 1998  yhteinen NATO-Ukraina työryhmä. Sen tehtävänä oli Ukrainan asevoimien sovittaminen yhteen NATO-standardin kanssa. Vuonna 1999  infotoimistosta tuli pysyvä kumppanuustoimisto. Puolalais-ukrainalainen pataljoona osallistui NATO-missioon Kosovossa. Vuonna 2000 järjestettiin Trans-Carpathia 2000 –nimellä ensimmäinen mittava monikansallinen NATO-sotaharjoitus. Sen teemana oli maahantunkeutumisen aiheuttama kriisitilanne. Yhteistyö syveni edelleen Janukovitsin pääministerikaudella ja Leonid Kutsman presidenttikaudella 2002-2004. Kutsma julisti Ukrainan tavoitteeksi täysjäsenyyden NATOssa. Tavoite hyväksyttiin virallisesti NATOn päätöksellä, jossa tulevan kumppanin kanssa solmittiin jäsenyyden edellyttämä  NATO-Ukraina  Aktionplan. Vuodesta 2004 Ukraina on sopimuksellisesti sitoutunut olemaan NATOn isäntämaa. Tämä sopimus tarkoittaa aivan kuin Suomenkin kohdalla valmiutta tarjota lentokentät ja muu sopimukseen sisällytetty infrastruktuuri NATOn strategisten operaatioiden käytettäväksi. Lähentymisvauhtia jarrutettiin ns. oranssivallankumouksen aikoihin. NATO-jäsenyyshakemus pantiin jäihin, jotta yhteistyösuhteet Venäjän kanssa talouden ja energiatoimitusten osalta olisi voitu varmistaa. Silti tuore presidentti Viktor Jutshenko osallistui vuoden 2005 NATO-huippukokoukseen Brysselissä. Yhteistyötä jatkettiin siten, että NATOn kanssa sovittiin vanhan neuvostoaikaisen sotilaskaluston uudistamisesta yhteistyössä. NATOn spesialistit ovat siitä lähtien toimineet maassa säännöllisesti neuvonantajina  sotilas- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Vuonna 2006 NATO ja Ukraina perustivat yhteisen puolustusvoimien ja armeijan jälleenrakentamis- ja harjoituskeskuksen Ukrainan sisämaahan. Vaikka Ukraina oli vetänyt jäsenhakemuksensa muodollisesti pois, päätettiin NATOn Bukarestin huippukokouksessa vuonna 2008, että Ukraina tulee järjestön jäseneksi pidemmällä aikavälillä. Tauolla olleet yhteistyöjärjestelyt käynnistettiin uudelleen. NATO-Ukraina komissio aloitti työnsä ja vuosittain tarkistettava jäsenyyttä valmisteleva sopeuttamisohjelma otettiin jälleen käyttöön. Vuonna 2009 Ukraina antoi NATOlle oikeuden käyttää ISAF-operaatioissa alueen maareittejä ja erityisen kumppanuuden sopimusasiakirjaa täydennettiin. 2010 yhteistyön kehittäminen jatkui uuden presidentti Janukovitsin johdolla. Ensimmäiset Ukrainan ja Naton väliset eksperttikeskustelut kybersodan teemoista (Cyber-Defense, SIGINT) käytiin tuossa vaiheessa. Vuonna 2012 kenraali Richard Shirreff, NATO-liittoutuman varakomentaja Euroopassa, matkasi Kiovan tutustuakseen maan puolustusvoimien uudistustyöhön ja keskustellakseen yhteistyön edistämisestä. Hieman myöhemmin seurasi samoissa tehtävissä NATOn sotilaskomission puheenjohtaja Knud Bartels. Ukraina on osallistunut merirosvojahtiin Somalian edustalla sekä on solminut Atlanttin liiton kanssa 5-vuotissopimuksen puolustusvoimien henkilökunnan, upseerien ja erikoisjoukkojen kehitys- ja koulutusohjelmaksi.

Ennen mies sanansa syö

Läntinen liittoutuma sitoutui Saksojen yhdistämisen ja neuvostojoukkojen poisvetämisen ehtona DDR:stä pidättäytymään  kaikista Venäjän rajoilla tapahtuvista sotilaallisista aktiviteeteista. Käytäntö on ollut juuri päinvastainen. Kenellekään ei voisi oikeastaan olla epäselvää, että NATO on instrumentti, jonka yksinomainen ja tärkein tehtävä on säilynyt ennallaan siitä huolimatta, että järjestön perustamisen syy eli Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Neuvostoliiton sijasta toiminnan kohteena on 90-luvun alusta lähtien ollut Venäjä siitä huolimatta, että maa 2000-luvulla oli muodollisesti NATOn rauhankumppanuusvaltio ja maan nyttemmin vihattu presidentti Putin oli NATOn rakastama ”hyödyllinen idiootti”. Tämän hetkinen NATO on riisunut rauhan höyhenensä ja osoittaa käytännössä, mitä varten se on luotu ja miksi sitä ylläpidetään. Hyödyllisestä idiootista on tullut USAn rajoittamattoman maailmanvallan tärkein vastus ja vastarinnan symboli. Vielä tällä hetkellä on avoin kysymys, onko USA saavuttamassa tärkeimmän Eurooppaa koskevan tavoitteensa. Se on Saksan ja Venäjän yhteistyösuhteiden lopullinen katkaiseminen. USA yrittää nyt NATOn avulla viedä väkisin. Jonkinlaista vikinää on Saksan ja Ranskan suunnalta kuultavissa, mutta riittääkö se estämään USAn pyrkimykset Euroopassa on enemmän kuin epävarmaa.

Putin Valdain klubilla – Uudet pelisäännöt vai peli ilman sääntöjä

Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski esitteli presidentti Vladimir Putinin Valdain kansainvälisen keskustelufoorumin puhetta artikkelissaan 25.10.2014. Esittely päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Putin syyttää länttä ja etenkin USA:ta siitä, mistä lännessä syytetään Venäjää.

Kävisi pitkäksi toistaa mistä kaikesta lännessä Venäjää nykyisin syytetään. Samoin on hankala käydä asia asialta lävitse Putinin laaja Sotshin puhe. Mutta yritän kiteyttää puheen sisällön muutamaan näkökohtaan, joihin Hesarin toimittajalla ei ole ollut tarvetta tai kiinnostusta kiinnittää huomiota. Putinin analyysi sisältää avaimet maan politiikan suurten linjojen ymmärtämiseen.

Yksityiskohtaisen kuvan Venäjän hallituksen maailman tilaa koskevista arvioista saa tutustumalla Putinin laajaan artikkeliin täällä: http://valdaiclub.com/politics/39300.html

Valdain puheen englanninkielinen versio: http://eng.kremlin.ru/news/23137

Dialogin välttämättömyys ja puute

Putinin ulkopoliittisissa kannanotoissa on hänen kautensa alusta nähtävissä yksi keskeinen ja nykytilannetta arvioitaessa tärkein johtoaate. Sen hän lausui selkeästi julki jo Saksan liittopäivillä 25.9.2001, ensimmäisenä venäläisenä valtionpäämiehenä kyseisellä foorumilla pitämässään puheessa. Se oli aikaa, jolloin Venäjä ja länsivallat olivat Naton puitteissa jo aloittaneet rauhankumppanuuden ja Venäjälle suitsutettiin ystävällisiä sanoja sen mukautuvuudesta.

Putin huomautti, että monista myönteisistä edistysaskeleista huolimatta nykyinen (siis silloinenkaan) turvallisuuspoliittinen järjestelmä ei enää vastaa muodostunutta tilannetta konflikteineen ja terroristiuhkineen ja jatkoi:

”Tähän mennessä luodut koordinaatioelimet eivät anna Venäjälle todellista mahdollisuutta myötävaikuttaa päätöksenteon valmisteluissa. Nykyisin ratkaisut tehdään monesti ylipäänsä meitä lainkaan kuulematta. Meitä pyydetään jälkikäteen hyväksymään ne. Silloin puhutaan jälleen lojaalisuudesta NATO:a kohtaan. Sanotaan jopa, että ilman Venäjää ratkaisujen toteuttaminen on mahdotonta. Meidän on kysyttävä, onko tämä normaalia, onko tämä aitoa kumppanuutta.”

Sen jälkeen Putin on toistanut näkemyksenä eri variaatioina  jokaisessa julkisessa ulkopoliittisessa puheessaan, kotimaassa ja ulkomailla. Ja sama aihe oli korostetusti keskeisenä myös Valdain puheessa. Mutta toisin kuin Helsingin Sanomat kertoo, ei Putinin puheen ydin ole Venäjän suurvaltapoliittisen aseman korostaminen tai haikaileminen, vaan jälleen kerran esitetty voimakas vetoomus kansainvälisten turvallisuusrakenteiden nostaminen nykyisiä vaatimuksia vastaavalle, aivan uudenlaiselle tasolle.

Tilannetta havainnollistaakseen Putin esittää retorisen kysymyksen, jonka kärki suuntautui USA:n NATO-vetoista turvallisuuspolitiikkaa kohtaan:

”Ehkäpä Yhdysvaltojen erinomaisuus, se tapa jolla se harjoittaa johtavaa rooliaan maailmassa, tuokin kaikille jotain hyvää, ja ehkä sen kaikkialla läsnä oleva puuttuminen kaikkiin tämän maailman asioihin tuokin todellisuudessa tullessaan rauhaa, hyvinvointia, edistystä, menestystä ja demokratiaa – eikö meidän pitäisi ainoastaan rentoutua ja nauttia? ”

Putinin vastaus on jyrkästi kielteinen.  USA:n ja sen eurooppalaisten liittolaisten toimet lisäävät yleistä turvattomuutta. Nykyinen suuntaus vie yhä selvemmin kohti globaalia anarkiaa. Esimerkkeinä lännen epäonnistuneista operaatioista Putin mainitsee puuttumisen Venäjän näkemyksistä piittaamatta monin tavoin, myös sotilaallisin voimatoimin Balkanin, Irakin, Afganistanin, Libyan ja Syyrian kehitykseen.

Yksipuolinen sanelupolitiikka ja oman toimintakaavan pakottaminen muille johtaa turvallisuuspolitiikassa kielteisiin tuloksiin: Konfliktien hautaamisen sijasta niiden laajenemiseen, suvereenien ja aikaisemmin vakaiden valtioiden kasvavaan kaaokseen, demokratian sijasta mitä epäilyttävimpien virtausten tukemiseen – ilmeisistä uusnatseista islamilaisiin ääriaineksiin.

Putinin arvion mukaan tuhoisa tie näyttää jatkuvan, eikä muutoksesta parempaan ole merkkejä. Siksi turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle tarvitaan uudet säännöt, jotka estävät viime vuosisadalla rakennetun turvallisuusjärjestelmän antamien tulosten romuttumisen kokonaan. Mutta se ei riitä, tarvitaan kokonaan uusi turvallisuuspoliittinen  järjestelmä, joka nostaa yhteistyön aivan uudelle tasolle.

Lännen toiminta tuloksetonta, myös johtorooli on menneisyyttä

Putin kyseenalaistaa siis Valdain puheessaan USA:n ja sen liittolaisten toiminnan tulokset globaalin turvallisuuden takaajana. Mutta samalla hän kiistää suoraan myös USA:n johtoroolin maailmassa. Tämä on luonnollisesti nostanut läntiset tarkkailijat ja poliitikot takajaloilleen.

Putin ei kuitenkaan vaadi Venäjää USA:n manttelin perijäksi, vaan haluaa luoda yhteisen turvallisuusjärjestelmän. Siinä järjestelmässä Venäjällä tulee olla sen voimavaroihin ja reaalisiin mahdollisuuksiin perustuva oma roolinsa ja omat etunsa valvottavina. Ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Putinin viesti lännelle kuuluu: Jatkossa ei enää toimita USA:n asettamien sääntöjen mukaan, vaan yhteisesti sovittavien sääntöjen mukaan, joita on noudatettava myös käytännössä. Tässä valossa on nähtävä toimet Krimin jälleenyhdistämiseksi Venäjään.

Jos sääntöjä ei ole tai jos niitä ei noudateta, Venäjä on valmis toimimaan omien etujensa puolustamiseksi aivan siitä riippumatta, mitä muut siitä mahdollisesti ajattelevat. Tämä on vastareaktio lännen toimille, joissa Venäjän toistuvasti korostamat turvallisuusnäkökohdat on jätetty huomiotta.

Yhteisten turvallisuuspoliittisten sääntöjen luominen edellyttää tasavertaista kumppanuutta länsimaiden, Venäjän ja muiden maiden kesken. Käytännössä USA:n globaalin johtoaseman kyseenalaistaminen korostaa Venäjän yhteistyön syventämistä ja laajentamista Euraasian talousunionin, Shanghain yhteistyöjärjestön, muiden BRICS-maiden sekä kaikkien yhteistyötä haluavien valtioiden ja tahojen kanssa. Mutta yhteistyössä ei Venäjä etsi erityisasemaa, ei pyri rakentamaan imperiumia eikä puuttumaan muiden valtioiden sisäisiin asioihin. Tämä on presidentti Putinin Valdain puheen ydinviesti.

Lännen valinta

Toimittaja Aittokosken mielestä johtopäätökset Putinin puheen johdosta ovat masentavia. Ja niin ne varmasti ovatkin niin kauan, kuin toimittaja ja hänen työnantajansa tarkastelevat Venäjää ja sen johtajaa lännen marionetteina, jotka luvattomasti alkoivat elää itsenäistä elämäänsä omia etujaan ajatellen.

Mutta toisin kuin Aittokoski väittää, ei Putin rakenna lännestä viholliskuvaa. Hän kritisoi USA:ta ja sen liittolaisia syvästi pettyneenä niiden kaksinaismoraaliin ja omien normiensa rikkomiseen.

USA:n hegemonian tukijoille Putinin arvio USA:n johtoroolin menettämisestä globaalilla näyttämällä on myrkkyä. Mutta ei tosiasioiden toteaminen tarkoita, että USA:ta vastaan ollaan Venäjällä ja sen liittolaismaissa tai puolueettomissa valtioissa puuhaamassa maailmansotaa. Valinta entisen menon jatkamisen tai todellisen yhteistyön välillä on kriittisen arvioinnin kohteeksi joutuneilla asianomaisilla itsellään.

Järjen ääni Saksasta

Tärkeän saksalaislehden julkaisijan punnittu puheenvuoro ”Lännen harhapolku” Saksan, EU:n ja USA:n nykyisestä Venäjän politiikasta.
Linkkaan kolmella kielellä, myös venäjäksi, tarjoiltavan jutun lähinnä sen vuoksi, että se vastaa hyvin pitkälle omia näkemyksiäni, mutta edustaa tämän hetken saksalaisessa journalismissa selvää vähemmistöä, valitettavasti. Mutta lukekaa itse.

http://www.handelsblatt.com/meinung/kommentare/politik-der-eskalation-der-irrweg-des-westens-/10308844.html

http://www.handelsblatt.com/meinung/kommentare/essay-in-englisch-the-west-on-the-wrong-path/10308406.html

http://www.handelsblatt.com/politik/international/essay-in-russisch-/10309542.html

Ukraina Naton laajenemisen uhri

Pääministeri Alexander Stubbin tuoreeltaan esittämä kehotus avoimen NATO-keskustelun käynnistämiseen ei ole saanut suomalaisia innostumaan sotilasliittoon liittymisestä. Enemmistö kansalaisista on yhä sitä mieltä, ettei liittyminen lisäisi suomalaisten turvallisuutta. Venäjään suhtautumisessa Ukrainan tapahtumia säestänyt mediamylly on saanut aikaan muutoksia. Nyt osa suomalaisista pelkää, että Venäjä muodostaa Suomelle sotilaallisen uhan.

Suurempi vaikutus Stubbin ja hänen hallituksensa noudattamasta linjasta näkyy mediassa. Kun Venäjästä nyt puhutaan, on kuin maamme asema sen naapurina ja yhteisen historian opetukset olisivat kokonaan unohtuneet. Ukrainan kriisi ja Krimin liittäminen Venäjään nähdään yksioikoisesti Venäjän käsittämättömänä rikkomuksena. Syyllinen Ukrainan sisäisiin ongelmiin on Venäjä ja etenkin presidentti Putin. Hänestä jokaisella on lupa ja oikeus lausua mitä tahansa ja missä tahansa. Näin myös tapahtuu.

Median ja johtavien poliitikkojen lietsoma asenneilmapiiri on nyt niin Venäjän vastainen, että muutaman viikon poissaolon jälkeinen television katsominen panee hieraisemaan silmiä. Ei nähtävästi kukaan enää muista Kekkosen ja Paasikiven nimiin liittyneen idänpolitiikan keskeistä viestiä.

Suomen suhtautuminen Venäjään (taannoiseen Neuvostoliittoon) ei saa olla riippuvaista suhdanteista. Suhteiden on toimittava ja luottamuksen vallittava maiden kesken siitä riippumatta, mikä on suurvaltojen ja muiden valtioiden ja Venäjän välisten suhteiden kulloinenkin tila.
Suomen on varmistauduttava siitä, ettei Venäjään maastamme tai sen alueen kautta kohdistu sen turvallisuutta vaarantavia toimia. Sama periaate pätee myös kääntäen. Suomen on pidettävä huolta puolustuskyvystään, jotta esimerkiksi minkään naapurimaan, Venäjä mukaan lukien, suistuminen poliittiseen tai taloudelliseen kaaokseen ei vaaranna Suomen itsenäisyyttä ja kykyä asioiden hoitamiseen.

Tällä hetkellä näyttää siltä, kuin meneillään olisi maaottelu maiden välisten luottamuksellisten ja Suomen kannalta myös taloudellisesti erittäin edullisten suhteiden romuttamiseksi. Suomi johtaa maaottelua ylivoimaisesti.

Viholliskuvan aktiivinen rakennustyö on täydessä vauhdissa.

Millä tavalla Venäjä on syyllinen Ukrainan kriisiin?

Käypä vastaus on viitata Krimin liittämiseen Venäjään. Sen perusteella tehdään summaarinen johtopäätös, jonka mukaan Venäjä himoitsee koko Ukrainaa, mutta myös Baltiaa ja miksei sitten myös Suomea. Siksi Venäjä lietsoo ja tukee Itä-Ukrainan autonomialiikettä, separatisteja.
Puhe ”venäjämielisestä” separatistiliikkeestä on harhainen. Itä-Ukrainan oppositio- ja kapinaliike koostuu monenkirjavista aineksista. Suurin yhteinen nimittäjä on venäjänkieli, jota väestön enemmistö puhuu äidinkielenään tai ykköskielenään.
Aseelliseen kapinaan noussut väestönosa ei ole läheskään enemmistö alueella. Kuitenkin Kiovan hallitus käy alueella avointa hyökkäyssotaa perustellen sitä terrorismin kukistamisella. Uhreiksi joutuu itsepuolustusjoukkojen vapaaehtoisten lisäksi merkittävässä määrin siviilejä ja lapsia.

Mutta autonomialiikettä ei käynnistänyt Venäjä tai Putin. Sen sysäsi liikkeelle Kiovan vallankaappaushallitus. Sen johtohahmot julistivat heti valtaan noustuaan Venäjän päävihollisekseen ja käynnistivät toimenpiteitä venäjänkielisen väestönosan oikeuksien rajoittamiseksi.
Johtopäätöksiä ei ollut vaikea tehdä. Itäukrainalaiset aktivoituivat kielipoliittiseen ja itsenäisyystaisteluun. Venäjä turvasi sotilaalliset asemansa ja tukikohtansa säilymisen Krimillä liittämällä Krimin alueen Venäjän federaatioon.

Yksisuuntainen kehitys, peruuttamattomat teot

Tällä hetkellä verta on vuodatettu jo niin paljon, että rauhanomainen ratkaisu Itä-Ukrainan suhteen näyttää mahdottomalta. Kiovan hallitus ei puhu itsehallinnosta, vaan terrorismista. Kiovasta lähtee päivittäin bussilastillinen vapaaehtoisia sotarintamalle, kuten he tilannetta Itä-Ukrainassa kuvaavat. Heille idässä ei ole ukrainalaisia, vaan vihollisia. Tämä on pelin henki, kun lännelle tarkoitetut viralliset korulauseet siivotaan pelikentältä.

Itä-Ukrainan aseelliset kapinalliset tietävät, että tappio tarkoittaa sotaoikeutta ja nappia otsaan. Siksi he jatkavat hamaan loppuun saakka, elleivät tilaisuuden tullen kykene pakenemaan maasta. Kiovan hallitus ei ole suostunut Venäjän ehdottaman, molempien osapuolten yhdessä valvoman humanitaarisen käytävän avaamiseen Venäjälle. Sen tarkoitus olisi helpottaa pakolaisten asemaa. Heidän lukumääränsä lasketaan jo sadoissa tuhansissa ja pahin on vielä edessä.

Saattaa olla, että osalla aseisiin tarttuneista oli Krimin hurmoksessa harhakuvitelmia Venäjän tuen suhteen. Pidän kuitenkin täysin selvänä, ettei Venäjällä ole ollut eikä ole mitään tarvetta Itä-Ukrainan liittämiseen eikä myöskään lupauksia sellaisesta ole esitetty. Venäjän ulkoministeriö on toistamistaan toistanut ajatusta Itä-Ukrainan alueellisen itsehallinnon tarpeellisuudesta. Historialliset, taloudelliset ja etniset seikat huomioiden se olisi kestävä ratkaisu. Se ei kuitenkaan kelpaa Kiovan oligarkkivetoiselle hallitukselle syistä, joista muutama ajatus jäljempänä.
Nyt puhe autonomiasta on myöhäistä, hallitus on linjansa valinnut. Venäjällä ei toisaalta ole käytössään taikasauvaa, jota heilauttamalla tehty saadaan tekemättömäksi ja kapinalliset panemaan päänsä mestauspölkylle Putinin mahtikäskyä noudattaen.

Geopolitiikka ja Venäjän linja

Kun Krim ja Sevastopol virallisesti hyväksyttiin Venäjän federaation jäseniksi, piti presidentti Putin tilaisuudessa 18.3.2014 merkittävän linjapuheen. Siinä hän kävi läpi Venäjän ja Ukrainan yhteistä historiaa sekä Krimin asemaa Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa. Hän kosketteli myös Krimin liittämisen kansainvälisoikeudellisia näkökohtia vertaamalla tilannetta mm. Kosovon tapahtumiin. Lisäksi hän korosti kansanäänestyksen tulosta.

Puheensa jälkiosassa Putin tarkasteli Neuvostoliiton romahtamista seurannutta Venäjän alennustilaa 1990-luvulla. Sitä länsivallat ja NATO USA:n johdolla käyttivät siekailematta hyväkseen. Venäjällä koettiin, että Saksojen yhdistymisen yhteydessä sovitut periaatteet oli sotkettu jalkoihin. Tämä tarkoittaa NATO:n itälaajentumista, johon NL:n joukkojen vetäminen DDR:stä avasi mahdollisuuden.
Putinin puhe sisältää myös kriittisen viittauksen NL:n viimeisen johtajan Gorbatshovin toimintaan Saksojen yhdistämisestä neuvoteltaessa. Sopimuspaperia NATOn itälaajenemisen kiellosta ei laadittu eikä mitään vakuuksia annettu Venäjälle siitä, että geopoliittinen status quo säilyy. Venäjää vedettiin mennen tullen pöydän ali, kunnes mitta tuli täyteen.
Ukrainan laajaa kansalaisprotestia seurannut vallankaappaus ja sitä seurannut maan ulkoisten suhteiden uudelleen järjestely läntisen leirin tarkoitusperien mukaan NATO-optioineen oli se viimeinen viritys, joka laukaisi Venäjän vastatoimet ja Krimin liittämisen Venäjään.

Yksipuolinen tulkinta lännessä

Putinin puhe sai aiheellisesti suuren huomion läntisessä mediassa. Puhetta luonnehdittiin aivan turhaan kukkoiluksi ja uhoamiseksi. Siitä selviää Ukrainan nykytapahtumiin johtanut pidempi historiallinen prosessi. Kyseessä ei minkään logiikan mukaan voi olla Venäjän yksipuolisesti aiheuttama tai lietsoma kriisi. Se että sekä EU ja NATO USA:n johdolla ovat kriisin olennaisia osapuolia, jää läntisessä mediassa ja poliittisissa spekulaatioissa lähes kokonaan käsittelemättä. Aivan yhtä vähälle huomiolle jää länsivaltojen, etenkin USA:n sekaantuminen Ukrainan sisäpolitiikkaan jo ns. oranssivallankumouksen aikaan.

Faktoja ei voi ohittaa. Vuonna 2004 USA myönsi ns. Ukraina-apuun liittovaltion budjetista vastikkeetonta tukea 189 miljoonaa dollaria. Tästä 55 miljoonaa oli sidottu vaalitulokseen ja siihen yhdistettyyn ”demokratiaohjelmaan”. On ilmeistä, että vaalikarnevaalin massiivisen materiaalinkäytön avulla luotu oranssinen imago tekstiileineen ja painotuotteineen toteutettiin amerikkalaisella rahalla.

Avulla on yleensä vastikkeensa. Se näkyy nykyisen kriisin yhteydessä mm. siten, että amerikkalaisen senaattorin ja USA:n varapresidentin Joseph Bidenin poika Hunter istuu suurimman yksityisen Ukrainan kaasuyhtiön (Burisma Holding) hallituksessa.
Itse senaattori kävi huhtikuussa kannattajiansa innostamassa ja häärää aktiivisesti amerikkalaisen rahan järjestämiseksi Ukrainan hallitukselle.
Bidenin USA rahoitti myös Ukrainan presidentin vaalia 58 miljoonan dollarin avustuksella. USA on jo myöntänyt Ukrainan runsaan miljardin dollarin lainoille takuut. Tässä mielessä suklaamiljonääripresidentin laariin satanut vaaliavustus oli pikkuraha.

Tapahtumien taustalla on USA:n pitkäntähtäimen geopoliittinen strategia. Siinä NATO:n ja EU:n laajeneminen etenevät vuorovaikutuksessa USA:n globaalia hegemoniaa vahvistaen. Strategia sai USA:n poliittisten leirien hyväksynnän jo vuonna 1997. Silloin hallituksen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbiegniev Brzezinski linjasi politiikan päälinjat. Tavoitteena oli Venäjän ajaminen kakkoskastiin kansainvälisellä areenalla. Ei ole sattuma, että hänen pohdiskelunsa mainittuna vuonna sisälsi Baltian maiden ohella myös Ukrainan nimeltä mainiten.

Myös nykytilanteeseen Z.B:llä on sanottavaa. EU:ta hän kehottaa aktiiviseen panostamiseen Ukrainassa. Se avaa EU:lle mahdollisuuden maailmanvallaksi nousemiseen.

Tämän strategian tielle Putinin Venäjä asettui Krimin ratkaisullaan.

Katso myos aikaisempi artikkeli aiheesta.

Jälkikirjoitus 9.8.2014

Demarien Maria Guzenina näyttää osallistuneen Ukraina-keskusteluun. Hän korostaa perustellusti venäläisen kulttuurin ominaispiirteitä ja nostaa esiin myös kansallisten sankareitten suuren merkityksen maan historiassa. Tämä selittää kansanedustaja Guzeninan mielestä sen, miksi presidentti Vladimir Putinia usein kuvataan ilman paitaa, treenattua ylävartaloa korostaen. Mikäpäs siinä.

Guzenina on oikeassa, kun hän toteaa lännen lähteneen Venäjän kanssa soitellen sotaan. Mutta jos Ukrainan tapahtumien syyt pyritään projisoimaan presidentti Putinin henkilökohtaisen sankaruuden tavoitteluun, ollaan aivan hakoteillä, vailla historiallista perspektiiviä.
Putin käsitteli maaliskuun puheessaan duumalle yksityiskohtaisesti kehitystä, jonka vuoksi Krimin liittäminen Venäjään tuli välttämättömäksi.
Hän korosti vuosikaudet jatkunutta epäsuhtaa Venäjän ja lännen, nimenomaan NATO-maiden, välisten suhteiden kehityksessä. Hänen mukaansa Venäjä on systemaattisesti ohitettu, kun länsimaat ovat tehneet turvallisuuspoliittisesti Venäjää koskevia ratkaisujaan.

Presidentti Putin ei improvisoi eikä ole twitterissä elävä hetken lapsi. Jo valtiovierailullaan Saksaan syyskuussa 2001 Putin nosti painokkaasti esiin turvallisuusongelman liittopäivillä pitämässään puheessa.  Hän pahoitteli, ettei lännen taholla ole tartuttu Venäjän moneen otteeseen esittämiin yhteistyötarjouksiin.
Tuosta puheesta on aikaa vierähtänyt kohta 13 vuotta. NATO-maat ovat EU:n tuella jatkaneet saartorenkaansa kiristämistä Venäjän rajoilla. Ukraina on viimeisin siirto NATO:n strategiassa. Ja se oli Venäjän ja presidentti Putinin näkökulmasta yksi siirto liikaa.

Putinin puhe Saksan Liittopäivillä syyskuussa 2001 löytyy täältä:
https://www.bundestag.de/kulturundgeschichte/geschichte/gastredner/putin/putin_wort/244966