Lännen narratiivi Venäjästä ja Kiinasta

Professori Jeffrey D. Sachs 24.8.2022

Maailma on ydinkatastrofin partaalla, mikä johtuu suurelta osin siitä, että länsimaiset poliittiset johtajat eivät ole olleet suorapuheisia globaalin konfliktin kärjistymisen syistä. Länsimaiden hellittämätön kehystarina, jonka mukaan länsi on jalo, kun taas Venäjä ja Kiina ovat pahoja, on yksinkertainen ja äärimmäisen vaarallinen. Tarinalla manipuloidaan yleistä mielipidettä, jotta erittäin reaaliselle ja kiireelliselle diplomatialle ei olisi tilausta.

Lännen perustava kehyskertomus on sisäänrakennettu Yhdysvaltojen kansalliseen turvallisuusstrategiaan. Yhdysvaltain ydinajatus on, että Kiina ja Venäjä ovat leppymättömiä vihollisia, jotka ”yrittävät heikentää Yhdysvaltain turvallisuutta ja vaurautta”. Nämä maat ovat Yhdysvaltojen mukaan ”päättäneet tehdä talouksista vähemmän vapaita ja vähemmän oikeudenmukaisia, kasvattaa armeijoitaan ja hallita tietoa ja dataa yhteiskuntiensa tukahduttamiseksi ja vaikutusvaltansa laajentamiseksi”.

Ironista on se, että vuodesta 1980 lähtien Yhdysvallat on itse ryhtynyt sotimaan ulkomailla ainakin 15 kertaa (Afganistan, Irak, Libya, Panama, Serbia, Syyria ja Jemen vain muutamia mainitakseni), kun taas Kiina ei ole ollut yhdessäkään vastaavassa sodassa ja Venäjä vain yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella. Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia 85 maassa, Kiinalla kolmessa ja Venäjällä yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella.

Kiinaa ja Venäjää koskeva ylikorostunut pelko myydään länsimaiselle yleisölle tosiasioita manipuloimalla. Sukupolvea aiemmin George W. Bush Jr. myi yleisölle ajatuksen, että Amerikan suurin uhka oli islamilainen fundamentalismi, mainitsematta, että juuri CIA oli yhdessä Saudi-Arabian ja muiden maiden kanssa luonut, rahoittanut ja värvännyt Afganistanissa, Syyriassa ja muualla olevat jihadistit taistelemaan Amerikan sotia.

Tai ajatellaanpa Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin vuonna 1980, joka länsimaisessa mediassa maalattiin provosoimattomaksi kavaluudeksi. Vuosia myöhemmin saimme tietää, että Neuvostoliiton hyökkäystä edelsi itse asiassa CIA:n operaatio, jonka tarkoituksena oli provosoida Neuvostoliiton hyökkäys!

Samaa väärää tietoa annettiin myös Syyriasta. Länsimainen lehdistö oli täynnä syytöksiä Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia vastaan, joka antoi sotilaallista apua Syyrian Bashar al-Assadille vuodesta 2015 alkaen, mainitsematta, että Yhdysvallat tuki al-Assadin syrjäyttämistä vuodesta 2011 alkaen ja että CIA rahoitti suuren operaation (Timber Sycamore) Assadin syrjäyttämiseksi jo vuosia ennen Venäjän väliintuloa.

Lännen tarina Ukrainan sodasta on, että se on Putinin provosoimaton hyökkäys, jonka tarkoituksena on luoda uudelleen Venäjän imperiumi. Todellinen historia alkaa kuitenkin länsimaiden Neuvostoliiton presidentille Mihail Gorbatshoville antamasta lupauksesta, jonka mukaan Nato ei laajentuisi itään, ja sitä seurasi neljä Naton laajentumisaaltoa: vuonna 1999 Natoon liitettiin kolme Keski-Euroopan maata, vuonna 2004 Natoon liitettiin seitsemän muuta maata, mukaan lukien Mustanmeren ja Baltian maat, vuonna 2008 Natoon liitettiin Ukrainan ja Georgian maat ja vuonna 2022 Natoon kutsuttiin neljä Aasian ja Tyynenmeren alueen johtajaa tähtäimen siirtämiseksi Kiinaan.

Länsimaiset tiedotusvälineet eivät myöskään mainitse Yhdysvaltojen roolia Ukrainan Venäjä-mielisen presidentin Viktor Janukovitshin syrjäyttämisessä vuonna 2014, Minsk II -sopimuksen takaajien Ranskan ja Saksan hallitusten epäonnistumista painostaa Ukrainaa täyttämään sitoumuksensa, Trumpin ja Bidenin hallintojen aikana Ukrainaan lähetettyä valtavaa Yhdysvaltain asevarustelua sotaa edeltävänä aikana tai Yhdysvaltojen kieltäytymistä neuvottelemasta Putinin kanssa Naton laajentumisesta Ukrainaan.

Nato tietysti sanoo, että tämä on ollut puhtaasti puolustuksellista, joten Putinilla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Toisin sanoen Putinin ei pitäisi ottaa huomioon CIA:n operaatioita Afganistanissa ja Syyriassa, Naton pommituksia Serbiassa vuonna 1999, Naton Muammar Gaddafin syrjäyttämistä vuonna 2011, Naton 15 vuotta kestänyttä Afganistanin miehitystä, Bidenin ”kömmähdystä”, jossa hän vaati Putinin syrjäyttämistä (mikä ei tietenkään ollut mikään kömmähdys), eikä Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austinin lausuntoa, jonka mukaan Yhdysvaltain sodan tavoitteena Ukrainassa on Venäjän heikentäminen.

Kaiken tämän ytimessä on Yhdysvaltojen pyrkimys pysyä hegemonisena maailmanvaltana kasvattamalla sotilaskumppanuuksiaan ympäri maailman Kiinan ja Venäjän hillitsemiseksi tai kukistamiseksi. Tämä on vaarallinen, harhainen ja vanhentunut ajatus, koska Yhdysvaltojen osuus maailman väestöstä on vain 4,2 prosenttia, ja sen osuus maailman bruttokansantuotteesta (kansainvälisin hinnoin mitattuna) on nyt vain 16 prosenttia. Itse asiassa G7-maiden yhteenlaskettu BKT on nyt pienempi kuin BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) BKT, kun taas G7-maiden väkiluku on vain 6 prosenttia maailman väestöstä verrattuna BRICS-maiden 41 prosenttiin.

On vain yksi maa, joka itse julistaa fantasiaansa on olla dominoiva maailmanvalta: Yhdysvallat. On jo aika, että Yhdysvallat tunnustaisi todelliset turvallisuuden lähteet: sisäisen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden ja vastuullinen yhteistyön muun maailman kanssa hegemoniailluusion sijaan. Tällaisen päivitetyn ulkopolitiikan avulla Yhdysvallat ja sen liittolaiset välttäisivät sodan Kiinan ja Venäjän kanssa ja antaisivat maailmalle mahdollisuuden kohdata lukemattomat ympäristö-, energia-, elintarvike- ja sosiaalikriisinsä.

Ennen kaikkea Euroopan johtajien olisi tässä äärimmäisen vaarallisena aikana pyrittävä Euroopan turvallisuuden todelliseen lähteeseen: ei Yhdysvaltojen hegemoniaan vaan eurooppalaisiin turvallisuusjärjestelyihin, joissa kunnioitetaan kaikkien Euroopan kansakuntien oikeutettuja turvallisuusetuja, mukaan lukien Ukraina, mutta myös Venäjä, joka vastustaa edelleen Naton laajentumista Mustallemerelle. Euroopan olisi pohdittava sitä, että Naton laajentumattomuus ja Minsk II -sopimusten täytäntöönpano olisivat estäneet tämän kauhean sodan Ukrainassa. Tässä vaiheessa diplomatia, ei sotilaallinen laajentuminen, on todellinen tie Euroopan ja maailman turvallisuuteen.

(vapaasti)

Kiitos käännöksestä!

Kuin viimeistä päivää

Olen luvannut, etten enää kirjoittele Ukrainan sodan tapahtumista.Turhaa se olisikin. Media on sotamoodissa ja kaikki tiedotus sovitetaan virallisen ”tarinan” puitteisiin.
Ukrainassa on ”vapaana” vain muutama yksittäinen toimittaja, jotka henkensä kaupalla yrittävät saada selkoa tilanteesta.

Mutta muutama sana sodan luonteen muuttumisesta. Kiovan hallituksella on täysi oikeus ja velvollisuuskin puolustautua Venäjän hyökkäystä vastaan. Tavoitteena tulisi olla tilanne, jossa hyökkääjän ei kannata jatkaa sotimista saavutettuaan tavoitteensa. Päästäisiin neuvottelemaan rauhasta.
On myös oikein, että maata tuetaan eri tavoin puolustautumisessa.

Mutta tehdään suuri virhe, jos maan hallituksen käyttöön aletaan toimittaa sellaista aseistusta, joka mahdollistaa operaatiot hyökkääjän eli Venäjän alueella.
Tältä nyt näyttää sen jälkeen, kun läntiset valtionjohtajat USA:n johdolla pitivät strategiakokouksensa Saksan Ramsteinissa. Se on USA:n ilma- ja ydinasevoimien johtokeskus Euroopassa.

Kun Ukrainan armeijan iskut uusilla asejärjestelmillä lisääntyvät Venäjän alueella, sodasta alkaa automaattisesti tulla luonteeltaan enemmänkin sota NATO-maiden ja Venäjän välillä, kuin Ukrainan puolustautumisekseen käymä taistelu.

Sodan tarkoitukseksi tuleekin Venäjän sitominen sotaan ja sen heikentäminen, johon pakotteillakin tähdätään.

Venäjä voi vastata kahdella tavalla. Ensimmäiseksi se julistaa sodan Ukrainalle ja suorittaa reserviensä liikekannallepanon.
Tämä näkyy Ukrainan rintamalla joukkojen ja kaluston merkittävänä lisääntymisenä. Puhutaan kaksin- tai kolminkertaistumisesta.

Se tarkoittaa väistämättä myös sodan ja sen tuhojen laajenemista koko Ukrainan alueelle.

Toiseksi Venäjä voi ottaa oman alueensa puolustamiseksi käyttöön taktiset ydinaseet, jonka seurauksena ollaankin nopeasti täysimittaisessa maailmansodassa.

Tämä ei ole enää vain teoreettinen mahdollisuus. Sen todennäköisyys kasvaa jokaisen Venäjän alueelle tapahtuvan iskun seurauksena.

Venäjän hyökkäystä kohtaan tunnettu moraalinen kauhistuminen ja vastustus on muuttunut jo moralismiksi, jota sodan lietsojat tietoisesti hyödyntävät median ja politiikan välityksellä.

Tästä havainnollisin esimerkki saatiin, kun Suomen pääministeri alkoi kyynelehtiä julkisesti Ukrainan tilanteesta puhuesssan.
Tilanne on vakava. Näyttää siltä, että rauhaa ei tavoittele yksikään läntinen NATO-maa liittolaisineen.

Varustelukierteeseen osallistuvat lähes kaikki valtiot, muutamin poikkeuksin.
Minskin sopimukset tarjoaisivat edelleen hyvän perustan diplomatialle ja rauhan tavoittelulle. NATOn intressissä se ei ole. Saksa voisi vielä katkaista tämän kehityksen.

Suomi on NATO-hankkeineen astumassa junaan, joka vie onnettomuuteen. Nyt kannattaa tarkoin seurata, mikä viesti Venäjältä kuullaan Voiton päivän juhlallisuuksien yhteydessä.

Sota vai rauha?

Palmusunnuntaina mietin, miten näin lyhyessä ajassa, vain muutamassa viikossa kokonaisten kansakuntien politiikka ja mieliala voi kääntyä sotaiseksi?
Nyt vaaditaan jo siviileille oikeutta lähteä ase kourassa taisteluun julmaa tyranniaa eli Putinin Venäjää vastaan. Voiko tämä olla tottakaan?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kansainvälisen oikeuden törkeä ja anteeksiantamaton loukkaus. Se ei ole lajissaan ensimmäinen. USA:n johdolla niitä on nähty aivan lähimenneisyydessä myös Euroopassa. Muistakaa Jugoslaviaa!
Sota on julmaa tuhoa ja joukkomittaista murhaamista modernilla teknologialla.
Sitä se on molemmin puolin. Nyt koko Eurooppa näyttäisi haluavan mieli palaen mukaan sotatantereille.

Onko täysin mahdotonta järjellä ymmärtää, että Ukrainan sodalla on vuosikausien tausta? Siihen kuuluu amerikkalaisten johdolla edennyt Venäjän eristäminen kansainvälisestä turvallisuusjärjestelmästä. Myöskään NATOn itälaajeneminen uusine ohjustukikohtineen ei ole tyhjä fraasi.
Ukraina on koko 2000 luvun tullut yhä voimakkaammin ns. punaiseksi linjaksi, jonka läntistä varustelua ja kytkemistä osaksi NATO:n kiristyvää rengasta Venäjä ei voi turvallisuutensa vuoksi hyväksyä.

Kyllä tämä on tullut vuosien mittaan ja etenkin viime syksyn aikana kaikille asianosaisille selväksi.

Venäjä on autoritaarinen, oligarkkivetoinen kapitalistinen maa. Se ei ole lajissaan läheskään ainutlaatuinen.
Mutta se on myös taloudellisesti tärkeä, maailman toiseksi suurin ydinasevaltio.
Suomen kanssa sillä on yhteistä maarajaa yli 1300 kilometriä. Saman Itämeren rantojakin jaamme.
Meille olisi elintärkeää säilyttää toimivat poliittiset yhteydet, taloudellinen yhteistyö ja kulttuuriyhteydetkin Venäjän kanssa.
Suomi on muutoin vain EU:n köyhä itäinen provinssi, pian NATOn tukikohtineen myös Venäjän ydinohjusten maali. Tätäkö haluamme?

Ukrainan sodan uhreja pitää auttaa. Rauhantahtoinen solidaarisuus on arvostettavaa ja tuettavaa toimintaa.
Mutta kiihkoisa varustelukierre ja sotaisa, tunteenomainen poliittinen retoriikka äärimmäisine Venäjän eristämistoimineen ei lopeta Ukrainan sotaa. Ei, vaikka presidentti Zelenskyi kaksinkertaistaisi ohjelma-aikansa eri valtioiden parlamenteissa.

Sotavarustelu nielee rahat ja johtaa sotaan. Rauha tulee vain neuvotellen. Myös kompromisseja tarvitaan.
Venäjän ulkopuolelta esitettävät vaatimukset Putinin syrjäyttämisestä ovat turhaa provosointia ja vain lisäävät hänen kannatustaan.

Minkäänlaiset pakotteet eivät Venäjää kaada. Ne kaatavat meidän taloutemme järkyttävästi kohoavine hintoineen.
Venäjän vastaisiin pakotteisiin ei osallistu suurin osa maailman väestöstä.

Sotaisa kiihko vie meitä lähemmäksi ydinsotaa. Nyt olisi kylmän harkinnan viimeinen hetki.
Siinä on minun sanani palmusunnuntaiksi.

Nytkö sitten sotimaan?

Minä ihmettelen.

Suomessa on hirveä sotakiihko päällä ja NATO-jäsenyyttä tullaan 95-prosenttisella varmuudella hakemaan.
Syynä on Ukrainan sota, joka on seurausta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tässäkin tapauksessa sota on politiikan jatkamista aseellisen väkivallan keinoin. Se on äärimmäinen keino, jota kaikki pöyristyneinä kauhistelevat ja aivan oikeutetusti. Silti sotimalla on asioita järjestelty jatkuvasti Euroopassa, Lähi-Idässä, Aasiassa ja Afrikassa, myös aivan viime vuosinakin!

Venäjä on vuosikaudet yrittänyt poliittisesti torjua NATOn laajenemisen itään, omille rajoilleen. Se on yrityksissään onnistunut huonosti.
Ukrainan hakeutuminen USA:n vaikutuspiiriin ja NATO-yhteistyöhön oli viimeinen pisara, se punainen viiva, jonka ylittämistä Venäjä ei hyväksy.
Lisäksi tuli vuoden 2014 Maidanin vallankaappauksen jälkeen maan venäläisväestöön kohdistuva sorto ja syrjintä.

Tämä on tilanne ja Venäjän sotimisen tavoitteet hyvin selvät.
Sodan tuhoista ja julmuuksista puhutaan nyt, niinkuin ne olisivat sotatilanteessa yllätys. Mutta ainakin minulle on täysin käsittämätöntä, että niitä voitaisiin vähentää tai estää aseistautumiskierrettä ja yhteiskuntien militarisointia kiihdyttämällä.

Eikö tulos ole juuri päinvastainen? Lisää vainajia, lisää aineellisia tuhoja ja itseään ruokkivaa julmuuden lisääntymistä rintamalintojen molemmin puolin.
Lisäksi uhkana on nopeasti kasvava ydinsodan vaara.

Kun hegemonistinen maailman supervalta Yhdysvallat kamppailee globaalista johtoasemastaan, on maailmansota hyvin todennäköinen. Siinä Ukraina on vain pelinappula Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävässä kamppailussa.
USA:n mielestä Ukrainan tulee jatkaa taisteluaan hamaan loppuun asti, ilmeisesti niin kauan, että suurimmat kaupungit ovat raunioina. Vai kuvitteleeko joku tosissaan, että Venäjä häviää sodan, lähettää joukkonsa kotiin ja Putin kuittaa: Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä?

Katastrofi voidaan estää vain aidoilla neuvotteluilla osapuolten kesken. Myös kompromisseja tarvitaan.
USA:lla ei näille seuduille pitäisi olla mitään asiaa.

Välipuhe Ukrainasta

Sodittu on. Kohta kolme viikkoa.

Kaiken tragedian keskellä: Nykyinen tilanne ei olisi ollut välttämätön. Olisi pitänyt kuulla niiden puhetta, jotka jo vuosia sitten ennakoivat tulevan.
Mutta ei kuunneltu. Koska Venäjä ei ole mikään. Eikä sen intressejä tarvitse huomioida. Ja nyt on sitten sota.

Toinen näkökohta: Meni sota Ukrainassa miten tahansa, maan sijainti ja geopoliittinen rooli eivät muutu miksikään. Maa säilyy uhkana tai vihamielisten voimien (NATO) astinlautana Venäjälle. Tai sitten ei.

Eli: Sodan jälkeen tilanteen pitää olla sellainen, ettei tätä uhkaa ole. TÄMÄ on rauhanneuvottelujen päätavoite Venäjän näkökulmasta.

Miksi Venäjän johto pelkää ulkoista uhkaa? Siksi, että maa on energiapotentiaaliltaan ja raaka-ainevaroiltaan maailman rikkaimpia maita. Energian tarve kasvaa ja raaka-ainevarat ovat rajalliset.
Venäjä on erittäin tärkeä myös Kiinan kannalta. Ja etenkin Kiinan kannalta. Lisäksi Venäjä on keskeinen reitti Kiinalle Euroopan markkinoille.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö ei enää ole taktista, vaan strategista. Globaalitalous ei enää pyöri vain dollarin varassa.
Kiina kumppaneineen muodostaa kasvavan valuutta-alueen, johon Venäjäkin kuuluu. Lisäksi Kauko-Idässä on joukko suuria ja kasvavia valtoita, joiden kesken on muodostunut alueellisia valuutta-alueita.

Maailman yksinapaisuus on ohi. Sitä mikään NATO ei enää kykene palauttamaan. NATO kykenee kyllä haastamaan ja uhkailemaan, mutta se ei kykene globaalitaloutta enää ohjaamaan.

Kiinan ja USA:n neuvotteluista keskusteltaessa on hyvä muistaa, että merkittävä osa Yhdysvaltojen sisäisestä taloudesta pyörii kiinalaisen pääoman voimalla. USA:lla on omat kahleensa.