Paavo Väyrynen: Aluepolitiikan valta palautettava kansalle

Suomessa on meneillään ennen näkemätön alueellinen keskittäminen.

Aluepolitiikkaa johtavat suurimmat kaupungit, jotka määrittelevät itselleen kasvutavoitteet ja sitovat valtiovallan niiden tukemiseen. Aluekehitys on nollasummapeliä: se väestönkasvu, jonka suurimmat kaupungit voittavat, sen pienemmät kaupungit ja maaseutu väestökatona menettävät.

Valtiovalta edistää keskittämispolitiikkaa ennen muuta rahoittamalla sekä suurkaupunkien paikallisliikenteen investointeja että niiden kasvua tukevia väylähankkeita. Suurkaupunkialueilla asutus pyritään keskittämään rautatie-, metro- ja raitiotielinjojen varrelle. Asuntotuotannon määrärahat on keskitetty kasvukeskuksiin. Nykyinenkin hallitus on sitoutunut tukemaan keskittymistä edistäviä investointeja suurkaupunkien kanssa solmituilla sopimuksilla.

Kun valtion liikenneinvestoinnit on suunnattu keskittämispolitiikan tukemiseen, muualle maahan on syntynyt korjausvelkaa. Sitä on nyt osittain poistettu, mutta samaan aikaan valtiovalta on sitoutunut entistäkin mittavampaan metropolipolitiikan tukemiseen. Uutta korjausvelkaa syntyy.

Maakuntakaupungit ja maaseutu ovat joutuneet pahenevaan ahdinkoon. Työpaikat vähenevät ja palvelut heikkenevät. Asuntojen hinnat laskevat. Maatalous on ajautunut syvään kriisiin, johon ei ole saatu kauan kaivattua helpotusta.

Keskittämispolitiikasta kärsivät kaikki suomalaiset

Keskittämiselle esitetään kansantaloudellisia perusteita, mutta tosiasiassa se aiheuttaa vahinkoa. Suomi on harvaan asuttu maa, jonka talous perustuu rikkaisiin uusiutuviin luonnonvaroihin ja siihen, että myös koko maan henkiset voimavarat voidaan käyttää kansakunnan hyödyksi. Jo nyt suhteettoman suuri osa suomalaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja parissa muussa suuressa kaupungissa.  Keskittämispolitiikka hyödyttää vain kasvukeskusten rakennusliikkeitä ja muuta yritystoimintaa.

Suurkaupunkialueilla asuvat ja sinne muuttavat kärsivät korkeista elinkustannuksista, kehnoista palveluista ja elinympäristön heikkenemisestä. Koko maan veronmaksajat joutuvat tukemaan keskittymistä muun muassa kasvavan asumistuen muodossa.

Maakunnissa palvelut heikkenevät. Asuntojen ja kiinteistöjen hinnat alenevat ja ihmiset köyhtyvät. Muuttoliikkeen myötä vauraus keskittyy suurimpiin kaupunkeihin.

Kansalliseen alue- ja maata­lous­po­li­tiik­kaan

Keskittämispolitiikka on havainnollinen osoitus siitä, että edustuksellinen demokratia ei toimi. Kansan enemmistö ei sitä hyväksy.

Kokoomuksessa, SDP:ssa ja Vihreissä valtaa käyttävät suurten kaupunkien edustajat. Keskusta ja Perussuomalaiset ovat aikaisemmin puolustaneet maakuntia ja vastustanut keskittämispolitiikkaa, mutta nyt niistäkin on tullut metropolipolitiikan kannattajia. Niinpä hallituksen aluepolitiikkaakin johtaa Kokoomus.

Aluepolitiikan valta on palautettava kansalle ja sen edustajille. Eduskunnan tulee asettaa tavoitteet eri alueiden kehittämiselle. Eduskunnan täytyy sekä lainsäädäntöä kehittämällä että valtion varoja suuntaamalla tukea niiden toteuttamista.

Suurkaupunkialueet tulee panna osallistumaan keskittämispolitiikan kustannusten kattamiseen. Niiden on rahoitettava itse paikallisliikenteen investointinsa, eikä niiden kasvua pidä tukea myöskään suhteettoman kalliilla väyläinvestoinneilla. Asumistuen kustannukset tulee siirtää kuntien maksettavaksi, jolloin kuntatalouteen voidaan tehdä vastaava muu kevennys.

Miksi Antarktis ei lämpene

Saksalaistutkijat ovat julkaisseet arvovaltaisessa tiedejulkaisussa ns. kasvihuoneilmiöön liittyvän selvityksen. Sen idea on selittää hieman kiusallinen ilmiö, eli syy siihen, miksi Etelänapamantereen lämpötila ei nouse hiilidioksidin lisääntymisestä huolimatta.

Tutkimusselostuksessa on osa paikkansa pitämätöntä liturgiaa. Mutta lopputulos on oikea. Ei ole sellaista fysikaalista prosessia, jonka avulla hiilidioksidi voisi kylmän selättää.

Tutkijat rajaavat tuloksensa koskemaan vain Antarktista. Voi olla, että kyseessä on tietoinen harhautus.

Mutta saattaa olla niinkin, että arvoisat herrat tietokonesimulaatioineen eivät halua myöntää itselleenkään, ettei hiilidioksidin itseään eteenpäin piiskaavaa lämmitysmekanismia ole lainkaan olemassa, ei ainakaan reaalimaailmassa.

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/2015GL066749/full

Näin meitä viedään

EU:n uusi turvallisuuspoliittinen strategia kytkee unionin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden ohjelmallisesti yhteen NATO:n kanssa. Tavoitteena on peräti uusi maailmanjärjestys, jossa EU:lla ja NATO:lla on keskeinen rooli.

Linjauksen perusteella kaikki jäsenmaat velvoitetaan osallistumaan NATO:n toiminnan rahoittamiseen valtion budjettivaroista siitä riippumatta, onko maa NATO:n jäsen tai ei. Uusi tuuli puhaltaa EU:n ”ulkoministeri” Mogherinin linjapuheessa 28.6.2016.

Tilanne muuttuu radikaalisti Itävallan, Ruotsin ja Suomen kohdalla. Itävallassa EU:n komission ja neuvoston päätös edellyttää perustuslain muutosta.

Ruotsissa ja Suomessa käytännön NATO-kytkentä on viety isäntämaasopimuksineen jo niin pitkälle, ettei hallituksille tuottane vaikeuksia sumpuloida päätöksiä läpi enemmistönsä turvin eduskunnassa – jos se yleensä sinne tuodaan.

Ellei sitten perussuomalaisten kannatuksen romahdus johda puolueen lähtöön hallituksesta ja hallituskriisiin. Päähallituspuolueista kokoomuksessa linjaukselle taputetaan. Keskustan ulkopoliittinen linja on tällä hetkellä niin tiukasti pelureitten hallinnassa, että isompaa puolueen sisäistä kriisiä tuskin on odotettavissa.

Mogherinin periaatepaperi osoittaa, että EU-eliitti on sisäisten ja ulkoisten paineitten edessä lähtenyt uhkapeliin ekspansiivisen liittovaltiopolitiikan puolesta.

Linjapaperin rivien välistä voi lukea, että EU-eliitti vastaa ongelmiin perinteisillä keinoilla: kuri ja järjestys, viime kädessä asevoimiin tukeutuen. Demokraattisten periaatteiden kanssa linjanvedolla ei ole mitään yhteistä.

Mogherinin strategiapaperi on luettavissa suomenkiellä täällä:

http://eeas.europa.eu/statements-eeas/2016/160628_02_fi.htm

Aiheesta julkaisi laajan selvityksen saksalainen talouspoliittinen julkaisu Deutsche Wirtschaftsnachrichten.

http://deutsche-wirtschafts-nachrichten.de/2016/07/08/eu-und-nato-wollen-regeln-fuer-eine-weltordnung-erstellen/

Kansalaispuolue ja edustuksellinen demokratia

Kirjoittaja Vilho Harle on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin emeritusprofessori sekä Kansalaispuolue ry:n asiantuntijajäsen

Edustuksellisen demokratian perusta on rapautunut. Edustajat on sidottu puoluekurin kautta puoluejohdon tiukkaan ohjaukseen. Puolueet ryöstöviljelevät kansalle kuuluvaa valtiovaltaa. Puoluejohdosta ja puoluekoneistosta on muodostunut rautaesirippu äänestäjän ja edustajan väliin. Kansalaiselle on jäänyt äänestäjän ja katsojan vallaton rooli.

Useimmat puolueet ovat surkastuneet elitistisiksi vaalipuolueiksi. Niissä ihmisiä tarvitaan vain vaalikoneistoksi ja äänestäjiksi. Jäsenen vaikutus puoluejohtoon ja puoluekoneistoon on liki olematon.

Edustajan vaihtaminen vaaleissa ei demokratiavajetta korjaa, koska uusikin edustaja alistuu ryhmäkuriin ja äänestää ryhmän mukana. Ryhmän kanta ei ole välttämättä jonkinlaisen enemmistön vaan puoluejohtajan (puoluejohdon) tahdon mukainen. Varsinkin kun moni edustaja palvelee laskelmoidusti puoluejohtoa nöyrästi ja aktiivisesti. Puolueen ja sen ehdokkaiden linjaukset ennen vaaleja ovat jääneet vaalikoneiden herkuksi. Vaalien jälkeen tehdään sitä, mitä puoluejohto (useimmiten vain puoluejohtaja) hyväksi näkee.

Ns. konsensusparlamentarismi on vienyt tämän puolueen sisäisen ylhäältäohjauksen myös puolueiden välisiin suhteisiin. Kun jokainen puolue pyrkii hallitukseen, hallituksen todennäköisesti muodostavaa puoluetta (puoluejohtajaa) pyritään miellyttämään tai vähintään osoittamaan halua alistua. Omat linjaukset vesittyvät. Puolueiden sisäiset erot ovat kasvaneet suuremmiksi kuin puolueiden väliset erot: puolue edustaa menneisyyttä, ei tätä päivää.

Korjausliike vaatii uutta ajattelua

Vastavoimat ovat monissa maissa nostamassa päätään paljastaen edustuksellisen demokratian ja puoluedemokratian ontot myytit. Jopa kasvottomien puolueiden Yhdysvalloissa tämä on nähty riippumattomien ehdokkaiden — sekä Trumpin että Sandersin — menestyksenä esivaaleissa. Tämä ei tosin näytä jäljittelemisen arvoiselta tieltä; varsinaista ongelmaa pelkkä esivaali ei ratkaise.

Korjausliike ei voi onnistua myöskään tavanomaisia uusia puolueita perustamalla.

Puolue-eliitin käskyvalta edustajan yli pitäisi kumota. Kaikkien puolueiden hallitus ja sitä tukevat muut ratkaisut kuten hallituksen jäsenten ja edustajien itsenäinen harkinta voisivat korjata tilannetta, mutta sitä joudumme odottamaan ehkä kauankin.

Miten Paavo Väyrysen käynnistämä Kansalaispuolue sijoittuu tähän kuvaan ja mitä uutta se on tuomassa suomalaisiin puoluerakenteisiin? Miten Kansalaispuolue eroaa entisistä puolueista? Mitä tarjottavaa sillä on kansanvallan ja edustuksellisen demokratian pelastamiseksi?

Puolueen ohjelmatyö on vasta alkamassa, joten ohjelmallinen ero entiseen voidaan vielä sivuuttaa. Kansalaispuolue toki erottautuu muista ottamalla vakavasti kansalaisten eurokriittisyyden ja tarjoamalla tuolle kriittisyydelle nyt puuttuvan vaikutuskanavan.

Kansalaispuolueen idea: suora vaikuttaminen

On kuitenkin syytä havaita, että Kansalaispuolue on rakenteellisesti erilainen kuin muut.

Tässä on ydin: Kansalaispuolue on muuttamassa parlamenttiryhmän (ja puoluehallituksen) edustuksellisen demokratian välineeksi korostamalla edustajan itsenäisyyttä ja toimintavapautta.

Edustajan valinta ja uudelleenvalinta ovat täysin äänestäjien käsissä, joten ehdokas ja valittu edustaja ovat velvoitettuja edustamaan äänestäjien ja vain äänestäjien tahtoa. Puolueen tavoitteet, ohjelmat ja säännöt ovat yhdistävä tekijä, mutta jokainen jäsen toimii omatuntonsa mukaan tietäen joutuvansa mittauttamaan luottamuksensa ja kannatuksensa seuraavissa vaaleissa. Äänestäjä ei äänestä puoluetta, vaan ehdokasta johon luottaa ja jonka uskoo kykenevän itsenäiseen harkintaan ja toimintaan.

Myös kannatusjäsenten (tukiryhmän jäsenten) ja puolueen suhde on suora: Kansalaispuolueella ei ole koneistoa, joka astuisi äänestäjän ja edustajan väliin kuten nykyiset puoluekorporaatiot tekevät. Kannatusjäsen viestittää ajatuksiaan ja toiveitaan ilman välikäsiä puoluejohdolle ja edustajille, voi osallistua tilaisuuksiin täysin puheoikeuksin ja äänestää esivaaleissa ”ottamatta jäsenkirjaa”. Kannatusjäsenen vaikutusvalta on suurempi kuin jäsenten tavanomaisissa puolueissa, ilman tavanomaista sitoutumista.

Luova ote on tarpeen

Hankkeen onnistuminen vaatii tietenkin lisää luovuutta sääntöjen ja ohjelmien sekä yleensä toimintamuotojen kehittämisessä ja edessä olevien haasteiden ratkaisemisessa. Kykeneekö Kansalaispuolue muodostamaan puoluerajat ylittävän yhteistyömallin ja sallimaan muihin puolueisiin kuuluvien osallistumisen toimintaan? Kykeneekö se purkamaan puoluekurin kahleet ja siis toimimaan moniulotteisena parlamenttiryhmänä?

Kansalaispuoluetta ei olisi ilman parlamentaarikko Paavo Väyrystä. Hänen roolinsa on varmaan myös jatkossa keskeinen sekä idean kehittäjänä ja sen valovoimaisena vetäjänä. Itse hanke kuitenkin kasvaa ja tekee itsensä tarpeelliseksi ratkaisuna puoluedemokratian ja edustuksellisen demokratian ongelmiin.

Edustuksellisen demokratian pelastaminen vaatii myös sitä, että myös muut puolueet olisivat valmiita itsensä rakenteelliseen uudistamiseen. Haaste on esitetty.

Toimittajien ja tutkijoiden on syytä ylittää nyt yllätyskynnys ja omat ennakkoluulonsa ja  seurata tarkoin alkanutta puoluerakenteen uudistusta.

Vilho Harle

Kirjoittaja on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin emeritusprofessori sekä Kansalaispuolue ry:n asiantuntijajäsen.

Otsikointi Kari Arvola.

Persujen EU-äänestys johtaa harhaan

Paavo Väyrynen on valtiomies, joka ajattelee strategisesti eikä agiteeraa. Hän on sitä mieltä, ettei äänestys EU-erosta ole Suomessa ajankohtainen. Persut ratsastavat nyt Brexitin harjalla ja johtavat huomion ohi keskeisestä tehtävästä.

Nyt puhutaan – ehkä tietoisesti – eurovaluutan kahleissa olevien valtioiden kansalaisille erosta Euroopan unionista. Ensimmäinen, ja riittävän vaativa haaste on toisaalla.

Se on ero eurosta, jossa Englanti ei ole, eikä Ruotsi eikä Tanska, mutta Suomi on. Jotta me pääsisimme puhumaan Suomen roolista unionissa, meidän pitäisi ensin vapautua eurosta. Oltaisiin samalla viivalla pohjoismaiden kanssa. Oltaisiin Euroopan talousalueella, mutta ei kytköksissä Saksan eurokuriin eikä ”sisäiseen devalvaatioon”.

Tästä persut eivät puhu. Heillä ei ole strategiaa, vaan demagogia.

Paavo Väyrysen haastattelu Brexitistä täällä:

Paavo Väyrynen Brexitistä: Säilyäkseen elinvoimaisena EU:n on uudistuttava

http://yle.fi/uutiset/vayrynen_suomen_eu-eroaanestyksesta_ei_realistista_talla_hetkella/8991388

Väyrynen lähiajan tehtävistä:

Tarvitsemme Hallitusten välisen konferenssin (HVK)

Hymy on hyytynyt

Näin puhuu valtiomies Paavo Väyrynen:

Kiteytin viime maanantain Kultaranta-keskusteluissa (http://areena.yle.fi/1-3456902 ) Euroopan unionin ajankohtaisten ongelmien syyt siihen, että federalistinen ideologia on joutunut umpikujaan. Keskustelun alkupuolella jotkut osanottajat virnuilivat puheenvuoroilleni, loppupuolella eivät. Brexitin voitettua kansanäänestyksen hymytkin ovat hyytyneet.

Federalistien ideologisena esikuvana on Pohjois-Amerikan Yhdysvallat.

Yksi federalismin ilmenemismuoto on ollut pyrkimys rakentaa Eurooppaan amerikkalaismallinen ylikansallinen liittovaltio. Itse asiassa Euroopassa on menty jopa pidemmälle eli unitarismiin, yhtenäisvaltion kehittämiseen.

Toinen federalismin ilmenemismuoto on ollut nopea laajentuminen, jolla on ollut valtapoliittisia, geopoliittisia tavoitteita. Myös ulkosuhdepolitiikassa geopolitiikalla on ollut hallitseva rooli. Tämä on osaltaan johtanut mm. Ukrainan onnettomiin tapahtumiin ja maahanmuuttokriisiin.

Perusongelma on siinä, että unionin syvenemisen ja laajentumisen välistä ristiriitaa ei ole koskaan ratkaistu.

Ennustin Kultaranta-keskustelussa, että Brexit- äänestyksen tuloksesta riippumatta EU:n ongelmia ryhdytään ratkomaan siten, että valtaa David Cameronin alun perin esittämällä tavalla palautetaan jäsenmaille ja estetään sitä puuttumasta liiaksi jäsenmaiden asioihin. Federalistit torjuivat tämän tarjoamalla Britannialle lisää erioikeuksia. Nyt ollaan karilla.

Toiseksi ennustin, että talous- ja rahaliittoa ryhdytään hallitulla tavalla purkamaan. Laajan euroalueen synnyttäminen oli onneton ratkaisu. Sen tueksi esitettyyn todelliseen talous- ja rahaliittoon liittyvää poliittista unionia ja liittovaltiota on mahdotonta toteuttaa sen vuoksi, että euroalueen jäsenmaiden kansat eivät sitä hyväksy. Siksi euroaluetta on ryhdyttävä hallitulla tavalla purkamaan. Suomella voi olla tässä tien näyttäjän rooli, jos olemme riittävän viisaita ja rohkeita.

Ulkosuhteissa ennustin siirryttävän valtapoliittisesta, geopoliittisesta ajattelusta vakauspolitiikkaan suhteessa sekä itäisiin että eteläisiin kumppaneihin.

Unionin syvenemisen ja laajenemisen välinen ristiriita olisi voitu ratkaista eriytyvän yhdentymisen avulla. Suomella on ollut keskeinen rooli näiden ratkaisujen torjumisessa.

Kun Euroopan syvä murros 1980-luvun lopulla alkoi, komissio Jacques Delorsin johdolla ehdotti, että Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsenmaat eivät liittyisi unioniin, vaan tulisivat sisämarkkinoille Euroopan talousalueen (ETA) kautta. Silloinen kahdentoista jäsenmaan unioni olisi jatkanut yhdentymistä kohti liittovaltiota.

Suomi vietiin unionin jäseneksi harhaanjohtavin turvallisuuspoliittisin perustein. Jos Suomi ei olisi liittynyt, ei olisi Ruotsikaan. Siellä selvä enemmistö vastusti jäsenyyttä. Jos Suomi ja Ruotsi olisivat jääneet Euroopan talousalueeseen, sen puitteisiin olisi EU:n rinnalle syntynyt Pohjolan yhteisö (PY). Baltian ja itäisen Keski-Euroopan maille olisi tarjottu ETA 2 -sopimusta. Tämä eriytyminen olisi ollut onneksi koko Euroopalle.

Britannialle Maastrichtin liittovaltio-sopimuksen hyväksyminen oli äärimmäisen vaikeaa. Jos tuolloin olisi ollut olemassa toimiva laaja-alainen ETA, Britannia olisi saattanut siirtyä sen osaksi.

Myös euroaluetta muodostettaessa oli tarjolla eriytyvän yhdentymisen ratkaisu. Mm. Wolfgang Schäuble ehdotti viiden maan – Ranskan, Saksan ja BENELUX – maiden – muodostamaa euroaluetta, joka olisi jatkanut myös poliittista yhdentymistä ja muodostanut EU:n ”kovan” liittovaltioytimen. Suomi oli avainasemassa, kun Maastrichtin sopimuksen kriteerejä rikkoen päätettiin toteuttaa mahdollisimman laaja euroalue.

Britannian EU-eron vaikutuksia on kauhisteltu. Sehän merkitsee kuitenkin vain siirtymistä yhdentymisen ylikansallisen ytimen reunalta samankaltaiseen asemaan, joka on Sveitsillä ja ETA-maa Norjalla. Kenenkään etu ei ole, että tätä prosessia vaikeutettaisiin, mutta jotkut federalistit sitäkin varmasti yrittävät.

Britannian ratkaisun tulisi johtaa siihen, että unionissa järjestetään hallitusten välinen konferenssi (HVK), jossa ilman ennakkoluuloja ja ennakkoehtoja pohditaan mahdollisuutta toteuttaa niitä eriytyvän yhdentymisen vaihtoehtoja, joita mm. Jacques Delors 1980-luvulla ja Wolfgang Schäuble 1990-luvulla esittivät.

Tämä voisi merkitä sekä Euroopan unionin että euroalueen hallittua jakautumista liittovaltioytimeen ja vähemmän yhdentyneeseen ulkokehään. Tähän voisi liittyä luontevan subregionaalisen yhteistyön toteuttaminen laajan ja monimuotoisen Euroopan eri osissa, kuten Pohjolassa.

Eurooppaan olisi luotava sellainen ”samankeskisten kehien järjestelmä”, jota esitin jo 1990-luvun lopulla ja jonka Euroopan parlamentin liberaaliryhmä otti ohjelmaansa vuoden 2004 eurovaalien edellä.

http://kansalaispuolue.fi/blogi/

Venäjän tahrattu maine

Mikä on Venäjän keskeinen intressi ja miksi puolueettoman maan ei tarvitse Venäjää pelätä?

EU:n ja Venäjän rauhanomaiselle yhteistyölle on harvinaisen hyvä objektiivinen perusta. Ne täydentävät toisiaan tavalla, joka yhteistyön kautta lisäisi maanosan vaurautta, kehittäisi ja kasvattaisi taloutta ja rikastaisi kulttuuria. Venäjän yhteiskunnan kehittyminen – ja jos niin halutaan – myös demokratia kehittyisi vakaasti monipuolisen yhteistyön avulla.
Etenkin Saksan teollisuus ja maatalous hyötyisivät aktiivisesta Venäjä-kumppanuudesta ja Venäjä puolestaan saksalaisesta osaamisesta ja investoinneista.
Venäjä on aktiivisesti yhteistyötä etsinyt ja ilmaissut useaan otteeseen haluavansa sitä syventää. Samalla Venäjä on mm. Putinin suurissa linjapuheissa korostanut tasavertaisuuden merkitystä kanssakäymisessä.Tämä on tärkeätä.

Hegemoniavaatimuksen logiikka

Mutta tämä on kehityslinja, jota USA tukijoineen ei halua. Syyt ovat päivän selvät. Kehittyvä ja kasvava euro-aasialainen yhteistyö Kiina-kytkentöineen romahduttaisi nopeasti US-amerikkalaisen hegemonian sekä talouden, että geopoliittisen valtajärjestelmän piirissä.

Siksi USA on tehnyt hartiavoimin töitä romuttaakseen EU:n johtavan valtion, Saksan, ja itsenäisen Venäjän väliset suhteet. USA:n viimeaikainen kiinnostus myös pohjoismaihin on nähtävä tässä kontekstissa. Pakotepolitiikka on nimenomaan USA:n työväline EU:n Venäjä-suhteiden turmelemiseksi.

Kun prosessi ei Saksankaan osalta ole edennyt USA:n kannalta riittävän nopeasti eikä riittävän syvälle, on USA valjastanut NATO-haukkansa offensiiviin Itä-Euroopan ja pohjoismaiden kytkemiseksi suoraan valtapiiriinsä sotilaallisen varustautumisen tietä.
Tätä päämäärää palvelee 1990-luvun taitteen jälkeen mittavin Venäjän vastaisen kiihotusprosessin käynnistäminen ja viholliskuvan rakentaminen sekä kaiken kattava poliittinen ja informatiivinen propagandakampanja.

Sen johtoaate on väitetty Venäjän aggressio ja uhka. Kampanjaa voi seurata kaikilla valtamedian kanavilla päivittäin.

Nyt on tosi kyseessä. USA on kadottamassa globaalin johtoroolinsa. Siksi sen alttius aseellisiin selkkauksiin kasvaa ja lisää samalla objektiivisesti jännitteitä ja suoranaista suursodan vaaraa.

Miten kauan viisautta riittää?
Kun lähdetään USA:n maailmanoptiikasta ja myös nykyisen presidentin julkilausumasta geopoliittisesta hegemoniavaateesta, tullaan tilanteeseen, jossa hegemoniapyrkimyksen kohdemailta, poliittisilta ja taloudellisilta kilpailijoilta, vaaditaan poikkeuksellisen suurta poliittista ja intellektuaalista kyvykkyyttä konfliktihakuisen vastustajan siirtojen neutralisoimiseksi.
Tähän asti Kiina ja Venäjä ovat kyenneet torjumaan provokaatiot ja Venäjä Syyrian politiikallaan jopa luomaan reaalisen mahdollisuuden rauhan pohjustamiselle maassa.

Mutta historiallinen kokemus valtajärjestelmien toiminnasta osoittaa, että jännitteisen valtasuhteen toisen osapuolen yksipuolinen eteneminen valtapyyteissään johtaa väistämättä jossain vaiheessa aseelliseen konfliktiin. Se raja lähestyy huolestuttavalla vauhdilla.

USA valtameren takana ei tajua sitä tosiasiaa, ettei se kykene opettamaan eikä rankaisemaan Venäjää ja Kiinaa tottelemattomuudesta, jos ne eivät toimi USA:n toivomalla tavalla.

USA:lta ja sen eräiltä liittolaisilta puuttuu globaalien kilpakumppaneittensa kunnioitus ja arvostus. USA ei halua maailmaan sellaista turvallisuuspoliittista järjestelmää, jossa se ei automaattisesti omista johtoasemaa. Tämä on suuri ja kohtalokas virhe globaalilla näyttämöllä erityisesti juuri nyt.

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Vastavalkean kommenttina kirjoitukseen Kun metsä ei vastaa.