Kansalaispuolueen identiteetti ongelmana

Tämä kirjoitus juontaa omasta historiastani, joka vuodesta 1967 on ollut yhteistä Kaija Olin-Arvolan kanssa.

Meillä on ollut mahdollisuus seurata läheltä ja olla osallisena kahden poliittisen liikkeen muutoksessa: SKDL:on tuho ja vihreitten nousu.

SKDL:n ja SKP:n häviöön vaikuttivat olennaisesti ulkoiset, kansainväliset taloudellis-poliittiset mullistukset maanosassamme. Mutta myös liikkeen sisäinen identiteetin murros oli ilmeinen jo 60-luvulla. Omalta osaltamme vaikutimme SKDL:on murrokseen Berliinistä, jossa koimme ympäristöherätyksen, näin voi varmaankin sanoa. Myös jälkeen ekologinen aspekti oli ajattelussamme hyvin keskeisellä sijalla. 

Vihreää liikettä ei silloin 70-luvulla ollut, puolueesta puhumattakaan. Oli ydinvoiman vastainen liike ja lukematon määrä erilaisia vaihtoehtoliikkeitä, kommuuneja ja työpajoja. Niiden yhteinen nimittäjä oli autonomia ja pieni on kaunista -ajattelu.

Teimme näistä aineksista oman synteesimme ja aloitimme intensiivisen kirjoittelun kotimaassa, lähinnä Kansan Uutisten palstoilla. Reaktio tuli heti omilta, meiltä alettiin nimitellä kepulaisiksi. Mutta juttumme huomioitiin kuitenkin laajemmin, myös valtamediassa. Eero Silvasti noteerasi ajatuksemme erääänä uuden ajan airueena Suomessa. Myös kd-liikkeessä ekologinen momentti alkoi saada jalansijaa. Merkittävä linjan tarkistus jäi tekemättä ja sitten kun asian merkitys alettiin ymmärtää, oli jo myöhäistä. Maahan syntyi vihreä puolue.

Yritin tehdä jonkinlaista synteesiä perinteisen marxilaisuuden ja ekologisen katsomuksen välillä kirjassani, jonka Kansankulttuuri julkaisi 19791. Berliinistä palauttamme saatoin jatkaa ajatusteni kehittelyä Kansan Sivistystyön Liitossa. Vuoden ajan toimin päätoimisena tutkijana ryhmässä, jonka muut jäsenet olivat Liisa Korhonen ja Kari Rantalaiho. Sen vuoden aikana sain luoduksi tämänpäiväisen teeman kannalta relevantin teesin. Se kuului:

Massamittainen, ideologiaan perustuva puolueidentiteetti on tullut mahdottomaksi modernin, hedonistisen kulutusyhteiskunnan oloissa.

Ideologian alkuperäinen idea ei kanna enää. Se on sirpaloitunut tai kadonnut joukkotiedotuksen ja kulutuksen luomassa myllytyksessä eikä sitä voida enää elvyttää.

Johtopäätöksen kantavuus oli suuri ja se käsitti myös silloisen ymmärrykseni marxilaisuudesta. Aiheesta julkaisin perusteellisen artikkelin 1981 Sirolan kesän alustuksen pohjalta.2

Teesini sisälsi yhden merkittävän varauksen. Se koski nousussa olevan ekologisen liikkeen mahdollisuuksia kohota joukkomittaisen identiteetin ”kantajaksi”. Tulin kuitenkin ajatukseen, että laajentuakseen ekologisen ajattelun on välttämätöntä mytologisoitua eikä luottaa rationaalisen ajatteluun ja siitä johdettuun toimintaan. Näin sittemmin tapahtuikin.

Vihreä liike

Seurasin läheltä Suomen vihreän liikkeen kehitystä Kasvisravintolan ja Kompostin ympäriltä ensin vihreäksi liikkeeksi, sitten puolueeksi vv.1985-1994. Olin jo erkaantunut kd-liikkeestä ja elättelin ajatusta, että vihreistä tulisi vaihtoehtoinen, laaja-alainen kansalaisliike. Perustimme Karkkilaan vihreän valtuustoryhmän ja osallistuimme Vihreän liiton organisaation rakentamiseen läntisellä Uudellamaalla.

Muutos vaihtoehtoliikkeestä puolueeksi tapahtui nopeasti, vain muutamassa vuodessa. Alkuperäisestä liikkeestä jäljellä oli pian vain usein mainittu johdon rotaatio, joka toteutuikin pienen piirin, ”perheen” kesken. Organisaation rakentaminen tapahtui sittemmin perinteisen puoluemallin mukaisesti ja on jatkunut jo yli 30 vuotta.

Puolueen identiteettiä ja julkista kuvaa määrittävää mytologiaa ”imastonmuutos” -uhkakuvineen on ylläpidetty kaikin keinoin. Viimeisin tähän kategoriaan sijoitettava poliittinen teko ja vihreitten voitto on Helsingin energiahuollon siirtäminen asteittain ”ilmastonsuojelun” nimissä hakevoimaloiden varaan. Se tulee tarkoittamaan valtavia energiapuuhakkuita, rekkarallia ja tuhkan käsittelyä ja siirtoa loppusijoituksineen.

Termodynamiikan näkökulmasta järjestelmä tuottaa jyrkästi laskevan energiatehokkuuden käytettyä panostusta kohden nykyiseen verrattuna. Ekologisesti sitä on täysin mahdotonta perustella. Mutta mytologia toimii ja vetoaa etenkin kaupunkilaiseen, koulutettuun ja hyvin toimeentulevaan kansanosaan.

Toisaalta vihreitten mytologiaan nojaavaa vaihtoehtoa tukee myös EU. Sen ilmasto- ja energiapolitiikka rakentuu myöskin samanlaiselle modernille mytologialle. Sen taustalla ei ole vilpitön huoli ympäristöstä ja ilmastosta, vaan se tosiasia, että EU-maiden energiahuolto on 60-prosenttisesti tuontienergian varassa.

Siksi EU ajaa politiikassa ympäristöystävällisyyden ja ilmaston otsikoitten alla kansainvälisestikin politiikkaa, jossa se itse määrittää normit ja pyrkii hankkimaan tätä kautta edullisemman kilpailuaseman energiahuollolleen.

Vihreä ideologia on siis edelleen identiteettiä luova massamittainen ilmiö. Mutta ilman maailmanlaajuista, suurella rahalla ja kaiken kattavaa mediamyllytystä kampanjoineen se ei voisi toimia. Niin paljon ideologia sisältää epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja suoranaista huijausta.

Ekologia sinänsä on eksakti tiede. Se tutkii luonnon ja ihmisen dynaamisten vuorovaikutusta, on eräänlaista elävän luonnon taloustiedettä. Se pitää ottaa vakavasti, mutta ei sortua ekologismiin.

Vasemmistoliitto ei ole onnistunut löytämään sen paremmin vihreää, kuin punaistakaan lankaa identiteettinsä pohjaksi. Sen aatepohja on tuhottu eikä lainatavara mene kaupaksi.

Kansalaispuolue ja joukkoidentiteetti

Kansalaispuolueen taustana on Paavo Väyrysen eksplisiittisesti ilmaisema mahdottomuus vaikuttaa poliitiikassa keskustapuolueen ja nykyisen puoluejärjestelmän kautta.

Siksi tarvitaan puolue tai liike, joka tarjoaa suoran yhteyden kansalaisyhteiskunnasta kansanedustuslaitokseen ja maan hallitukseen.

Idea on puhtaaksi viljeltyä parlamentarismia, mutta ei suoraan vastaa kysymykseen, miten tarvittava vähimmäismäärä yhteistä identiteettiä saadaan syntymään. Kyseessä on pohjaltaan rationaalinen politiikkakonsepti. Se edellyttää toimiakseen aktiivista kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisten elävää kiinnostusta tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin.

Toisin sanoen kyse on uudesta politiikan konseptiosta ja sen päälle rakentuvasta identiteetistä.

Nykyisen vallan ja median yhteenkiettoutuminen estää tehokkaasti rationaalisen politikkakonseptin toiminnan. Puolueissa ymmärretään laajalti, että asiapohjainen identiteetti ei ole mahdollinen. Sen vuoksi turvaudutaan erilaisiin mielikuvakonstruktioihin, joiden tarkoitus on osoittaa näennäinen ratkaisu käsillä oleviin ongelmiin tai hävittää ne kokonaan agendalta.

Viime vuosina on voimistunut ulkoisten uhkakuvien rakentaminen. Se näyttää toimivan vaarallisen hyvin identiteettiä luovana konseptina, mutta muodostaa kasvavan uhkan Suomen ja suomalaisten turvallisuudelle ja itsemääräämisoikeudelle. Tässä lienee se paikka, jossa Kansalaispuolueella voi olla mahdollisuutensa.

Kansakunnan ja yksittäisen kansalaisen turvallisuus

Ihmisten toimeentulon vaarantuminen ja perustavien turvaverkkojen särkyminen

ovat mielestäni ne keskeiset teemat, joiden varaan Kansalaispuolueen toimintaa tulisi rakentaa. Näiden tulisi olla keskiössä ja aihepiiri olisi perusteltua yhdistää sosiaalisen markkinatalouden tuhoon. Voidaan kirjoittaa pitkä lista asioista, jotka uhkaavat ihmisten perustavia turvallisuustekijöitä. Tällä linjalla puolueen tulisi mielestäni liikkua kaikkialla ja kaikissa yhteyksissä.

Puolueen ei tarvitse tietää valmista vastausta ongelmiin. Aktiivinen vuorovaikutus ihmisten kanssa tuottaa sekä tietoa tilanteesta, että tarpeellisista ratkaisuista. Tärkeää on, että tunnukset ovat yksikäsitteisiä ja hyvin perusteltuja.

Puolueen rakenne ei mielestäni kaipaa uudistuksia. Tarvitaan kuitenkin minimimäärä yhteistä tahtoa, joka ylittää henkilökohtaiset valtapyyteet.

Kansalaispuolue taistelee näkyvyydestä ylivoimaisen mielikuvateollisuuden ja median kanssa. Mutta meillä on toistaiseksi käytettävissä poliittisen spektaakkelin suurmestari, Paavo Väyrynen. Tämä resurssi on kullan arvoinen. KP:n on huolehdittava siitä, että Paavo pysyy mukana ja on aktiivisesti rakentamassa myös mahdollisimman laajaa ja monipuolista sosiaalista verkostoa kautta maan.

Siinä on voima, jonka avulla sanoma leviää ja ylittää uutiskynnykset. Uusi politiikan malli raivaa johdonmukaisesti toteutettuna vähitellen paikan itselleen todellisena vaihtoehtona.

Kari Arvola

1Kapitalistinen kasvukriisi ja marxilainen materialismi, Kansankulttuuri 1979

2Länsimaisen kulttuurin ja marxilaisuuden kriisi, KSL 1981

Mainokset

2 ajatusta artikkelista “Kansalaispuolueen identiteetti ongelmana

  1. Ensimmäinen keskeinen teesi (kansakunnan ja yksittäisen kansalaisen turvallisuus) on niin yleinen että sitä kannattavat kaikki. Toisen teesin voinee muotoilla: hyvinvaltion puolustaminen. Sitäkin kannattavat lähes kaikki. Eli näistä siis ei minusta ole sellaisenaan perustaa puolueelle. Paljon parempia on Paavon ja myös KP:n julkituomat perusperiaatteet,niissä on konkretiaa ja eroa perinteisiin puolueisiin.

  2. Eivät Paavon alkuperäiset ”pilarit” lakkaa olemasta, vaikka korostetaan kansalaisten kokemaa turvattomuutta. Mehän elämme käytännössä puolueitten saneluvallan alaisessa yhteiskunnassa. Puolueet taas ovat enemmän tai vähemmän EU:n ja Euroopan keskuspankin päätösten leimasimia. Siksi muutoshankkeiden tulee nojata mahdollisimman laajaan kansalaisyhteiskunnan tukeen. Siihen kansalaispuolueen rakenne antaisi mahdollisuuden.
    Tätä kirjoittaesani ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa puolueen alkuperäinen idea on asetettu sääntöjä systemaattisesti rikkoen kyseenalaiseksi.
    On täysin arvailun varassa, voiko tämän prosessin jälkeen puolueella enää olla elämisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Pahalta näyttää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s