Ukrainasta v. 2014 taustaksi

https://karvola.wordpress.com/2014/07/30/ukraina-naton-laajenemisen-uhri/

Kuin viimeistä päivää

Olen luvannut, etten enää kirjoittele Ukrainan sodan tapahtumista.Turhaa se olisikin. Media on sotamoodissa ja kaikki tiedotus sovitetaan virallisen ”tarinan” puitteisiin.
Ukrainassa on ”vapaana” vain muutama yksittäinen toimittaja, jotka henkensä kaupalla yrittävät saada selkoa tilanteesta.

Mutta muutama sana sodan luonteen muuttumisesta. Kiovan hallituksella on täysi oikeus ja velvollisuuskin puolustautua Venäjän hyökkäystä vastaan. Tavoitteena tulisi olla tilanne, jossa hyökkääjän ei kannata jatkaa sotimista saavutettuaan tavoitteensa. Päästäisiin neuvottelemaan rauhasta.
On myös oikein, että maata tuetaan eri tavoin puolustautumisessa.

Mutta tehdään suuri virhe, jos maan hallituksen käyttöön aletaan toimittaa sellaista aseistusta, joka mahdollistaa operaatiot hyökkääjän eli Venäjän alueella.
Tältä nyt näyttää sen jälkeen, kun läntiset valtionjohtajat USA:n johdolla pitivät strategiakokouksensa Saksan Ramsteinissa. Se on USA:n ilma- ja ydinasevoimien johtokeskus Euroopassa.

Kun Ukrainan armeijan iskut uusilla asejärjestelmillä lisääntyvät Venäjän alueella, sodasta alkaa automaattisesti tulla luonteeltaan enemmänkin sota NATO-maiden ja Venäjän välillä, kuin Ukrainan puolustautumisekseen käymä taistelu.

Sodan tarkoitukseksi tuleekin Venäjän sitominen sotaan ja sen heikentäminen, johon pakotteillakin tähdätään.

Venäjä voi vastata kahdella tavalla. Ensimmäiseksi se julistaa sodan Ukrainalle ja suorittaa reserviensä liikekannallepanon.
Tämä näkyy Ukrainan rintamalla joukkojen ja kaluston merkittävänä lisääntymisenä. Puhutaan kaksin- tai kolminkertaistumisesta.

Se tarkoittaa väistämättä myös sodan ja sen tuhojen laajenemista koko Ukrainan alueelle.

Toiseksi Venäjä voi ottaa oman alueensa puolustamiseksi käyttöön taktiset ydinaseet, jonka seurauksena ollaankin nopeasti täysimittaisessa maailmansodassa.

Tämä ei ole enää vain teoreettinen mahdollisuus. Sen todennäköisyys kasvaa jokaisen Venäjän alueelle tapahtuvan iskun seurauksena.

Venäjän hyökkäystä kohtaan tunnettu moraalinen kauhistuminen ja vastustus on muuttunut jo moralismiksi, jota sodan lietsojat tietoisesti hyödyntävät median ja politiikan välityksellä.

Tästä havainnollisin esimerkki saatiin, kun Suomen pääministeri alkoi kyynelehtiä julkisesti Ukrainan tilanteesta puhuesssan.
Tilanne on vakava. Näyttää siltä, että rauhaa ei tavoittele yksikään läntinen NATO-maa liittolaisineen.

Varustelukierteeseen osallistuvat lähes kaikki valtiot, muutamin poikkeuksin.
Minskin sopimukset tarjoaisivat edelleen hyvän perustan diplomatialle ja rauhan tavoittelulle. NATOn intressissä se ei ole. Saksa voisi vielä katkaista tämän kehityksen.

Suomi on NATO-hankkeineen astumassa junaan, joka vie onnettomuuteen. Nyt kannattaa tarkoin seurata, mikä viesti Venäjältä kuullaan Voiton päivän juhlallisuuksien yhteydessä.

Sota vai rauha?

Palmusunnuntaina mietin, miten näin lyhyessä ajassa, vain muutamassa viikossa kokonaisten kansakuntien politiikka ja mieliala voi kääntyä sotaiseksi?
Nyt vaaditaan jo siviileille oikeutta lähteä ase kourassa taisteluun julmaa tyranniaa eli Putinin Venäjää vastaan. Voiko tämä olla tottakaan?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kansainvälisen oikeuden törkeä ja anteeksiantamaton loukkaus. Se ei ole lajissaan ensimmäinen. USA:n johdolla niitä on nähty aivan lähimenneisyydessä myös Euroopassa. Muistakaa Jugoslaviaa!
Sota on julmaa tuhoa ja joukkomittaista murhaamista modernilla teknologialla.
Sitä se on molemmin puolin. Nyt koko Eurooppa näyttäisi haluavan mieli palaen mukaan sotatantereille.

Onko täysin mahdotonta järjellä ymmärtää, että Ukrainan sodalla on vuosikausien tausta? Siihen kuuluu amerikkalaisten johdolla edennyt Venäjän eristäminen kansainvälisestä turvallisuusjärjestelmästä. Myöskään NATOn itälaajeneminen uusine ohjustukikohtineen ei ole tyhjä fraasi.
Ukraina on koko 2000 luvun tullut yhä voimakkaammin ns. punaiseksi linjaksi, jonka läntistä varustelua ja kytkemistä osaksi NATO:n kiristyvää rengasta Venäjä ei voi turvallisuutensa vuoksi hyväksyä.

Kyllä tämä on tullut vuosien mittaan ja etenkin viime syksyn aikana kaikille asianosaisille selväksi.

Venäjä on autoritaarinen, oligarkkivetoinen kapitalistinen maa. Se ei ole lajissaan läheskään ainutlaatuinen.
Mutta se on myös taloudellisesti tärkeä, maailman toiseksi suurin ydinasevaltio.
Suomen kanssa sillä on yhteistä maarajaa yli 1300 kilometriä. Saman Itämeren rantojakin jaamme.
Meille olisi elintärkeää säilyttää toimivat poliittiset yhteydet, taloudellinen yhteistyö ja kulttuuriyhteydetkin Venäjän kanssa.
Suomi on muutoin vain EU:n köyhä itäinen provinssi, pian NATOn tukikohtineen myös Venäjän ydinohjusten maali. Tätäkö haluamme?

Ukrainan sodan uhreja pitää auttaa. Rauhantahtoinen solidaarisuus on arvostettavaa ja tuettavaa toimintaa.
Mutta kiihkoisa varustelukierre ja sotaisa, tunteenomainen poliittinen retoriikka äärimmäisine Venäjän eristämistoimineen ei lopeta Ukrainan sotaa. Ei, vaikka presidentti Zelenskyi kaksinkertaistaisi ohjelma-aikansa eri valtioiden parlamenteissa.

Sotavarustelu nielee rahat ja johtaa sotaan. Rauha tulee vain neuvotellen. Myös kompromisseja tarvitaan.
Venäjän ulkopuolelta esitettävät vaatimukset Putinin syrjäyttämisestä ovat turhaa provosointia ja vain lisäävät hänen kannatustaan.

Minkäänlaiset pakotteet eivät Venäjää kaada. Ne kaatavat meidän taloutemme järkyttävästi kohoavine hintoineen.
Venäjän vastaisiin pakotteisiin ei osallistu suurin osa maailman väestöstä.

Sotaisa kiihko vie meitä lähemmäksi ydinsotaa. Nyt olisi kylmän harkinnan viimeinen hetki.
Siinä on minun sanani palmusunnuntaiksi.

Nytkö sitten sotimaan?

Minä ihmettelen.

Suomessa on hirveä sotakiihko päällä ja NATO-jäsenyyttä tullaan 95-prosenttisella varmuudella hakemaan.
Syynä on Ukrainan sota, joka on seurausta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tässäkin tapauksessa sota on politiikan jatkamista aseellisen väkivallan keinoin. Se on äärimmäinen keino, jota kaikki pöyristyneinä kauhistelevat ja aivan oikeutetusti. Silti sotimalla on asioita järjestelty jatkuvasti Euroopassa, Lähi-Idässä, Aasiassa ja Afrikassa, myös aivan viime vuosinakin!

Venäjä on vuosikaudet yrittänyt poliittisesti torjua NATOn laajenemisen itään, omille rajoilleen. Se on yrityksissään onnistunut huonosti.
Ukrainan hakeutuminen USA:n vaikutuspiiriin ja NATO-yhteistyöhön oli viimeinen pisara, se punainen viiva, jonka ylittämistä Venäjä ei hyväksy.
Lisäksi tuli vuoden 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen maan venäläisväestöön kohdistuva sorto ja syrjintä.

Tämä on tilanne ja Venäjän sotimisen tavoitteet hyvin selvät.
Sodan tuhoista ja julmuuksista puhutaan nyt, niinkuin ne olisivat sotatilanteessa yllätys. Mutta ainakin minulle on täysin käsittämätöntä, että niitä voitaisiin vähentää tai estää aseistautumiskierrettä ja yhteiskuntien militarisointia kiihdyttämällä.

Eikö tulos ole juuri päinvastainen? Lisää vainajia, lisää aineellisia tuhoja ja itseään ruokkivaa julmuuden lisääntymistä rintamalintojen molemmin puolin.
Lisäksi uhkana on nopeasti kasvava ydinsodan vaara.

Kun hegemonistinen maailman supervalta Yhdysvallat kamppailee globaalista johtoasemastaan, on maailmansota hyvin todennäköinen. Siinä Ukraina on vain pelinappula Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävässä kamppailussa.
USA:n mielestä Ukrainan tulee jatkaa taisteluaan hamaan loppuun asti, ilmeisesti niin kauan, että suurimmat kaupungit ovat raunioina. Vai kuvitteleeko joku tosissaan, että Venäjä häviää sodan, lähettää joukkonsa kotiin ja Putin kuittaa: Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä?

Katastrofi voidaan estää vain aidoilla neuvotteluilla osapuolten kesken. Myös kompromisseja tarvitaan.
USA:lla ei näille seuduille pitäisi olla mitään asiaa.

Ukrainan kohtalon hetket

Monenlaista huolta ja murhetta liittyy ratkaisuvaiheeseen tulevaan Ukrainan sotaan.

Pakolaisvirrat puhuvat omaa traagista kieltään. Mutta harva olisi ennakoinut, että maailman suurimmat vehnän tuottajat, Venäjä ja Ukraina, tätä kautta eristetään maailmanmarkkinoista. Ruokapula tai vähintäänkin ruoan hinnan jyrkkä nousu on edessä. Kuka olisi uskonut? Unkari on jo kieltänyt viljatuotteiden viennin maasta.

Sotakentiltä kuuluu uutinen, että ns. humanitaaristen käytävien luomisesta Ukrainan ja Venäjän kesken olisi sovittu.
Se voi tarkoittaa kahta asiaa: pakolaiset pääsevät vapaammin ulos maasta. Sen sijaan Ukrainan armeijan vielä kontrollissa olevien alueiden ja Kiovan kaupungin ruokahuolto ei käytävien kautta tule toimimaan.

Se johtuu siitä, että näin mahdollisesti toimittevat ruokatarvikkeet, ehkä myös lääkkeet yms. otettaisiin välittömästi Ukrainan asejoukkojen ja palkkasoturiryhmien käyttöön. Sitä Venäjä ei salli.

Ns. humanitaaristen käytävien ehkä tärkein tehtävä onkin toimia (Kiovan) evakuoinnin pääkanavina. Venäjän armeijan suuroffensiivi pääkaupungin haltuun saamiseksi alkaa välittömästi, kun evakuointi sen mielestä on jatkunut riittävän kauan.

Silloin on edessä Zelenskin kohtalon hetki.

Jälkipuhe.

Mediapoolin hallitsemassa propagandamaailmassa venäläisten puheet Ukrainan natseista on kuitattu pilkalla ja naurulla.
Mutta etenkin kaksi uusnatsijärjestöä vaikuttaa maassa aktiivisesti venäjänkielistä ja -mielistä väestöä vastaan.

Ne olivat hyvin ratkaisevasti myötävaikuttamassa maan kehitykseen aina Maidanin vallankaappauksesta 2014 lähtien. Suurelta osalta niiden vastuulle voidaan panna myös Donbasin ns. kansantasavaltojen synty, aseellinen puolustautuminen uusnatsien väkivaltaa ja hyökkäystä vastaan.

P.S. Poistin Wikipedia-linkit.

Perusteellinen info täällä:

https://www.facebook.com/groups/tilannehuone/permalink/1925064294370155/

Ukraina – rakastettuni?

Ukraina ongelmineen nähdään meillä virallisesti ja valtamedian totuutena uhrina Venäjän aggressiosta eli sotaisesta hyökkäyshalusta.
Jää huomiotta, että Donbasin eli Luhanskin ja Donetskin ns. kansantasavaltoja ei luonut Venäjä aluevaltauksillaan.
Ne otti lähialueineen vuonna 2014 hallintaansa hyvin aseistautunut sotilaallinen aktivistijoukko. Esikuvana lienee ollut Krimin ja Sevastopolin kivuton ja rauhanomainen irtautuminen Kiovan Ukrainasta.
Tällaista kutsutaan kansainvälisessä oikeudessa sekessioksi, ei siis annektioksi.

Siirtymä ei Donbasissa onnistunut Krimin tapaan. Irtautumisen ja itsenäistymisen tielle tuli Kiovan hallituksen komennossa olevien joukkojen ja yksittäisten, värvättyjen natsihenkisten joukkueiden aseellinen hyökkäys.

Hyökkäys torjuttiin ja separatistialeen ja muun Ukrainan välille vakiintui monien taistelujen ja kahakoiden tuloksena tarkoin vartioitu demarkaatiolinja.

Konflikti oli syntynyt ja Putinin hallitus asetettu pahaan välikäteen. Venäjä on tukenut Donbasin ”valtioita” monin tavoin ja tehnyt mahdolliseksi suhteellisen normaalin elämän Kiovan hallituksen jatkuvasta painostuksesta huomimatta.

Monien vaiheiden jälkeen saatiin osapuolten eli separatistien ja Kiovan hallituksen kesken aikaan sopimus rauhanomaisesta konfliktin ratkaisemisesta. Näin syntyivät Minskin sopimukset I ja II. Niiden kummeina olivat Ranska, Saksa ja Venäjä.

Nykyisen konfliktin aktiivinen tekijä on Kiovan hallituksen ohjastama Ukraina.
Minskissä neuvoteltujen molempien sopimusten keskeinen kohta on kaikkien osapuolten hyväksymä autonomiaperiaate, jonka mukaan Kiovan hallituksella ei ole suvereenisia valtaoikeuksia Luhanskin ja Donetskin aluueilla. Periaatetta ei ole toteutettu. Jo 12. helmikuuta 2015 osapuolet eli Ranska, Saksa, Venäjä ja Ukraina tuon Minskin nimeä kantavan laajan sopimusryppään laativat. Siinä Ukrainan hallitus sitoutuu mainittujen kahden ”venäläisalueen” erityisen statuksen hyväksymiseen.

Tähän mennessä Ukrainan presidentit eivät ole rohjenneet viedä sopimusta maan parlamentin käsittelyyn. Syynä on yksinkertaisesti pelko oman aseman menettämisestä.
Ehkä keskeisin ongelma – itse autonomia-ajatuksen rinnalla – liittyy mahdollisen erillisalueen rajavalvontaan. Kiovan hallitus on lähtenyt siitä, että se valvoisi myös autonomisen Donbasin alueen Venäjän puolista rajaa.
Separatistien pelko, ja varmasti aiheellinen, on, että tämä tarkoittaisi saartoa ja yhteyksien katkaisemista alueen elinkeinoelämän toiminnan ja turvallisuuden takaajaan eli Venäjään.

Hyvällä tahdolla ongelma voitaisiin välttää kansainvälisillä turvatakuilla ja rajavalvonnalla. Mutta kun Donbasin siviiliväestön ja asepalveluksessa menehtyneiden määrä lienee noin 15 000 henkilöä, valvonnan ja vallan antaminen Kiovan hallituksen viranomaisille on ylivoimaisen raskas ajatus. Eivät vainajat ole Donbasin ”kansantasavaltojen” omaa tuotantoa. He ovat tulosta Ukrainan armeijan ja värvättyjen hyökkäyksistä ja tulituksista Donbasin aluueelle. Kuolleet eivät aivan heti unohdu.
Näillä näkymin Ukraina ja sen separatistialue pysyy eräänä Euroopan geo- ja turvallisuuspolitiikan kipupisteenä vielä pitkän aikaa USA:n ja NATO:n huolehtiessa haavojen tuorestamisesta.

Toisaalla odottaa ratkaisuaan myös Venäjän painokkaasti esiin nostama kysymys omasta turvallisuudestaan NATO:n itälaajentumisen seurauksena.

Pitkän päälle Donbassin ”kansantasavaltojen” pönkittäminen on myös Venäjälle ratkaisua vaativa ongelma.

Jälkikirjoitus 27.2.2022

Tänään tiedämme, mikä Venäjän ratkaisu oli. Moralisoinnilla, sympatialla ja tunteilla on oma paikkansa ihmisen ja yhteisöjen elämässä.

Mutta geo-ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta Venäjän ratkaisu on looginen. Se ei lisää jännitteitä sen paremmin Suomen, kuin Baltian maidenkaan rajoilla – elleivät nämä maat sitä itse halua ja aiheuta.

On hyvä pitää kirkkaana mielessä, ettei NATO ole epäitsekäs hyväntekeväisyysjärjestö. Sen tärkein tehtävä on edistää ja tukea USA:n taloudellisia ja valtapoliittisia etuja kaikkialla, missä se toimii.

Wovon man nicht sprechen kann..

”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen” eli täsmällisemmin »Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.» Tämän virkkeen teki monille tunnetuksi Mauri Antero Numminen.

Yllättävää ehkä, mutta se on avain myös Ukrainan tilanteen ymmärtämiseen.
Meille puhutaan kaikilla kanavilla, miten Venäjä uhkaa Ukrainaa. Uhka olisi alkanut ja sitä olisi jatkunut vuodesta 2014 lähtien. Venäjä olisi käynyt sotaa koko tämän ajan savijaloilla seisovaa Kiovan hallituksen johtamaa Ukrainaa vastaan – ilmeisesti erittäin huonolla menestyksellä. Jokainen ymmärtää, ettei Venäjä niin heikko ole.

Ukrainan kriisissä kyse on maan kaakkoisosan Donbassin alueesta. Sen keskukset ovat Donetskin ja Luganskin kaupungit. Suuri enemmistö alueen väestöstä on historiallisista syistä venäläisiä tai venäjänkielisiä.

Kun Ukrainan laillisesti valittu presidentti Janukovitsh helmikuussa 2014 syrjäytettiin Maidanin vallankaappauksessa ja ajettiin maanpakoon, Krim ja Sevastopol liittyivät rauhanomaisesti Venäjän federaatioon. Laukaustakaan ei ammuttu.

Samoissa, ehkä jopa euforistisissa tunnelmissa yrittivät itsenäistyä Kiovan Ukrainasta myös Donetsk ja Lugansk pienten aktivistiryhmien johdolla.
Sotilashallinnon alaisuudessa nämä julistivat itsensä kansantasavalloiksi. Itsetehtyjä valtioita ei tietääkseni mikään valtio, Venäjä mukaan lukien, ei ole tunnustanut. Mutta konflikti oli syntynyt.

Kiovan hallituksen Ukraina on yrittänyt kaikki nämä vuodet vallata takaisin kapinoivat, ”separatistiset” alueet. Sotilaalliset operaatiot eivät ole tuottaneet tulosta.

Donetskin alue rajoittuu Venäjään, joten rajan yli apu ja huolto emämaasta on toiminut. Donetskissa ja Luganskissa on kuitenkin itsenäinen hallinto ja talous omine institutioineen. Alue ei ole Venäjän miehittämä. Sen asukasluku on hieman yli 2 miljoonaa. Asevoimien kooksi arvioidaan noin 30 000 henkilöä.

Takaisin Wittgensteiniin:
Se, mistä läntinen propaganda ei halua puhua on tämä:

Kiovan hallitus haluaa alistaa valtaansa kapinoivat venäläisalueet. Minkäänlainen autonomia ei ole sotaisista menetyksistä huolimatta tullut Kiovan hallituksen vakavaan käsittelyyn.

Mikä siis on Venäjän uhka?
Jos Kiovan hallituksen joukot yksin tai NATO-maiden tuella yrittävät väkivalloin ottaa haltuunsa Donetskin ”kansantasavallan”, se on Ukrainan armeijan loppu ja Ukrainan valtion romahdus.

Tämä on se ydinasia, josta ei voida puhua. Siksi siitä vaietaan.
Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.

is.gd/Zoa2fY

Ukraina lännen pelikapulana

Ukrainan ympärille on rakennettu kriisi. Sen syyt löytyvät maan epävakaasta taloudellis-poliittisesta tilanteesta sekä Donbassin venäläisalueen ratkaisemattomasta tilanteesta. Donetskin ja Luhanskin alueella valtaosa asukkaista on venäjää äidinkielenään puhuvia tai venäläisiä.

Kun Krim ja Sevastopol liittyivät Venäjän federaatioon, Donbassin silloiset vallanpitäjät toivoivat samaa. Putinin hallinto ei liitokseen suostunut, mutta tukee alueen autonomiapyrkimyksiä.

Kiovan hallitus on käynyt vuodesta 2014 sisällissotaa Donbassin kanssa. Vaikka alueen autonomiavaateiden tarve on laajalti tunnustettu, ei Kiovan hallitus ole ns. Minskin sopimusten mukaisiin neuvotteluihin aktiivisesti osallistunut. Hallitus pyrkii ylläpitämään pelkoa Venäjää kohtaan ja tätä kautta hankkimaan sekä sympatiaa, että taloudellista ja sotilaallista tukea. Ukrainan hallitus on kestokerjuulla. Tilanne kärjistyy, kun sitä kärjistetään.

https://m.facebook.com/story.php?story_fbid=10226679801930922&id=1524665044

Saan tuosta fb- kirjoituksesta varmaan Venäjä-mielisen leiman. En ole erityisen Venäjä-mielinen. Tunnen jonkin verran venäläisiä. Olen ollut Venäjällä neukkuaikaan 70-luvulla 2 vuotta ”opiskelemassa”. 90-luvullakin, Jeltsinin aikaan, kävin Venäjällä, muutaman kerran ja sain sieltä ystävän.

Putinin Venäjälläkin olen käynyt ja seurannut maan kehitystä aika tarkasti.
Mielestäni Venäjä on nyt Putinin aikaan parempi paikka kuin 70-90 luvuilla.
En ole sikäläisen yhteiskuntamallin kannalla, enkä sitä saarnaa. Mutta luultavasti venäläiset itse päättävät maansa kehityksestä, tavalla tai toisella.

Sen tiedän, että venäläinen haluaa tulla kohdelluksi tasavertaisena sekä ihmisten välisissä, kuin myös valtioiden keskinäisissä suhteissa. Pilkan kohteeksi joutunut avainsana kanssakäymisessä on LUOTTAMUS. Jos luottamus on olemassa, lähes kaikki venäläisten kanssa onnistuu. Presidentti Kekkonen ymmärsi tämän. Suomella meni hyvin. Luottamus voi vallita, vaikka asioista oltaisiin eri mieltä. Nykyiset uuspöyhkeät poliitikot meillä ja muualla eivät tätä näytä ymmärtävän. Se voi tulla kalliiksi. Venäjän yli ei kävellä enää.

Kts. myös https://karvola.wordpress.com/2015/08/07/meilla-on-ongelma-nimeltaan-ukraina/

Nadja ilmestyy

Omassa asiassa; Nadjan käsikirjoitus on valmis. Kaksi mahdollisuutta:

1. Saan ennokkotilauksia privana sen verran, että voin tilata kirjasatsin suoramyyntiin. Tämä on suht. nopea tapa.
2. Kirja ilmestyy aikanaan ja sitä voi tilata kustantajalta Mediapinnalta, nettikirjakaupoista tai kirjastoista. Ei minulta.

Valinta on teidän.😅

Venäjän tahrattu maine

Mikä on Venäjän keskeinen intressi ja miksi puolueettoman maan ei tarvitse Venäjää pelätä?

EU:n ja Venäjän rauhanomaiselle yhteistyölle on harvinaisen hyvä objektiivinen perusta. Ne täydentävät toisiaan tavalla, joka yhteistyön kautta lisäisi maanosan vaurautta, kehittäisi ja kasvattaisi taloutta ja rikastaisi kulttuuria. Venäjän yhteiskunnan kehittyminen – ja jos niin halutaan – myös demokratia kehittyisi vakaasti monipuolisen yhteistyön avulla.
Etenkin Saksan teollisuus ja maatalous hyötyisivät aktiivisesta Venäjä-kumppanuudesta ja Venäjä puolestaan saksalaisesta osaamisesta ja investoinneista.
Venäjä on aktiivisesti yhteistyötä etsinyt ja ilmaissut useaan otteeseen haluavansa sitä syventää. Samalla Venäjä on mm. Putinin suurissa linjapuheissa korostanut tasavertaisuuden merkitystä kanssakäymisessä.Tämä on tärkeätä.

Hegemoniavaatimuksen logiikka

Mutta tämä on kehityslinja, jota USA tukijoineen ei halua. Syyt ovat päivän selvät. Kehittyvä ja kasvava euro-aasialainen yhteistyö Kiina-kytkentöineen romahduttaisi nopeasti US-amerikkalaisen hegemonian sekä talouden, että geopoliittisen valtajärjestelmän piirissä.

Siksi USA on tehnyt hartiavoimin töitä romuttaakseen EU:n johtavan valtion, Saksan, ja itsenäisen Venäjän väliset suhteet. USA:n viimeaikainen kiinnostus myös pohjoismaihin on nähtävä tässä kontekstissa. Pakotepolitiikka on nimenomaan USA:n työväline EU:n Venäjä-suhteiden turmelemiseksi.

Kun prosessi ei Saksankaan osalta ole edennyt USA:n kannalta riittävän nopeasti eikä riittävän syvälle, on USA valjastanut NATO-haukkansa offensiiviin Itä-Euroopan ja pohjoismaiden kytkemiseksi suoraan valtapiiriinsä sotilaallisen varustautumisen tietä.
Tätä päämäärää palvelee 1990-luvun taitteen jälkeen mittavin Venäjän vastaisen kiihotusprosessin käynnistäminen ja viholliskuvan rakentaminen sekä kaiken kattava poliittinen ja informatiivinen propagandakampanja.

Sen johtoaate on väitetty Venäjän aggressio ja uhka. Kampanjaa voi seurata kaikilla valtamedian kanavilla päivittäin.

Nyt on tosi kyseessä. USA on kadottamassa globaalin johtoroolinsa. Siksi sen alttius aseellisiin selkkauksiin kasvaa ja lisää samalla objektiivisesti jännitteitä ja suoranaista suursodan vaaraa.

Miten kauan viisautta riittää?
Kun lähdetään USA:n maailmanoptiikasta ja myös nykyisen presidentin julkilausumasta geopoliittisesta hegemoniavaateesta, tullaan tilanteeseen, jossa hegemoniapyrkimyksen kohdemailta, poliittisilta ja taloudellisilta kilpailijoilta, vaaditaan poikkeuksellisen suurta poliittista ja intellektuaalista kyvykkyyttä konfliktihakuisen vastustajan siirtojen neutralisoimiseksi.
Tähän asti Kiina ja Venäjä ovat kyenneet torjumaan provokaatiot ja Venäjä Syyrian politiikallaan jopa luomaan reaalisen mahdollisuuden rauhan pohjustamiselle maassa.

Mutta historiallinen kokemus valtajärjestelmien toiminnasta osoittaa, että jännitteisen valtasuhteen toisen osapuolen yksipuolinen eteneminen valtapyyteissään johtaa väistämättä jossain vaiheessa aseelliseen konfliktiin. Se raja lähestyy huolestuttavalla vauhdilla.

USA valtameren takana ei tajua sitä tosiasiaa, ettei se kykene opettamaan eikä rankaisemaan Venäjää ja Kiinaa tottelemattomuudesta, jos ne eivät toimi USA:n toivomalla tavalla.

USA:lta ja sen eräiltä liittolaisilta puuttuu globaalien kilpakumppaneittensa kunnioitus ja arvostus. USA ei halua maailmaan sellaista turvallisuuspoliittista järjestelmää, jossa se ei automaattisesti omista johtoasemaa. Tämä on suuri ja kohtalokas virhe globaalilla näyttämöllä erityisesti juuri nyt.

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Vastavalkean kommenttina kirjoitukseen Kun metsä ei vastaa.